Chapter 18

"Kaikki oli siis valmiina vastaiselle purkaukselle, kun herra palasi kotiin. Vouti oli mennyt pois, jättäen rouvan yksikseen ajatuksinensa. Kun herra astuu sisään, on hän iloinen ensinnäkin siitä, että näkee vaimonsa jo olevan liikkeellä, ja toisekseen myöskin pitkällisestä poudasta, joka lupaili hyvää ilmaa elonkorjuulle; sillä nyt olivat hänen peltonsa kaikki niitetyt, että oli jälellä vain vetäminen latoihin. Vaimoa, hänellä kun pyöri päässä raskaita ajatuksia, tuo miehensä ilo loukkasi, ja nyt paukahteli kummaltakin puolelta. Rouva kysyi lehmusta; herra vastasi hakkuuttaneensa sen, kun tarvitsi nikkarinpuuta; rouva kysyi, miksi hän oli hakkuuttanut juuri sen lehmuksen, joka oli varjostanut hänen huonettansa; herra ei sanonut hakkuuttaneensa erittäin sitä, vaan yhdessä kaikkien muiden kanssa. Sitte tuli ruusujuttu. Herra ei sanonut koskaan sitoutuneensa pitämään huolta niiden kastelemisesta. Silloin rouva, voimatta vastata mitään entiseen juttuun, huomasi miehellään olevan päällyssaappaat jalassa ja huomautti heti siitä. Mies tunnusti rikoksensa ja koetti sitä parantaa siinä paikallansa, mutta silloin suuttui vaimo moisesta halveksimisesta. Kovia sanoja lausuttiin ja vaimo syytti miestänsä kylmyydestä ja rakkauden puutteesta. Ritari vastasi melkein näin:

"'Minä en rakasta sinua enää, sanot sinä, sentähden että minä teen työtä sinun hyväksesi enkä istu lavertelemassa sinun koruompeluksesi luona; minä en rakasta sinua, koska minulla on nälkä, milloin en pitkään aikaan ole saanut ruokaa; minä en sinua rakasta, koska en muuta saappaita, vaikka vain silmänräpäykseksi pistäydyn huoneihin; minä en sinua rakasta, sanot sinä! Jospa tietäisit, miten suuresti minä todella sinua rakastan!' Vaimo vastasi melkein näin:

"'Ennenkuin jouduimme naimisiin, rakastit minua, vaikka lavertelitkin koruompelukseni luona, vaikk'et tullutkaan huoneihin päällyssaappaissa ja vaikk'et osoittanutkaan halveksimista. Mitä on sitte tapahtunut, kun käytöksesi on muuttunut?'

"Mies virkkoi: 'me olemme naimisissa!' Rouva luuli miehen tarkoittavan, että hän naimisessa oli saanut omistusoikeuden vaimonsa yli ja että hän tahtoi osoittaa sitä jyrkällä käytöksellään. Mutta se miehen varmuus johtui vain siitä, että hän lujasti luotti rouvansa lupaukseen rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, luotti hänen ei huolivan huomioonsa ottaa, jos hän voittaakseen aikaa hylkäsi koko joukon turhia muodollisia temppuja. Hän oli vähällä sanoa hänelle kaikki, että hän juuri vaaraa karkoittaaksensa työskentelee pellolla, tallaa sen multaa ja kuljettaa sen tomua huoneihin; mutta hän kuitenkin oli vaiti, sillä hän ei luullut vaimonsa nyt niin heikkona jaksavan kestää iskuja. Ja päivän tai kahden perästähän kaikki oli jo ohitse ja talo pelastettu. Sentähden hän vain pyysi anteeksi; ja he antoivat anteeksi molemmat ja puhuivat jälleen helliä sanoja.

"Mutta silloin tuli isku! Työvouti tuli juoksujalassa ilmoittamaan rajuilman nousevan. Rouva ihastui, kun ruusut saavat vettä, mutta herra ei ihastunut.

"Ritari tunsi Herran kurittavan käden painon ja kertoi vaimollensa kaikki, mutta pyysi samalla hänen vielä toivomaan, kyllä kaikki hyvin käy. Käski sitte heti valjastaa kaikki hevoset ja juhdat vetämään eloa korjuusen.

"'Niillä ollaan vettä noutamassa,' vastataan.

"'Kuka ne on sinne lähettänyt?'

