Part 4

Kun muutama Svändsyönin Pöntälän talonpoika oli Svarten järvellä nuotanvedolla, hyökkäsi joukko Taalain ruotsalaisia heidän kimppuunsa. He saivat yhden suomalaisen käsiinsä ja pistivät avantoon. Mies otettiin hetken päästä ylös, ettei liian äkkiä kuolisi ja hetkisen perästä uusittiin sama temppu. Kun uhri näytti hengettömältä heitettiin hänet jäälle, että näyttäisi siltä kuin olisi itsestänsä paleltunut.

Uolevi Matinpoika Utriaisen, joka asui „Tjärbackstranden“ nimisellä paikalla, jonka isät olivat raivanneet viljelykselle, tappoivat ruotsalaiset veneeseen, kun hän oli menossa yli joen.

Östmarkin Bovikille tuli ruotsalaisjoukko väen ollessa saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Äiti heitti nuorimman lapsensa luukusta ulos, mutta ruotsalaiset nakkasivat senkin takaisin liekkien uhriksi. Koko „kylä“ poltettiin perustuksia myöten.

Fryksändan Haikkolaan sovitettiin hyökkäys niinikään kylpemisaikana. Isäntä hirtettiin orsille, muut livistivät alastomina metsään. Talo poltettiin. Saman pitäjän „Myrgubben“ torpan asukkaat kuristettiin ja heitettiin läheiseen suohon.

Tietysti suomalaiset monasti verisesti kostivat ruotsalaisten julmuudet, heillä kun ei ollut mitään oikeutta saatavissa. Eipä siis kumma, jos nimismieskin valitteli, kuten 1670 Mullinkearnan suomalaisista, „ettei kukaan tohtine mennä ulosmittaukselle niin kauas suomalaismetsille“.

Rauhattomuuksista ja vainoista oli seurauksena, että suomalaiset jo 1700-luvulla elivät mitä suurimmassa köyhyydessä. Pettua oli joka talvi leipään sekoitettava. Ja vuosisadan lopulla eivät viranomaiset edes enää valittele suomalaisten hitautta valtakunnan kielen oppimiseen. Jollekulle käy sääliksikin se ääretön kurjuus, johon tuo ennen tunnettu „suomalaisaateli“ oli vaipunut. Juroina oli heitä sadottain vuorikaivoksissa työssä. Kun palkka saatiin mentiin taas metsiin. Äidinkieltänsä eivät he ruotsalaisten kuullen puhuneet. Heidän oli silloin joko kokonaan vaiettava tai puhuttava jonkunlaista ruotsinmongerrusta. Vuosisadan lopulla lakataan suomalaisia edes virallisesti mainitsemasta.

Mutta siitä huolimatta elää kitkuttivat ja lisääntyivät he metsissänsä. Sattuvasti sanoo mainitsemani Axelson:[20] „Suomalaisraukat saavat harvoin itse syödä leipäänsä puhtaana — useimmiten on siihen lisätty suolakkeita, olkia, luita tai pettua. Mutta niinkuin Israelin lapset huolimatta ikeestä Egyptin orjuudessa yhä enemmän lisääntyivät, niinpä suomalaisetkin kurjuuden ikeen alla.“

Mielenkiinnolla voimme monessa suhteessa seurata heimolaisiamme, jotka olivat joutuneet oman onnensa nojaan kuin saarekkeiksi vieraan kansan keskuuteen. Heidän ja kotimaan välillä olivat kaikki siteet katkenneet. Ja mahdotontahan olisi 1700-luvulla ollutkin täältäkäsin pitää vireillä yhteisiä kulturisiteitä, sillä koettihan Ruotsi alinomaa Suomessakin syrjäyttää maan vakinaisen kielen; eihän täällä ollut Ruotsin vallan aikana mitään korkeampaa suomenkielistä oppilaitosta. Vuonna 1809 lopullisesti vielä kaikki mahdollisuudetkin katosivat, kun Suomi tuli Ruotsista eroitetuksi.

