Part 6

Mutta eivätpä saaneet suomalaiset kauan rauhassa pitää kokouksiaan. „Minun pitää jlmi Antamaan“, ilmoittaa Räisäinen 4/4 1822, „Että teällä on nousut niin ankara Ryörä ja Kuhina Norjalaisten seassa, siitä kuin minä otin niitä Niimiä, jotka tahtovat piäästä Ruunun ala“. Samassa kirjeessä kertoo hän miten norjalaiset menivät voudin luo „Ja sitten vielä valehtelivat Voutia, Että sinun olevan Venksbergissä, ja välistä Reholtassa ja toisinaans Öijärillä, ja villihtevän Suomalaisia joutavi oppiloihin, ja annixo niille joutava Kirjoja, ja kirkon tiettä Suomalaisille Röyvänrantaan ja kirkollen on jo Raivuttanna paikan. Ja Niimeensä Hakkuttanna Suureen Kiveen“. Vouti oli sitten lähettänyt nimismiehelle vangitsemiskäskyn. Tämä kävikin kolmen miehen kera Reholtassa ja Vengsbergissä „sitä Ruohin Personia Gottlundia ottamaan kiini ja eroittamaan häntä pois jhmisistä hetsillään“, mutta koko hommasta ei tietysti tullut mitään, kun ylioppilas jo oli aikoja ollut Upsalassa. Toisen velvollisuutensa viranomaiset täyttivät: „Niin piti kiini ottajaien, epustella Suomalaisia ett-ej heijän eneä suinkaan Sen jhmisen kanssa pie yhtäpitämään ejkä uskomaan häntä“. Uhattiinpa vielä niitä suomalaisia, jotka olivat tekemisissä Gottlundin kanssa, että heidän „piti pahoin käymään kuin hyö hänen etestä enemmän kirjottelevat“.

Metsäläiset eivät ottaneet hätääntyäkseen, vaikka vielä sotamiesten lähettämiselläkin tuon tuostakin tukkein leimaajat, tilojen haltiat, kauppiaat y. m. uhkailivat. Suomalaisten johtomiehet olivatkin epävarmassa asemassa. Varoituskirjelmän lähetti vouti Räisäiselle ja Lehmoiselle. Huhtikuun 25 p. 1822 tuumailee Räisäinen:

„Ejkö nuo viimein suaane Esivaltoa vietellyx, että nuo minut kiini otattaa ja arestiin panettaa.

Vaan minä Luulen kieskiitetty, Että myö Suomalaiset _olemme niin yhtäpitäväiset_, että _jos nuo minut kiinni ottaa, niin tulevat kaikki yxmielisesti minua Irti-ottamaan_. Sen ovat sanoneet sekä Norjan ja Ruohin Suomalaiset: Ja jos siellä meijän pitäis kuolla, niin kerran meijän pitä kuolta, ejpä meillä teälläkään ole yhtään hyveä elämeä tällä tavoin, kuin ej paremp tulek: Sais hyö siiten muua-Vaki kaikki sisäänsä, niin kuin tahtonoovatkin. Näitä myö suomalaiset olemme Lausunna Välilläämme.“

Sietämätön näiden talonpojista päivätyöläisiksi muuttaneiden suomalaisten asema mahtoi ollakin. Julkeimpina Kristianian kauppiasten kätyreinä esiintyivät puiden leimaajat. Eräässä kirjeessään sanoo Räisäinen heistä: „Ejkös ne nyt meinanne tukki merkkalit viimesix töixeen mejstä ytimet ulos kaivaa, jos ennen ovat Lihan vieneet“.

