Chapter 19

Useimmin kaikista kävi Liisa-mummon luona Kivelän Katri. Kun nuorempi sisar Reetta varsin hyvin jaksoi Kivelässä toimittaa kotiaskareet Katrin poissa ollessa, meni hän Nikkarilaan niin usein, kuin vain soveltui. Katri rakasti Liisaa; häneltähän hän oli oppinut lukemaan, jota hänen oma äitinsä Kivelässä ei osannut. Monesti oli Katri ihan pienestä lapsesta asti istunut pikku jakkarallansa Nikkarilan tuvassa Liisan jalkain juuressa, tavaellen sekä virsikirjasta että katkismuksesta. Numeroilla ei Liisa-mummo osannut lukua laskea, mutta sen sijaan erittäin nopeasti päässään lukea yhteen ja vähentää, joita laskutapoja hän monen monta vuotta oli saanut harjoitella Tukholman Heinätorilla. Se tuli nyt pienen Katrinkin suurimmaksi iloksi. Ensin luki hän sormillansa mummon neuvon mukaan, mutta pianpa hän jo päässään selvitteli niin vaikeita laskuja ja niin sukkelasti, että Liisa itsekin kummasteli. Luuta-mummo ei itse osannut kirjoittaa, mutta hänen miehensä oli ennen eläessään piirustellut jotenkin hyviä kirjaimia, ja ennen kuolemaansa ehti hän opettaa pojalleen Juhanalle sen taidon. Pojalla olikin taipumusta ja halua kirjoitukseen, olipa hän siitä vähän ylpeäkin äitiänsä kohtaan, joka ei osannut kirjoittaa. Pikku Katri oli aina suurimmalla ilolla ja ihmettelyllä katsellut vieressä seisten Juhanan harjoittelua penkillä. Kun he sitte menivät yhdessä ulos leikkimään tai poimimaan puoloja, oli Juhana Katrista kahta vertaa rakkaampi, koska Katri tiesi Juhanan osaavan semmoista, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ei edes Liisa-mummokaan.

Tietysti oli tämmöisessä torpassa vain ani harvoin aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen ja luvunlaskemiseen, sillä muita töitä oli jo paljon kiireempiä. Suurimmalla ilolla Katri vain vielä nytkin kävi Nikkarilassa, vaikka Juhana oli poissa. Muita ei tuvassa enää ollut tavattavana kuin Luuta-mummo yksin, mutta ei voisi uskoa, miten suuresti Katri rakasti juuri häntä. Kylläpä Liisakin puolestaan rakasti Katria kuin omaa lastaan. Katri oli kaunisvartaloinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja sorea. Kaikki hänen näköisensä tytöt olivat mummon suosituita, niinkuin jo olemme nähneet Tukholman piioista; heille hän antoi paljon runsaammin tavaraansa kuin muille. Katri puolestaan oli myöskin Liisalle enemmin apuna kuin kukaan muu. Lauantaina, kun Liisa oli kaupungissa, hoiti Katri aina hänen lehmäänsä, ankkoja ja hanhia. Suurimpana huvina oli Katrilla mennä metsään ja karsia kauneinta havua, kuin suinkin löysi, ja kantaa kotiin, niin että mummon, kotiin tultuansa, tarvitsi vain tehdä luutia, johon työhön hän ryhtyi joka maanantaiaamuna. Sunnuntaina kävivät kaikki, sekä Luuta-Liisa että Kivelän asukkaat, kirkossa; mutta iltapäivällä astui Liisa juhlallisesti Kivelään, ja silloin olikin paras riemun aika, sillä mummo kertoi kaikki uutiset, mitä oli lauantaina kuullut Heinätorilla ja mitä tiesi likiseutujen herrastaloista. Kivelän ukko, Katrin isä, noista keskusteluista enimmin iloitsi. Hän kohotti tuontuostakin leukaansa, joka viime aikoina oli ruvennut lihomaan, ja katseli Liisan kertoessa loistavin silmin ympäri tupaa. Sillä hän oli vanhin mies niillä seuduin ja tunsi tarkoin kaikki herrasväet ja talolliset hyvin laajalti. Hän itse oli hyvin viisas mies ja pudisti usein päätänsä mummon kertomuksille sekä pisti panoksen nuuskaa nenäänsä, milloin jotakin pahaa kuuli. Kahvia ei siihen aikaan käytetty torpassa.

