Part 5

Ensimäinen matka kesti kolme kuukautta. Sen vaiheista on tarkat muistiinpanot Gottlundin päiväkirjoissa ja hänen vanhana miehenä kirjoittamansa julkaisematon laaja ja hauska matkakuvaus. Yksin niistä voisi viehättyä laajan kirjan julkaisemaan, mutta kun matkaseikkailut eivät kuulu tämän esityksen puitteisiin on ne jätettävä sikseen. Selvittääkseni miten laajalti hän metsiä vuonna 1817 kulki, panen hänen _Otavassa_ antamansa luettelon. Siitähän samalla selviää, missä pitäjissä vielä silloin suomalaisia oli. Hän sanoo: „Minä samoisin silloin jalkaisin, ja iho-yksinäin, läviten niitä synkiä mehtiä, kussa nämät Suomalaiset asustelevat. Sillä tavalla tiiustelin minä sinä kesenä niitä Suomalaisia, jotka asuuvat Svärdsjöin, Rättvikin, Oren, Orsan ja Moran pitäjässä, Öster-Dalin maakunnassa; ja niitä, jotka asuuvat Malungin, Äppelboin, Jernan, Näsin, Flódan, Grangärdin ja Gässin pitäjässä Vester-Dalin maakunnassa. Gestrikinmoan Suomalaisista, kuulustin minä heitä, jotka löytyi Boldnäsin, Osvansjöin, ja Ockelboin pitäjistä, Helsinginmoan Suomalaisista tiiustelin minä ainoasti niitä eteläisempiä; nimittäin niitä; jotka asuuvat Altan, Osvanäkerin, Jerlan, ja Ytter-Hógdalin pitäjissä, kuin myös heitäkin jotka asuivat Svégin ja Lill-Herrdalin pitäjässä, Herjeådalin maakunnassa. Mutta kaikki Helsinginmoan pohjoispuolimmaiset, Medelpadin, ja Ångermanninmoan Suomalaiset, jäivät silloin multa käymätäk. Takaisin-tullessain kävin minä pohjois-puolimmaisia Vermlanninmoan suomalaisia kahtomassa; nimittäin heitä, jotka asuuvat Gustavan, Gåsbornin, ja Remmin pitäjissä; kuin myös niitäkin, jotka löytyi Hellsorsin, Ljusnarsbergin, Skinskattebergin ja Nya-Kopparbergin pitäjissä, Vestmanlannin moakunnassa.“

Kerran metsäsuomalaisiin tutustuttuansa ja metsillä kuultuansa, että Värmlannissa Norjan rajalla on aivan umpisuomalaisia seutuja, ei Gottlund voinut olla lähtemättä uudelle löytöretkelle. Heinäk. 13 p:nä 1821 alotti hän tämän toisen matkansa, jolla viipyi aina seuraavan vuoden tammikuuhun saakka. Matkan kulun esittää hän lyhyesti _Otavassa_ seuraavasti:

„Minä matkustin silloin niinikkään ilman toveritak, ja paljasta jalka-tietä, Vermlannin ja Norin syvämmaita; kussa minä puhuttelin ensin ne Suomalaiset, jotka asuuvat Stásnäsin, Gilbergan, Långserúdin ja Glávan pitäjissä (Gilbergan kihlakunnassa) ynnä ne, jotka asui Sillerudin, Silbodalin, Karlandan ja Järnskógin pitäjissä, Nórdmarkin kihlakunnassa. Sitten kävin minä myös kuulustamassa niitäkin Suomalaisia, jotka asuuvat varsin rajan-varrella; nimittäin Kölan, Edan, Gunnarskógin ja Mangskógin pitäjässä, Jössin Kihlakunnassa; Gräsmarkin, Fryksin ja Östmarkin pitäjässä, Fryxdálin kihlakunnassa, ja Exhäradin, Nyin ja Dálbyin pitäjässä, Elfdálin kihlakunnassa. Sitten läksin minä näistä Vermlannin Suomen-mehistä Noriin tahi Norjaan, kuulustamaan heitäkin, jotka sielä löytyi; jossa tapaisin paljon näitä Suomalaisia, erinomattain Meskóin, Vingerin, Brandvaalan, Gruin, Hovin ja Aasnäsin pitäjissä Sollöerin ja Oudálin Vouti-kunnassa; ja Vaalan Elverumin ja Tryssildin pitäjissä Öster-Dálin Voutikunnassa, Hédemarkin Amtista, Aggerhusin Moakunnasta.“

