Chapter 20

Kun Juhana kuuli tuon äänen ja tunsi sen näljän merkiksi, sykähti hänen sydämmensä äkisti; sillä monissa muissa puuhissaan oli hän, paha kyllä, ihan unhottanut lehmän ruoan. Hän kulki ajatuksissaan läpi kaikki paikat lähitienoilla, mutta ei missään tiettävästi ollut rehua lainata. Niin torpparit kuin talollisetkin voivat tähän aikaan ainoastaan vaivoin tulla toimeen elukkainsa kanssa. Hän katsahti ikkunasta olkikattoa, joka puoleksi alas sortuneena häilyi pienen läävän räystäillä; mutta ne oljet näyttivät niin mustilta, vanhoilta ja mädänneiltä, ett'ei hän niitä tahtonut tarjota lehmälle eikä se olisi niitä syönytkään. Kun lehmä uudestaan hyrähteli, nousi hän puoliseisoalleen ja sanoi katkeralla äänellä:

"Ei kuulu hyvältä tuo ääni; lehmä on astunut tänään pitkän matkan, aina Skonlasta asti, eikä ole mitä antaa sille. Me tässä vain juomme hänen maitoansa, mutta lehmä parka, Katri, kuolee ennen ylihuomenta."

"Istuhan rauhassa ja lopeta atriasi!" sanoi Katri^ Pannen kätensä hänen käsivarrelleen ja pidättäen häntä paikallaan. "Anna lehmän ammua; kunhan syömme ensin, kyllä hänet sitte rauhoitan."

Juhana istuutui jälleen ja katsoi kummastuen vaimoonsa. Mutta Katri ei ollut tietävinään, näytti vain hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä, silloin tällöin katsahtaen Juhanaan tummansinisillä silmillään, joista lämpimintä ja kauneinta loistoa säteili. "Tiedätkö sinä sitte, kellä on rehua?" kysyi Juhana.

"Syöhän vain rauhassa!" toisti Katri kehoituksensa, ja ääni kuului melkein käskevältä. Juhana totteli ja söi.

Noustuaan ylös ja luettuaan lyhyen kiitoksen, kumpikin itsekseen, läksivät he ulos, Katri juoksi läävälle päin. "Luulitko minun unhottaneen lehmäni?" virkkoi hän iloisesti, näyttäen Juhanalle erästä nurkkaa, jota hän ei ollut tarkastellut. Siellä oli lautojen alla koko kasa kaikenlaista. Ei se lehmänrehu tosin ollut laadultaan lihavinta, mutta kelpasi kyllä kevätkorvalla. Siinä oli riivittyjä lehtiä, akanoita, ruumenia ja olkia sekä vähä heiniäkin, eikä tuoretta havuakaan puuttunut. "Tämän minä kyllä ymmärrän", jatkoi Katri, "eikä sinun tästä tarvitse huolehtia. Lehmä, sika ja porsaat ovat minun hoidettavani, senhän tiedät. Heti panen padan tulelle ja keitän vettä; sitte kaadan sen korvoon ja panen tästä sekaan ja vähän suolaa päälle. Siitä saa Jeppa kunnon illallisen; ei sen vielä tänään tarvitse nälkää nähdä eikä moneen päivään, kunnes ehtii ruoho nousta metsään."

"Mutta mistä ihmeeltä olet saanut kaiken tuon?"

"Sitä olen kokoellut minkä mistäkin, aina siitä asti kun sain tietää, että meidän piti muuttaman Grimstahamiin. Paljon sitä ehtii koota kuukaudessa. Minulla on hyviä ystäviä kaikissa Runsan torpissa, ja he antoivat minun kokoilla tyhjiltä ylisiltänsä. Niin sain kourallisen sieltä, toisen täältä. Kaikki kannoin sitte tänne, mutta sinun ei pitänyt tietämän mitään."