"'Minä ne lähetin', vastasi vaimo. 'Minä tahdoin! saada vettä kukilleni, joiden annoit kuivaa minun sairaana ollessani.'

"'Etkö häpeä tunnustaa?' kysyi ritari ja sai samanlaatuisen vastauksenkin:

"'Sinä kehut käytöstäsi, kun valehtelit koko pitkän vuoden! Minun ei tarvitse hävetä puhuessani totta, kun en mitään ole rikkonut, vaan ollut ainoastaan niin onneton, että olen joutunut pahan sattuman uhriksi!'

"Silloin menetti herra malttinsa, meni käsi ojona vaimonsa luo ja löi häntä."

"Siinä hän tekikin lemmon oikein", sanoi kreivi.

"Hyi, hyi! herra, lyödä heikkoa vaimoa!"

"Miksikä ei vaimoa, kun lapsiakin lyödään?"

"Sentähden että nainen on heikompi, herra."

"Vielä yksi syy! Vahvempiin ei pääse käsiksi, ja heikompia lyödä ei saisi; ketä sitte saa lyödä?"

"Ei ketään, hyvä ystävä! Hyi, hyi, mimmoisia perusaatteita te lausutte, vaikka teistä on tuleva ylhäinen sotilas!"

"No niin! Kuinka sodassa käypi? Vahvempi lyö ja heikompaa lyödään. Eikö se ole johdonmukaista?"

"Vaikkapa olkoonkin johdonmukaista, niin ei se siveellistä ole. Mutta tahdotteko kuulla jatkon?"

"Tottapa se nyt jo onkin lopussa, rakkaus ainakin!"

"Ei, ei, herra, ei se vielä läheskään lopussa ole, eikä rakkaus niin vähällä karkaa. No niin! Rouva uskoi lujasti, ihan kuin tekin, rakkauden olevan lopussa ja pyysi sattumalta väliin tullutta voutia hänen nimessään pyytämään kuninkaalta avioeroa."

"Ja jättikö hän lapsensa?"

"Ei, sen hän tahtoi ottaa mukaansa. Hänen ylpeytensä oli loukkautunut juuriaan myöten, ja hän tunsi musertuvansa kauniin unelmarakennuksen alla, joka kukistui hänen päällensä."

"Entä mies sitte?"

"Hän oli ihan kukistunut! Hänen unelmansa rakkauden onnesta oli haihtunut, ja muutenkin oli hän hävinnyt mies, sillä sade oli laissut pois ja turmellut kaiken hänen viljansa. Ja kun hän näki sen, jota hänen sielunsa oli rakastanut, olevan syypäänä hänen onnettomuuteensa, tunsi hän sydämmessään vihaa häntä vastaan. Mutta hän rakasti kuitenkin, kun viha asettui."

"Kuitenkin?"

"Niin, herra, sillä rakkaus ei kysy, miksi. Se vain tietää: niin se on! Kovat ajat heille nyt tulivat. Ritari oli hävinnyt mies, ja jätti talonsa oman onnensa nojaan, harhaili itse hevosellaan milloin missäkin. Vaan rouva Margrit, hän heräsi uuteen elämään, voimaan ja toimeliaisuuteen ja ryhtyi talon hallitukseen; hätä teki väkeväksi pienen, heikon olennon, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä; hän ompeli vaatteet itselleen ja lapselleen; hän maksoi maksut ja katsoi työväen perään; eikä se katsominen helpoin työ ollutkaan, sillä he olivat tottuneet pitämään pientä, hemmoiteltua rouvaa vain vieraana; mutta hän tarttui ohjiin voimakkaalla kädellä. Ja kun rahat eivät riittäneet, panttasi hän kaikki kalliskiviset koristuksensa ja maksoi niillä rahoilla työväen palkkoja ja velkoja.

"Kun ritari vihdoin malttoi mielensä ja peljäten palasi katsomaan taloansa, jonka uskoi jo olevan auttamattomasti rappiolla, huomasikin hän kaikki olevan kunnossa ja järjestyksessä ja vaimonsa juuri pelastaneen kaikki. Silloin hän katui ja häpesi ja meni vaimonsa luo pyytämään anteeksi, ett'ei ennen ollut osannut pitää häntä oikeassa arvossa. Rouva antoi anteeksi, selittäen, ett'ei hän ennen ansainnutkaan suurempaa arvoa, kun hänellä ei ollut niitä ominaisuuksia, jotka sittemmin oli saavuttanut. He sopivat, mutta rouva sanoi rakkautensa kuolleen eikä aikonut enää olla hänen vaimonsa.

