Part 3

Tehtaille olivat metsät välttämättömiä ja tehtailijatkin ryhtyivät kovasti ahdistelemaan suomalaisia. Niinpä annettiin jo 1647 erikoinen metsäasetus jossa määrättiin, että _jos_ jonkun _suomalaisen viljelys „havaitaan maalle ja vuoriteollisuudelle enemmän haitalliseksi kuin hyödyksi, jota laamannein, tuomarein ja lautakuntain on tutkittava ja siitä päätettävä, on hänen asuntonsa ja torppansa revittävä ja poistettava, heidän kaskensa viljoineen heiltä otettava, ja jos joku vielä luvatta siinä työtä tekee ja uudelleen rakentaa, niin hänet on vangittava, rakennuksensa poltettava ja hän menettää työnsä tulokset ja kaikki mitä hänen huostassaan on jaetaan kolmia, meille, asianomaiselle seudulle tai kihlakunnalle sekä syyttäjälle“_. Tätä metsäasetusta paikkailtiin vielä 1664, jolloin sanotaan: „jos joku talonpoika tästälähin antaa jonkun suomalaisen tai jonkun muun asua tai rakentaa metsässänsä, maksaa hän ensi kerralla sakkoa 40 hopeataaleria, jos hän uudelleen tulee esille kärsiköön _hirsipuurangaistuksen, josta emme tahdo häntä armahtaa_“.

On itsestään selvää että asetukset, joissa määrätään, että ilmiantajat saavat kolmannekset, panivat ennestäänkin kateelliset ja vihamieliset ruotsalaiset naapurit vainumaan kaikkialta metsäsuomalaisia ja ottamaan selkoa kellä oli tallella kuninkaan lupakirja. Ja ken lupakirjansa oli hukannut joutui armotta kodistaan ja konnustaan maailman selkään pakolaisena tai vankina hoveihin raatajaksi.

Monet suomalaiset luulivat, että hallitsija ei voinut myöntyä tällaisiin julmuuksiin ja vääryyteen, vaan arvelivat ahneiden ruotsalaisten talonpoikien ja virkamiehen tekevän kaiken omaksi edukseen. Senpävuoksi he panivat lähetystöjä kuninkaassa käymään, mutta huomasivat paikallisten viranomaisten ja talonpoikain häätöjänsä tekevän juuri hallitsijan tahdon mukaisesti. Tämän jälkeen ei heillä enää ollut muuta neuvoa kuin joko omin voimin puolustautua ryöstelevien naapurien hyökkäyksiltä tai paeta sisimpiin metsiin, joissa monasti elelivät vain metsämajoissa, mutta sittenkin usein kaatoivat itselleen kasken saadakseen metsänotuksien antamaan särpimeensä leipää. Ne, joilla taas oli talonkirjat, olivat siitä huolimatta kaskenkaadossa tiukalla. Tehtaat tahtoivat viedä kaikki metsät ja suomalaisten täytyi maksaa suuret sakot kaskimaistaan, vaikka olivat varmat siitä, että ne oli omille alueille kaadettu. Vaikuttaa kuin purevalta ivalta lukea erästäkin suomalaisten kuningattarelle osoittamaa valituskirjaa. Valitettuaan, että tehdas oli antanut luvan kaataa pienen kasken ja sittemmin sakottanut heitä, lopetetaan kirjelmä sillä, että „köyhät metsäsuomalaiset“ toivottelevat Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa kaikenlaista sekä henkistä että ruumiillista hyvinvointia.