Juhanan ja Katrin ilo oli suurempi, kuin voi arvatakaan, ja Jeppakin näytti hyvin tyytyväiseltä, kun sai eteensä hauteen. Katrin puuhaillessa ja järjestellessä tuvassa sekä elukkain luona, meni Juhana vihellellen metsään, mietti kaikkia ja merkitsi, mistä hän huomeisaamuna oli alkava työnsä. Ensin oli tarpeen saada kuntoon pienoinen perunamaa, jonka saattaisi heti panna kasvamaan, niin että se jo syksyllä antaisi sadon; sillä peltoa kevätkylvöä varten nyt ei ehtinyt laittaa. Juhana toivoi lainatuilla perunoilla tultavan toimeen yli kesän, joll'aikaa saisi tehdyksi paloa rukiiksi kylvettäväksi syksyllä sekä juuritetuksi jonkun tilkun seuraavan kevään kylvöä varten. Mutta talvi sekä seuraava kevät ja kesä eli niin kauan, kun vilja oli kasvamassa, piti heidän elämän niillä perunoilla, jotka nyt kohta kylvettävä maa antaisi ensi syksynä. Saadakseen koko tuoksi pitkäksi ajaksi leipää ja vähän särvintä, aikoi Juhana silloin tällöin käydä jossakin kartanossa, varsinkin kiireimpänä aikana, jolloin kaikkialla tarvittiin työväkeä. Sitä keinoa hän kuitenkin päätti käyttää niin vähän kuin mahdollista, koska hän mieluisimmin raatoi kaiken aikansa Grimstahamissa. "Ensi vuonna en taida selvitä käymättä päiväpalkkalaisena", sanoi hän, "mutta ei se tapahdu muuta kuin hätätilassa, enkä Katria ollenkaan laske työhön herrastalojen palvelijain joukkoon. Minä kyllä paraiten tunnen, mimmoisia veitikoita ne ovat tavoiltaan. Suurin hyöty meillä ajan pitkään on, kun yöt päivät teemme työtä uutistalossamme; se on ihan varma. Ja ell'ei siitä kymmenen vuoden kuluessa tule oikea paratiisi, niin sanokoot minua sitte Matiksi."

Hän palasi kotiin iloisena ja tulevaisuuteen lujasti luottaen.

Ovella seisoi Katri laskeutuvaa aurinkoa katsellen, joka vielä valasi järven kirkasta pintaa. Hän oli jo kaikki työt saanut tehdyksi. Lehmä oli vaiti; läätistä vain silloin tällöin kuului hiljaista, tyytyväistä röhkimistä, mutta sekin vaikeni, kun läätin asujamet nukkuivat yöuneensa.

Juhana astui huonoon tupaseensa, jonka ovessa ei ollut lukkoa, mutta sen sijaan monta rakoa ja halkeamaa; ei hän kuitenkaan voinut moneen vuoteen vielä ajatellakaan saavansa tupaa korjatuksi. "Samapa se, hyvä näinkin on!" sanoi hän itseksensä, nähdessään Katrinsa seisovan lattialla ottamassa häntä vastaan, pitkä tukka hajalleen kammattuna valkoisille olkapäille. Junana otti häntä kiinni käsistä, jotka olivat melkein yhtä ruskeat kuin hänen omansakin, muuten vain pienemmät; ja hänen käsivartensakin aina kyynäspäihin asti olivat yhtä ruskeat kuin kädet. Mutta muuten oli hän valkoinen kuin keväinen lilja, kuten sanotaan. Juhanasta näytti tupa niin hauskalta kuin puutarha, jossa kirsikkapuut paraillaan kukoistavat.

"Tämä nyt oli ensimäinen päivä kotonamme", sanoi Katri, "ja nyt alkaa ensi yömme oman katon alla. Niinpä luemmekin psalmin, josta minä paljon pidän, ennen levolle menoa, ett'emme nukkuisi, ennenkuin Jumalan enkelit tulevat vartioiksemme."

