Chapter 17

Tuli sitte kevät ja vilja kasvoi kauniina pelloilla. Vaan syksymmällä rupesi korjuun aikana satamaan ja satoi yöt päivät, niin että jyvät alkoivat itää tähkissä, olki mätäni ja tuli täydellinen kato.

Petterin täytyi lähettää rautiot kaupunkiin ja myödä. Mutta vähäpä siitäkin apua oli, sillä kun hänellä ei ollut olkia, täytyi hänen myödä muutamia raavaitakin. Renkipä toikin härjät takaisin kaupungista, sillä niiden hinta siellä oli niin huono, koska kaikki, joille kato oli tullut, olivat lähettäneet härkänsä kaupaksi. Silloin Petter alkoi käydä levottomaksi, sillä hän odotteli Paavoa maalle Mikonpäiväksi. Hän sentähden ajatti härjät Dannemoraan, jossa tiesi niistä saatavan paremman hinnan.

Tuli Mikonpäivä eli 29 päivä syyskuuta. Emäntä seisoi lieden luona makkaroita keittämässä. Matti oli vierashuoneessa pukeutumassa pyhävaatteihin. Petter juoksenteli levottomasti milloin ulos milloin takaisin sisään ja milloin maantielle katsomaan, eikö jo renki kohta tuo rahoja, sillä tänään oli Paavo tuleva ja silloin summan oleman pöydällä. Hän oli nähnyt joitakuita vastoinkäymisen merkkejä viime vuonna, niin että hän hämärästi aavisti tämän päivän ei tulevan iloiseksi.

Oli kirkas syysaamu, mutta pohjatuuli puhalteli, että toisella puolella tuntui lämmintä, toisella kylmää, samaa tuntui Petterin ruumiissakin. Hän ihan varmaan tunsi mielessään rengin saaneen härjät myödyksi, mutta levoton hän kuitenkin oli hänen viipymisestänsä. Hän toivoi Paavon tulevan, että vihdoinkin saisi asia loppuun, mutta samalla pelkäsi hänen tuloansa. Sentähden hän käveli edestakaisin tiellä: tirkisteli pohjasta päin renkiä, tirkisteli etelästä Paavoa; milloin pohjatuuli puhui selkään, milloin rintaan.

Viimein kuulee hän, miten vaunut kaukana etelän puolella jymisevät sillalla ja sitte on vähän aikaa hiljaa. Petter seisoi ihan hievahtamatta, katsoa tuijottaen kaupunkiin päin; pani käden silmiensä päälle varjoksi ja tähysteli. Se, mitä hän pelkäsi, tuli. Sen täytyi nyt selvitä. Kaksi punaista hevosenpäätä kohosi näkyviin ja niiden takaa rupesi kohta näkymään liikkuva huoneenkatto. Paavo se siinä ajoi molemmilla rautioilla ja vaunuilla. Hänelläkö oli vaunut! Ne hän oli ansainnut toisten katovuonna; näljänhätä oli hänelle toimittanut takaisin entiset rautiot.

Petter olisi mielellään mennyt tupaan piiloon uunin taa, mutta Paavo ja hänen väkensä olivat jo huomanneet hänet ja huiskuttivat hänelle käsineitänsä. Petter nosti lakkia ja oli irvistävinään auringolle. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi tapansa mukaan porstuan ovella ja alkoi niiailla, kun näki vaunut.

Päästiin siitä tupaan, jossa emäntä jo oli varustanut syötävää ja juotavaa vieraille. Paavo puheli kelistä ja viimeisestä sodasta ja Petter selitteli kirkonkymmenyksiä, mutta emännällä oli hoidettavana makkarakattilansa ja lampaansa ja Matilla Kareninsa, niin ett'ei tullut puhetta ollenkaan kadosta, rautioista tai mistään, joka olisi voinut rauhaa häiritä.

Syötyä menivät miehet ulos; mutta Petterillä ei lainkaan ollut halua näytellä karjottaa eikä vilja-aittoja; Paavo ei myöskään huolinut puhua rautioista. Vihdoin tuli puheiksi tuokin toinen asia, jota Petter enimmin pelkäsi. Paavo sanoi:

"No, Petter, oletko nyt valmis panemaan puolestasi? Lapset ikävystyvät ja aika vain kuluu."