Surkean kuvan Taalain suomalaisten oikeudettomasta asemasta saamme eräästä vuonna 1726 toimeenpannusta tutkimuksesta.[17] Vuorikollegio oli näet saanut aikaan sen, että hallitus pani erään tuomarin asianomaisten lautakuntien kera tutkimaan Taalain suomalaisten suhdetta Jalun vaskikaivokseen. Tutkijoille eivät suomalaisten kuninkailta saadut vahvistuskirjat näy vähääkään merkitsevän. Huomataan kyllä, miten paljon uutismaita he ovat viljelleet, „kivikkoja peranneet“, „miilunneet tehtaalle“, „suorittaneet sotilasveroja ja muita veroja“, „viime sodan (1718) aikana vieneet postia sotajoukolle Norjaan“, „eivät koskeneet kelpaavaan miilumetsään“, ruokalisänään käyttäneet vain „pettua ja ruumenia“, mutta kaikesta huolimatta päätellään vain, saako joku pitää maansa tai ei, sen mukaan soveltuuko tuon tilan metsä tehtaalle. Muutamissa pitäjissä sanoivat ruotsalaiset talonpojat suoraan, ettei kukaan heistä tahdo ottaa niitä torppia ja saada „niskoillensa niiden veroja ja sotamiehen ylläpitoa“. Kun suomalaiset tutkintolautakunnalta esim. Malun metsillä anoivat saada jäädä pienille tiloillensa, „koska niihin olivat paljon työtä panneet“, intti Jalun kaivoksen edustaja, että kuninkaan sydämellä ovat enemmän vaskikaivokset, „joille suomalaisista on enemmän vahinkoa kuin vero tuottaa, niin ettei olisi heitä pidettävä raivaamillansa tiloilla, _ellei heidän torppansa ole sellaisilla paikoilla, että metsänhakkuulla ja tukinuitolla voivat jotenkin vuorikaivosta palvella_“. Ihmettelepä sitte, jos jokunen metsäsuomalainen sanoi samaten kuin eräs Heikki Elfdalin käräjillä 1663: „Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.“

Paitsi vuoriteollisuuteen alkoivat läntiset metsät jo 1600-luvulla kelvata vientitavaraksikin. Venerin vesistöjä pitkin uitettiin metsiä merenrantamille. Göteborgin porvarit huomasivat metsät verrattomaksi tulolähteeksi ja niinpä hankkivat he yksinomaisen oikeuden, niinkuin ennen vuorikaivoksetkin olivat tehneet, ostaa Värmlannin ja Taalain metsiä. Kellekään muulle ei tilanomistajilla 1729 alkaen ollut oikeutta metsiänsä myydä. Vasta vuoden 1752 valtiopäivillä myönnettiin oikeus myydä kelle tahansa Ruotsin valtakunnassa metsiä, mutta ei norjalaisille tai Norjan kautta vietäviksi — 2 vuoden vankeuden tai 100 taalerin sakon uhalla. Mainitsen muutaman esimerkin: Dalbyn suomalaisilta otettiin v. 1774 kokonaista 1 100 tusinaa tukkia, jotka poltettiin, seuraavana vuonna otettiin takavarikkoon sekä pölkyt että kymmenkunta hevoista, huutokaupalla myytäviksi. Kun huutokauppa oli pidetty, veivätkin suomalaiset yöllä hevosensa. Vuonna 1777 poltettiin niinikään 1 002 tolttia hirsiä, jotka oli aiottu myydä Norjan puolelle.

Saatiinpa muistakin kuin metsistä syitä valittaa suomalaisten olevan maalle vahingollisia. Niinpä kaipasikin Västerdalin väestö v. 1622, että suomalaiset sinä talvena kaatoivat joukottain hirviä, ilveksiä ja kärppiä. Värmlannin talolliset lähettivät samansuuntaisia valituksia, lisäten, että suomalaiset eivät edes antaneet kalojen olla rauhassa järvissä, että he kuljeskelivat halki metsien, vieläpä että he rikkoivat ruotsalaisten tavaroita ja varastelivat. — — Ainakin viimeksimainittu syytös oli perätön ja niinkuin eräs viime vuosisadan ruotsalainen kirjailija sanoo, oli varkaus Värmlannin ruotsalaisten oma helmasynti.

Evättiinpä 1671 suomalaisia edes keräämästä vuohillensa ja lampaillensa lehtiä ja havuja; kiellettiin lopulta vuorikaivosten läheisyydestä asuvia suomalaisia kokonaan pitämästä vuohia.

Kun kerran on puhe suomalais-vainoista, ei ole _kielellistä sortoa_ unohdettava. Ruotsalaiset eivät Värmlannin metsäsuomalaisten henkiseksi kohottamiseksi tehneet mitään, ellemme sivistämisellä tarkoita ruotsalaistuttamistyötä. Itsepintaisesti puhuivat suomalaiset omaa kieltänsä, jota jokunen taisi lukeakin. He eivät edes huolineet mennä naimisiin ruotsalaisten kera, joten oli tapana heitä ivaten nimittää „finnadel“, suomalaisaateliksi. Ja mitään suomenkielisiä jumalanpalveluksia tai saarnamiehiä ei Ruotsin valtio suostunut heille antamaan. Se sivistystyö, jota ruotsalaiset soivat maassansa asuville korpien perkaajille, selviää muutamista seuraavanlaisista toimenpiteistä. Fryksdalin käräjillä huhtik. 18 p. v. 1646 julistettiin:

Jokainen suomalainen, _joka ei tahdo oppia ruotsia_, käydä kirkossa, käräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen ja tottelevainen pappisviranomaisille sekä _hurskas ja lempeä ruotsalaisille_, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, _sen koti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi_ ja on hän jokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto.