Kun tuvassa jo oli hämärä eikä tuli enää palanut liedessä, meni hän ovelle, joka oli järvelle päin. Aurinko oli vielä puoleksi näkyvissä metsän reunan yläpuolella järven toisella puolen. Sen säteet valasivat Katrin kirjaa, niin että hän vielä näki. Hän luki kovalla äänellä ja puhtaasti eikä liian nopeasti. Juhana istui vieressä penkillä; kun ensimäinen värssy oli luettu, pani hänkin kätensä ristiin. Kuuliko hän enemmän vai näki, hän vain istui hämmästyneen ja autuaan näköisenä kuin hyvä lapsi Jumalan valtakunnan portilla. Sikäli kuin aurinko vaipui ja säteet vaalenivat, alkoi Katrin ääni kuulua yhä sydämmellisemmältä ja suloisemmalta, niin että vihdoin kyynel vierähti Juhanan silmästä hänen kirjallensa.

Silloin katsahti Katri ylös. "Tiedätkö, Juhana, mikä psalmi tämä on? Sinä et muista, mutta se on ensimäinen, jonka luutamummo minun opetti lukemaan suoraan sisältä, ja minä luin sen sinulle eräänä sunnuntai-aamuna; minä olin yhdeksän ja sinä kahdentoista vanha. Silloin oli sunnuntai-aamu, ja nyt on maanantai-ilta. Nyt saamme mennä levolle, mutta huomenna alkaa meidän elintyömme."

VII.

Aikaisin tiistai-aamuna olivat he ylhäällä ja ulkona työtä alkamassa. Tuvan lähellä oli pieni, aukea paikka mäen rinteessä, joka vietti järveen päin; sen saattoi vähimmällä vaivalla tehdä pelloksi. Hiekkamaata se oli, vaan lannoitettuna voi se antaa hyviä perunoita ja lanttuja, ell'ei vain kesä tullut liian kuivaksi. Mutta ihan rinteesen ei peltoa sopinut tehdä, sillä jos olisi tullut sadekesä, olisi vesi voinut huuhtoa pois kaikki tyyni, varsinkin mullan ja lannan, eikä sora sitte enää olisi mitään kasvanut. Sentähden valitsi Juhana kaistaleen ylimpää mäen päältä, jossa se ei vielä ollut kovin viettävä. Siinä oli myöskin hiekka pehmeintä ja multaa rahtunen seassa. Niinpä he päättivät, että Katrin piti alkaa sen kaivamista ja kuokkimista, se kun oli helpompaa työtä; Juhana itse meni metsään hakkaamaan kaskea ja juuritusmaata. Kun perunamaa oli kaivettu, sai Katri tulla jäljestä metsään Juhanaa auttamaan, joka kävikin hyvin, kun Katri oli ennestään tottunut kirvestä käyttämään. Niin he saivat olla yhdessä ja työskentelivät silloin suurimmalla ilolla ja menestyksellä.

Tähän aikaan kävi Kivelän ukko, Katrin isä, heidän luonansa niin usein, kuin ehti; sillä he olivat hänelle hyvin rakkaat. Ukko oli hyvin viisas mies, sillä hän oli paljon kokenut, niin että voi antaa Juhanalle hyviä neuvoja, ja välistä auttoi hän työssäkin. Kolmen kesken he yhdessä neuvottelivat ja suunnitsivat maan muokkaamisen näin:

Ylempänä metsässä oli muuan kohta vesistä ja soista; siinä kasvoi lepikkoa, joka merkitsee hyvää maata. Se paikka oli ojitettava, turpeet kuivattavat ja poltettavat läjissä; syksyllä sitte voi kylvää ruista palaneesen multaan. Hyvin hoidettu suomaa kasvaa, jos Herra suotuisaa säätä antaa, paljon viljaa. Sittemmin voi sen jättää kasvamaan heinää, niin että siitä oli toivo saada hyvä niitty, jota Grimstahamilla muuten olikin vähä.