Ettei kirjeissä ole turhia vaikeroimisia, näkyy hyvin siitä, että moni perhe pyysi Gottlundia hankkimaan kuninkaalta lupaa, että he saisivat saunan suojakseen rakentaa. Ei edes annettu uutismaata raivata. Niinpä valittavat suomalaiset tammik. 1823:

„Nyt näinä viimeisinä vuosina on norjalaiset ruenna kovax niitä suomalaisia vasten etteivät anna heijän mitään tarvistaansa ottoa mehistä. Ei puitakaan muusta kuin kuivista. Eikä peltoa taittoa, ej niittua raivata ulkopuolta aijan, ja jos jokuu sen tekee niin sakoitetaan. Vaikka monen piti kuninkaalle veroa veteä 3 ja 4 nahkoa.“

Taidolla ajoi Gottlund herätystyötään, yhdistäen sekä taloudelliset että kansalliset asiat. Jo pitämissään kokouksissa puhui hän aina yksimielisyydestä sekä yhteenliittymisestä ja siihen hän kirjeissäänkin suomalaisia kehoitti. Viisaasti keksitty oli kirjeenvaihtajien valinta eri osista suomalaismetsiä. Gottlund tuli täten todelliseksi johtajaksi, jonka hankkeet pian uskottujen miesten kautta levisivät koko suomalaisväestön keskuuteen. Eri pitäjissä asuvat eivät ennen olleet säälle tienneet toistensa olemassaolosta, mutta nyt tuli heistä kuin yhden pitäjän väkeä, joka uskoi asiansa Gottlundin haltuun. Hänen luottomiehillään oli, kirjeistä päättäen, tiedot toistensa hommista. Niinpä lähetti hän kerran Taalain suomalaisten kirjeen Norjan suomalaisten luettavaksi. Räisäinen näet sanoo:

„Monta kostjumaloa siitä Talan-Suomalaisten kirjasta, jonkama käsitin Elo kuussa sinä 26 päiv. — Olipa se lysti suahain sitä lukea, onpa ne vaivaiset ollunna niin suures vaivassa kuin mekin ja vielä suuremmassai.“

Helmikuussa 1823 oli Gottlundilla n. 600 veroa maksavan talonpojan valtakirjat, joiden hän arveli edustavan 8 000 suomalaista. Koko läntisten suomalaismetsäin suomalaisten luvun arvioi hän tällöin 10 000 — 14 000, ja lieneekin hän siinä osannut aivan oikeaan. Tarkoituksena oli jättää näiden puolesta kuninkaalle anomuskirja ja seikkaperäinen ehdoitus olojen parantamiseksi. Senvuoksi ryhtyi hän hankkimaan kaikki saatavissa olevat sekä varhaisemmat että myöhemmät tiedot suomalaisista. Näistä piti hänen sitte laatia tarkka kuvaus heidän asemastaan aina siitä saakka kuin Skandinaaviaan saapuivat. Kun ei hän itse ollut ehtinyt käydä kaikkia suomalaismetsiä, lähetti hän kysymyskirjeitä ja kaavoja ainakin 33 seurakunnan papille. 12 seurakunnasta saapuikin vastaukset.

Mutta Gottlund ei tyytynyt vain tähän. Helmikuun 26 p:nä antoi hän entiselle maamiehelleen, tunnetulle F. M. Franzénille 12 suomalaisen edustajan allekirjoittaman anomuksen, joka piti esitettämän kokoontuville säädyille.

Maaliskuun 3 p:nä Franzén sen esittikin pappissäädyn käsiteltäväksi.

Kirjelmä sisältää huomautuksia Värmlannin rajaseuduilla asuvien suomalaisten tilasta ja anomuksen että he saisivat perustaa pari seurakuntaa, joihin palkkaisivat suomea taitavat papit. Anomuksen loppusanat kuuluvat:

„Vain sillä ehdolla, että meille luvataan pappeja, jotka äidinkielellämme voivat neuvoa meille uskonnon totuuksia tahdomme liittyä yhteen ja yhteisesti ottaa osaa heidän palkkaamiseensa, muussa tapauksessa tahdomme mieluummin kuten tähänkin asti, asua erämaissamme, ja hautautuneina sen metsiin ja kolkkiin elellä Isiemme tavoin. Ja pysymme me tälle päätöksellemme uskollisina ja vakuutamme me Norjan Suomalaiset juhlallisesti, ettemme koskaan suostu Ruotsin kieltä ottamaan jumalanpalvelukseemme, koska tähänkin asti olemme Norjaa käyttäneet. Yhtä vähän me Ruotsin Suomalaiset milloinkaan voimme ottaa käytäntöön Norjan kieltä, kun olemme tähän asti käyttäneet Ruotsia. Vain oma Suomalainen kielemme voi aikaansaada keskenämme todellisen yhtenäisyyden.“