III.

Nyt pääsemme käsiksi varsinaiseen kertomukseemme, joka alkoi muutamana lauantaina maaliskuun alulla mummon ollessa tavallisella kaupunginmatkallansa. Katri oli mennyt Nikkarilaan. Toimitettuaan siellä kaikki kotiaskareet läksi hän tapansa mukaan kirves kädessä metsään havuja karsimaan. Mennessään hän lauleskeli, niinkuin hänellä oli tapana yksin käydessään. Vähän suruiselta kaikui laulu tänään, hän iski tuontuostakin ikäänkuin leikillä eteenpäin tyhjään ilmaan kirveellä, jota muuten kantoi oikealla käsivarrellaan. "Näin hakkaan mä, näin hakkaan mä, näin hakkaan tyhjää vain", hyräili hän itsekseen samalla sävelellä, kuin laulanutkin oli. "Vaikk' kuinka hakkaan, vaikk' kuinka hakkaan, ei mitään kokoon saa ... tyhjää vain!" jatkoi hän yhä suruisemmin. "Vaikk' kunne käyn, tai minne päin, ei mitään kokoon saa ... tyhjää vain!" "Ja missä karsin, vaikk' kuinka karsin, ei mitään kokoon saa ... tyhjää vain!" Niin jatkoi hän omatekoista lauluansa, ja loppuna oli aina tyhjää vain.

Lumi oli jo metsästä poissa monesta paikasta, mutta tuuheimpien puiden alla oli vielä korkeat kinokset. Katri oli paljain päin niinkuin tavallisesti kotonakin; mutta vaikka hän olikin vaaleatukkainen, näyttivät hänen kiharansa kuitenkin tänään tummemmilta kuin ennen; ehkäpä ne sentähden, että valkoinen lumi oli nyt pohjana, näyttivät sitä vasten melkein ruskeilta. Samoin olivat silmätkin ennen olleet vaalean- vaan nyt tummansiniset, hiukan vehreään vivahtavat, niinkuin peilikirkas jää.

Hänen täytyi nyt mennä etemmäksi tuvasta kuin tavallisesti, sillä hän ei huolinut muista kuin ihan notkeimmista, hienoimmista ja kauneimmista oksista; ja kaikki semmoiset oli hän jo ennen karsinut loppuun torpan läheltä. Hän kokosi suuria ja pieniä oksia pitkän ajan suuriin läjiin, jotka hän sitte aikoi kantaa kotiin. Saapuipa hän siinä erään pitkän ja hoikan kuusen luo, mutta siiloin vaipui kirves alas. Hän rupesi katselemaan ympärilleen, ja surumielisyys levisi hänen kasvoillensa kun hän istuutui kivelle, jonka ympärillä oli runsaasti puolanvarsia. Hän tunsi paikan entisistä ajoista, hän kun monta vuotta sitte oli kävellyt siellä Juhanan kanssa ja puoloja poimiskellut. Lehtiä katsellessa vaipui Katrin otsa alas käden nojaan. Hetkisen kuluttua lausui hän hiljaa: "nyt ei tässä ole mitään puoloja, ei kukkia eikä raakaleita." Sitte alkoi hän hiljaa hyräellä entisellä sävelellä: "Ja mitä poimin, ja kuinka poimin, ei mitään kokoon saa ... tyhjää vain!"