Norjan puolen huomasi hän paikoittain aivan umpisuomalaiseksi. Niinpä on hän Vingeristä kirjoittanut muistiinpanoihinsa: „Täällä näin ensi kerran viiden- kuudenvanhoja lapsia, jotka eivät osanneet muuta kuin suomea. — Norjan suomalaismetsät eivät tosin ylety kauas rajalta, korkeintaan pari penikulmaa, mutta suomalaiset ovat täällä puhtaampia ja sekoittumattomampia kuin Ruotsin puolella.“

Sundin pitäjän Ombergin markkinoista kertoo Gottlund: „Suomalaisia tapasi kaikkialla, miltei joka nurkassa haastettiin selvää savoa. He ilahtuivat havaitessaan, että minäkin sitä taisin. Kun tulin huoneeseen, joka oli täpö täynnä suomalaisia, kerääntyivät he ympärilleni, kumminkaan tungettelematta. He nousivat penkeille ja tuoleille paremmin nähdäksensä vieraan, joka puhui heidän äidinkieltänsä; toiset kurottelivat loimuavia päreitä, minut paremmin nähdäksensä. Kaikki tarjoilivat viinaa ja olivat pahoillaan, että hylkäsin hyväntahtoiset tarjoukset. Mennessäni talosta taloon seurasivat suomalaiset minua ja joka talossa uudistui sama vastaanotto.“

Öijärissä tutustui Gottlund erääseen talonpoikaan, Paavo Räisäiseen, joka oli tunnettu hyväksi suomen lukijaksi ja kirjoittajaksi, vaikkakin hän sitä kirjoitti sikäläisen murteen mukaisesti. Tämä mies oli aluksi Gottlundin tavatessansa siksi juro, ettei hänestä olisi luullut tulevan parasta liittolaista ja suomalaisuusasian innokasta ajajaa. Seurusteleminen sellaisten suomalaisten kuin Räisäisen ja Naim-ahon Antti Porkan, joka oli „pitkä musta jättiläinen“, ja Östmarkin Kähkölän lautamiehen Juho Kähköisen parissa, „joka välttämättömästi tahtoi tilata Turun Sanomat ja valitteli kyyneleet silmissä ruotsalaisten halveksivan ja vainoovan suomalaisia“, kypsytti Gottlundissa ajatuksen kutsua suomalaisia koolle asioitansa keskustelemaan. Hän voi toivoa, ettei suomalaisuus metsillä vielä ollut mennyttä, jos tartuttaisiin pikaisiin toimenpiteisiin ja herätystyöhön.

Marraskuun 20 p:nä lähetti hän „arpakapulan tai käskykirjan“ kiertämään pariinkymmeneen Norjanpuoleiseen kylään ja kutsui siten koolle „talonpojat ja torpparit, jotka toivovat saavansa talonsa kruunulle veroa maksaviksi ja tahtovat neuvotella metsille aijotusta kirkon rakentamisesta“.

Tuosta ensimäisestä marraskuun 23 p:nä Räshultin kylässä pidetystä suomalaiskokouksesta on Gottlund merkinnyt päiväkirjaansa m. m.: Kuin olin aamulla parahiksi noussut ylös, tuli jo pari talonpoikaa etäisimmiltä metsiltä. He sanoivat kotoa lähteneensä keskellä yötä ja olivat kulkeneet, pimeä yö kun oli, soihtujen avulla polkuja tunnustellen. He olivat kaikkialla metsillä, kylillä ja poluilla nähneet tänne rientävän kansan tulisoihtujen välkettä. — K:lo 10 olivatkin kaikki jo koolla. He olivat miehissä tulleet kaikista taloista, joihin vain viesti oli ennättänyt. Ja missä ei miehiä ollut, sieltä tulivat lesket ja vaimot aina Öijeriltä, Oralasta, Viikerosta, Lehtomäeltä, Liukolasta ja Svennilästä saakka.