Allekirjoittajina oli Norjan puolelta edustajat: Räisäinen, Lehmoinen, Haikoinen, Suhoinen, Rymöinen ja Vauhkoinen, Ruotsin puolelta: Porkka, Orainen, Ronkainen, Vaisinen ja Hyytiäinen.

Franzén puolestaan yhtyi anomuksessa tehtyyn ehdoitukseen, että asiantuntijat tutkisivat lähemmin kyseessäolevan väestön tilaa ja nopeasti ryhtyisivät toimenpiteisiin.

Hän viittasi m. m. Suomessa oleviin ruotsalaisiin seurakuntiin, joilla on mitä opintiellä tahtovat äidinkielellänsä. — „Suomen ruotsalaiset seurakunnat“ — niin kuuluvat sanat — „pitäisivät epäilemättä mitä julmimpana sortona, mitä raakalaismielisin hirmuvalta voi keksiä, jos heitä pakoitettaisiin oppimaan vierasta kieltä, suomea tai venättä, opetusta, kristinoppia, jumalanpalvelustansa tai hartauttansa varten“.

„Jokainen tuntoo sitä papin-paipatosta, joka ens-alussa nousi Papis-seävyssä tätä asiata vasten, ne monet juonet ja keveet, jotka tehtiin“, kertoo Gottlund _Otavassa_ tuosta esityksestä. Ja hälinä siitä todella syntyikin. Värmlantilaiset papit väittivät, ettei niillä seuduin tavattane ainoatakaan suomalaista, joka ei osaisi ruotsia. Rovasti Frykstedt sanoi, että ehkä noin 70 vuotta takaperin oli tavattu jokunen ikäloppu, jolle papin oli tulkkia käytettävä — mutta sellaisetkin jutut olivat epävarmoja. Kysymys lykättiin kumminkin valiokuntaan. Se antoi seuraavassa kuussa mietinnön, jossa ehdoitetaan, että säädyt anoisivat kuninkaalta jäävittömän suomeakin taitavan tutkijakunnan asettamista, joka paikkakunnalla ottaisi selon niistä oloista, joista anomuksessa puhutaan. Ja, jos tiedot olisivat tosia, olisi suomalaisille saatava „uskonopetusta ja sielunhoitoa“, joko siten että he muodostaisivat omat seurakuntansa tai hankkimalla heille suomea taitavia pappeja.

Kun valiokunnan mietintö esitettiin, niin värmlantilaiset tehtaanomistajat taas yhtenä miehenä ryhtyivät vastustelemaan tutkimusten toimeenpanoa. Puhuttiin ylevämielisiä sanoja onnettomuuksista ja vaaroista — käyttääkseni ruotsalaisen tutkijan sanoja[23] — jotka kyseessäolevien toimenpiteiden kautta tulevaisuudessa voisivat käydä vahingollisiksi valtion olemassaololle.

Tietysti ei unohdettu, että koko ehdoitus oli lähtenyt „Venäjän alamaisen“ aloitteesta. Täydessä karvassaan esiintyy ruotsalaisten kiitollisuus salojen raivaajille tällaisissa lausunnoissa: „_Jos Värmlannissa tarvitaan väkeä maan viljelemiseen, niin minusta on parempi käyttää siihen pahantekijöitä, jotka muuten teljetään n. s. työlaitoksiin, kuin että edistetään suomalaisten kirkon rakentamista_“.[24] Valtiopäivät päättivät, että oli muutaman henkilön mentävä suomalaisten keskuuteen tarkalleen heidän olojansa tutkimaan.