"Keskustelun keskeytti vouti, joka tällä välin oli asunut talossa ja auttanut rouva Margrittia neuvoilla. Herra tunsi jääneensä syrjään toisen rinnalla, joka oli sijaan tullut; luulevaisuus raivosi hänen mielessänsä ja hän kielsi vaimoaan ottamasta vierasta herraa vastaan huoneissansa. Vaimo sanoi käyvänsä sitte voudin huoneissa. Herra silloin rupesi puhumaan oikeuksistaan vaimonsa yli, koska hän lain mukaan vielä oli ritarin vaimona. Mutta vaimo oli samana päivänä saanut erokirjan ja ilmoitti olevansa vapaa ja voivansa toimia, miten vain tahtoi.

"Ritari, nähtyänsä kaikki olevan lopussa, tunsi hurjuutensa ja rukoili polvillaan vaimoansa jäämään. Vaan kun rouva näki ylpeän ritarin matelevan maassa kuin orja, haihtui hänen mielestänsä viimeinenkin kunnioitus herraa kohtaan, ja kun hän sitte muisti, mitenkä hän kerran, heikkona ja kurjana, oli turvannut ritariin ja uskonut hänet siksi, joka oli häntä kantava käsissänsä kaikkien ohdakkeiden ja kivien ylitse, silloin tahtoi hän paeta tuota näkyä; ja kun rouva ei enää voinut tuntea ritaria samaksi, kuin hän ennen oli hänestä ollut, heräsi välinpitämättömyyden tunne ja hän läksi pois."

"No, siinä nyt näet", virkkoi kreivi, josta kertomus alkoi tuntua pitkäpiimäiseltä, "loppuipahan se rakkaus kuitenkin."

"Ei, ei, herra, se vain näytti siltä, mutta niin ei ollut. Mutta tähän minun pitää liittää muuan tunnustus. Minä näin tuon kaikki, sillä minä olin hänen ystävänsä ja jumaloitsin häntä sydämmeni syvyydestä. Miten hullumainen minä olin, tunnustan myöskin. Me vanhat, jotka kasvoimme ritariajan lopulla, me olimme oppineet pitämään naista tuommoisena ylhäisenä olentona, joka oli muita ihmisiä korkeammalla; me kunnioitimme vain ulkopintaa, kauneutta, hyödytöntä, ja meidän nais-käsityksemme oli ennen kaikkea aina jotakin silmän huvia. Minäkin, ajatelkaahan vain, minäkin, joka etsin totuutta, olin kuitenkin niin piitynyt noihin vanhoihin käsitteihin, että rouva minun mielestäni tuli vähempiarvoiseksi juuri silloin, kun hän työn ja vaivan kautta jaloin oli.

"Niin, samana päivänä, kuin erokirja tuli, keskustelimme me, ja minä muistan sen niin hyvin, kuin olisi se kirjoitettuna kädessäni. Näin minä sanoin:

"'Jospa tietäisitte, miten jumalattoman korkealla te kerran olitte minun mielessäni! Ja minä näin enkelin pudottavan valkoiset siipensä ja keijukaisen kultakenkänsä, näin miten sinilintu muutti pesänsijaa. Minä näin teidät tuona ensi aamuna häiden jälkeen, kun ajelitte metsässä valkoisella ratsullanne; se kantoi teitä niin keveästi märjän ruohokon yli, piti teitä korkealla suon mudasta, niin ett'ei pilkkuakaan tahraa tullut hopeakirkkaalle puvullenne. Hetkisen ajattelin seisoessani siinä puun takana: jospa hän putoaa! Ja ajatus kävi toteen. Minä näin teidät mudassa, musta vesi roiskui päällenne, kultatukkanne oli kuin päiväpaiste suon valkokukkien päällä. Te vaivuitte vaipumistanne, kunnes enää näkyi vain pikku kätenne. Silloin kuulin metsähaukan viheltävän ylhäällä ilmassa ja kohoavan pilviin; se nousi siivillänsä, kunnes peittyi pilvien taa!'

"Mutta rouva vastasi, ja niin oikein, niin oikein!