Kuivasta metsästä valitsivat he paikan, jossa kasvoi kaunis kuusikko sekä siellä täällä katajia, joka yhteensä on hyvän maan merkki. Se oli paras raivata juurimalla. Kaiken puun pois toimitettua oli se kynnettävä talveksi; seuraavana keväänä saattoi siihen kylvää ohran, josta voi toivoa hyvää satoa syksyllä. Sitte oli maa uudestaan muokattava syyskylvöä varten. Mutta heti uutispeltoon ei ukko neuvonut ruista panemaan.

Kolmannesta kohdasta päättivät he hakata metsää kaskeksi. Sitä ei tarvinnut ensi vuonna juuria eikä puistakaan puhdistaa; ne vaan aseteltiin kuivamaan ja sittemmin poltettiin. Palopuiden korjattua ja maan pinnan rikki muokattua voi siihen syksyllä kylvää rukiin.

Semmoinen se suunnitus oli, mutta paljo työtä tarvittiin sen toimeenpanemiseksi. Kaiken piti tapahtuman vähitellen ja pieni ala vain kerrassaan otettaman viljeltäväksi. Suotyöhön ei Juhana saattanut ryhtyä ensi vuosina. Hän kaatoi ensin vaan pienen kasken ja siirtyi sitte toiseen paikkaan pellon tekoon seuraavaksi kevääksi.

VIII.

Ensimäiset viisi vuotta raatoivat Juhana ja Katri ankarasti, mutta sitte alkoi kaikki tulla parempaan järjestykseen. Kun peltomaa ensi vuonna oli kynnettävä, lainasivat he hevosta luutamummolta ja Kivelästä, ja vielä ne auttoivat toisenakin vuonna, vaan kolmantena Juhana jo hankki oman. Kahdeksan vuoden kuluttua oli kaikki viljelys jo täydellisessä järjestyksessä.

Ensimäisenä kesänä oli työ raskain ja pahin, sillä ei mikään renki niin raada, kuin torpparin täytyy raataa, varsinkin uutistaloa tekevän; monesti sai Juhana tuntea, ett'ei hän nyt enää ollut Skonlassa. Samoin Katrikin. Paljokohan ennen oli voimia tarvittu Kivelästä Nikkarilaan astumiseen, tai heinien haravoimiseen kesällä omien vanhempien silmäin edessä, tai elon sitelemiseen, kun isä edellä niitti, tai puun kantamiseen tai Liisan auttamiseen Nikkarilassa? Kaikki se oli vaan leikin tekoa Grimstahamin työn rinnalla. Kuitenkin koetti Katri olla yhtä ripeä kuin Juhanakin ja luotti tuleviin parempiin aikoihin yhtä lujasti kuin Jumalaan.

Unhottaa ei suinkaan sovi, että luutamummo tietysti kävi Grimstahamissa niin usein, kuin suinkin ehti; ja monestipa hän myöskin toi jotakin "hyvää" mukanansa kaupungista. Tiedämmehän jo, mitenkä häntä kaikki ostajat suosivat Heinätorilla. Hänen hyvä puhelahjansa ja iloisuutensa raivasivat hänelle tien moneen kyökkiin, puotiin ja herrastaloon, joihin hän aina poikkesi, kun kuorma sai myödyksi lauantaina. Monivuotisesta tuttavuudesta oli hän tullut kaikkialla suosituksi mummoksi, jolle lapset taputtelivat käsiänsä, kun hän vaan ehti näkyviin. Emännöitsijät, rouvat ja ylhäisetkin neidet puhelivat mielellään siistin ja hyväntahtoisen Liisan kanssa, jolla näin meidän kesken sanoen, välistä oli luutiensa ohella myöskin munia kaupan. Noin käydessään kyökistä kyökkiin kertoi hän välistä, miten suuri poika hänellä oli, ja hän nyt oli nainut, ja miten kelpo miniän hän oli äitillensä hankkinut. Se luutamummon kertomus ei suinkaan ollut vähääkään liikuttavainen; mutta saattoihan kunnon mummolle muutenkin antaa jonkin pienen lahjan, varsinkin kun hän ei koskaan pyytänyt mitään. Hän vaan kertoi, miten hänelle jostakin talosta, jossa äsken juuri oli käynyt, oli annettu sievä lahja, ja samalla hän sen iloissaan ja muiden iloksi otti nähtäväksi. Ja sen lahjan oli hän saanut ihan niinikään, ken sen tiesi, mistä syystä; mutta kaikki herrasväet olivat niin sanomattoman hyvät. Niin hurskaasta selityksestä seurasi aina, ett'ei missään tahdottu olla huonommat kuin muuallakaan. Mummo sai pikku tavaraa milloin mistäkin, välistä esiliinan tai kaulavaatteen, joita ei kotona enää olisi käytetty, välistä muutamia sillejä tai kinkunjäännöksen, pari kourallista suolaa tai kappaleen juustoa, ja välistä -- silloin nousivat hänelle kyyneleet silmiin, kun ajatteli, mikä ilo oli nouseva Grimstahamissa -- pari maukasta vehnäkakkua ynnä sokuria ja kahvia, jonka hyvät ominaisuudet hän oli viime aikoina oppinut tuntemaan.