Mutta silloin olivatkin jo itäiset suomalaismetsät sulautumaisillaan ruotsalaiseen kansallisuuteen. Monista pitäjistä, joissa ennen oli kymmeniä sikermiä metsänperukoita tuhansine umpisuomalaisine asujamineen, oli nyt jäljellä jokunen kolkka, jossa salavihkaa puhuttiin suomea, ellei ruotsalaisia ollut läsnä. Äidinkieltään taitavia oli laajoilla itäisillä metsillä 1800 tienoilla ehkä vielä kymmenkunta tuhatta, mutta keskenäinen yhteys noiden metsäläisten välillä oli kadonnut ja ruotsalainen ajatus tunkeutui aivan keskuuteen.

Läntisillä metsillä oli toki vielä yhtenäinen, vaikkakin kahden valtakunnan kesken jaettu suomalaisalue. Heitä näet asui 13 penikulman pituisella ja n. 5 penikulman levyisellä kaistaleella Glommen ja Klarajoen välillä Vavalsyönistä etelässä Halsyöniin pohjoisessa. Ruotsin puolella oli pitäjät: Eda, Gunnarskog, Gräsmark, Fryksända, Östmark, Ny ja Dalby, Norjan puolella: Vinger, Brandvold, Grue, Hoss, Aasnäs, Valor, Elfverum ja Tryssild. Nämät suomalaiset saattoivat vielä 1820-luvulla sanoa: „Emme ole toisistamme eroitettuja, meillä on siellä yksi kieli, yksi heimo, samat elämäntavat, luonne ja ominaisuudet — ja mikä vieläkin tärkeämpää yhtenäisyydelle: läpeensä samat vaiheet on meillä ollut kaikissa elämämme kohtaloissa.“[21]

Tarkastellessamme, miten tämä kymmeneen tuhanteen nouseva joukkue alkoi ruotsalaistua, kiinnittää huomiotamme se sitkeys, millä nuo suomalaiset pysyivät omaperäisissä tavoissansa ja isiltä perityssä kielessänsä. Seuratessamme miten metsäsuomalaiset menettivät äidinkielensä, on ensinnäkin otettava huomioon ulkonainen sorto ja vainot. Mutta elleivät ne mieliä lannistaneet, oli jo toimeentulonkin kannalta katsoen mitä epäedullisinta olla suomenkielinen Skandinaviassa, niinkuin kuninkaallisista asetuksista olemme huomanneet. Sen lisäksi halveksi se kansa, jonka keskuuteen suomalaiset olivat tulleet maata raivaamaan, heitä, sillä eihän suomenkielisenä ollut mahdollisuutta loistokkaasti millään alalla esiintyä. Ja lopuksi, eihän pienellä kansalla, joka oli erämaihin sulkeutunut, voinut olla kehitysmahdollisuuksia, ellei se ollut yhteydessä muiden kanssa; sen täytyi eristettynä, jos se tahtoi kansallisuutensa säilyttää, jäädä edelleen samalle kehityskannalle kuin kotimaasta lähtiessänsä. Mutta sillähän ei Savon sydänmailta muuttaessaan vielä ollut valtion puolesta muuta kuin kirkollista kasvatusta ja kulturia. Nyt sekin tuli vieraskieliseksi. Tästä Ruotsin kirkon hoivailemisesta voimme pitää jokseenkin oikeana Gottlundin suomalaisten nimessä antamaa kuvausta:

Kyllähän papisto Ruotsin puolella luonamme käy kerran vuodessa lukusilla ja ehkä maksujansa kantamassa — jos nimittäin luulevat matkan lyövän leiville. Lukusilla emme saa muuta kuulla kuin moitteita. Tapamme ovat sopimattomia, ruokamme mauttomia ja asuntomme epämukavia. Vanhempia nuhdellaan, kun eivät ole lapsilleen opettaneet ruotsia. Lapsia pidetään kovilla, kun eivät ymmärrä enempää kuin vanhemmat, ja koko seurakuntaa vainoillaan ja pilkataan, kun eivät sen jäsenet keksi sanoja käsitteillensä tuntemattomalla kielellä. Kysymme, onko meille koskaan suotu opettajia, jotka eivät olisi antaneet meidän tietää huutia siitä, ettemme osaa heidän kieltänsä, emmekä sitä ole lapsillemme opettaneet? Kaikki on selitetty jäykkyydestämme johtuneeksi. Ilvehtimisillä ovat kuulustelut sekä alkaneet että loppuneet. Ja riemulla ovat lapset odotelleet hetkeä, jolloin pappi joukkueineen kylän jättää, jolloin moni hymyilevä lapsukainen rohkenee kömpiä kätköstänsä esille.

Vielä nyt pitäjän papinlukuisista kuvaus! Kun oli kirkossa kuulutettu lukusien metsillä alkavan, oli lähetettävä monia hevosia vastaan penikulmien päähän noutamaan pappia, lukkaria, unilukkaria, kellonsoittajaa. Heitä seurasi tavallisesti nimismies, kuudennusmiehiä, lautamiehiä, vieläpä kisällejäkin. Tämä tapa, että koko ruotsalaiskomppania meni suomalaismetsille, johtui niiltä ajoilta, jolloin ei veronkiskojan ja sielunpaimenen ollut hyvä yksinänsä mennä metsäläisiä komentelemaan. Tämä 30—40 miehinen ruotsalaislauma tunkeutui kaikkialle suomalaiskylään ja käytti häikäilemättä hyväksensä vanhastaan tunnettua suomalaista vieraanvaraisuutta, ahmien kaikkialla, missä hengenmiehetkin, säästelemättä köyhien asukkaiden ruokavaroja. Ja kun pappi tuvassa saarnaili, pitivät nämä viinakauppaa, vaihtokauppaa, kantoivat veroja. Oli tavallista, että tuo joukkue jäi kolmeksi, neljäksi päiväksi juopottelemaan, joten äsken rauhaisa metsäkylä oli muuttunut kuin ruotsalaiseksi kapakkakauppalaksi. Väestö tietysti tuollaisten vieraiden kautta tavoiltaan rappeutui.

Eivätpä papitkaan aina olleet kovin mallikelpoisia. Otan vain yhden esimerkin: Kun Moran komministeri Carl Johan Ljungberg kierteli Orsan metsillä, oli hänellä mukanaan sekä viinaa että ehtoollisviiniä. Kirkkoviiniä vaan ei tahtonut montakaan päivää riittää, ja sen jakelija oli ainaisessa pyhässä humalassa. Kun eräänä päivänä 30 suomalaisvanhukselle piti annettaman „pyhää ehtoollista“ huomattiinkin, ettei „Kristuksen verta“ riittänyt kuin muutamille. Pastori oli itse siksi iloisena, että istualtansa kiljui evankeliumia, mutta nukkui isämeidässä pöydän päähän. Hänet vietiin metsiltä siksi hyvässä tilassa, että pysyi kahden miehen pitelemänä hevosen selässä. Tämän papin saarna-ura loppui siihen, että hän v. 1817 juovuksissa kiipesi Moran saarnastuoliin, alkaen sieltäkin karjua kuten metsillä oli tapana. Lukkari ja unilukkari menivät raahaamaan „sielunpaimenta“ alas; tämä tappeli vastaan, mutta saatiin kumminkin vedetyksi alas, eikä hän sen koommin saanut liperejä kantaa.