Kaarle XI julisti Helsinglannin metsäsuomalaisille v. 1682, senvuoksi että oli kuullut, etteivät nämä olleet halukkaita ruotsin oppimiseen, asetuksen, jossa käskee heitä ankarasti nuhtelemalla tuon hitautensa jättämään. „_Mutta jos he niskoittelevat, tahdomme me usein mainitut suomalaiset siltä paikkakunnalta, jossa he sitäpaitsi ovat tarpeettomia, karkoittaa, ja käskemme, että siinä tapauksessa menevät tiehensä Suomeen, mistä tulleetkin ovat, siellä äidinkielellänsä oppiaksensa kristinoppia._“ — Harvoin on kuultu monen muun hallituksen tämäntapaisilla julistuksilla koettavan saada jotakin osaa alamaisistansa hylkäämään äidinkielensä!

Suomalaiset suorastaan pakoitettiin sakkojen uhalla sunnuntaiksi tulemaan ruotsalaiseen jumalanpalvelukseen. Jos metsäsuomalainen, asuipa hän sitte vaikka kuinka kaukana saloilla, ilman laillista estettä muutamaksi sunnuntaiksi jäi pois kirkosta, oli seurauksena moneen kymmeneen taaleriin nouseva sakko.

Gottlund sanoo sattuvasti, metsäsuomalaisten puolesta puhuessaan mainitunlaisista asetuksista: „Vaikkakin papeilla, samaten kuin vuorikaivosten omistajilla kuninkaallisten asetusten nojalla oli oikeus ajaa meidät maasta, eivät he sitä kumminkaan tehneet, siitä luonnollisesta syystä, että olisivat menettäneet suuren osan tuloistansa, joka ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin. Ja ovat he useammin kuin kerran osoittaneet ennemmin tahtovansa säilyttää meidät suomalaisina, vaikka pakanoina, kuin sallia meidän lähtevän kirkkoherrakunnastansa.“ Niinpä ei annettu Orsan suomalaisten rakentaa uutta kirkkoa, vaikka he asuivat 10—15 penikulmaa kirkolta, siitä syystä, että papisto olisi menettänyt tuntuvan osan tuloistansa — hautausmaan vain he saivat lähemmäksi! Gottlundin mielestä suomalaismetsien papisto hankki tällaisia asetuksia, voidakseen sitten mielin määrin kurittaa suomalaisia ja halveksia heidän kieltänsä.

Mutta mitäpä pakollisissa jumalanpalveluksissa valtakunnan kieltä opittiin! Eipä siis ihme että parisen kirkkoherraa v. 1693 kuninkaalle valitteli että: „Vaikkakin mitä tiukemmin oli yritetty — niinkuin taivaan Jumala tietää — saada suomalaisia oppimaan ruotsia, eivät vanhanpuoleiset sittenkään ruotsalaisia saarnoja ymmärrä, ja loitompana erämaissa asuvat nuoret _ovat niin kiukkuisia, että kun heitä ruotsiksi puhuttelee_, sanovat, etteivät ruotsia ymmärrä, sillä välttääkseen katkismuskuulusteluja ja sielunpaimenensa puhuttelua.[18]“

Kaarle XI lähetti tuon mietinnön johdosta samana vuonna maaherralle kirjelmän, jossa käsketään kaikkien viranomaisten sanoa Gästriklannin ja Helsinglannin suomalaisille, että he sekä itse opettelevat paremmin ruotsia „sekä kaikin mokomin siihen lapsiansa taivuttavat“.

Ryhdyttiinpä tehokkaampiinkin toimiin. Lähetettiin 1693 pari pappia, jotka myöskin taisivat suomea — Schaefer ja Magnesius — opettamaan suomalaisille kristinoppia ja tietysti samalla ymmärtämään ruotsia. Schaeferistä tuli ikäänkuin metsäsuomalaisten ensimäinen lähetyssaarnaaja ja rakastivat suomalaiset tätä muuten itsepäistä ja riidanhaluista miestä, vaikkakin hän heille neuvoi, että äidinkieli on unohdettava.