"'Te sanoitte kerran, ammoin sitte, että Jumala meille on antanut todellisuuden tomuineen ja likoineen ja meidän sitä ei sopinut moittia, vaan ottaa se semmoisenaan, kuin se on annettu. No niin! Nyt te kaunistelluin sanoin lausutte minun vaipuneen sentähden, että minä juuri olen sopimaisillani tämän elämän kanssa. Minä olen vaihtanut rikkaan puvun köyhään, koska olenkin köyhä. Minä menetin nuoruuteni, kun tottelin luonnon lakia ja tulin äitiksi. Minun käteni ovat turmeltuneet neulasta, silmäni surusta ja elämän taakka painaa minut maahan, mutta sieluni nousee, nousee kuin haukka taivasta, vapautta kohti, vaikka maallinen ruumiini painukoonkin mutaan haisevien kukkien sekaan.'

"Silloin kysyin minä, luuliko hän voivansa pitää sielua ylhäällä, jos ruumis vaipui. Siihen hän vastasi: ei! Sillä hän eli niinkuin minäkin väärässä uskossa, että jotakin hänestä oli vaipumassa. Mutta ei ruumis työstä vaipunut, se päinvastoin karaistui ja vahvistui ja tuli siis paremmaksi, nousi eikä vaipunut. Vaan niin narrimaiset me molemmat olimme, että tuota vaipumista uskoimme, kun meille niin oli nuoruudessamme opetettu; sentähden me pidimme valkoisia käsiä, jotka kuitenkin sairaat olivat, kauniimpina kuin työstä kovettuneita ja ruskettuneita. Niin hullut oltiin minun nuoruudessani, herra, ja vieläpä ollaan nytkin siellä täällä.

"Mutta hulluudessani minä kehoitin rikokseen. 'Päästäkää haukka irti, nousemaan!' sanoin minä.

"'Minä kyllä olen sitä arvellut', vastasi hän, käsittäen minun ajatukseni; 'mutta vitjat ovat liian vahvat.'

"'Minulla en niiden avain', sanoin minä. Rouva pyysi minulta avainta ja sai myrkkypullon.

"Nyt palaan kertomukseen, ja siihenhän jäimme, kun rouva läksi miehensä luota, mennäksensä voudin luo yläkertaan.

"Päästyään ylös sai hän odottaa, sillä voudilla oli vieraita. Siellä hän heti joutui kouluun, sillä muutamat hänen vanhahkot, naidut ystävänsä eivät tahtoneet tervehtiä häntä, koska hän oli purkanut avioliittonsa; ja kumminkin oli eräs noista ystävistä miehellensä uskoton, vaan piti itseään liian hyvänä tervehtimään rouva Margrittia. Mitä tästä on sanottava? Silloin pidettiin avioliiton purkamista suurimpana rikoksena.

"Rouva Margrit oli, kuten sanottu, tullut pyytämään voudilta neuvoa, niinkuin tavallisesti koko tuona pulan aikana. Rakastiko sitte rouva voutia? Tuskin, mutta sydän ei koskaan ole niin hetas pettämään itseään kuin semmoisissa tapauksissa. Margritkin luuli rakastavansa toista, kun uskoi toisen kadottaneensa; yksin olemaan ei hän ollut kasvatettu.

"Mutta vouti, hän oli ihan toisenlainen mies, oikea viettelijä. Kumminkaan hän ei ruvennut viettelemään ritarin vaimoa, kun näet luuli siinä pääsevänsä vähemmälläkin tarkoituksensa perille. Sitä paitsi hän uskoi itseään semmoiseksi sankariksi, jonka lumousvoimaa kukaan nainen ei voisi vastustaa. Siispä hän odotteli.

"Nyt joutuvat he puheluun, ja rouva alussa ei aavista mitään, hän kun näet luottaa voudin ystävyyteen ja rehellisyyteen. Rouva puhui elämän vakavimmista asioista, vaan vouti rakkaudestansa, jota rouva ei ottanut korviinsakaan. Hän oli vapaa, mutta tunsi kuitenkin olevansa sidottu; muistojen voima piti häntä vankinaan, ehkäpä myöskin vanha rakkaus. Vouti koetti kaikkia rukouskeinoja, mutta rouva häntä alkoi halveksia. Siitä loukkaantui niin hänen turhamaisuutensa, että hän yritti käyttämään väkivaltaa. Minä tulin sattumalta sisään ja sain antaa voudille päättävän iskun ilmoittamalla rouvalle voudin olevankin kihloissa. Hänen siis täytyi poistua.