Kristinopin hengestä eivät suomalaiset saaneet suurtakaan käsitystä. Pääasiana oli, että joka sunnuntai kokoonnuttiin johonkin taloon, jossa sitten ruotsia parhaiten taitava luki postillasta saarnan. Suomen kielellä hartaushetken pitämistä katsottiin synniksi. Kuinka pintapuolista tuo käsitys uskosta ja autuuden saavuttamisesta oli, todistaa sekin, että Orsan metsillä Losin pitäjässä monet autuaaksi tulemiseen katsoivat kuuluvan ruumiin kidutuksen. Kiduttaminen tapahtui siten, että koetettiin pujotella mitä ahtaimmista aukoista läpi. Kaiketi kaikuivat korvissa sanat: „Menkäät ahtaasta portista sisälle“, kun he tuolin reijistä ruumistansa kiskoivat lävitse.[22]

Ruotsalaistuttajat koettivat saada jo 1700-luvulla juurrutetuksi suomalaisiin sen käsityksen, että nämä puhuivat sellaista kieltä, jota ei kukaan muu ihminen ymmärtänyt kuin metsäsuomalaiset. Niinpä sanotaan 1774 että „suomalaiset puhuvat kieltä, joka suuresti eroaa suomesta“. Arvaamme, kuinka päteviä Ruotsin viralliset lausunnot metsäsuomalaisten kielestä ovat, kun tiedämme, etteivät niiden antajat ollenkaan osanneet suomea.

Metsäsuomalaisethan olivat enimmäkseen Savosta, ja vain osaksi Karjalasta ja Hämeestä kotoisin. Tässä ei tietysti voi tulla kysymykseen heidän kielensä omituisuuksien esittäminen ja miten eri äänteet ovat edustettuina. Mainitsen vain, että se muodostui miltei puhtaaksi pohjois-Savon murteeksi, jossa tapaat hieman hämäläisyyksiä ja ehkä jonkun kajastuksen Karjalasta käsinkin. Onhan kyllä selvää, että sen äänneasuun jo vuosisadan parin kuluessa tuli, sitä kun puhui muista suomalaisista eristetty heimo, eroavia vivahduksia, ja että se säilyi vanhemmassa asussa; mutta eroavaisuudet ovat niin vähäpätöisiä, ettei mitenkään saata sanoa, että Värmlannin suomi oli kieltä, jota vain metsillä ymmärretään. Paremmalla syyllä voisi silloin esim. sanoa, että Uudenmaan ruotsinkielinen väestö puhuu ruotsia, jota vain se itse ymmärtää. Ettei metsäsuomalaisten puhuma kieli vielä 19:llä vuosisadallakaan, jolloin siihen jo pahemmin oli ruotsi vaikuttanut, ollut kovin vaikeatajuista, huomaat myöhemmin esitykseen metsäsuomalaisten kirjeistä kutomistani kappaleista. Ja kirjeissähän tuo kieli on sentään puettu vanhaan, jopa väliin hieman omituiseenkin asuun, kun niiden kirjoittajat eivät olleet koskaan saaneet oppia suomalaisessa kirjoitustaidossa.

En lukijaa vaivaa esittämällä pääpiirteissään Värmlannin murretta, siitä kun jo on olemassa tutkimus ja uusi parhaillaan on valmistumassa. En saata kumminkaan olla viittailematta siihen, miten tuo kieli alkoi rappeutua.

Omaa kieltänsähän suomalainen voi käyttää vain metsillä kotoisessa olossa. Mutta niin pian kuin tahtoi päästä virkailijain, kirkon, kauppiaiden kanssa tekemisiin, vaikkapa vain tutustua hengelliseen kirjallisuuteen, oli opittava ruotsia, muuta kieltä kun valtakunnassa ei sallittu. Kun tultiin yhä enemmän ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa tekemisiin oli tarpeen tutustua ruotsin- ja norjankielisiin nimityksiin, jopa aivan uusiin käsitteihin ja nimityksiin, joita ei kotimaalta lähteissä vielä tunnettukaan. Kävi näin ollen välttämättömäksi lainata sanoja uskonnon, oikeudenkäynnin, talouden y. m. aloilta. Näille käsitteille tietysti metsäsuomalaisten keskuuteen jäi ainoastaan ruotsalainen nimitys. Pari vuosisataa voitiin noita lainoja ottaa, niiden rikkaan kielen omaperäisyyttä suuresti järkyttämättä. Niin kauan kuin yksinomaisena puhekielenä metsillä oli vielä suomi, sulivat nuo lainasanatkin aivan tutunomaisiin kotoisiin muotoihin ja saivat suomalaisen soinnun. Otan esimerkkejä noilta mainitsemiltani eri aloilta, pannen ruotsalaisen vastineen lainausmerkkien väliin:

_Töyti_ = suntia, joka kirkossa nukkuvia töytäilee, ruots. „stöt“; _vetinä_ = todistaja, „vittne“; _tämmeän_ = haastan oikeuteen, „stämma“; _suokunnan täminä_ = pitäjäkokous, „sockenstämma“; _heärä_ = kihlakunta, „härad“; _pyörteä_ = „börda“, esim. „Tämä Juhoi Sikainen tahtois multa pyörtätä sitä tiloa jälleen“; _ruohi, ruotoa_, „råd, råda“, esim. „ei o mulla ruohia“ = varaa; _porvaan_ = takaan, „borga“; _pökslökirja, pökslörättä_ = vuokrakirja, norjan „böxelbrej“; _vurtti_, norjan raha „ort“; _puonti_ = talonpoika, „bonde“; _putiisi, putinen_ = peruna, „potatis“; _veärinki_ = nelikko, „fjärding“; _merkkäil_, „timmermärkare“; _lenkari_ = lurjus, „slängare“.

Tässä ehkä saaneekin olla, muille kuin kielimiehille, niinkuin metsäsuomalainen sanoisi „nukka“ (nog) = kylliksi.

Mutta lopulta ruvettiin oikein laumoittain lainailemaan vieraita nimityksiä, vaikka omat sanavarat olisivat riittäneetkin jonkun käsitteen ilmaisemiseen. Ja silloin ei äänneasukaan monasti enää tunnu kotoiselta.

Puhutaan _sakan syäräämisestä_ = asian ajosta; _hantu_ (kauppa, ruots. „handel“); _kirkkopakka_ = kirkkomäki; _krunni_ = perustus, „grund“; _gub_ = ukko, ruots. „gubbe“, vaikka tunnettiin nimitykset äijä ja ukko — sana on lainattu vasta 19:lla vuosisadalla; _piuvoan_ = tarjoon, „bjuda“; _reenti_ = aivan l. puhtaasti „rent“; _riktua uulykkeli takkair_ = oikein onneton raukka, „riktigt olycklig stackare“; _riioaa seekeristi ummiin kirkkopakalle_ = ratsastaa varmasti takaisin kirkkomäelle, „rider säkert om till kyrkobacken“. Voimme silloin puhua kielen rappiotilasta, kun suomalainen sanoo: „mitenkä sakat nyt seisoo teliin“ = „huru star det till med sakerna“. Ja vielä enemmän „skarpisti misnöijättyjä“, kuten nykyinen Värmlannin suomalainen sanoisi, saatamme olla silloin kun keskellä vanhan „runoipolvenkin“ puhdasta puhetta „just kun nudjuurit trenkeät“ kokonaiset ruotsalaiset lauseet. Varmaa on, ettei suomea silloin enää pidetä tarpeeksi hiottuna ajatusten aseena.