Koko yritykset olisivat ehkä näyttäneet olevan Gottlundin yksityisiä mielipiteitä, jollei hän olisi ryhtynyt suomalaisen lähetystön hommaamiseen. Luultavasti on alote Gottlundin, vaikka Räisäisen kirjeessä siitä ensiksi puhutaan. Uudenvuoden päivänä 1823 kirjoittaa hän:

„Se meille ois tarpeenlinen, Jos myö peääsisime Herraien päiville, ryösteöis pä tuo kuninkas autoa meitä sinun kautais, että saisimme jonkulaisen oikeuen kauppa miesten ja merkkällöien yliten.“

Kauan ei kähnitty. Vielä samassa kuussa sovittiin edustajista, joita piti tulla 6 Norjan puolelta ja 6 Ruotsin metsistä. — Mentiin papilta todistuksia pyytämään, mutta siinä tulikin jo tenä. Tammik. 18 p:nä lähetti Räisäinen kirjeessään norjankielisen paperiliuskan, jossa on tiedonanto, että pappi todistuksen pyyntöön oli ivallisesti vastannut: „hör den finne fanten Som kan giöre folkene gal og mig, næj ikke Saa min mand“, (kuuleppas tuota suomalaista maankiertäjää, joka voi kansan tehdä hulluksi, ja minut, eipäs niinkään poikaseni!) ja papin „atestia“ ei vain tullut ainakaan kahdelle Aasnäsin ja Hossin edusmiehelle.

Sikäläisiltä viranomaisilta ei saatu passia niillekään, joilla oli papintodistukset. Heidän oli käännyttävä Gottlundin puoleen. Tämä taas lähti helmik. 10 p:nä varta vasten Tukholmaan passia toimittamaan. Käytyään maaherrat, ministerit y. m. sai hän lupakirjat. Helmik. 17 p:nä näet lähetti ministeri L. v. Engeström nimismiehelle tiedonannon, että annettaisiin suomalaisen lähetystön rauhassa kulkea. Olipa kerran jo uhkamielinen tuuma nakata pyssyt olalle ja mennä Tukholmaan passitta.

Maaliskuun alussa varustautuivat miehet matkalle. — Edustajina oli Ruotsin puolelta: Niilo Orainen, Juho Soikkainen, Antti Porkka, Lars Moijainen, Matti Hämäläinen ja Matti Riekinen; Norjan puolelta: Paavo Räisäinen, Taneli Lehmoinen, Erkki Orainen, Tuomas Karhinen, Erkki Oinoinen ja Erkki Veteläinen. Gottlund oli neuvonut valitsemaan pisimpiä ja rotevimpia miehiä — kaiketi ikäänkuin näytteeksi minkälaista väkeä metsillä on. — Sarkatakissa, virsuissa, tuohikontit selässä, kirves kainalossa urohot Tukholmaan ilmestyivätkin ja herättivät tietysti siten tavatonta huomiota.

Maaliskuun 7 p:nä piti heidän kokoontua neuvottelemaan. Päiväkirjaansa on Gottlund 7/3 1823 näet merkinnyt: „Tänä pänä Norin suomalaiset piti kokoamaan Räisäisen luona ja Ruohin Suomalaiset Porkan luona, ne nimittäin, jotka piti tulemaan tänne Tukholmiin“.

Ennakolta kävi Gottlund jo perintöprinssille lähetystön tulosta ilmoittamassa, siten välttääksensä arkojen viranomaisten epäluuloja. Kaiken aikaa hän viimeisteli tulisella kiireellä tuota 500 sivun laajuiseksi paisunutta mietintöä, jossa tehtiin selkoa suomalaisten vaiheista ja ehdoitettiin monia parannuksia.