Vihdoin nousi hän äkisti ylös, meni puun luo, kohotti päätänsä, hengittääkseen raitista ilmaa ja huojentaakseen rintaansa; hän nosti kirveen ja iski kovasti, Mutta kirves luiskahti oksan sivuitse ja terä kävi kohti kiveen. Nostettuaan sen ylös huomasi hän terässä syvän kolon. "Oh, hyvä Isä, Luuta-mummon kirves kun turmeltui!" sanoi hän. Hän heitti sen maahan ja nojautui itse, pää kumarruksissa, puuta vasten. Rinnassa kauan tuntunutta tuskaa ei hän enää jaksanut pidättää, vaan alkoi kovasti ja ääneen itkeä metsässä. Tuntuu niin hyvältä, kun saa kenenkään näkemättä itkeä pois salaisen kaihonsa.

Hetkisen kuluttua tunsi hän mielensä keventyneen; hän pyyhkäsi kädellään otsaansa ja otti kirveen maasta, tarkasteli sitä säteilevin silmin ja suuteli sen terää. Kuka sen voi tietää, mikä hänet nyt niin äkisti iloiseksi teki. Hänen silmänsä sattuivat kirveen varteen ja hänelle johtui mieleen, kuka sen oli tehnyt äitillensä. Reippaasti alkoi hän nyt hakkaella ja karsia, niin että havut sinkoilivat ylt'ympäri, ja nauraa, ehkäpä enimmin vain omalle itsellensä. Niin se äkisti mieli muuttuu.

Työskennellessään kuuli Katri äkkiarvaamatta takaansa vihellystä. Se ei tullut torpan puolelta, vaan kaukaa sieltä päin, jossa metsää oli pisimmältä. Hän katsahti äkisti ylös ja sydämmensä sykähti ilosta; kirves pysähtyi työstään ja Katri kuunteli. Hän huomasi äänen yhä lähenevän; se kuului selvään tulevan polulta, joka metsän läpi kulki. "Kukahan sieltä tulee?" kysäsi hän itseltänsä ja sysäsi oikealla kädellään tukan otsalta parempaan järjestykseen.

"Se on varmaankin ... se on ihan varmaan Juhana; hän viheltää omaa lauluansa", virkkoi Katri tuskin kuuluvasti, käänsi jälleen selkänsä sinne päin, josta ääni kuului ja alkoi reippaasti karsia oksia eikä ollut tietävinään koko tulijasta.

Pitkä, hoikka renki astui todellakin kohta näkyviin; hän tuli yhä lähemmäksi puiden välitse ja näytti ihan varmaan olevan matkalla Nikkarilaan.

Juhana kuuli kirveen ääntä ja katsahti sinne päin. Nopeasti ja kursailematta poikkesi hän tieltä, saapui Katrin hakkuupaikalle ja hiipi hänen taaksensa.

"Katri!" sanoi hän kauniilla, hiljaisella äänellä, ett'ei tyttö peljästyisi; sillä mistäpä Juhana arvasi, että Katri oli kuullut hänen tulonsa.

Katri kääntyi tulijaan päin, ollen muka hämmästyvinään. Tietysti hän kuitenkin kohteliaasti tervehti.

"Onko äiti kotona?" kysyi Juhana.

"Tiedäthän, ett'ei hän ole kotona lauantaina."

"No, samapa se, hyvä näinkin. Et usko, miten vaikea on päästä liikkeelle, kun on renkinä; ja sen viran minä heitänkin ihan kohta. Ihan tinkimällä vain sain luvan pistäytyä nyt lauantaina kotona, kun minulla oli tänne tärkeää asiaa. Olen astunut kolme kokonaista tuntia, ja sen arvaat..."

Hän sieppasi hatun käteensä ja pudisti hiukan päätään, niin että hikinen tukka häilyi suortuvina ja ilma pääsi otsaa vilvastuttamaan. Katri seisoi, katsoen lempeästi hänen otsaansa, johon tukanrajan alle oli jäänyt leveä juova, hyvin valkoinen muuhun päivettyneesen muotoon verraten.

"Kuules nyt, Katri!" virkkoi hän nopeasti ja katsahti hänen havuläjiinsä; "onko Grimstaham asumattomana?"

"Grimstahamko? no kaikkia! Kukapa Grimstahamissa asuisi, ei siellä ole edes kissaakaan."