Kun väkeä oli kokoontunut tuvan täydeltä, pidin lyhyen puheen, miten minä, heidän heimolaisensa, olin tullut oppiakseni tuntemaan heidät ja heidän olonsa, että olin kauan liikuskellut heidän keskuudessansa, ja ettei minulla heistä ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Olin sekä nähnyt että kuullut monia kärsimyksiä, joita heidän oli kestettävä ja että olin heitä päättänyt jotenkin auttaa. Etenkin kahdesta asiasta sanoin tahtovani neuvotella: Ensiksi: Isännät olivat suomalaisia aina kovuudella kohdelleet. Eipä siinä kyllin että heiltä metsien käyttö kiellettiin ja heitä nälkiinnytettiin! Nyt heidät suorastansa tahdottiin myydä — sillä olihan heidät metsineen tiloineen arvioitu enemmän tarjoovan oston varalle. Ja uusi ostaja tahtoo taas rahoistaan maksun kansan hiessä ja vaivoissa. Heillä ei ollut mitään toivomisen varaa, etenkin kun oli jouduttu sille kannalle, että heidät voitiin häätää isiensä työmailta. Toinen asia koski suomalaisten yhteistä kirkkoa.

Valituksia olisi ollut vaikka kuinka paljon: Ei tiedetty miten talot oli kauppiaille huutokaupalla myytäviksi menetetty. Eräs översti Christian Knoss oli toimittamissaan maanmittauksissa antanut talonkirjoja ja puolustanut heitä kauppiaitten laittomilta vaatimuksilta, mutta hänetkin olivat, kuten luultiin, herrat Kristianiassa murhanneet ja nyt voivat kauppiaat häätää tiloilta koska vain tahtoivat. Kristianian lähettyville komennettiin täältä saakka raatamaan ja omat vainiot oli jätettävä. Ja papista valitettiin, ettei hänestä juuri muuta tietty kuin että hän oli mies, jolle palkkoja oli maksettava ja jonka luona täytyi penikulmain päästä käydä rippikoulua, jossa pari kertaa viikossa päntättiin päähän vieraskielistä katkismusta.

Voudin, nimismiehen ja puidenleimaajien sanottiin lähinnä kauppiaita olevan pahimpia sortajia. Lahjoitta ei näiden herrain luo rohjettu mennä ja mistäpä lahjat otti, kun pettua itsekin purtiin.

Päätettiin kääntyä hallituksen puoleen taloudellisten olojen parantamisehdoituksilla ja anoa, että saataisiin muodostaa pari omaa seurakuntaa, joissa olisi suomeakin taitavia virkamiehiä. Suomenkielisiä kirjoja tahdottiin tuottaa Suomesta.

Kokoukseen saapuneet päättivät antaa Gottlundille asiassa täyden toimintavallan ja kehoittivat häntä läsnäolevain nimessä kirjoittamaan itselleen avoimen valtakirjan. Sikäläiseen tapaan pitivät miehet sormensa paperilla Gottlundin nimiä kirjoittaessa, sillä kirjoitustaitoisia ei metsäläisten keskuudessa monia ollut.

Kirjojen myynti päätettiin antaa Räisäiselle ja menivät talonpojat Erik Oinoinen Salmelta ja Erik Oinoinen Viikerosta kirjalliseen takaukseen rahojen suorituksesta.

Turun Viikkosanomien suhteen huomautti Gottlund, kuinka tärkeätä olisi että tänne pimeisiin metsän-lokeroihin leviäisi tietoja tuolla puolen meren asuvista sukulaisista. Päätettiin yhteisesti tilata Viikkosanomat.

Gottlund kertoo edelleen kokouksesta: „Pidin lopuksi puheen kokoontuneille. Toivotin heille onnea, sanoin että minä, vaikkakin olen matkustava, aina tulisin pitämään heidän menestystään itselleni kalliina, kehoitin heitä elämään yksimielisinä ja ystävyydessä, sitä suuremmalla syyllä kun he olivat vierasta heimoa ja kaikki pitivät heitä silmällä. Puhuin mitä juoruja heistä oli liikkeillä muissa pitäjissä, mutta ettei sentään voitu varsin muuta kuin kiittää heitä ja että heidän vieraanvaraisuutensa, uskollisuutensa ja luonteenlujuutensa olivat yleisesti tunnettuja ja kunnioitettuja. Että he olivat niinikään puhtaudestaan tunnettuja, josta erikoisesti tahdoin kiittää heidän naisiaan, jotka olivat paljon ruotsalaisia edellä. Oli aika erota, vielä kerran toivotin heille onnea ja rauhaa täällä kaukaisessa maansydämessä — että he veisivät tämän tervehdyksen kotona oleville sukulaisilleen — ja sanoin, että he tulevaisuudessa Paavo Räisäisen kautta saisivat kuulla minusta.