Prinssille oli Gottlundista tehty ilkeämielisiä ilmiantoja, väitettiin m. m. hänen edustajille kuninkaan nimessä laatineen matkapassit. Seurauksena oli, että polisit huhtik. 11 p:nä veivät kaikki hänen paperinsa, vieläpä yksityiset kirjeetkin ja velvoittivat edustajineen tulemaan poliisikuulusteluun. 15 p:nä pidettiin uusi kuulustelu. Niin jäykkäluontoiseen mieheen kuin Gottlundiin eivät rettelöimiset suuria muuta vaikuttaneet kuin terästivät. Mutta metsäsuomalaisten edustajat kohtelua enemmän kummastelivat.

Kuninkaallinen huomio huhtik. 29 p:nä kuului, että „Venäjän alamaisen“ Gottlundin on mentävä takaisin Upsalaan, ja sinne opintojaan jatkamaan jäätävä, jos tahtoo saada jäädä valtakuntaan ja jos hän antaa aihetta jonkunlaisiin valituksiin, karkoitetaan hänet muitta mutkitta valtakunnasta.

Tämä ruotsalaisten temppu oli hyvin keksitty, sillä nyt olivat oppimattomat metsäsuomalaisten edustajat kuin lampaat paimenetta. Toukokuun 5 p:nä kyhättiin Gottlundin varalle, hän kun ei karkoituskäskystä tuntunut aluksi suuria piittaavan, vaan uskalsi ilmestyä Tukholmaan, uusi kirjelmä, jossa sanotaan, että „kun on alamaisesti ilmoitettu erään Upsalassa opiskelevan nuorukaisen, nimeltä Carl Axel Gottlund, joka on saapunut kaupunkiin, antaneen syytä arveluttaviin ja levottomuutta herättäviin huhuihin, kuljeskellessansa Norjan ja Värmlannin välisillä seuduilla, niin on kunink. Majesteetti suvainnut armossa määrätä, että Gottlund, joka on Venäjän alamainen j. n. e. — — — hetimiten palaa Upsalaan jääden sinne opintojansa harjoittamaan, jos tahtoo valtakuntaan saada jäädä“. Lopussa huomautetaan vielä että Gottlundia on pidettävä silmällä.

Värmlannin maaherra, af Wingård, tahtoi saada Gottlundilta metsäsuomalaisten valtakirjat ja anomukset, päästäksensä siten sotkemaan koko yrityksen. Kun ei itsepintainen ylioppilas siihen suostunut, oli seurauksena mainittu karkoitus. Ja nyt olivat metsäsuomalaisten edustajat Wingårdin käsissä, sillä kaikkiin pulmiin ei ehditty Upsalasta saada Gottlundilta neuvoja. Gottlundin anomus kyllä ehdittiin antaa prinssille, mutta Wingård pakoitti edustajat antamaan asiansa omaan huostaansa. Räisäinen kertoo maaherran sanoneen, „kun ei työ sitä tie, niin minä suaatan teitä pulisiin“.

Prinssille jätetty anomus tuli kumminkin hallituksen tietoon ja jätettiin lopulta maaherralle lausunnon antamista varten. Räisäinen kertoo siitä: „Lansherrallen prinssi antoi sen suuren inlakin Lukeax, sitten myö puhottelimme Lansherroa toisena pänä kuin hän sen kirjan oil suaanut. Vaan muristapa se sitä tahtoi, ja sanoi että siihen on liian paljon sisään veitty! työ tulette vielä enemp kansan seassa haisemaan; ja minä vaivanen, jonka piti minun suurten syntien tähteen sen suuren kirjan lävite lukeman.“

On syytä hieman tutustua tähän laajaan anomukseen, jota silloisen Värmlannin maaherrankin oli „suurten synteinsä tähden“ silmäiltävä. Alkuperäisen asiakirjan Wingård luultavasti hävitti, koskei sitä ole tavattu, mutta jonkinlainen konsepti on tallella Gottlundin papereissa. Se on siksi laaja, että siitä painettuna tulisi pari kolme tällaista kirjaa kuin parhaillaan käsilläoleva. Se ei suinkaan ole mikään kuiva asiapaperi; paikoittain on esityksessä koko runollista lentoakin. Gottlund puhuu siinä „vuosisatoja sortoa kärsineen“ metsäläisen kansan nimessä, heimon, joka „etäisiltä vaaroiltansa, Norjan ja Ruotsin erämaista“ rohkenee kerrankin „kuninkaallisen majesteetin jalkojen juureen laskea toiveensa“.