Petter katsahti pohjaan päin, ikäänkuin olisi vastausta sieltä etsinyt.

"Tottahan nyt olet meillä päivällisellä", sanoi hän, "ehdimmepähän siitä sitte puhua."

"Ehkä et nyt voikaan panna lautaan?" sanoi Paavo. "Se olisi vahinko, sillä nyt on tarjouksia useampiakin!"

"Minäkö en panna pöytään? Ohoh! Minun rahani ei niin pian ruostu kuin muiden, ja vaikk'en katovuosista rikastu, niin enpä toki köyhdykään. Toinen toistansa auttaa."

"Ehkä sitte, veli, olet hyvä ja panet näkösälle summan, sillä minun pitää joutua päivälliselle kotiin."

Petter tuli vähän levottomaksi.

"Päivällisen jälkeen", vastasi hän tyynesti. "Kun on näin kauan odotettu, niin voipihan toki vähän nyt vieläkin odotella, eikä minun luullakseni sinulla mitään hengenhätää ole."

Samassa kuului hevosen kopinaa pohjasta päin. Petter säpsähti ja tarkasteli. Siellä ratsasti renki ilman härkiä; siispä rahat olivat käsissä. Hän kohta tuli pöyhkeämmäksi ja sanoi;

"Mutta jos niin on, ett' olet pulassa, niin saathan tuota samalla apuakin!"

Renki saapui likemmäksi, mutta ei ollut yksin. Hänen vieressänsä ratsasti aseellinen mies, pitäen kädessään nuoran päätä, jonka toinen pää oli solmittu rengin käsien ympäri.

Hevoset juoksivat esiin tien liassa ja seisattuivat.

Petter mykistyi.

"Kuulkaapas te siellä!" huusi asemies. "Verotalollinen Petter on lähettänyt renkinsä luvattomille markkinoille. Mitäs siihen vastaat?"

"Missä minun härkäni ovat?" kysyi Petter.

"Menetetyt!" vastasi asemies. "Toisesta kerrasta sakkoa 400 markkaa, kolmannesta kuolema."

"Kuka sen lain sääsi?"

"Kuningas tietysti."

"Ennen me itse sääsimme lakimme! Milloinka luovuimme siitä oikeudesta?"

"Kun neuvoskunta ja herrat luopuivat."

"Heitä ei koskaan ole käsketty antamaan kuninkaalle lupaa varastaa meidän härkiämme."

"Punnitse herran tähden sanojasi, Petter!" varoitti Paavo.

"Vaiti, sinä!" sanoi Petter. "Sinä ja sinun kaltaisesi juuri istutte kaupungissa kirjoittamassa lakeja omaksi eduksenne. Näin se tapahtuu! Kuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin ottaa hän kauppiaan kukkarosta, ja kauppias ottaa takaisin talonpojalta. Kuka minua estää myömästä tavaraani, missä tahdon?"

"Laki!" vastasi asemies. "Mutta älä siinä seiso ja pauhaa, talonpoika, vaan päästä irti renkisi ja toimita hevosilleni ruokaa!"

Petter kiukustui. Hän juoksi tupaan kuin mieletön, otti uuninkoukun ja huuhtasi sillä pöydältä lattiaan vadit ja pytyt, särki ikkunat, ajoi ulos kaikki, rikkoi penkit ja pöydät; milloin hän hyppäsi uunille, milloin orsille, ja pauhasi koko ajan, niin että vaahto alkoi suusta valua; hän pureksi lasinpalasia, mursi rikki tinatalrikit ja potki voipyttyjä ja tuoppeja ympäri lattiaa. Sitte asettui hän oveen seisomaan ja huusi:

"Pois te, sen rosvot! Ennen maailmassa oli laki oikeutena, vaan nyt on vääryys lakina? Varkaat kirjoittavat lakia rehellisille ihmisille ja nyt varastetaan lain nojalla! Sinä, sen rihkamoitsija, joka et tee niin mitään, vaan syöt minun leipääni, tiedätkö sinä, että siis olet minun leivässäni? Minulla olisi oikeus antaa sinulle selkään, sillä kotikurin alle sinä kuulut! Sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies, mitä sinä teet leipäsi edestä? Kirjoitat muistiin, niin! Minä teen työtä ja sinä kirjoitat muistiin. Sitä te teette kaikki! Kaikki te kirjoitatte ja peijaatte! Jos ajan tiellä tai käyn istumaan, sidon kiinni hevoseni, puolustan omaani, lyön jotakin lurjusta, kaikki te kirjoitatte muistiin, ja kaikesta minä saan maksaa. Hyvä Jumala ja kaikki pyhät suojelkoon järkeni! Ja ota nyt rautiosi ja akkaväkesi ja mene matkaasi, Paavo! Ja jos tulet minun maalleni, niin muista, mistä ja millaisena minut löydät! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jos saat tytön työnnetyksi jollekin hyvälle ystävällesi! Jos olette saaneet minut köntälleni, niin en minä tähän jää mätänemään, niinkuin akka sanoi kaaduttuansa kirkkomaalle. Ja siihen minä sanon amen ja Jumalalle olkoon kiitos kaikesta hyvästä ja pahasta!"

Mutta Paavo ja hänen joukkonsa olivat jo laittautuneet talliin ja valjastaneet hevosensa. Portista ajaessa sanoi Paavo:

"Petter raukka, kun tuli hulluksi!"

Paavo ja Petter eivät koskaan enää tavanneet toisiansa. Matti ei koskaan saanut Karenia, eikä sitä kukaan voinut auttaa, koska se kerran niin oli asetettu; muuttaa muuksi sitä ei kukaan ihminen voinut ja muuttamatta se taitaa olla vieläkin.

HERRA PENTIN VAIMO.

"Rakkausko? Himoa vain tietysti!" vastasi nuori kreivi vanhalle opettajallensa ja ohjaajallensa, kun molemmat istuivat alhaalla laivankojussa ja keskustelulla kuluttivat aikaa odotellessaan Elfsnabbenin luona tuulta, päästäksensä lähtemään Pragin yliopistoon.

"Ei, nuori herra!" sanoi maisteri Frans Olavinpoika, "Kyllä se on jotakin muuta ja korkeampaa, sillä sitä ei vielä tähän asti ole ylevä jumaluusoppi eikä syvällinen viisaustiede osannut sanoa. Meidän liian viisas aikamme uskoo liian vähän, mutta se tulee vain siitä, että ennen uskottiin liian paljon. Minä olin mukana tämän aikakauden alussa ja revin yhdessä muiden kanssa vanhoja, kunnianarvoisia rakennuksia, vanhoja, rappeutuneita kopeuden ja omanvoiton-pyynnön temppelejä, lehtiä pyhistä kirjoista ja kuvia kirkon seinistä; olin mukana sulkemassa luostareja ja karkoittamassa vanhaa uskontoa. Mutta, herra, on asioita, jotka repimättäkin täytyy jättää. -- Nyt olisi minun siis puhuminen Amorista eli rakkaudesta, tulesta, joka palaa koskaan sammumatta, jos se on oikealla pohjalla, mutta sammuu hyvinkin pian, jos väärälle pohjalle sattuu, voipa vihaksikin muuttua, jos oikein hullusti käy."

"Milloinka se sitte oikealla pohjalla on? Usein ei sitä ainakaan nähtäne!" virkkoi kreivi, asettuen mukavammin istumaan.

"Usein tai harvoin, samapa se; mutta rakkaus on kuin taivaan salama tullessaan, käy yli kaiken tahtomme ja järkemme, mutta eri lailla se eri ihmisissä on, ja sen mukaan se elää tai kuolee. Sillä ihmisillä on tässä synnynnästään asti eri luonteita niinkuin linnuillakin ja muilla eläimillä. Muutamat ovat kuin metsot ja teyrit, jotka pitävät koko parven kultasia kuin turkkilainen. Miksikä niin on, sitä emme tiedä, vaan niin se on, ja se on heidän luontonsa. Toiset linnut valitsevat puolison joka vuodeksi ja sitte vaihtavat. Mutta muutamat ovat hyvät kuin kyyhkyset ja elävät koko ikänsä yhdessä, ja kun toinen heistä kuolee, ei toinenkaan tahtoisi elää."

"Oletko sinä sitte milloinkaan nähnyt kyyhkysiä ihmislasten joukossa?" kysyi kreivi epäileväisesti.

"Olen minä nähnyt paljonkin ja kyyhkysiä myöskin, herra."

"Jotkako eivät koskaan tapelleet?"