Mutta sekä ennen että jälkeen Schaeferin ajan saarnailivat ruotsalaiset papit, että suomen puhuminen oli syntiä ja nuo harvat suomenkieliset uskonnolliset kirjat, joita salosuomalaisilla oli, olivat pakanallisia. Pyysivätpä usein saada niitä kotona tutkiaksensa ja sitte ne hävittivät. Monasti merkittiin kirkonkirjaan sen nimen kohdalle joka taisi lukea vain suomea „hedning“ (pakana).

Mutta kirkkoja oli vielä 1700-luvullakin suomalaismetsissä kovin harvassa. Esim. Moran kirkolle oli Länsi-Taalain suomalaisilla kymmenen penikulman matka. Usein ei sinne tehnyt mieli monen penikulman takaisilta taipaleilta mennä. Kun sattui joku kuolemaan, täytyi ruumis tietysti saada siunattuun multaan. Kerrotaan monasti käyneen niin, että kun monet penikulmat hölskytettiin kirstua hevosen selässä tai pitkillä maassa laahustavilla aisoilla, joihin oli pantu poikkipienat, laudat lopuksi lähtivät irti. Niinpä sattui kerran, että ruumis tipahti auenneesta kirstunpäästä tielle ja oli mentävä takaisin metsiin etsimään haudattavaa.

Toinen tarina siitä, mitä kirkon etäisyys merkitsee: Mullinkiärnän kylässä on eräs Ruopaisen harju niminen mäennyppylä. Siinä lähettyvillä oli muinen talo, jossa mainitun niminen mies oli kuollut. Kesäkuuman ja kiireiden töiden aika kun oli, ei lähdetty kuollutta kirkolle kantelemaan, vaan lyötiin ukko siihen kotinsa alle hiekkakumpuun, joka siitä syystä sai „Ruopaisen harjun“ nimen.

Pieniä lapsia oli myös hankala tuoda kastettavaksi ja jäikin toimitus kunnes jonkun verran varttuivat. Niinpä kerrotaan että kun eräs metsäsuomalainen toi Östermarkin pappilaan poikalastansa kastettavaksi, jätti hän säkin, missä poika oli, portaille. Papin kera pakinoidessa kului kotvanen. Kun mennään lasta noutamaan „pyhää kasteen sakramenttia“ saamaan, huomattiinkin, että hän on parhaillaan pappilan kanoja kaahaamassa.

Kertoopa kappalainen Brantzell vielä 1830 tienoilla olleen monta 30—40 ikäistä, joita ei oltu laskettu ripille, ja ihmettelee, kun suomalainen renki tuli pappilaan tarjoten lahjaksi mukanaan olevaa mustaa pässiä, jos hän vain pääsisi ripille.[19]

Vainoihin kuuluvaksi ja suureksi osaksi niistä johtuneiksi voimme lukea suomalaisten Amerikaan siirtymisenkin. Ruotsalaiset valtiomiehet olivat saaneet päähänsä, että heidän piti niinkuin englantilaisten ja hollantilaisten perustaa siirtomaita Amerikaan. Mitäs muuta kuin suomalaisten kimppuun taas, sillä kolonia ei syntynyt ilman siirtolaisia.

Huhtikuun 16 p:nä 1641 annettiin määräys, että viranomaisten oli kehoitettava Ruotsin ja Norjan rajaseutujen suomalaisia siirtymään perheinensä Amerikaan Delaware-joen tienoille. Mutta eivätpä suomalaiset olleet halukkaita lähtemään meren taa tuiki tuntemattomille intianein maille. Otettiin silloin muitta mutkitta kiinni joukko suomalaisia ja pantiin heidät Karlsbadin vankilaan. Hallitus arveli toimenpiteestä, että oli sille mieluista (oik. „suloista“) että oli onnistuttu saada kynsiin („saatu päästä kiinni“) sellaisia vahingollisia ja metsäähävittäviä suomalaisia ja kuljeksijoita. Ja jolleivat he hyvällä lähtisi Uuteen Ruotsiin, oli heidän saatava tilallisia takaukseen siitä, että ottaisivat autioiksi jääneitä taloja tai torppia viljelläksensä. Jolleivat he siihen pystyisi, ei heille ollut muuta neuvoa kuin Amerikaan matkustaminen, tai oli heidät pantava rautoihin ja vietävä töihin kruunun linnoihin ja kartanoihin.