Kaikkia lahjojahan ei tarvitse luetellakaan; tietysti ne kaikki, vaikk'eivät vähääkään tuntuneet taloissa, joista ne annettiin, olivat hyvin tervetulleet Grimstahamissa. Nuorelle ja reippaalle torpanväelle, jolla ei koko tuona pitkänä aikana oikeastaan ollut muuta ruoanturvaa kuin perunat, heille ne pikku lahjat tulivat kuin taivaasta. Juhana ei koskaan voinut tajuta olevansa köyhä; sentähden hän voi rohkaista Katriakin, niin että hänkin nauroi vaan, vaikka nälkä ja väsymys kuinka olisivat vaivanneet. Ja Katri puolestaan keksi aina jotakin, joka virvoitti mieltä, jos vatsa jäikin nurisemaan. Hänellä kun ei ollut peiliä, ei hän myöskään voinut nähdä, miten paljon hän ensi kesänä laihtui ja miten posket syksyn tullen näyttivät melkein kalpeilta. Juhana ei sitä kertonut hänelle, tuskinpa sitä huomasikaan, hän kun katsoi Katria vaan silmiin, ja ne näyttivät loistavan sitä kirkkaammin ja tulevan sitä suuremmiksi, mikäli muoto kapeni.

Mutta toisena, kolmantena ja varsinkin neljäntenä vuonna oli Katri ihan toisenlainen. Kasvot pyöristyivät jälleen; iloa ja ruokaa oli talossa runsaammalta. Ankaraa työtä kyllä yhä vielä kesti, mutta se ei enää tuntunut niin raskaalta.

Juhana oli omasta kekseliäisyydestään ja appensa neuvosta löytänyt monta sivu-ansiota tuona pahimpana aikana, jolloin torppa ei vielä mitään antanut. Hän harjautui käsitöihin, nikkaroi ja värväsi ja osasi vihdoin tehdä, mitä vaan tahtoi. Talvella kun ei käynyt ulkona työskenteleminen, teki hän käsitöitä tuvassa. Ensi talvena hän nikkaroi itselleen enemmän huonekaluja ja työaseita, joll'aikaa hän ei niin paljon ehtinyt työskennellä muille rahasta. Mutta seuraavina vuosina kävikin jo paremmin. Katri kehräsi villoja tuvan nurkassa sill'aikaa kun Juhana nikkaroi toisessa. Harvoin he noin työssä ollessaan puhelivat, mutta Juhana ei koskaan voinut unhottaa viheltelemistänsä; ja milloin hän vaikeni, alkoi Katri laulaa hyräellä rukkinsa luona, eikä lakannut, ennenkuin Juhanan vihellys taas alkoi kuulua, niin että jompaakumpaa musiikkia aina oli talossa. Mutta milloin Juhana meni ulkotöille, silloin Katri lauloi koko äänellä jonkun laulusen itseksensä, ja hänellä olikin kaunis ääni, vaikka Juhana siitä tuskin tiesi.