Tällainen täydellinen rappeutumistila ei kumminkaan näytä koskaan ilmaantuvan ennenkuin jonkun kylän viimeisellä asteellaan ruotsalaistuessa. Mutta missä vain suomi on edes jokapäiväisenä kotikielenä, siellä ei se vielä kokonaan luonnettaan menetä, vaan säilyttää jopa vanhojakin piirteitä ja tyytyy omiinkin sanavaroihin. Yhtähyvin kuin entisen miehen kehumisen, ettei missään „puhuta niin seleviä suomia, jota ei kiännetä eikä vieännetä“ saatamme hyväksyä Paavo Räisäisen kirjeessä Gottlundille lausuman arvelun: „Ja minäki uskon sen, että meillä on se vanha suomen puhenparsi, sillä ettei teällä o ollu yhtää suomen kielen kirjuttajoa, joka on kieltämme keännelly tahi veännelly, mutt kuhii on aina vanhemmiltan oppinna puhuman. Vaan kyllä se on tosi, että teällä löytyy monta Ruohtalaista ja Norlaista sanoa meijän puheenparrestamme: vaan onpa nuoita neänmä suomessaki veitty Ruohtalaisia ja Venäläisiä sanoja puhesesa.“

Ruotsi olisi ehkä ainaiseksi käskenyt nuo suomalaiset sisämaihinsa ja omaan kansallisuuteensa kaikessa hiljaisuudessa vähitellen sulattanut, heidän sen koommin joutumattansa yleisemmän huomion esineeksi, ellei olisi ilmestynyt nuorukainen, joka mitä suurimmalla itsepintaisuudella otti heidän asioitansa ajaaksensa.

Tuo nuorukainen oli Upsalassa opiskeleva suomalainen kahdenkymmenvuotias _Kaarle Akseli Gottlund_.

Hän oli arvostellessaan saksalaisen prof. Rühsin teosta: „Finland und seine Bevohner“ (Suomi ja sen asukkaat), huomannut, että Ruotsissa oli suomalaisseutuja. „Ja samassa nousi minussa se ajatus“, puhuakseni Gottlundin omin sanoin, „että tarkemmin tiiustella heitäkin. Minä hain ja luin kaikki ne paikat, kusta Rühsi oli ottanut tietonsa; mutta minä en kyllästynyt heihin, vaan tulin vielä halukkaammaksi tarkemmin näistä kuulustella.“ Yleisesti arveltiin, että he jo aikoja sitte olivat ruotsalaistuneet, jotkut taas tiesivät erämaissa olevan umpi-suomalaisiakin. Gottlund päätti ottaa asiasta selon ja lähti kesäk. 27 p:nä 1817 matkalle Helsinglannin ja Taalain suomalaisseutuja kohti. Matkan aiheuttajana olivat heimolaistunne, halu herättää huomiota ja 21 vuotisen romanttinen seikkailu- sekä tutkimishalu.

Svartnäsin tehtaalla tapasi hän heinäkuun 6 p:nä ensimäiset suomalaiset. Tehtaan herrat ja seurakunnan rovasti olivat vakuuttaneet, etteivät työmiehet enää suomea osaa, vaikkakin ovat sukuperältään suomalaisia. Gottlund ei ottanut uskoakseen. Kertokoon hän itse tästä ensimäisestä tuttavuudestansa:

„Olin nähnyt jo neljä- ja viisitoista, enimmiten vanhaa miestä menevän tehtaan konttoriin, ennenkuin menin sinne, ja kerrottuani tuloni tarkoituksesta kysyin olivatko he niinkutsuttuja Suomalaisia. „No niinpä meitä nimitetään“, sanoi muuan ukoista ja toinen: „Me olemme kyllä — tiedämmä — vanhaa suomalaista sukua“. Kysyttyäni eivätkö puhu suomea, sanoivat he suomen taidon jo kokonaan unohtuneen. Tämäpä tuntui minusta kummalta, mutta ajattelin, minäpä koettelen, ettekö sanaakaan ymmärrä. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon puoleen, jonka mongerrusta pidin suomalaisuuden todisteena. Kysäsin suomeksi, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoli avoimeksi jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuttelin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat ihmetellen toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviaan uskoa, ja vihdoinkin katkesi kielen side, ja vanhus jutteli minulle omalla kielellään, joka kaunopuheliaasti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kylliksi kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen — suusta äidinkieltään. Alussa oli hän ollut epävarma, luullen kaiken vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani silloin kätensä ristiin ja kysyi kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuivat kieltä, joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli parempaakin kuin omani. Ensimäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua, en voinut olla nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimäisiin tiedonantoihinsa ja kysyin sen syytä ja pitivätkö he suomen puhumista häpeällisenä. „Jumala varjelkoon!“ vastasivat he, „eipä niinkään!“ ja selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljon kärsiä tämän kielensä tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan usein polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viimeaikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämät olivat sanoneet, ja suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut suomea vaan mongerrusta, jota ei Suomessa ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille vieläkin annetaan monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkitaan ja pilkataan siitä etteivät kyllin hyvin osaa tätä ruotsia, jota heille on tyrkytetty ja jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhu suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttävät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää säälle ymmärtänyt sitä. Senpätähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet siinä uskossa, että suomen kieli oli aikoja sitte hävinnyt.

Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemman läsnäolevat kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivat sitte ilveilemään suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon, luvaten seuraavina päivinä tervehtiä heitä, käydessäni heidän kylissään, ja pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja lauluja ja tarinoita, joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan y. m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta näytti liikutettuina osanotosta, jota olin osoittanut.“

Kun Gottlund alkoi kuljeskella suomalaiskylästä toiseen, yllään komea puku, vyöllään sapeli, pyssy selässä ja usein huilu kainalossa, herätti se saloilla suurta huomiota. Arveltiin, että hän oli joku kapteeni, jonka kuningas oli lähettänyt suomalaisten oloja tutkimaan. Toiset taas pitivät häntä suomalaisena prinssinä. Kaikkialla otettiin ylioppilas mitä sydämellisimmin vastaan, kerrottiin sukutarinoita ja luettiin loitsuja, jotka Gottlund kirjoitteli muistiin. Otan kohtelusta näytteeksi Gottlundin ehkä hieman värittämän kuvauksen lähdöstänsä Lehtomäeltä, jossa oli viikon verran viipynyt:

„Jo varhain aamulla oli väkeä kokoontunut saadakseen olla jäähyväisillä. Nämät hyvänsuovat ihmiset, joiden kasvoista voi lukea sydämen tunteita“, sanoo Gottlund matkakertomuksessaan, „täyttivät pihan ja porstuan“. — — „Vihdoinkin oli lähtö edessä ja minne vain käännyin, näin kyyneleitä ja itkua. Olin itsekin liikutettu, sillä tiesin, etten tämän kansan hyväksi ollut tehnyt mitään, jolla olisin ansainnut sen rakkauden, sitä enemmän se minuun koski. Isäntäni, joka liikutuksesta ei saanut suustaan sanaa, puristi lujasti kättäni ja hänen vaimonsa ja lapsensa syleilivät polviani ja rukoilivat minua pitämään heitä muistossa. Minä lupasin, koettaessani turhaan nenäliinallani estää kyyneleitäni. Sitte menin paikkakunnan tavan mukaan miehestä mieheen ja ojensin käteni, kuten pitkälle matkalle aikova ainakin. Kaikki pyysivät minua palaamaan heidän kyläänsä ja he pitäisivät sitä päivää, jona he minut uudelleen näkisivät, juhlapäivänään.“

Ja Gottlund lisää: „Kansa rukka, joka luuli minut hyväntekijäksi, jonka ääni tultuaan hallituksen kuuluviin lieventäisi sen kohtalon!“

Kuvaava esimerkki vastaanotosta: Gottlund tuli Moran metsillä Torniomäelle, missä kodantapaisessa asui Erkki Pulkkinen. Kun tälle oli selvinnyt ylioppilaan matkan tarkoitus, talutti hän pienen poikansa vieraan luo ja varoitti liikutettuna muistamaan kaiken elinaikansa harvinaista vierasta, joka oli istunut heidän matalassa majassaan — — — heimolaista, joka vieraalta maalta oli tullut tänne heidän olojaan tutkimaan.