Everstiluutnantti Juhana Printz määrättiin 1642 siirtokunnan kuvernööriksi. Hän kulki Taalain suomalaisia värväämässä ja Värmlannin sekä Taalain maaherrat myös hänen varalleen vangitsivat rauhattomiksi julistettuja suomalaisia kaskenpolttajia, jotka pakkosiirtolaisina Printzin mukana 1643 lähetettiin Amerikaan.

Vuonna 1653 vietiin niinikään kolmisensataa Värmlannin ja Taalain suomalaista Amerikaan. Siellä heidän täytyi Kanarisaarten luona taistella kolmea turkkilaista laivaa vastaan, jotka he ajoivat pakoon. Tullessansa perille Delaware-joen suulle oli siirtolaisjoukko sulanut miltei puoleen.

Suomalaisia muutti jokunen määrä vapaaehtoisestikin vuosisadan keskivaiheilla Amerikaan, johon Suomesta tulleitten heimolaistensa kera muodostivat Delaware-joen suulle pienen siirtolan, jolle antoivat nimeksi „Suomi“. Intianein kanssa elelivät suomalaiset siellä sovussa ja rauhassa. Kun kuultiin sielläkin tultavan toimeen, näyttää siirtolaisuus jonkun verran vilkastuneenkin. Esim. 1664 oli yhdellä kertaa kokonaista 140 Medelpadin suomalaista matkalla Amerikaan. Tietysti ei Ruotsi suomalaisille amerikalaisessa siirtolassa äidinkielellä suonut opetusta.

Mutta Amerikan suomalaisten vaiheet eivät lähemmin kuulu esitykseen, joten ne jätämme!

Mainittiin jo, että suomalaisasutusta levisi Norjan puolellekin. Vainojen aikana sinne siirtyminen sai vauhtia, etenkin kun ensimäiseksi muuttaneet tuntuivat rikastuvan ja saavan hyviä satoja. Ja hallitus joskus avustikin uutisasukkaita. Norjan hallitus lupasi ilmaiseksi luovuttaa suomalaisille heidän viljelemänsä maat, verovapautta 16—20 vuodeksi, vapautusta asevelvollisuudesta 20 vuodeksi. Muutamat saivat vielä raha-avustustakin. Antoipa Fredrik V vielä 1754 asetuksen, jossa uhkaa sakolla ja vankeudella rangaista kaikkia, jotka estelevät uutisasukkaita töissänsä. Mutta kun metsille ruvettiin panemaan arvoa tiukkenivat olot sielläkin. Ja jo 1648 antoi Fredrik III asetuksen, jossa käskettiin kuljeskelevia metsäsuomalaisia lähtemään valtakunnasta tai laillisesti asettumaan metsille asumaan. 1670—80 heitä myös usein halveksien asetuksissa mainitaan — vaikkakin toiselta puolen halutaan uutistilojen raivaajiksi. Pahinta oli suomalaisille, että he ottivat lainaksi tavaroita Kristianian kauppiailta. Kellä oli ostettu ja verolle laskettu talo voi silloin yhtäkkiä aivan pienestä velasta sen menettää, hänen itsensäkään tajuamatta, kuinka tuo kauppakirjoilla ja koroilla vehkeileminen oli käynyt. Niinpä Ankerin ja Rosenkrantzin kauppahuoneet lopulta omistivat viidenkymmenen suomalaisen talot. Vingerin, Brandvoldin, Gruen ja Hosin pitäjissä olivat muutamat kauppiaat anastaneet 98 taloa. Niitä he eivät suinkaan viljelleet: Kaadettiin metsiä ja kiskottiin torppareilta päivätöitä. Niinpä suorittivat suomalaiset Kristianian lähettyvillä tuhansia päivätöitä suoviljelykseen, josta lopulta ei tullut kumminkaan mitään. Ruotsin ja Norjan maatalouspolitiikkaan metsillä sopinee ehkä Gottlundin muistiinpanemat sanat: Ruotsin puolella koetetaan kaikki muuttaa suurteollisuudeksi ja tehtaiksi, Norjassa toivottaisiin, että kansa voisi muuttua suuriksi mastopuiksi, jotka kannattaisi myydä englantilaisille.