Viiden vuoden kuluttua täytti Nikkarilan Liisa ensimäisen-seitsemättä vuotensa. Siinä ijässä jo alkaa ruumis olla rasittunut, jos kaiken aikansa on ahkerassa työssä ollut. Kun Katri ensin lakkasi käymästä Nikkarilassa, ei mummo kellekään kertonut kaipaustansa; mutta hänen voimansa nyt vähenivät kahta nopeammin. Hän puhui yhtä iloisesti ja sukkelaan kuin ennenkin ja näytti olevan ihan entisellään, varsinkin Heinätorilla ja Grimstahamissa käydessään, mutta kotoa Nikkarilasta oli ilo poistunut. Kyllähän Katrin sisar Reetta mummoa autteli, varsinkin aina lauantaina kuin ennen Katri; mutta sittekin tuntui ihan toiselta. Reetta oli siivo tyttö, mutta luutamummo tiesi, ett'ei hän kävellyt ajatuksissansa, niinkuin Katri ennen oli hänen poikaansa ajatellut. Se nyt ei ollut Reetan syy, koska mummolla toista poikaa ei ollut, mutta mummo vaan ei voinut hänestä pitää yhtä paljoa kuin ennen Katrista.

Katrin oltua jo pari vuotta Grimstahamissa selitti mummo kerran ei enää jaksavansa käydä Tukholmassa useammin kuin joka toinen lauantai. Se oli vaikuttaa koko kapinan Heinätorilla, kun ei kukaan ymmärtäväinen piika tahtonut muiden luutia kuin Liisan. Eikä se tyytymättömyys vähennyt, ennenkuin Liisa pyysi Kivelän väkeä lähettämään Reettansa luutakuorman kanssa Tukholmaan joka lauantai, milloin hän itse ei mennyt; mutta hänen piti ilmoittaman, että luudat olivat vanhan Liisan tekoa. Se onnistui odottamattoman hyvin ja antoi aihetta suuriin tapauksiin; mutta niillä on oma historiansa. Sillä Reetta herätti huomiota ja kohosi niin korkealle, ett'ei kukaan sitä ollut aavistanut. Vaan se ei kuulu tähän kertomukseen.

Viidentenä vuonna Juhanan ja Katrin asettumisen jälkeen lakkasi mummo kokonaan Tukholmassa käymästä. Hän läksi eräänä päivänä Grimstahamiin, joka nyt jo oli muhkea torppa. Katseltuaan kylliksensä uusia pikku peltoja, niittyä, hevosta, karjaa, lampaita, sikoja, kanoja, kalanpyytöjä, uutta venettä ja hyvään kuntoon laitettuja ulkohuoneita, meni mummo Katrin luo ja pyysi päästä lepäämään, koska hänen jalkansa eivät enää oikein kannattaneet, sanoi hän, ja pääkin tuntui niin raskaalta. Häntä oli viimeisenä puolena vuotena usein pyörryttänyt. Katrilla oli pieni sivukammari, varsinaisen tuvan jatkoksi tehty; sinne, hiljaisimpaan ja kauneimpaan nurkkaan teki hän anopillensa vuoteen. Siihen mummo jäi makaamaan eikä sen koommin enää noussut.

Nikkarila oli siis laitettava toiseen kuntoon, ja niin tapahtuikin. Mutta se kuuluu Reetan historiaan.

Grimstahamissa eli Juhanan äiti vielä viisi vuotta, vaikka ei jalkeelle päässyt. Sill'aikaa rupesi Juhana yhä laajemmin viljelemään ja rakentelemaan. Asuintupaan ei vielä koskettu, hän vaan paranteli kaikkea muuta. Riihi ja lato olivat olleet ensimäisinä rakennustöinä. "Omaa tupaani en vielä uusi", sanoi hän; "se jääköön viimeiseksi työksi. Ensin kauniit pellot, sitte kaunis asunto ja viho viimeiseksi kauniit vaatteet." Se hänen sananpartensa oli.