"Kyllä, kyllä ne hyvinkin tappelivat, kun pesä kävi ahtaaksi eikä ruoka oikein tahtonut riittää, mutta yhtä hyvät ystävät he siltä olivat, ja se se juuri on rakkaus. Onhan yksi vesilintu, meriteyri, joista puolisot aina liikkuvat kahden kesken; jos niistä ampuu toisen, ei toinen pakoon lähde, vaan tulee ammutun luo, hänkin ammuttavaksi, ja sentähden sanotaan meriteyriä tyhmimmäksi kaikista linnuista."

"Se on vain leikin aikana, se, sä vanha narri!"

"Ei, nuori herra, vaan koko vuodet päästänsä. Keväällähän niiden leikin aika on, mutta talvellakin, jolloin ovat yksikseen, pojat kun jo ovat lähteneet omille teilleen, silloinkin ne aina pysyvät yhdessä, syövät yhdessä, pyytävät ruokaansa yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Se ei ole leikkiä se, vaan rakkautta, ja kun sitä suloista tunnetta voi olla järjettömillä eläimillä, miksikä sitä ei olisi ihmisellä?"

"Kyllähän olen kuullut, että sitä on ihmiselläkin, mutta se haihtunee häiden jälkeen."

"Himo haihtuu, mutta silloin vasta rakkaus alkaa."

"Ystävyyttä se vain on, jos sitä on ollenkaan."

"Ihan niin, armollinen herra, mutta eri sukupuolisten ihmisten ystävyys on juuri rakkaus. Mutta siinä asiassa on hyvin monta puolta. Jos tahdotte, niin kerron tapauksen, jonka itse näin ja josta voitte oppia paljon. Se tapahtui minun nuoruudessani, neljäkymmentä vuotta sitte, mutta muistan kuitenkin jokaisen pikku seikankin, kuin kaikki olisi ollut eilen. Saanko kertoa sen?"

"Kerro vain, maisteri! Aika on niin pitkä tässä vastatuulta maatessa. Mutta hanki ensin tulta ja viiniä, sillä arvattavasti ei sinun historiasi yksin voi pitää minua valveilla.

"Mahdollisesti, herra, ei teitä; minua se on pitänyt valveilla liiankin monta yötä", vastasi Frans ja läksi hankkimaan, mitä oli pyydetty.

Kun maisteri palasi ja kumpikin sai paikoilleen asettuneeksi, alkoi maisteri:

"Tämmöinen on historia herra Pentin vaimosta:

"Hän oli syntynyt aatelisista vanhemmista tämän vuosisadan alulla. Kasvatus oli ankara, ja vanhempien kuoltua pani holhoja hänet luostariin. Siellä hän osoitti kiihkoista uskonnollista intoa, ruoski itseään perjantaina ja paastosi jokaisena vähänkin huomattavana pyhänä. Sittemmin tuli hänen tilansa yhä huonommaksi ja hän välistä koetti näljällä kuolettaa itseään, koska hänen mielestään kristityn velvollisuus oli kuolettaa lihansa ja elää Jumalan luona Kristuksessa.

"Niin sattui kaksi tapausta, jotka tulivat käännekohdiksi hänen elämässänsä.

"Hänen holhojansa karkasi maasta hävitettyään hänen omaisuutensa. Silloin luostarin johtokunta muutti käytöksensä häntä kohtaan, sillä luostari oli vain maallinen laitos, joka ei ollenkaan huolinut avata porttejansa murheellisille ja kurjille. Sen huomattuaan alkoi tyttönen epäillä. Epäilys oli silloisen ajan tauti ja kovasti se tyttöön tarttuikin. Hänen kumppaninsa eivät uskoneet mitään ja hyvinpä niukka se oli hänen esimiestensäkin usko.

"Eräänä päivänä lähetettiin hänet luostarista jonkun sairaan luo. Tiellä, kauniilla yksinäisellä metsätiellä tuli hänelle vastaan ritari, nuori, voimakas ja kaunis. Tyttö seisattui ja katsoi häntä kuin jotakin ilmestystä; sepä olikin ensimäinen mies, jonka nyt näki viiteen vuoteen, siitä asti kun tytöstä neidoksi oli vaurastunut. Ritari pysäytti hevosensa, tervehti ja ratsasti edelleen.