„Jo vuosisatoja“ — sanotaan anomuksessa — „olemme asuneet näillä seuduilla, joilta alkuaan vain petoja ja nälkää tapasimme, mutta jotka kirvein ja auroin raivasimme, vuodattamatta kanssaihmisten verta tai kyyneleitä. Korpien omistamisessa pyydämme Sinulta suojelusta ja sinne rakentamillemme pirteille suojaa. Ja kun kerran valtakuntaa varjelet ja valtaistuimia tuet, niin älä turvattomalta tukea kiellä. — — — — — —

Siis _tukea_ ja _apua_, _laillisuutta_ ja _oikeutta_ olemme tulleet Sinulta anomaan — ja tuo rukous on jo vuosisatoja huulillamme säilynyt, mutta ei ole niiltä esille puhjennut, vaan on häipynyt tyhjiin toivomuksiin ja toiveisiin.“

Seikkaperäisesti tehdään selkoa niistä vainoista, joita suomalaiset ovat kansallisuutensa tähden saaneet kärsiä, vaikka ovat kuninkaitten luvalla Ruotsiin ensin siirtyneet. Vieläpä sukutarinoita ja asutushistoriaa on siihen otettu — niinkuin ennen jo monasti on kerrottu. Lopuksi on ehdoituksia seurakuntien perustamisesta, papeista, virkamiehistä y. m. Suomalaisten piti muodostaa oma kihlakunta ja koetettiin todistella, ettei oikea isänmaallisuus ole siinä, että jokaisen skandinavilaisen pitäisi kantaa sinistä takkia ja hyljäten äidinkielensä oppia lukemaan ruotsia ja norjaa. Gottlundista voisivat suomalaiset kansallisuudeltaan säilyneinäkin, eri kihlakuntana ollessaan, yhtä hyvin hyödyttää isänmaataan.

Toukokuun 4:ntenä p:nä suotiin edustajille pääsy kuninkaan puheille, jolloin jätettiin lyhyt Wingårdin edustajien esityksen mukaan kirjoittama anomus, — hänen kun oli onnistunut työntää Gottlund syrjään. Se sisälsi 10 kohdassa suunnilleen samat pyynnöt kuin Gottlundin laatima, paitsi viimeinen kohta, jossa Wingård ehkä saattaakseen edustajat huonoon valoon panee heidät tietämättänsä matkarahoja kerjäämään.

Samalla annettiin kuningas Kaarle Juhanalle Gottlundin laatima kirjelmä, jonka tarkoituksena oli, että kuninkaan ja hallituksen huomio kiintyisi tuohon laajaan anomukseen. Alkulause oli osaksi sama kuin siinäkin. Sanotaan, että kun kerran kuninkaitten kehoituksista on erämaasta asuttuja seutuja saatu, taistelemalla karua luontoa vastaan, kärsimällä vaivoja ja vainoja, niin rohjetaan lopultakin pyytää suojelusta ja rauhaa sekä yhteiskunnan puolelta oikeutta. Huomautetaan vielä, että ne kirjoitukset esi-isien vaiheista ja metsäsuomalaisten nykyisestä asemasta, jotka hallitukselle jätetään, ovat tosia, „vaikkakin suora esitystapa on sydämen kieltä — — ja ehkä joskus myös raskaan mielen.“

„Suvaitse, Armollinen Kuningas, taitavien, puolueettomien ja kieleemme perehtyneiden miesten tarkastaa anomuksiamme. He epäilemättä vakuuttanevat niiden pyyntöjen, jotka valtaistuimelle olemme esittäneet, olevan kohtuullisia. — — — Saavutettuamme mitä anomme ja ollessamme varmoja siitä, mitä ihmiselle on rakkainta, peritystä kielestämme ja esi-isiemme yksinkertaisista tavoista, olemme tulevina aikoina kuten ennenkin, valmiit osoittamaan, ettei mikään kansa maailmassa voita suomalaisia uskollisuudessa kuninkaitansa kohtaan ja rakkaudessa isänmaahansa.“