"Mutta rouva oli jo, viimeisen toivon ja unelman kukistuttua, käyttänyt ijäisyyden portin avainta. Minä kun tiesin myrkyn tarvitsevan koko tunnin vaikuttaaksensa, käytin tilaisuutta puhuakseni hänelle, niinkuin kuolevalle puhutaan. Mutta näettekös, tämän elämän rakkaus on suuri, ja semmoisina hetkinä on ihmissielu kuin ylösalaisin käännetty tynnyri; kaikki mitä on pohjalla, nousee pinnalle. Minä sain hänet niin pitkälle, että hän halusi jatkaa elämää luostarissa, voidakseen alkaa uudestaan mietiskelyä. Sainpa hänet vihdoin taipumaan luostarin sijasta kotivankeuteen, sillä hartaudenharjoitustahan ne ovat velvollisuuksienkin täyttämiset.

"Hän taisteli ylpeyttänsä vastaan ja katui myöntymystänsä, hän raivosi elämää vastaan, joka oli pettänyt häntä, ja ihmisiä vastaan, jotka olivat valehdelleet ja sanoneet elämää huvitarhaksi. Siinä minä tunnustinkin hänen olevan oikeassa, sillä avioliiton onnettomuus on juuri se, että uskotellaan puolisoille siinä olevan täydellisen onnellisuuden, jota tässä elämässä todella ei olekaan.

"Rouva raivosi, mutta sattumus tuli minulle avuksi. Lapsi alkoi alhaalla kammarissa parkua. Silloin rouva kauhistui sydämmessään ja tahtoi elää, opettaakseen lapsellensa, ett'ei elämä ole semmoinen, kuin sanotaan, eikä hän tahtonut jättää sitä kärsimään samaa, kuin hän itse oli kärsinyt. Miehestänsä hän ei mitään puhunut, tokkopa häntä ajattelikaan. Minä kun annoin hänelle myrkyn, tiesin myöskin vastamyrkyn; mutta minä tahdoin pitää häntä vielä pelossa ja annoin hänelle vähemmän toivoa, kuin itselläni oli.

"Kun minä vähän ajan kuluttua palasin, oli hän miehensä sylissä. Ritari oli löytänyt hänet rapuilta, johon hän oli kaatunut horroksiin. Kaikki oli annettu anteeksi ja unhotettu molemmin puolin. Se on sinusta ehkä kummallista. Mutta etkö ole antanut anteeksi äitillesi, vaikka hän on kurittanut sinua, ja eikö äitisi sinua rakasta, vaikka olet valehdellut hänelle, tuottanut hänelle surua ja pahaa mieltä? Viimeiset tapahtumat olivat kääntäneet hänen sielunsa ylösalaisin, niin että vanha rakkaus oli ylimpänä, kirkkaana kuin helmi, joka on etsitty meren pohjamudasta, missä se oli ollut kätkettynä ruman likoelävän sisuksissa! Mutta rouva yhä vain taisteli ylpeyttänsä vastaan eikä sanonut huolivansa rakastaa miestänsä, vaikka kuitenkin häntä rakasti.

"Minä en koskaan unhota ritarin vastausta, joka selitti koko tuon arvoituksen. Hän sanoi:

"'Sinä et tahtonut rakastaa minua, Margrit, sillä ylpeytesi kielsi, mutta sinä rakastat kuitenkin. Sinä rakastat kuitenkin, vaikka minä löin sinua, vaikka olin häpeällisen raukkamainen, kun onnettomuus tuli. Minä tahdoin vihata sinua, kun läksit pois luotani; minä tahdoin surmata sinut, kun olit uhrata lapsesi, mutta kuitenkin rakastan sinua. Etkö sittekään usko, että rakkaudella on enempi voimaa kuin meidän pahalla tahdollamme?'

"Niin hän sanoi, ja minä nyt sanon kuin satujen kirjoittaja: tämä kertomus näyttää, että rakkaus on väkevä voima, joka käy yli järjen ja jota vastaan meidän tahtomme ei mitään voi. Rakkaus kärsii kaikki ja kestää kaikki, ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta on rakkaus suurin, hyvä herra."