Suomeen, „josta tulleetkin ovat“, usein myös koetettiin Ruotsin sydänmailla leviävää suomalaista kansaa saada takaisin muuttamaan. Jotkut niin tekivätkin. Kun Värmlantiin 1741 tuli kova katovuosi, koetettiin toteuttaa tuumaa. „Muutamia satoja perheitä lähetettiin 1742 Värmlannista Pohjanmaalle“, mutta osa kuoli nälkään, toiset palasivat takaisin.

Vaikka suomalaiset aina saivat kokea olevansa muukalaisia Ruotsissa, ottivat he silti kernaasti osaa tämän uuden isänmaansa puolustamiseen. Niinpä heitä 1664 jo mainitsemassamme n. s. Hannibalin raja-sodassa tanskalaisia vastaan palveli „muutamia satoja“ Värmlannin nostoväessä. 1600-luvun lopulla he usein saivat olla ikäänkuin maan etuvarustuksena Norjasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, ja monelta ryösti vihollinen omaisuuden ja karjan sekä sytytti pirtin palamaan. Onneksi asui suomalaisia molemmin puolin rajaa ja harvoin sattui että suomalainen kummallakaan puolella rajaa olisi hyökännyt tai johdatellut vihollista heimolaistensa kimppuun. Ainoastaan sotajoukoissa täytyi heidän joskus taistella toinen toistansa vastaan ja silloin täytyi heimolaistunteen väistyä velvollisuuden tunnosta isänmaata ja kuningasta kohtaan.

Kukapa sissisotiin olisi ollut tottuneempi kuin suomalainen, joka uudessa kotimaassaan sai aina varoa ruotsalaisten ja norjalaisten hyökkäyksiä. Ruotsin ja Tanskan alituisten sotain aikana hiipivät norjalaiset — silloin Tanskan valtakuntaan kuuluvina — tuon tuostakin yli rajan Ruotsin puolelle ryöstämään ja päinvastoin taas ruotsalaiset Norjan puolelle.

Suomalaisissa oli peljättyjä sissejä. Esim. Paavo Konkarista kerrotaan miten hän oli norjalaisten ainaisena pelkona. Kerran saatiin hänet toisen seuralaisen kera kiinni. Toinen lyötiin kuoliaaksi, mutta Konkari vietiin norjalaisen päällikön luo saamaan oikein kelpo rangaistuksen. Tuimana kysyi päällikkö, miksi Konkari oli niin paljon vahinkoa tehnyt norjalaisille. Vastaus: Olen siten luullut olevani uskollinen isänmaalleni. Hän pääsi vapaalle jalalle.

Toinen peljätty mies oli Keltti. Kerran olivat norjalaiset ryöstäneet Ruotsin puolelta viljaa. Keltti oli väijyksissä ja ampui. Norjalaiset pamauttivat yhteislaukauksen ja Keltti heittäytyi kuin kuollut pitkäkseen harjanteelle. „Saitkos perkele!“ ilkkuivat norjalaiset jatkaen matkaansa. Mutta pianpa oli Keltti kintereillä ammuskelemassa, niin että norjalaisten oli heitettävä saaliinsa pitkin metsiä. Toisen kerran ampui hän ludosta hongasta norjalaisjoukkuetta kahdella pyssyllä, osaten heidän päällikköönsä.

Suomalainen nimeltä Haljainen oli usein ryöstöretkillä Norjasta, tuoden mukanaan karjaa ja tavaraa. Lopulta alkoi hän pelätä kostoa ja makasi aina pyssy vieressänsä riihenparsilla. Eräänä päivänä norjalaiset ilmestyivätkin ja ampuivat veljen kuoliaaksi. Mutta kun menivät riihelle hyppäsi Haljainen yhtäkkiä pyssy kädessä heidän keskellensä. Ensi hämmästyksessä ei ehditty häneen kajota, mutta aidan yli miehen livistäissä ammuttiin käsivarteen, josta Haljainen vähät piittasi.