IX.

Kerrottava on tässä muuan tapaus, joka sattui Juhanalle eräänä syksynä kun Herra antoi sadetta enemmän, kuin ihmiset olisivat kohtuulliseksi arvanneet. Paitsi sadetta oli sää muutenkin kolkko ja kylmä, niin ett'ei tupa tullut suloiseksi eikä lämpimäksi, vaikka Katri olisi kuinka puita polttanut; ovet ja ikkunat näet olivat liian hatarat. Kammari, jossa anoppi nukkui, näytti vähän paremmin tuulta pitävän; mutta mummohan sekä ikänsä että tautinsa tähden tarvitsikin enemmän lämmintä.

"Kuules, Juhana!" sanoi Katri eräänä iltana puoleksi leikillä, mutta puoleksi myöskin pahoillansa, "oletpa sinä vähän huolimaton mies, kun hankit vaan märkää puuta. Mitenkä minä saan puhutuksi tulta tämmöisiin hakoihin? Ovathan puut niin märjät, ett'ei tuli rupea leimuamaan, vaan savu tunkeutuu minulle kurkkuun. Itkenhän ihan ja tulen sokeaksi ennen aikaani. Ja mummo parka, hän kylmää vuoteesensa. Menepäs hankkimaan kuivaa puuta!"

Juhana läksi ulos vähän tyytymättömänä. Hän oli itse tehnyt työtä sateessa koko päivän ja oli ihan läpimärkä. Ja hän oli nyt luullut saavansa lämmitellä leimuavan valkean ääressä ja kuivaella vaatteitaan. Sitä paitsi oli hän toivonut Katrin hymyilystä ja iloisista silmäyksistä palkintoa päivänsä puuhista. Vaan nyt täytyi hänen semmoisenaan lähteä taas ulos; hyvin nurjamielisenä meni hän metsään etsimään jotakin keloa.

Kiivaasti iski hän kirveellä moneen puuhun, löytääkseen jonkun pihkaisen ja tervaisen kuusen tai männyn, sillä kotona ei ollut ainoatakaan semmoista pilkottavaksi. Niinkuin ilo ja taitava huvitus tekee miehen viisaaksi ja varovaiseksi, niin tulee hän myöskin hyvin taitamattomaksi suuttumuksesta eikä huoli olla varovainenkaan. Niinpä sattui nyt, että Juhana sivalti huolimattomasti; puutkin olivat sateesta liukkaat; kirves luiskahti ja terä kävi suorastaan lyöjällensä sääreen. Syvästä haavasta purskahti veri kauas; ainoastaan töin tuskin jaksoi Juhana hiipimällä päästä kotiin.

Kun hän avasi oven, tuli katkera savu vastaan, ja niin pimeää siellä oli, ett'ei hän nähnyt ketään, kuuli vaan Katrin puhaltelevan ja itseksensä riitelevän lieden luona sekä viskovan puita sinne tänne.

"Katri!" sanoi Juhana alakuloisella äänellä.

"No, joko vihdoinkin toit kuivia pilkkeitä?"

"Katri, vie minut penkille, että pääsen istumaan, minä en jaksa astua askeltakaan."

"Tässähän sitä nyt on aikaa ruveta istumaan ja odottelemaan. Minun pitää ensin saada tuli tehdyksi ennenkuin pääset nukkumaan. Minunko tässä pitäisi seisoa ja puhua tulta koko yö yksin? Eivät perunat vielä ole kiehuneet, eikä tässä mitään ruokaa saa valmiiksi tämmöisillä vesilioilla."

"Katri, hae pian kammarin kaapista talikynttilämme, ei sitä nyt auta säästää. Ota pian tuli, niin näet, ett'ei nyt maksa vaivaa riidellä minulle, sillä sääressä on syvä kirveenhaava."