"No, mutta kuinka sitte kävi?"

"Sitte en minä enää ollut näkemässä."

"Arvattavasti he yhä sittekin riitelivät."

"Tiedän kyllä heidän välistä riitelevän, sillä kun on jossakin asiassa eri mieli, niin riitahan siitä tulee. Mutta minä tiedän myöskin, ett'ei kumpikaan tahdo olla toisensa herra, vaan he kulkevat tietänsä, vaatien elämältä vähemmän, ja sentähden ovat niin onnelliset, kuin mahdollista on tässä elämässä, jos sen ottaa vastaan semmoisenaan, kuin se on. Vanha aika monine vaatimuksineen ei sitä tahtonut, mutta uusi aika on sen meille opettava. Ja niin se juttu loppui."

C. J. L. ALMQVIST.

GRIMSTAHAMIN UUTISTALO.

I.

Runsan säteritilan suuressa metsässä Edin pitäjässä oli kaksi torppaa, yksi kummallakin puolella suuresta tiestä, joka metsän läpi vei säterikartanoon. Eivät ne kumminkaan olleet ihan tien varrella, vaan vähän matkan päässä siitä kumpikin. Toisen nimi oli Kivelä, toisen Nikkarila. Molemmat olivat siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa puhutaan, hyvin pienet ja vähäiset torpanpaikat.

Kivelästä tehtiin kartanoon vain kaksi päivää viikossa; siinä kylvettiinkin ainoastaan noin kaksi tynnyriä vuodessa. Olihan sillä tosin pieni niittykin Sätran karjamaiden puolella, jotka siellä päin olivat kartanon tilusten rajana; mutta heiniä siitä karttui tuskin sen vertaa, että hevosen lisäksi niillä kaksi lehmää eli. Torppari itse oli reipas mies, vaikk'ei enää nuori. Voimiltaan hän kuitenkin vielä oli varma, niin että helposti jaksoi tehdä päivänsä ja muuna aikana omat työnsä. Sitä paitsi ansaitsi hän vähän lisää kesäaikoina puunhakkuulla, mutta paraana tulolähteenä oli sorvaaminen, jota hän harjoitteli talvella. Vaimo oli siivo. Poikia heillä ei ollut, vaan sen sijaan kaksi tytärtä, joista Katri oli yhdeksäntoista ja Reetta neljäntoista vuoden vanha.

Nikkarila, tien toisella puolella, oli huonommassa tunnossa, melkein joka taholta jäänyt mänty- ja kuusimetsän sisään. Se oli niin huono paikka, ett'ei sitä nyt torpparin kuoltua enää pidettykään varsinaisena torppana, josta olisi pitänyt päiviä suorittaa. Hyväntahtoinen herra oli jättänyt sen jonkinlaiseksi eläkkeeksi leskelle, jolla ei ollut muuta veron suoritusta kuin elättää ankkoja ja hanhia herrasväelle, niitä kuin ei huolittu pitää kartanossa kaakotuksensa tähden, vaan ainoastaan herkkuna pöydällä.

Nikkarilan leski oli hyvin merkillinen mummo. Hän oli jo kuudenkuudetta vuoden ikäinen, nimeltä Liisa; kaikki sanoivat häntä Luuta-Liisaksi, hän kun vuodet päästänsä teki pöly- ja varpaluutia, vieden niitä kerran viikossa, joka lauantai, koko hevoskuorman Tukholmaan, jossa niitä myöksenteli Heinätorilla. Hänellä oli myöskin aina mukana pieniä, luudiksi sitomattomia kuusenoksia, notkeita, vaaleanvehreitä, nuoria, jommoisia Tukholman palvelustytöt lauantaina ostelivat talon tarpeiksi, hakatakseen niistä tuoretta havua porstuan ja kyökin, jopa salinkin lattialle. Eihän näet mikään ole miellyttävämpää eikä suloisempaa kuin tuoreita havuja sylkilaatikoissa; ne levittävät omituista sulohajua huoneihin ja keskellä kaupunkiakin johdattavat mieleen terveellisen metsän tuoksun. Luuta-Liisan kuormasta sitä hyvää tavaraa levisi moneenkin suureen ja ylhäiseen Tukholman taloon. Ja paljonpa mummo myöskin ansaitsi kaupallansa. Iloisena ja ystävällisenä tavattiin hänet joka lauantai Heinätorilla. Kaikki sen seudun piiat etsivät hänen kuormaansa, niin että se tyhjeni ennemmin kuin mikään muu kuorma. Sillä vaikka mummo alussa saattoi pyytää kuusikin äyriä, niin tyytyi hän kotvasen tingittyään yhteen, ja jos jokin pitkä, kaunis tyttö maksoi hänelle viisi sekä lausui muutamia kohteliaita sanoja pajuisten siteiden hyvyydestä, mummo kun näet paraiten kaikista osasi sitoa luutansa lujiksi, niin Liisa mielellään antoi kimpun kauneita havuoksia kaupanpäällisiksi kyökin lattialle hakattavaksi; ja kun piian siitä ei tarvinnut mitään maksaa, saattoi hän sen rovon panna muihin pikku säästöihinsä, niin että niitä piankin karttui pienen kahvineljänneksen hinta. Mutta samapa se. Miksi Luuta-Liisa enemmin suosi kaunisvartaloisia, vaaleatukkaisia ja kauneita piikoja kuin muita, saattaa näyttää vähän kummalliselta oikulta vanhassa mummossa, mutta kohta saamme nähdä syyn.