"Tästä päivästä asti häntä luostari alkoi inhottaa ja elämä viehättää. Kaunis elämä viekoitteli häntä pois Kristuksesta, niinkuin siihen aikaan yleinen usko oli, ja hän joutui ahdistukseen ja vietti enimmän aikansa kuritushuoneessa.

"Muutamana päivänä hänelle talonvartija salaa toi kirjeen ritarilta. Ritari asui toisella puolen järveä, niin että neitonen voi nähdä hänen komean kartanonsa oman rangaistushuoneensa ikkunasta. Kirjeenvaihto jatkui.

"Heikkoja huhuja alkoi liikkua, että suuri muutos oli tapahtumaisillaan kirkon hallituksessa ja että luostaritkin suljettaisiin ja luostarilaiset päästettäisiin lupauksistaan.

"Silloin heräsi toivo tytön mielessä ja hän samalla sai tiedon, että valasta päästäminen oli mahdollinen. Mutta silloinpa hän ei myöskään enää voinut luottaa valan pyhyyteen, niin että kaikki siteet kerrassaan katkesivat. Hän uskoi nyt vain omien mielitekojensa ijankaikkista oikeutta eikä mitään yhteiskunnan tai kirkon lakeja.

"Vihdoin petti hänet kavala luostarisisar; kirjeenvaihto tuli ilmi ja tyttö tuomittiin ankaraan ruumiinrangaistukseen. Mutta toisin oli sallimus määrännyt. Juuri sinä päivänä, jolloin rangaistus oli kärsittävä, saapui kuninkaalta ja säädyiltä käsky, että luostari oli suljettava. Käskyn tuoja ei ollut kukaan muu kuin ritari, hänen ritarinsa. Ja hän avasi tytölle luostarin portit, tarjoten kaikille sen asujamille vapauden, vaan hänelle oman itsensä.

"Tähän loppuu ensimäinen taival hänen elämänsä tiellä."

"Ensimäinenkö?" kysyi kreivi, maistellen pikarista. "Eikö tarina lopu siihen? Saivathan he toisensa."

"Ei, herra, tarinat siihen kyllä loppuvat, mutta todellisuudessa se siitä vasta alkaa. Ja minä muistan häiden jälkeisen päivän; minähän heidät vihinkin ja olin sitte heidän kotipappinsa. Aamiaispöytä oli valmisna ja he tulivat morsiuskammarista niin loistavina, kuin olisi koko maailma tanssinut vain heidän tähtensä ja aurinko loistanut taivaalta yksistään heille. Ritarin mieli oli täynnä rohkeaa elinvoimaa, niin että hän luuli jaksavansa kantaa vaikka koko maailman hartioillaan, ja kaikki hänen ajatuksensa ja toimensa tarkoittivat vain elämän tekemistä heille niin hyväksi ja suloiseksi kuin mahdollista. Rouva oli myöskin niin onnellinen, ett'ei tahtonut syödä eikä juoda, vaan unhottaa ihan, että syntistä maailmaa oli olemassakaan.

"No niin! Rouvalla oli omat mietteensä, säilyneet vanhasta ajasta, jolloin taivas oli kaikki, vaan maa ei mitään; herra puolestaan oli uuden ajan lapsi, joka tiesi, että on eläminen maan päällä, että sitte vasta kuoltua taivaasen pääsisi."

"Ja siitäkö syntyi selkkauksia?" virkkoi kreivi.

"Niin selkkauksia juuri, kuten sanotte. Muistan varsin hyvin, mitenkä herra aamiaispöydässä söi, niinkuin nälkäinen mies syöpi, ja rouva istui vain häntä katsellen mutta kun rouva puheli linnunlaulusta, puheli herra vasikanpaistista! Ja sitte herra sattui näkemään, mitenkä rouva oli edellisenä iltana heittänyt vaatteitansa ruokahuoneesen tuoleille ja muistutti häntä, että piti noudattaa järjestystä talossa."

"Se tietysti vei päin mäntyyn, vai miten?"

"Eipä: se niin vaarallista ollut. Mutta pilvi nousi rouvan auringon eteen; hän tunsi juopia avautuvan heidän välillensä. Mutta hän ei ollut niitä näkevinään, vaan ummisti silmänsä, niinkuin vuoristoissa kiipeilijä, päästäkseen näkemästä rotkoja. Nousipa sitte toinen pilvi. Herralla oli raskaita, salaisia ajatuksia, sillä hänen elonsa oli kuhilaissa ja toimeentulo riippui niiden talteen saamisesta. Hän tahtoi lähteä rouvansa luota pellolle, mutta rouva pyysi häntä olemaan kotona eikä nyt tänäpäivänä puhumaan mullasta."