"Sepä oikein hyvä; sitä minä juuri toivoinkin."

"Mutta herranen aika, Juhana, mitä on tapahtunut? Ei sinulle ole käynyt hyvin palveluspaikassasi. Näytäthän sinä niin hurjalta ja rajulta, että minua rupeaa pelottamaan." Ei Katri kuitenkaan näyttänyt yhtään pelkäävältä, vaan heilutteli iloisesti kirvestänsä.

"Skonlassako, Jenningeninkö luona? Kyllä kai."

Juhana alkoi nauraa, vaikka kyllä, kuten Katri sanoi, välistä aina näytti kiihkoista tulta leimuavan hänen silmissänsä.

"Lähdetään kotiin Nikkarilaan, Katri, niin kerron sinulle jotakin", sanoi hän. "Kaikki kyllä on hyvin, saat nähdä." Samassa astui hän havuläjälle ja otti sylinsä täyden, auttaakseen niiden kotiin kannossa. Katri otti myöskin sylinsä täyden; ja niin astuivat he jäljekkäin ja vaiti, sillä Katri oli tullut hyvin uteliaaksi.

IV.

He auttoivat toisiansa, kunnes vihdoin kaikki oli kotiin kannettuna ja he astuivat tupaan. Katri otti kauhalla vettä kiulusta pankon luota, sillä työ oli ruvennut janottamaan. Juhana pyysi sitte kauhan, sillä olipa hänkin astuessaan tullut janoiseksi.

Ojentaessaan kauhaa Juhanalle ei Katri malttanut olla salaa katsahtamatta häneen ja kummastellen kysymättä: "Mitä sinä Grimstahamista tahdot?"

Juhana joi ja otti vielä uudenkin mitan. Sitte sanoi hän: "Kas, minä olen mieltynyt Grimstahamiin ja siellä minä tahdon asua; sillä en enää huolikaan renkinä raataa."

"Vai niin! Grimstahamissako asua, joka on ihan rappiolla? Eihän siinä ole huonetta, ei peltoa eikä niittyä."

"Samapa se, niin juuri hyvä onkin, Katri! Tulehan tähän istumaan, niin kerron, mitenkä oikein onkaan. Eipä renginpaikkani Skonlassa ole niinkään huono, Jenningenin väkeä on hyvä palvella, tavallansa. Mutta enpä sittenkään huoli kauemmin vieraille raataa. Siellä teen ja teen työtä, otsa hiessä, maanantaista tiistaihin, tiistaista keskiviikkoon ja koko viikon. Ei todellakaan. Hyvä on kyllä olla renkinä, ei mitään huolia. Ruokaa on ja palkka, ja jos on nainut, saa muonan ja palkan, kuusi tynnyriä viljaa, mitallisen maltaita ja 40 riksiä rahaa sekä villoja. Ja jos vaimo kykenee, saa hän ansaita vähin lisäksi, plootun päivässä. Se kyllä on kaikki varsin hyvin, mutta en siitä sittekään huoli. On niitä niitäkin, jotka tahtovat palvella, ja kiitos heille siitä; ja ne herrastalojen rengit ovatkin aika siistiä miehiä; puhtaat ja eheät vaatteet heillä on, niinkuin minullakin tässä; heillä on rahaa taskussa ja tupakkaa suussa. Torppari sitä vastoin on usein repaleissa, mutta hän on kuitenkin itsenäinen mies. Sinä kaiketi, Katri, arvelet, että minä nyt puhun tyhmästi, vai mitä?"

Päinvastoin katsoi Katri Juhanaan säteilevin silmin, sillä hän ajatteli hänen todellakin aikovan asettua Grimstahamiin. Hän ei vastannut mitään, mutta katsoi vain Juhanaan niin haaveksivasti, kuin olisi katsellut pitkään ja onnelliseen tulevaisuuteen.

"Jospa nyt äiti olisi kotona!" sanoi Juhana.

"Kyllä hän tulee yöksi."