II.

Kelpo mummohan Liisa oli myöskin istuessaan kärrinsä luona ja myöskennellessään Heinätorilla, vaan vielä paljoa miellyttävämpi hän kuitenkin oli kotonaan Nikkarilassa. Hänellä oli paljo tekemistä, sillä yksin hän oli. Mies oli jo ammoin kuollut eikä hänellä muita lapsia ollut kuin poika Juhana, joka nyt kahdenkolmatta vuotiaana palveli renkinä vanhan Jenninkin talossa Skonlassa. Mutta kyllä Liisa tuli yksinkin toimeen, kun kaikki torpan pellot olivat jääneet ahoksi, eikä niistä siis mitään vaivaa ollut. Lehmää hän piti ja hevostakin, jolla kuljetti luutakuormiaan Tukholmaan. Vaan kun hevosella ei muina viikon päivinä ollut kotona mitään työtä, lainasi hän sen silloin tällöin muille, joten se itse sai ansaita osan ruoastansa.

Liisan koko toimena oli viikot päästänsä ensinnäkin tehdä pöly- ja varpaluutia, toisekseen elättää ankkoja ja vuohia, jotka toki itse etsivätkin enimmän ruokansa lammikosta torpantuvan pohjoispuolelta, kun mummo vain silloin tällöin viskeli heille vähän jyviä herkuiksi, sekä kolmanneksi ruokkia hevonen ja lehmä. Hevosen hoito tuo nyt ei oikeastaan kuulu naisen töihin, mutta kun ei miestä ole talossa, niin käypihän se kyllä päinsä; onpa montakin esimerkkiä olemassa, että mummot ovat hoidelleet hevosensa, vieläpä sangen hyvästikin.

Nikkarilan Luuta-Liisa ei kuitenkaan ihan avuton ollut, se huomattakoon, sillä Kivelän torppahan oli aivan lähellä. Sen torppari oli siinä elänyt monta vuotta, niinkuin Liisa ja hänen miehensä Nikkarilassa. Vaikka he eivät olleet sukua toisilleen, oli kuitenkin niin likeinen ystävyys kasvanut molempien talojen välille, ett'ei koskaan toisessa paikassa mitään tarvittu, jolla ei toisesta olisi autettu. Miehet olivat olleet hyvät ystävykset ja auttaneet aina toisiaan hyvillä neuvoilla, varsinkin miten oli parasta kylvää apilasta rukiin sekaan, joka tapa siihen aikaan vasta uutisena kulki suusta suuhun. Liisan mies joutui sitte tarpeettomasta väkevien nauttimisesta rappiolle, niin että kuoli liian aikaisin. Mutta Kivelän ukko vaimoinensa sen jälkeen vielä enemmin tukivat leskeä. Heidän lapsensa kasvoivat yhdessä; ja kun Liisan Juhana kolme vuotta sitte meni palvelukseen, tuntui katkeraa kaipausta Kivelässäkin. Ei Juhanan palveluspaikka kuitenkaan ollut niin perin kaukana, ett'ei hän silloin tällöin olisi lähettänyt terveisiä kotiinsa; vaikka tosin kului välistä pitkäkin aika, hänestä mitään kuulumatta.