Sen kuultuaan hypähti Katri sukkelasti ylös, riensi kammariin, otti kaapista kynttilän, jota ani harvoin torpassa poltettiin, sai siihen heti tulen ja meni Juhanan luo. Kynttilän siirtäen vasempaan käteensä talutti hän miehensä sängyn luo ja sanoi:

"Istuhan! Herranen aika, minkä näköinen sinä olet! Käyhän pitkällesi, että saan riisua jalkasi ja nähdä haavan. Herra, hyvä Isä! mitenkä nyt noin olet lyönyt, Juhana!" Ja keveällä kädellä pyyhki hän häneltä sateesta märjän tukan pois otsalta sekä kallisti hänen päänsä pehmeälle aluselle.

Juhana oli kalpea ja pyörtymäisillään; mutta päätään kallistaessaan avasi hän vielä silmäluomensa, katsoakseen Katriinsa. Silloin kirkastui äkisti hänen muotonsa, sillä hän näki Katrin hellällä huolella kumartuvan miehensä puoleen, ja hänen silmänsä loistivat suloisesti niinkuin heidän ensimäisenä päivänään; Juhanan rinta paisui syvästä ja raittiista ilosta.

"Joutava naarmu se vaan on", sanoi hän, "vaikka vertahan tuo juoksee paljonlaisesti; katsotaanhan, kas niin, joutavia vaan."

Sisällinen ilo häntä niin vahvisti, että hän voi istuutua sängynlaidalle ja ottaa kynttilän käteensä. Katri meni noutamaan vettä, riisui sitte haavan paljaaksi, pesi sen puhtaaksi verestä, pani päälle pellavavaatteesta kiireesti purjettua nukkaa ja kääri liinalla kovasti jalan, ett'ei veri enää vuotaisi.

"Tästä on jäntärekin ihan poikki", sanoi hän peloissaan, kun sormellaan tunnusteli. "Eikä tuo verikään asetu ... voi, Juhana!"

Silloin kuului katkonaisia ääniä ja outoa rykimistä kammarista, jossa Liisa-mummo makasi. Vaivaloisesti sai hän vihdoin huudetuksi: "Lapset! ettehän te ymmärrä seisattaa verta; tulkaa tänne minun luokseni!"

"Mummo huutaa!" sanoi Katri; "niin, hänhän se osaa haavan sukkelasti tukkia." Mutta Katrin alkava hymy kuoli jälleen, kun kysyi: "Jaksatko vielä liikkua sen verran, että päästään mummon luo?". Ja samalla katsoi hän hyvin huolestuneena mieheensä.

"Oih!" pääsi Juhanalta huudahdus, kun nousi seisomaan vasemmalle, vielä kelpaavalle jalallensa. Sitte otti hän toisella kädellään kiinni Katrin kaulasta ja alkoi hänen varassansa hyppiä yhdellä jalalla kammariin päin, jossa äitinsä makasi.

Mummo nousi istualleen sängyssä niin hyvin, kuin taisi, katsoi haavaa, pudisti päätänsä ja sanoi, Katriin katsahtaen: "Tämä on paha vamma, saat nähdä. Verenjuoksun kyllä saan tuketuksi taulalla ja ruudilla, mutta kyllä Juhana kauan makaa, ennenkuin tuo umpeen kasvaa. Mene heti hankkimaan viinaa ja etikkaa, joilla sitte peset, ja saippuaa pane veteen. Ja sitte sinun pitää kaupungista hankkia voidetta ... niin ... sepä se pahinta oli; mutta kyllä se nimi kohta mieleeni johtuu. Joudu vaan, Katri!"

Enempää tässä olisi turha kertoa kuin että Juhana istuutui mummon sängyn laidalle, jossa Liisa taidollansa sulki verenjuoksun ja sittemmin sitoi haavan; Katri sill'aikaa tuvassa pukeutui nopeasti, sillä hän valmistihe heti lähtemään kartanoon tai pappilaan lääkkeitä saamaan.