"Silloin minun jo pitää olla kotona Skonlassa; olisin kuitenkin tahtonut häneltä saada hyviä neuvoja. Onko Kivelän isäntä kotona?"

"Isänikö? ei, hän on tänään kartanon työssä."

"Niinpä tonttu vieköön kaikki, jotka ovat poissa, kun minä heitä tahdon tavata. Mutta ... no jaa, samapa se, hyvä on näinkin. Kuules Katri! sinun pitää ruveta neuvonantajaksi; se parasta on. Sinun juuri pitää sanoa, teenkö siinä hullusti vai viisaasti, että tahdon sinut..."

"Mitä nyt..."

"Vaimokseni. Niin, toden totta, älä nyt vain sano minua suureksi narriksi! Mutta totta se ihan on: minä rupean keväällä itsenäiseksi mieheksi. Eihän se oikea muuttoaika ole ennenkuin syksyllä, yhteinen muuttoaika tietysti. Mutta talo on otettava vastaan maaliskuun puolivälissä. Ja minä tahdon saada Grimstahamin, siihen minä olen mieltynyt; ja onpa minulla siinä omat arveluni, usko se. Sentähden pyysinkin Skonlan pehtorilta päästä vapaaksi nyt maaliskuussa, vaikk'ei tämä olekaan rengille oikea eroaika. Pehtori on hyvin kelpo mies, niin että hän lupasi antaa minulle erokirjan. Sillä itsenäiseksi mieheksipä minä rupean."

"Nytkö keväällä jo, Juhana?"

"Niin, minä rupean torppariksi, niin totta tosiaan. Ja sinä tulet torpparin vaimoksi, Katri! Ja sitte ne saavat ällistellä kirkossa ja Kivelässä kun tanssitaan."

"Mutta et usko, miten rappeutuneelta Grimstaham nyt näyttää, Juhana! Se on ihan metsän vallassa."

"Se hyvä, siihen minä juuri luotinkin. Kuulehan, Katri!" sanoi hän, ottaen Katria kiinni kädestä ja vetäen häntä vähän lähemmäksi. "Muistathan, mitä Luutamummo meille aina sanoi, sekä silloin, kun vielä pienet olimme, että sitte suuremmiksi kasvettuamme? Hän opetti meille monta rukousta, ja niitä sinä kyllä harjoitat joka aamu ja ilta, sen tiedän; enkä minäkään ole niitä unhottanut Skonlassa, sen voit uskoa. Äitihän opetti, että leipää kyllä kasvaa vaikka hiekassa ja somerossakin sille, joka Jumalaa rakastaa, sille, joka rukoilee ja tekee työtä. Ja minä sen uskon."

"Mutta", sanoi Katri, "isä sanoo, että ihmisen pitää käyttää järkeänsä. Sitä hän on usein sanonut ja se kuuluu olevan painettuna kirjassa. Grimstahamista ei ole miksikään torpaksi."

"Järkeänsäkö? Tottapa aionkin käyttää järkeäni Grimstahamissa, ell'ei pahus minua tyhmäksi tee. Aion käyttää järkeäni ja käsiäni myöskin. Kuulehan nyt, miten olen aikonut. Grimstahamin torppa on nyt joutunut rappiolle ja niin jäänyt metsittymään, ett'ei huonompaa ole koko tässä Runsan seudussa. Niinpä onkin minulla toivoa saada se viideksitoista tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi ihan verottomaksi, ett'en tee päivääkään kartanoon. Minä menen Runsan herran luo, joka on aina ollut kelpo mies. Ja hän on huomaava siitä tulevan hänelle itselleenkin etua, kun minä torpan valmiiksi muokkaan. Jos hän antaa vapaavuosia, niin on sekä minulla että sinulla aikaa työskennellä kotona; me muokkaamme Grimstahamin kunnon taloksi. Sillä minulla on hyvä halu muokata maata ahosta, ja sen taidon olen kyllä oppinut näinä vuosina Skonlassa. Jos ottaisin vanhan torpan täysine peltoineen ja niittyineen, täytyisihän minun olla poissa puoli aikaa, kolme päivää viikossa tai enemmänkin, kartanossa vuokraa tekemässä, enkä koskaan joutaisi oikein omille töilleni muulloin kuin aamulla ja illalla sekä öillä ikäänkuin varkain; olipa ilma millainen hyvänsä, kaikki pitäisi vain silloin saada tehdyksi. Siihen kauppaan ruvetkoon muut, joilla on halua. Minä puolestani rupean ennemmin tuommoiseen autioon torppaan. Suuret torpat soveltuvat vanhoille, joilla ei enää ole suurta työintoa, tai muille ... no jaa, jonkunhan niissäkin pitää asua ja käydä kartanossa, tietysti. Mutta minusta tulee uutistalolainen. Sen minä teen. Siihen on minulla rohkeutta ja sinullakin, Katri. Jonkunhan täällä pitää metsääkin muokata ja juurittaa, luulisin mä."