He kuuntelivat minua juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ei kopinaa, ei muminaa kuulunut puheeni aikana.“

Kokous oli väliajatta kestänyt iltapuoleen saakka. Puheen päätyttyä ottivat miehet eväskonttinsa esille. Nyt huomattiin joukossa myöskin olleen norjalaisia urkkijoita, jotka eivät kumminkaan olleet saaneet käsittelyistä mitään tolkkua, kun kaikki oli käynyt suomeksi. Kyyneleet silmissä ottivat talonpojat hellät hyvästit Gottlundista.

Marraskuun 26 päivänä meni Gottlund Hovaan (tai kuten sitä tahtoi nimitettäväksi Juvanniemelle) kirkon paikkaa tarkastamaan. Suureen kiintonaiseen kiveen hakkuutti hän muistoksi: JUVANNIEMI 18 25/11 21.

Östmarkin Puttelassa piti Gottlund marraskuun 28 p:nä ja Aasnäsissä joulukuun 16 p:nä, Dalbyn Hjerplidenissä jouluk. 20 päivänä kokouksia. Toiseksi kirkon paikaksi katsottiin sopivan joko Vermundin järveen pistävän Koivuniemen tai Medskogin Kirveskankaan.

Norjan puolella olevien puolesta kirjoitti Gottlund Rosenkrantzin tiluksien perillisille, että he lykkäisivät torppien huutokaupalla myynnin, kunnes talonpojat ehtisivät kuninkaalta tiedustella, olisiko mahdollista saada valtiolta laina, jolla entiset itsenäiset talonpojat voisivat huutaa tilansa takaisin kauppahuoneilta.

Tiettävästi viimeisen suomalaiskokouksen piti Gottlund Fryksändan ja Vingerin metsäsuomalaisia varten tammikuun 6 p:nä 1822 ja palasi saman kuun lopulla Upsalaan.

Matka oli siis kestänyt seitsemättä kuukautta. Kuten olemme nähneet, toteutuivat Gottlundin tieteelliset suunnitelmat matkoihin nähden. Hän oli kerännyt runoja ja tarinoita suomalaisten esi-isistä, kirjoittanut muistiin tapauksia, kielellisiä ominaisuuksia, etsinyt kirkonarkistoista ja yksityisten kätköistä vanhat asiapaperit ja ennen kaikkea oli hän tutustunut nykyään eläviin Skandinavian suomalaisiin. Samalla kun hän oppi tuntemaan heidän sorretun asemansa, selvisi hänelle myöskin, että pikainen muutos oli tarpeen heidän oloissaan, ja hän päätti itse ruveta uudistusten ajajaksi. Marraskuusta 1821 alkaen näemme hänen eniten huolehtivan kokouksista ja neuvotteluista, kaikki muu jää sivuasiaksi. Ennenkuin ryhdymme viimemainittujen hommien kehitystä selvittämään on paikallaan vielä luoda silmäys Gottlundin matkustamistapaan.

Metsissä kävi matka jalan ja oli usein hyvinkin vaivaloinen. Matkatamineistaan kertoo hän: „Minä olin minun jahtivaatteissa, nimittäin se Ruuhunpäinen jahtijakku tahi nukka, jossa oli vasemmalla puolla hopeissa vitjoissa ruutinääri, pyypilli ja kiurupilli kaik hopeata. Toisella, oikealla puolla oli jäkäri tahi slanqueurs pilli hopeasta. Yhessä taskussa oli kax piippuinen pistoli, toisessa minun huilu. Oikealla olkapäällä oli minun jahtiväsky hylännahasta, ja jahti sarvi, vasemmalla olkapäällä oli haulin kukkaroissa merkit ilman sitä, pyssy olalla ja sapeli vyöllä. Minun Rensselissä oli ilman ampumamerkit, kompassi, veisi, tuluxet, paperit ja kirjotusmerkit, kartat ja päiväkirjat. Viinaputeli, joka minä majjoxe tarvisin etc. ja kolme koiroo keralla.“

Lapsellisilta tällaiset vehkeet näyttävät, mutta oli niissä se etu, että ylioppilasta monasti luultiin joksikin ylhäiseksi henkilöksi ja herättivät hänen sanansa senvuoksi suurempaa huomiota. Paavo Räisäinen vastasi Gottlundin kysymykseen jälestäpäin kulkevista huhuista (Kirje päivätty Öijäri 28/3 1822):