"Mullastako? Miten tyhmä!"

"No, no! Hän oli niin kasvatettu, luostari se oli hänet opettanut halveksimaan Jumalan luotua luontoa. Herra jäi kotiin ja ehdotti, että lähdettäisiin metsästämään, ja rouva suostui ilolla ehdotukseen."

"Teurastamaan! Se olisi ollut sopivampi sana!"

"Niin, aika oli semmoinen, herra; kullakin ajalla on ollut omat ajatuksensa. Mutta nousipa vielä uusi pilvi, sillä se päivä ei ollut mikään onnen päivä nuorelle ritarille. Kuninkaan vouti tuli vieraiksi ja pyysi saada puhua kahden kesken herran kanssa. Ritari suostui ja sai kuulla, että hän uuden lain mukaan menettää ritarisuutensa ja aatelisuutensa, ell'ei suorita ratsupalvelusta, joka on jo viisi vuotta rästinä. Ritari ei silloin juuri voinut maksaa, mutta vouti lupasi hankkia hänelle vuodeksi rahalainan, josta talo oli kiinnitettävä. Niin oli se asia selvillä. Mutta sitte joutui puheiksi, pitikö hänen tuosta asiasta virkkaman mitään vaimollensa. Hän kutsui minut neuvonantajaksi. Minua säälitti nuori rouva, että hänet noin heti piti herätettämän onnen ja autuuden unelmistansa, ja minä varomattomuudessani neuvoin, että oli parasta jättää hänelle ilmoittamatta talon tila vuoden loppuun asti."

"Ja siinä teitkin oikein. Mitä naisten tarvitsee sekautua raha-asioihin. Siitä olisi vain tullut itkua ja valitusta, niin ett'ei miesparka olisi saanut yhtään rauhaa."

"Ei, herra, siinä minä tein ihan väärin, sillä oikeassa avioliitossa pitää miehen ja vaimon täydellisesti luottaman toisiinsa ja oleman kaikin puolin yksi.

"Ja mitä nyt seurasi. Niin, he tänä vuonna vierastuivat toisistansa. Rouva eli ruusutarhassaan ja herra pellolla. Herralla oli asioita, joita hänen täytyi salata vaimoltansa, ja hän teki työtä kuin hevonen, voimatta ottaa vaimoaan neuvonantajaksi. Kumpikin elivät he omaa elämäänsä itsekseen. Kun he sattuivat yhteen, täytyi herran teeskennellä olevansa iloinen; niin muuttui koko heidän elämänsä valheeksi. Vihdoin herra väsyi ja tuli umpimieliseksi; samoin rouvakin."

"Ja silloinko oli rakkaus lopussa?"

"Ei, herra, se olisi voinut loppua, mutta oikea rakkaus kestää pahempiakin koetuksia. He yhä rakastivat toisiansa, niinkuin oli uusissa pulmissa näkyvä.

"Heille syntyi lapsi. Ja silloin alkoi uusi taival rouvan elämän tiellä. Herran läsnäolon kaipaus väheni, sillä menihän hänen koko aikansa lapsen hoitelemiseen, ja mies tunsi itsensä vapaammaksi, kun ei hänen hellyytensä osoituksia niin lakkaamatta tarvittu. Rouva antautui heti koko voimallaan uusiin toimiinsa, joita hänelle tuli; hän valvoi yöt ja päivät, eikä hetkeksikään tahtonut päästää lasta käsistänsä. Todellisuus ja elämä pikku oloineen näyttivät ensin hurmaavan hänen tyhjää sieluansa, jopa hän alkoi tuntea huviakin puhelemisesta miehensä kanssa pelloista ja kyntämisistä.