Katri oli tällä välin pannut kätensä ristiin; ja vaikka hän kyllä näytti kuulevan kaikki, mitä Juhana sanoi, ja oikein halullakin hänen puhettansa kuuntelevan, niin samalla hän kuitenkin näytti hiljaiseen rukoukseen vaipuneelta, joka oikein kohosi sydämmen pohjasta. Sen lopetettuansa avasi hän kätensä, mutta kiersi ne sen sijaan äkisti ja Juhanan aavistamatta hänelle kaulaan.

"Tämän en luullut koskaan tapahtuvan; sen, josta puhut, en luullut koskaan tapahtuvan, Juhana. Ja sanonpa nyt sinulle perästäpäin, että monta, monta kertaa olen itsekseni itkenyt juuri sentähden."

"Mutta nyt hymyilet, ja kiitos siitä. Jumala antakoon sinun hymyillä kuolinpäivääsi asti, niinkuin uskon käyvänkin!"

Kun he näin olivat sopineet ja suunninneet kaikki, läksi Juhana Nikkarilasta, sillä hänen piti vielä samana iltana ehtiä takaisin Skonlaan, niinkuin oli luvannut pehtorille. Isäntäväki oli aina pitänyt Juhanasta, hän kun oli hyvin säännöllinen, raitis, reipas ja ahkera; sentähden oli hänelle sieltä luvattu pieni laina tärkeimpiin tarpeihinsa, jos vain oli edelleenkin yhtä kelpo mies aikansa loppuun asti. Ja Juhana tahtoi hyvän päästökirjan saada. Sentähden hän nyt läksi Katrin luota, kun matkan pääasia, kosiminen, oli selvillä. Mutta kohta hän kuitenkin lupasi tulevansa uudestaan.

V.

Liisa ja Kivelän väki, kuultuaan Juhanan aikeista, iloitsivat suuresti, ja Luutamummo tahtoi, että hänen poikansa pitäisi ottaman haltuunsa ennemmin Nikkarila kuin Grimstaham. Mutta siihen Juhana ei suostunut. Hän e: sallinut, että äitin olisi tarvinnut joutua loiseksi oman poikansa luo, eikä myöskään, että Katrille olisi tullut anoppi uuteen kotiin, josta aina on vaikeuksia.

"Parasta on, että äiti vallitsee yksin ankkojansa ja hanhiansa", sanoi hän; "meille tulisi ahdasta hänen tuvassansa. Hän menestyy paraiten, kun saa pitää oma hevosensa, tehdä luutia ja kuljettaa niitä kaupunkiin, niinkuin tähänkin asti. Kyllähän mielelläni ottaisin äitin luoksenikin ja kuuntelisin hänen neuvojansa; mutta ennemmin kuitenkin olemme ensin Katrin kanssa kahden kesken; me puuhaamme, hallitsemme ja raadamme itseksemme, ja se kyllä käy hyvin."