„Sitä mitä sinusta ovat arvelleet, en maha taitoa Sanoa: Meijän Pitimissä, ovat muutamat sanoneet, se oil Gustav Atolsin poika, monjaat sanoivat, se oil Kuninkaan oma poika. Ja toais sanoit monjaat, se oil yx Generaal Lähetetty Kuninkaalta. Vaan muaa kunnissa nuojen (tarkoittaa ruotsalaisia ja norjalaisia) Sanovat sanoneen, Se oil Skoijari, ja yx ihmisten vieteliä, hänen pitäis kini ottamaan kuin hän vielä tänne tulisi, ja mitä vielä en kehtoa kirjutella.“

Suurin toivein hyvästelivät suomalaiset Gottlundia hänen metsiltä lähtiessänsä. Paavo Räisäinen kirjoittaa:

„Jumala pitäkö sinua tervennä ja lainatko sulle ikeä, ettäs näkisit meijät paremmalla tilalla. Eikös herraki tuota toivois, tokkos heän ilman niin suurta vaivoa ois meijän tautta ruenna tekemään kuin ej hän meitä Rakastais, sen myö kyllä ymmärrämme.“

Turhia eivät toiveet olleetkaan, sillä nyt, kun johto oli tarmokkaissa käsissä, koitti aika, jolloin metsäsuomalaiset alkoivat tulla aivan yleisen huomion esineeksi.

Palattuaan matkaltansa alkoi näet Gottlund vilkkaasti toimia metsäsuomalaisten olojen parantamiseksi. Hänen enin aikansa kului monena seuraavana vuonna näissä puuhissa. Ja metsäsuomalaisten vaiheet liittyvät erottamattomasti näinä vuosina häneen. Käytänkin tämän aikakauden kuvaamisessa lähteenä etupäässä Gottlundin ja metsäsuomalaisten kirjeenvaihtoa.

Gottlund tahtoi ensin ja ennen kaikkea saada suomen kielen säilymään heimolaistensa keskuudessa, sillä jos he kerran äidinkielensä unhottivat, eivät he tietysti enää olleet suomalaisia. Puhekielenä vielä kyllin käytettiin suomea, mutta suomalaisen kirjallisuuden hankkimista eivät ruotsalaiset ja norjalaiset olleet sallineet. Gottlundin ensimäinen toimenpide oli suomenkielisten kirjain hankinta. Vielä samana vuonna (1822) lähetettiin Suomesta sadottain suomalaisia kirjoja. Lokakuussa 1822 painatti hän vihkosen „Niille Norin rajoilla asuville Suomalaisille“, jossa hän sanoo: „Tällä viimeisellä vuuella on jo 2074 Suomalaista kirjaa tullut Teillen jaetux, 1425 ilman rahata ja mitään maxutta, ja 649 kohtuullisella hinnalla“. Jo matkoillaan jakoi hän 1 000 kappaletta „Pieniä Runoja“, kuten hän itse sanoo: „kansalle, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä suomalaisista kirjoista“. Uskonnollista kirjallisuutta sai hän Suomen Evankeliumi-yhdistykseltä ja Suomen Piplia-seuralta. Suomen Talousseura taas antoi pieniä käytännöllisiä kirjoja ilmaiseksi jaettavaksi.

Paavo Räisäisen luo Norjan Brandvoldin pitäjään tuli oikea suomalainen kirjakauppa perustetuksi. Jotta jokaisen tietoon tulisi mitä kirjoja sieltä oli saatavissa, painatettiin 1822 luettelo: „Suomalaisia kirjoja, jotka kaupaksi löytyy Talonmiehen Paavo Räisäisen luona Öijerin kylässä Bergon Suomalaisissa, Norissa“.

Luulisi, ettei kansa, jolle ei kukaan ollut opettanut suomalaista kirjaa lukemaan, olisi niistä paljoakaan välittänyt, etenkin kun papit kumminkin vaativat heitä ruotsia lukemaan. Eihän sopinut odottaa, että taloudellisessa ahdingossa elävät suomalaiset saattaisivat vaikeuksitta oppia lukemaan ja ymmärtämään suomea, ruotsia ja norjaa. Mutta harvoin on suomalaisia kirjoja jaeltu lukuhaluisemmille, kuin metsäsuomalaiset.