1600-luvun lopulla ja koko seuraavalla vuosisadalla kävivät suomalaisten olot vainojen tähden mitä kurjimmiksi. Ennen olivat he kaskistansa saaneet jopa 40-kertaisen sadon. Nyt piti kaskiviljelystä harjoittaa vain salassa. Ellei itse pystynyt puolustautumaan, veivät ruotsalaiset ja norjalaiset talonpojat laillisuuden varjolla metsäsuomalaiselta minkä vain käsiinsä saivat. Eipä henkikään suuria merkinnyt. Ihmettelepä sitte, jos seuraavanlainen tarina suomalaisista olisi tosi: Metsäsuomalainen poikineen kävelee saloilla luodikko olalla. Näkee ruotsalaisen ja ampuu läpi kallon. Ammutulla oli vain 8 äyrityistä taskussa. „Olipa synti, kun ei hänellä enempätä ollut“, tuumi poika. „No perkele, olihan hän toki hyvän pyyn veroinen“, tokasi siihen isä.

Kuvaavaa ruotsalaisten julmuudelle ja samalla raukkamaisuudelle on esim. Fryksdalin kihlakunnan käräjäpöytäkirjassa säilynyt tapaus neljän suomalaisen metsästysretkestä. Pekka, Luukas, Paavo ja Mullikka nimiset talonpojat olivat hirvenajon päätettyänsä tehneet metsään nuotion. Koiran haukunnasta olivat ruotsalaiset saaneet vihiä, että saloilla liikkui metsäsuomalaisia. Kahdeksan miestä lähti heitä ahdistelemaan. Mutta nämä olivatkin varuillansa; ei uskallettu heidän kimppuunsa käydä. Tekeydyttiin ystäviksi ja suomalaiset tarjosivat vieraanvaraisesti hirvenpaistia sekä makuutiloja nuotion ääressä. Kun luullaan suomalaisten nukkuvan, käydään heitä murhaamaan. Pekka sai kirveeniskuja ja typertyi makuusijallensa, ennenkuin ehti siitä nousta. Paavo sai myös surmansa. Luukas kätkeytyi, ruumiissaan 11 ammottavaa haavaa, suohon ja palellutti talvipakkasessa jalkansa, mutta jäi silti henkiin. Mullikka pelastui vahingoittumatta ja samoili muille suomalaisille sanomaa viemään. Kun suomalaiset tulivat murhapaikalle, löysivät he Luukkaan purossa seisomasta ja loruamasta: viekää saunaan kylyyn; hän näet luuli höperryksissä puron kohinan saunankiukaan kihinäksi. Ruotsalaiset talonpojat tuomittiin murhasta 40 taalerin sakkoihin, kun oikeus arveli että kahdeksan miehen olisi murhaamattakin pitänyt voida vangita suomalaiset, kun kerran olivat päässeet heidän nuotiollensa.

Ruotsalainen Axelson kertoo Bogenin suomalaismetsiltä muistelman, miten ruotsalaiset 1710 vaiheilla tulivat ja polttivat Akslan suomalaisasutuksen. Kun rakennukset paloivat, pyysi äiti tytärtänsä pelastamaan edes pyhävaatteet aitasta. „Kun niikseen on, niin palakoot nekin“, oli tämä vainen vastannut.

Vielä muutama muistelma näistä vainoista:

Köytäjärven rantamille oli Purainen parin tuttavan kera mennyt karhunammuntaan. Illalla laitettiin maja ja sen eteen sääksien karkoittamiseksi nuotio. Ruotsalaisjoukkue hiiviskelee jäljessä. Kun luultiin metsämiesten havumajassaan nukkuvan, pistetään pitkillä keihäillä majaan. Nämä eivät olleetkaan majassa, vaan katselivat puiden lomasta vihollisten puuhia. Purainen silloin tulistui ja ampui yhden ruotsalaisen, mutta katsoi samalla parhaaksi muuttaa kokonaan Norjan puolelle, „Saunannupille“ asumaan.

Puralassa, jossa vieläkin on jäljellä suomeapuhuvia, kerrotaan miten ruotsalaiset olivat äkkirynnäköllä yllättäneet torpan asukkaat. Kuusi oli tapettu, mutta seitsemäs pääsi pakoon ja toi penikulman päässä Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Hyökättiin ruotsalaisten kimppuun, eikä sorkkaakaan pelastunut. Kerrotaan etteivät muut ruotsalaiset koskaan saaneet vihiä siitä, mihin ryöstöretkelle lähteneet olivat kadonneet, ehkä luultiin suomalaisnoitien heidät näkymättömiin tuhonneen ja rukoiltiin tuota tavalliseksi käynyttä suojelusloitsua „pohjan tuulilta ja suomalaisnoitain nuolilta varjele meitä Herra Jumala — — — —.“