Kertomuksemme nyt edistyy pitkän askeleen. Mainittakoon vain, että Juhana sai Runsan herralta Grimstahamin viideksitoista vuodeksi verottomaksi torpaksi, mutta sill'aikaa tuli hänen se viljellä niin suureksi, että se jaksoi tehdä kolme päivää viikossa, tai suuremmaksikin, jos ympärillä oli maata niin paljo. Sovittiin ja suunnittiin, minkä verran metsää hän sai kaataa, ja luvattiin hänelle myöskin ne puut omiksi tarpeiksensa, myödä tai käyttää itse, miten vain tahtoi.

Grimstaham oli pienoinen paikka Skarven-järven rannalla, joka on osa suuresta Mälaren-järvestä. Siinä oli jo ennestään pari vanhaa, huonoa huonetta, joissa ennen muinoin oli asunut muuan räätäli, mutta sittemmin ei kukaan. Metsärinne oli järveen päin viettävä. Vähä oli siellä myöskin kuokan, jopa aurankin merkkejä, kun oli koetettu tehdä maata kasvavaksi. Mutta kaikki oli Juhanan tullessa niin autiona, kuin ei koskaan olisi mitään tehty. Jos torpasta todellakin tuli torppa, saattoi sitä syystä kyllä sanoa uutistaloksi.

Kun kuuliaiset ja häät olivat ohitse, muutti Juhana vaimoineen huhtikuun alussa Grimstahamiin. Hän tahtoi päästä sinne aikaisin, että kesä tulisi pitemmäksi, ja hän ehtisi saada jo jotakin muokatuksi syksyyn asti.

Sinne muuttaessaan sai Katri Kivelästä mukaansa emäsian kolmen kuukauden vanhain porsasten kanssa. Suurempia myötäjäisiä ei isä jaksanut toimittaa. Skonlasta saamallansa lainalla hankki Juhana lehmän, joka kyllä ei ollut äsken poikinut, vaan ei vielä ehtynytkään, antoi maitoa kumminkin kannun päivässä. Samoin saatiin Runsasta lainaksi neljä tynnyriä perunoita talvihintaan, ja se oli suuri etu, kun perunat muuten ovat kalliit huhtikuussa.

Liisalta nuorikot enimmän saivat. Hän antoi talon aluksi padan ja monta pannua, korvon, kaksi ämpäriä ja valjaat. Mielellään olisi hän antanut Katrille myöskin hopealusikan, ainoansa, jonka hän hääpäivänään oli saanut lahjaksi Runsan herrasväeltä. Mutta Juhana sitä kivenkovaan vastusti. "Saakoon Katri lusikan äitin kuoltua", sanoi hän, "vaan ei hänen eläessään. Eihän äiti itse ole koskaan raskinut syödä sillä, niinpä emme mekään sillä syö. Minulla on kuusi ihan uutta puulusikkaa, jotka ostin Skonlasta Jerker-ukolta, ja niistä kyllä riittää." Luutamummo selitti, että koska hän sillä ei ollut syönyt tähän asti eikä aikonut sitä vast'edeskään käyttää ennen kuolemaansa, niin hän sitä kaikista vähimmin tarvitsi. "Minä", sanoi hän, "olen sitä käyttänyt vain koristuksena ylimpänä kaapissani, niin että olen nähnyt sen, kun oven olen avannut, ja paraastaan vain pelottaakseni Suotalon Saaraa, sitä hullua, joka minua aina sanoo supiköyhäksi. Mutta Saara on jo ammoin kuollut, niin ettenhän lusikkaa tarvitse enää häntäkään varten. Sentähden sydämmestäni toivon, että Katri ottaa lusikan; sillä hänellä ei ole vielä kaappia tuvassaan, mutta hopeaa hänellä pitää olla kammarinseinän koristukseksi. Se lohduttakoon hänen silmänsä, jos rohkeus jolloinkin pettää ja hän ajattelee olevansa hyvin köyhä." Juhana vastasi: "Köyhäkö, vai köyhä? Kuka hullu sanoo Katria köyhäksi? Eihän hän ole köyhempi kuin minäkään, ja silloin ei ole hätää. Muuten näytätte te, äiti, nyt tekevän Katrille, niinkuin Suotalon Saara ennen teki teille kun haukkui teitä supiköyhäksi, ja te siitä suutuitte häneen. Eihän meidän nyt sovi pitää itseämme köyhinä, kun juuri rupeamme kotia perustamaan. Ei totta ollen! Pois kaikki hopeat, kunnes itse saamme semmoista ansaituksi." Juhana lausui tämän jotenkin jyrkällä äänellä; mutta heti hän pehmeni, kun näki äitinsä olevan itkuun pakahtumallaan poikansa kovista sanoista. Hän otti äitinsä syliinsä ja suuteli pois kyyneleet mummon silmistä. "Älkäähän nyt itkekö, äiti", sanoi hän, "sillä sen arvoinen ei lusikka ole, vaikka painaakin viisi luotia ja maksaa kymmenen riksiä."