Kymmenissä kirjeissä tuovat he niistä esille monta tuhatta „kostjumaloa“ Gottlundille sanoen: „Jumala sinullen maxakoon sata ja Tuhat kertaisesti kaikki kiriat, jotka sinä tänne lähettännä olet“.

Mainittakoon vain pari esimerkkiä. Räisäinen kirjoittaa joulukuun 23 p:nä 1822 erään vaimon syksyllä käyneen 3 penikulman päästä pyytämässä lähettämään kiitoskirjeen Gottlundille. Käyttäkäämme Räisäisen kirjeen sanoja: „Minä oon unhottanna hänen asiansa, jota hän pyysi juuri itkusuulla minua tekemään, että teille kirjuttaman kostjumalat Bibliasta (raamatusta) jonka hän sai. Hän sanoi puhutellesa miehiä Talpuassa ja niitä jotka Pipellöitä oil suaanna, että ois suaanna niihen kanssa kiitoksen Lähetteä. Vaan ne oil vastanna ej hyö taija. Niin tästä tämä köyhä vaimo oil suruissaan ja käyv tämän pitkän tien. — — — Niin ole siis kiitetty moniin kerroin hänen etestä. Kylläpä sinä hänen sytämens ymmärrät.“

Syyskuun 20 p:nä 1823 kirjoittaa Räisäinen: „Se vaimo Kirsti Matintytär Sikainen antin-aholta, häneltä paloi sauna keväillä, ja kaikki ne vähät rihkamat, jotka saunan sisällä lie ollu, vaan kuitenkin sanottiin hänen sanoneen: enmä muuta niin paljon huoli kuin sitä suomalaista Bibeliä, joka multa paloi, jonkama Suomen-Herralta sain.“

Lukuhalu tuli muutamassa kuukaudessa yleiseksi suomalaismetsissä. Ainakin neljä Turun Viikkosanomaa kierteli metsiä, mutta niilläpä olikin lukijakuntaa. Huhtikuussa 1822 kertoo Räisäinen, että yhdet Viikkosanomat kiertelivät 40 taloa. „Ja myö tykkeämme heistä hyvin, ja joka mies sanovat heitä oppivansa Lukemaan.“

Samalla kohosi myös suomalaisten itsetietoisuus. Saatiin tietää että vielä puhuttiin samaa kieltä Pohjanlahden tuolla puolen. Luultiin vielä tämän heimon olevan yhtä hyvin omina määrääjinänsä kuin ruotsalaiset. Heille selvisi, ettei pappi enää ole oikeutettu kuten ennen ruotsia taitamattomista merkitsemään kirkonkirjoihin „hedning“ (pakana).

Gottlund oli tiedustellut sukutarinoita suomalaisista, nyt ruvettiin tahtomaan yksin niistäkin tarkempia selvityksiä. Räisäinen kirjoittaa kesäkuun 22 p:nä 1822:

„Teällä on niin monta, jotka tahtois kirjuttamaan asioitan. Ja ne on niin Joutavia että minua naurattaa heijän asioilla, niitä on yli 100 ajastajan vanhoja asioita eikä mitään Kirjutoxia heijän piäälle.“

Melkein lapselliselta tuntuu väliin halu näyttää herroille, että on tuota suomeksikin painettu jotakin hyvää. Räisäinen, joka aina on kuten suuna säkissä ja johon ruotsalaisten ja norjalaisten iva kohdistui eniten, tuumailee joulukuun 23 p:nä lähetetyssä kirjeessä:

„Työ tietten kaikki sen hyvyen kuin työ taijatto mulle, vaan vielä nytkin minä pyyän yhtä kirjoa teiltä maxun etest, _maxakoon mitä tahaan_, kuin poara (vain) Löytys. Sen pitäis olla Jumalaisen kirjan, yhen ratin Suomea, toisen ratin Ruohtia vastuxin kirjan Lehellä.

Ei kirkko niin täys ettei Kyrkan er altrik so sull att pappi suaa sioan. icki prästen har sit rum.