Kuninkaassa käynnistä kirjoittaa Antti Porkka toukok. 7 p:nä Gottlundille:

„Sunnuntaina kello 3 jälkeen puoli päivän me kaiki olime kuninkan tykönä, ja printsi tolkaisi hänen puhensa. Kuningas lupais Comite ja kirkot ja skoulut, niin myös papit, jotka meiän kieltä taita. Ja kun Komiteesä kaikki totexi löyetän, niin kaiki meijän anomuxet suostutan. Maanantaina Me toais prinssiä pyysimme meitän sakaa valvomaan, jonka hän lupais, van sanoi, Että sen piti maherran kauta kulkemaan, joka ei meilen hyväxi kuuluna.“

Räisäinen taas kertoo „audienssista“:

„Kyllä kuninkaski lupais auttoaxen kaikis anumuxissa kuin poara ootte hyvä toteen näyttämän kaikki sen kuin otten sisään pannu, sekä kauppa miehistä vapax peästeä, ja kirkkot suaahaxemme, ja eri _heärän_, (kihlakunnan) ja omat Herrat niin kuin nimismiehet, vouvit ja tuomarit, ja suomalaisen papin ensmältä, vaan kuninkas sanoi tahtoivansa panna skoulut että oppisitte Ruohtia lukeman ja puhuman. Minä ymmärrän, sanoi hän, työ ootte tullu vihatux sen vieraan kielen kautta, vaan kuin teille tulis _yxi kieli_, niin kansat paremmin teitä rakastais, ja minä tahtoisin ettei kansoilla pitäis mitään vainoa oleman välillään, näin kuuinkas meijän kanssa jutteli.“

Kuninkaan lausunto ei tarvitse selityksiä; se on kuvaava sikäläisille vallanpitäjille. Lyhyesti sanottuna on sen sisältö: Saatte mitä anotte, omankieliset sielunpaimenetkin, kunhan sitte kielestänne ja kansallisuudestanne luovutte, ja silloin ette taas tarvitsekaan sitä mitä anotte.

Suomalaiset, Räisäinenkin, käsittivät kuninkaan sanojen sisältävän pelkkää hyvää ja kehuvat ystävällisyyttä, sillä rehelliseen talonpoikaan ei voinut pystyä ajatus, että hallitsijan suussa oli kaksi kieltä. Ei tule kysymykseenkään, että Räisäinen olisi vääristellyt kuninkaan lausunnon, sillä siitä hän puhuu kuten iloisesta toivoja herättävästä enteestä.

Prinssi Oskar puolestaan lupasi tuohon valtiopäivien päättämään tutkijakomiteaan „tellätäxeen semmoisia herroja, jotka taitaa Suomea“.

Lähemmin asioita tutkimatta tuntuu siltä kuin kaikki olisi nyt joutunut oikealle tolalle. Wingård — Värmlannin maaherra — oli päässyt tuon kuninkaalle jätetyn anomuksen lopulliseksi laatijaksi ja samalla saanut kaikki valtuutukset. Jo se millä tavoin hän löi Gottlundin laudalta, kuvaa mitä hän oli miehiään. Hän vaikutti ensin osaltaan Gottlundin karkoittamiseen Tukholmasta. Ja sitte oli hän valmis uhkailemaan, jopa suoranaisesti pettämään suomalaisia edustajia. Annan Räisäisen koruttomalla kielellään kertoa. Kesäk. 23 p:nä selosteli hän Gottlundille, mitenkä edustajat oli kutsuttu Wingårdin luo. Tämä pyysi suomalaisilta valtuutuksia heidän asiansa ajamiseen. Nämä vastasivat, että se on tarpeetonta, kyllä Gottlund ne kirjoittaa.