Morsiuslahjoista ei sitä sovi jättää mainitsematta, jonka Katrin sisar Reetta toi Grimstahamiin samana päivänä, kuin nuorikot muuttivat sinne; se oli harmaa kissa. Katri sen kyllä tunsi, sillä Reetta oli sen kasvattanut pienestä pitäin, eikä se vieläkään ollut täysikasvuinen. Päästäessään sen lattialle niiasi Reetta nuorelle emännälle ja toivotti samassa hyvää kotionnea, sanoen: "sen kotikissa tuopi, hyvä sisko."

Tarpeellisinta oli Juhanalle uutistaloa tehdäkseen hyvät työaseet. Renkinä oli hän säästänyt, minkä suinkin voi, niin että hänellä, kolmen vuoden kuluttua talosta erotessaan, oli uudet vaatteet ja vielä kolmekymmentä riksiä rahaa. Maatyö- ja ajokaluja hän ei heti tarvinnut, niinkuin hän ei myöskään voinut ajatella hevosen hankkimista ensi vuonna. Mutta kaksi vahvaa juurikassaraa hän osti sekä kaksi hyvää kirvestä, yhden leveän lappakirveen, pari lapiota ja käsikärrit. Hän sai ne kaikki huokeasta, kun ei ostanut uusia kaupungista, vaan käytettyjä, vaikka vielä kulumattomia, ystäviltänsä ja tutuilta talonpojilta, jotka tunsivat Juhanan kunnon mieheksi ja sentähden antoivat hänelle hyviä kaluja helposta hinnasta.

VI.

Ensin täytyi Juhanan ja Katrin hankkia tietoon ruoka koko siksi ajaksi, kunnes maasta ehti ruveta saamaan. Aluksi oli heillä perunat, jotka oli saatu lainaksi kartanosta, ja lehmä antoi maitoa. Mutta lehmä tarvitsi myöskin rehua; ja vaikka kyllä saattoi toivoa jonkin verran ruohoa kohta kasvavan, niin oli nyt maa vielä niin kylmä, ett'ei monta kortta ollut noussut. Aikainen kevät nyt näytti tulevan; joilla peltoja oli, olivat jo alkaneet niitä kynnellä. Mutta karjamaista ei vielä hyötynyt nyt huhtikuussa. Rehun ostoa ei tähän aikaan vuodesta käynyt ajatteleminenkaan, se kun oli suunnattoman kallista, eikä Juhanalla olisi siihen ollut rahaakaan. Siitä hänelle siis koitui ensimäinen suuri huoli samana päivänä, kuin Grimstahamiin tultiin.

Katri oli lypsänyt lehmän ja nuorikot söivät iloisina ensimäistä illallistaan uudessa kodissa. He olivat vartaasta taittaneet ensimäisen leivän niistä kahdestakymmenestä, jotka Katrin äiti oli lähettänyt heille ruoan aluksi. Istuissaan ja syödessään kuulivat he lehmän pitkään ammuvan pilttuussaan vanhassa lääväröhässä, joka vielä kuitenkin pysyi pystyssä.