Minä näyttäisin sitä kirjoa Meidän Herroille ja muille, jotka pitävät Suomalaista oppia turhana.“

Äidinkielen rakkaus ilmeni vieläkin tuntuvammalla tavalla. Muutamat, jotka jo olivat miltei unohtaneet suomen puhumisen tahtoivat uudelleen oppia sitä puhumaan ja lukemaan. Edellämainitussa kirjeessään sanoo Räisäinen: „Josei Hendrichson Hakkarainen Långflonäs, Se pyys mun teiltä tinkoamaan saman Laista kirjoa maxun etest. Hän tahtois opetteleita Suomenkielen se ei tainna suomea puhua. Hän kävi teällä syxyllä kuullostelemassa asiaa vain silloin ej vielä ollu tullu vastausta hänen kirjan päälle.“

Kaikista kirjeistä huomaa miten kernaasti tahdottiin saada oma kieli jälleen käytäntöön. Pekka Karvainen kirjoittaa jouluk. 20 p:nä 1822: „Vaan nyt minä luulen, kuin hyöö oppiivat lukemaan oman kieleensä jälkeen jotta hyö tuleevat kymmenen kertoa paremmixii. Tällä löytyy vanhoja Miehiä ja vaimoja jotka Eivät Norjalaiseen lukuun ymmärrä paljon Enemmän kuiu sika hopea lyiskaan, jonka sinä herra tiiät paremminkiin kuin minä — — — Jumalallen ja hyvällen ystävällen kiitos olkoon sen etestä kuin myö Suomalaiset Oman puhemmon jälkeen Opimmon lukemaan — Kyllä minä tämän lukemisen ymmärrän kyllä hyvin mitenkä se oni kuin ei tällä Suomea taiieta lukea — tällä Eivät Lapset taiia Norlaista Sanoa puhua ja kuitenkiin on heiiän täytynnä opetteleitemaan Norlaista lukemaan — —.“

Gottlund oli luvannut Tukholmassa valvoa suomalaisten asioita. Maaliskuun 14 p:nä 1822 kävi hän perintöprinssin, piispa Bjurbäckin ja Värmlannin maaherran, Wingårdin luona metsäläisten asemaa selvittämässä. Aluksi hän epäili, ulkomaalainen kun oli, omassa nimessään ruveta heimolaistensa puolesta esiintymään, mutta prinssi lupasi suojelustaan. Ja niin asettui ylioppilas koko itsepäisyydellään suomalaisen vapautusliikkeen etunenään. Tähän saakka ei hänellä ollut kuin satakunta valtakirjaa, mutta pianpa niitä koitui puolelta tuhannelta perheeltä. Öijärin talonpojasta Paavo Räisäisestä tuli mitä innokkain toimimies. Hän ei ollut yksistään kirjallisuuden levittäjä, vaan voi hyvällä syyllä itsestään sanoa: „teällä makaa kaikki Suomalaiset minun piälläin ahistoxineen“. Hän piti useita suomalaiskokouksia, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja annettiin valtakirjoja, että Gottlund saisi heidän nimessään ajaa asiat parhain päin. Niinpä hän kirjeessään maaliskuun 22 p:nä ilmoittaa: „Ja tein kaxi kokousta, yhen tein Trakuunin kankahaalla Vinterin Suomalaisissa — — Ja myö kaikki, jotka tänä päivänä olimma yhessä, Sanoimme et ej myö ikään taija unheottaa ejkä täytelisest maxoa häntä, kuin hän vielä Herroista ojs hyvä pois auttamaan, Sillä myö olemme aivan Suures Vaivassa. Ja Jumala kaikki valtias hän ies lainoais jkeä, ja Terveyttä teille, kuinnikka se tapahtuis, se on meiltä kaikilta Kuukuiltu Juuri Sytämmest.“

Näyttää siltä kuin olisi jo vuonna 1822 tullut jätetyksi virastoihin jonkunmoinen anomuskirja. Gottlund näet itse puhuu ensimäisestä anomuksesta ja kirjeissä mainitaan siitä myöskin. Varmaa ainakin on, että Gottlund lähetti pitkähkön anomusehdoituksen suomalaisille luettavaksi. Räisäisen kirjeessä (22/5 22) sanotaan:

„Minä oon tässä tänä pänä ylös Lukenna kopiota Pohjois-Suomalaisille, jota hyö ovat mielellään kuunnelleet. Ja käskivät minuun Lähättämään monta tuhatta kostjumaloa, ja kiittävät sinua kaiken hyvyen ejstä, ja Liatenkin Sen eistä ettäs niin suuren vaivan oot piäälleis ottanna, että niin paljon olet Kirjuttana, ja sanoivat: Sitä miestä ej myö jkään taija täytenlisest kiitteä ja maxoa, jonka hän meijän eistä on tehnyt.“