„Vaan silloin maanherra nous sen värremmin villiin ja oil niin villissä, että hän vapisi ja sanoi: enköön minä oo Herra teijän yltö ja minun kauttain teijän asjat pitä tulla selitetyxi.

Hjerplian mies Olli Hämäläinen rupeis jo niin pelkeämään että hänni jo vapisi, ja sanoi suomen kielen: „Jumala armaan, minnekkä myö jouvumme koska maanherra on noin villissä, se on vähä enemp ahattava kuin Gottlunni?“

Sitten kuin maaherra rupeis kyselemään niin vastoa Hämäläinen ensimäissä: „Jag har icke något att klaga på vår ösrighet eller på vår präst, på min del, uttan de ero ganska bra i alla delar“. (Minulla ei ole puolestani mitään valittamista esivaltamme eli pappien suhteen, vaan ovat ne joka suhteessa hyviä.)

Niin sitten kirjuttaa maanherra kirjansa näin. — — — Sitten rupea maanherra meiltä kyselemään. Vaan myö kaikki muut vastailimme sen jälkein kuin myö tiesimme sisään annetux ja kirjutetux. Että se tuil sitä samoa kuin sinäki olit kirjuttanna. Vaan se rahan anumus, ja ne Hämäläisen sanat, ne tuil pahoin kuin ne tuil pannux maaherran inlaakiin. Rahan anumuxesta myö ei tiennä mitä. Vaan Hämäläiselle minä jo sanoin, että sun ois pitännä olla vait ennen kuin oisit mitään virkkanna, sinä turmelit puheellas koko meijän asjan. Niin siihen hän vastais: „Mitä nyt muuta tajtaa puhua; niin korkealle Herralle mulla ei oo mitään kantelemista.“ Siihen sanoo Orainen: „Niin sitten oisit perkele joutanna olla kotonais, eikä tänne tulla meijän asjoa turmelemaan“.

Wingård jätti toukok. 23:ntena päivätyn mietinnön, jossa omasta puolestaan selvittelee suomalaisten anomusta. Tätä maaherran lausuntoa (_Betänkande angående Vermländska Finn-Allmogens Angelägenheter_, Mietintö värmlantilaisen suomalais-rahvaan asioista) pidettiin siksi tärkeänä, että se seuraavana vuonna julkaistiin painostakin.

Eräs Suomen ruotsalainen — Nordmann — väittää, että Wingårdin mietintö „huokuu myötätuntoa“ suomalaisia kohtaan.

Myönnettävä on, että mietinnössä esitetään muutamia päältäpäin katsoen hyvää tarkoittavia lausuntoja, mutta sittenkin voi tuota hyväntahtoisuutta verrata entiseen akkaan, joka oikealla kädellään oli valmis antimia ojentamaan vieraillensa, luullen ne vasemmalla kädellä saavansa nokan edestä nykäistä takaisin, kun ensin oli kohteliaisuuden säännöt täyttänyt. Toisin sanoen Wingård tarkoittaa samaa kuin kuningaskin: oppikaa ruotsia. Muun muassa rohkenee Wingård väittää, että Gottlund on taroittanut kaikkea muuta kuin suomalaisten parasta. Lievästi sanoen omituista on se „myötätunto“, joka huokuu mietinnön seuraavistakin sanoista (siv. 10):

„On katkaistava tuo näkyväinen tai näkymätön side ystävien välillä meren tuolla puolen. Muuten on hukka perivä jommankumman heistä!“

Wingårdin mietinnössä on ilmeisiä vääristelyjäkin. Niinpä siv. 7 sanotaan:

„Kysyin (lähetystöltä) haluaisiko se, että jollain tavoin tutkittaisiin joitakuita luultuja väärinkäytöksiä ja vääryyksiä, joista heidän kirjoituksensa näkyvät kertoilevan. — — Eräs heistä, Olof Matsson Jerplidenistä, Dalbyn pitäjästä selitti silloin, ettei hänellä _paikkakuntansa puolesta ollut mitään valitettavaa, he tahtoivat vain kirkkoja, johon kaikki muutkin yhtyivät_.“