"Mutta eihän sitä kauan voinut kestää. Kasvatus on takanamme kuin rikkaruohon siemen, joka voi olla maan povessa kätkössä vuoden tai kaksi, mutta odottelee vain soveliasta aikaa, noustakseen jälleen näkyviin; eikä vanhoja puita hevillä ruveta uudestaan istuttamaan. Rouva katsahti kerran peiliin ja huomasi tulleensa kalpeaksi, laihaksi ja rumaksi, huomasi kukoistusaikansa loppuneen. Silloin hänessä heräsi naisellisuus, se puoli tästä salaperäisestä olennosta, joka juuri on nainen; ja sen mukana kehittyi halu olla kaunis, miellyttää, tuntea hallitsevansa kauneudellaan. Nyt hän ei enää niin innolla eikä yksinomaan puuhaillut lapsen hoidossa kuin ennen, vaan huolellisemmin hoiteli omaa itseänsä.

"Mies sen muutoksen ilolla huomasi; sillä kummalista todellakin, kun hän näki vaimonsa innon lapsen ja talouden hoidossa, tuli hän ensin iloiseksi, mutta kun sitte näki sydämmensä ruhtinattaren huolimattomassa puvussa, kalpeana ja kurjana, silloin karvasteli hänen sydäntänsä ja hän ikävöi viehättävää, keveätä olentoa, joka istui ikkunan luona kaihoten ja odotellen miehensä tuloa ja jonka jalkain juuressa hän niin mielellään istui. Niin kummallinen se ihmissydän on ja niin paljo vanhaa hapatusta oli tämänkin herran sydämmessä vanhasta ritariajasta, jolloin nainen ei ollut muuta kuin ulkonaisen ihailun esine ja kumppani.

"Mutta nyt tuli muutakin. Herra oli vähän väsynyt ja eksynyt omituisiin, vähän välinpitämättömiin tapoihin vaimonsa sairauden aikana. Hän kävi huoneissa hattu päässä, söi jollakin pöydän kulmalla eikä aina pitänyt niin tarkkaa huolta puvustansa. Vaan kun rouva alkoi palata entiseen elämään, ei herra muistanutkaan seurata mukana, muuttaa tapojansa. Vaimo, ollen mieleltään sairas, luuli noita epäkohteliaisuuksia rakkauden puutteeksi, ja onnettomuus satutti juuri niin, että rouva sai käsiinsä näennäisiä todistuksia miehensä ikävystymisestä häneen.

"Se oli todellakin onnettomuuden päivä! Vuosi lähestyi loppuansa ja silloin oli suuri velka suoritettava. Laiho kasvoi kauniina, mutta vaikkapa siitä saisikin niin paljon, kuin syytä oli toivoa, ei jäännös kuitenkaan olisi riittänyt kaikkiin tarpeihin. Ritarin täytyi keksiä toisia keinoja, ja hän keksikin. Hän hakkuutti parasta nikkarin tarvepuuta talon ympäriltä, mutta vahingossa liian läheltä kartanoa, niin että muiden puiden mukana kaatui myöskin kaunis lehmus, joka erittäin oli ilahuttanut rouvaa mutta herra ei tiennyt sitä rouvan erityiseksi lehmukseksi eikä hän siis sitä myöskään tahallaan hakkuuttanut.

"Rouva oli ollut kipeänä pari viikkoa. Päästyään jalkeelle ja tultuaan saliin huomasi hän heti lehmuksen olevan poissa ja luuli sen tapahtuneen vain mielipahaksi hänelle. Samalla hän myöskin huomasi ruusupensaansa kuivaneen, Sillä ei kellään ollut suuressa elonkorjuun kiireessä aikaa niitä muistaa. Hän sen kuitenkin ymmärsi uudeksi vihamielisyydeksi häntä kohtaan ja lähetti heti kaikki talon rengit vettä noutamaan.

"Nyt sattui vielä uusi tapaus, joka joudutti onnettomuuden puhkeamista. Vouti oli tullut kartanoon odottelemaan laihon korjuuta. Hän sattumalta tuli rouvaa tervehtimään kun rouva oli tehnyt nuo kaksi keksintöä. He tuntevat toisensa lapsuuden ystäviksi, ja tutunomaiset keskustelut viehättävät ja huvittavat rouvaa. Hän alkoi vertailla miestänsä voutiin, eikä sen vertailun päätös olenkaan ollut herran eduksi. Sillä rouva unhotti että hänenkin miehensä olisi tuommoisella vierailun hetkellä ollut yhtä kohtelias ja että vouti saattoi jokapäiväisissä oloissa olla yhtä epäkohtelias.