Part 2

Ensimäisen kaskensa reunalle rakensi metsäsuomalainen tavallisesti savupirttinsä, saunansa ja aittansa, asuttuansa ensin kuten kerroimme tilapäisessä vaatimattomassa riihessä. Mutta saatuaan muutaman hyvän sadon laittoi hän laajemman asumuksen. Savupirtti saattoi sisältää tuvan, joka oli kuusi syltä laaja kulmalleen. Ovi tavallisesti idän puolella ja kiuas ovelta oikeaan käteen, siis pohjan puolella. Katon keskellä oli aukko, lakeinen, josta savu pääsi ulos. Kun tuli oli palanut loppuun suljettiin aukko lakeislaudalla, ettei lämpö päässyt menemään ulos lakeistorvesta. Uunissa ei tavallisesti keitetty, se kun on leivinuunin tapainen ja tarkoitettu huoneen lämpimänäpitoa ja leipomista varten. Suuremmat keitot toimitettiin joko tuvassa, siten että tuli sytytettiin uunin edustalle, jossa pata pysyi erikoisessa katosta lattiaan ylettyvässä puussa, tai pihamaalla keittokodassa, jossa pata riippui koukusta tulisijan yllä. Etelän- ja lännenpuolisissa seinissä oli aukot, joista tarpeen tullen voi laskea valoa tupaan. Kylminä ilmoina ja pimeän aikana pidettiin sivulta päin lykättävät luukut akkuna-aukon peitteenä.

Permantona oli joko kovaksi laitettu maaperustus tai halaispuolisista hirsistä tehty lattia.

Välikattoa ei tupaan tehty. Katto oli laudoista, niiden päällä oli tuohia ja päällimmäisenä halaistuja kuusenrunkoja.

Huonekaluja ei käytetty moniakaan.

Etelän- ja lännenpuolisiin seiniin on kiinnitetty leveä penkki. Peränurkassa, ovelta vasemmalle, on vankka pöytä. Siirrettävinä istuimina on, paitsi paria lavitsaa pöydän ympärillä, tukinpäitä, usein sellaisia, joiden jalkoina on kolme tai neljä pölkystä lähtevää oksaa. Vanhat pitivät mielellään n. k. „pönttelstualeja“ istuiminaan. Ne ovat suurista hirrenpätkistä ludoiksi koverretuita pyöreitä pölkkyjä, joihin oli jätetty selusta. „Pönttelin“ sisällä saattoi vanhus tallettaa kalleuksiansakin, sillä tuo luto pölkky oli kannella varustettu.

Sänkyjä ei käytetty. Nuori väki makasi permannolla, kesällä tuoreet oksat, ruohot tai lehvät aluisena, talvella oljilla tai taljoilla, vaatteet yllä, ettei peitteitä ollut tarpeen. Ainoastaan saappaat riisuttiin ja takki pantiin päänaluiseksi. Vanhalla väellä oli oljilla vasikannahka ja päällyspeitteenä lammasnahkat.

Suomalaisen suloisimpia olopaikkoja oli pankko uunin poskessa. Siinä hän pitkät talvi-illat saattoi loikoa pää käsien varassa, polvet ylöspäin koukussa ja tuijotella savun kiiltävän mustaksi nokeamia katto-orsia. Siinä hän uneksi metsästysretkillä näkemistänsä saloista ja suunnitteli, mihin sinne uuden kasken kaataisi. Pankolta alotti hän myös usein lapsille jutella esi-isiltä opittuja tarinoita ja tietoja.

Pirtin astiavarasto oli köyhä: jokunen tiinu, pytty, puumaljakko, sanko sekä lautanen.

Tuohesta valmistettiin jos jonkinlaisia tarvekaluja. Siitä saatiin virsut, rasiat, kontit, vakat, tupet, y. m., ja tuohista voi käyttää yksin patana ja kattilanakin.

Naisilla tietysti oli kutomavehkeensä seinään kiinnitettyinä, värttinänsä sekä neulousvehkeensä.

Kotieläiminä metsäsuomalaisella oli joku lehmä ja lammas, vuohia, pari virkkua metsästyskoiraa, kanoja sekä kissa.

Paimenet soittelivat niinkui ennen Savossakin tuohitorvilla ja ken oli sävelille herkempi puhui pukinsarveen.

Rehua ei ollut niinkään helposti saatavissa karjan talvielatukseksi, sillä luonnonniittyjä oli metsillä harvassa. Oli etsittävä soilta ja vanhoilta kaskimailta heinätuppunen sieltä toinen täältä. Kenellä vain oli muutamakin lehmä ja hevonen sai heinänteossa hääräillä harva se päivä aina juhannuksesta syksyyn. Heinät pantiin kuivina suurille haasioille, peitettiin puunkuorilla ja halaispuolisilla. Missä oli runsaammin jäkälää kerättiin sitä kasoihin ja vietiin sitten samaten kuin heinätkin talvikelillä eläinten syötäväksi. Lehtiä taas taitettiin ja pantiin haasioille lampaiden ja vuohien varalle.

Tulokkailla ei ensi aikoina ollut varaa käyttää viljaa syötäväksi. Syötiin vain lihaa, eikä raaskittu jyviä käsimyllyssä jauhaa tai huhmarissa survoa. Mutta kun kasket alkoivat antaa hyviä satoja, otettiin käytäntöön Suomessa tutut ruokalajit.

Ohrista valmistettiin rieskaa tai „kiskoa“ niinkuin sitä paikoittain nimitettiin. Tärkein ruokalaji oli „mutti“, jota syötiin useimmiten leivän asemesta työmailla. Muttia valmistettiin siten että kalanliemeen tai ihralla sekoitettuun veteen hämmennettiin jauhoja, kunnes saatiin tahdas, joka käsissä hieraistiin pyöreiksi pytkylöiksi. „Pepo“ oli myös yleisesti käytetty leipäaines. Sitä valmistettiin siten että keitettiin suolaista vettä ja lisättiin jauhoja kunnes keitto tuli miltei aivan kuivaksi, jauhonnäköiseksi. „Hillua“ taas tehtiin puolukoista siten että pantiin liskottujen tai keitettyjen puolukkain sekaan ruisjauhoja. Herkkuna pidettiin „mämmiä“, joka oli suunnilleen samanlaista kuin vielä nykyäänkin pääsiäisaikaina meillä käytännössä oleva. „Viilhuttu“, jota saatiin siten, että kermassa keitettiin hienoja ruisjauhoja, oli niinikään herkkuruokia. Voin sekä juuston valmistamisessa olivat metsäsuomalaiset taitavia, vuohenmaidosta ja herasta taas valmistettiin pehmeätä juustoa n. k. „mössöä“. Olutta osattiin metsillä myös yleisesti maltaista juoksuttaa.

Muuttaneisiin metsäsuomalaisiin ei länsimainen sivistys ja hienostuminen ollut vielä kovinkaan pahoin juurtunut. Tyydyttiin yksinkertaiseen ruokaan. Kun ei ollut leipää, syötiin kalaa ja lihaa. Jokunen mies tiesi nautintoaineenaan käyttää tupakkaa. Muita nautinnoksi kelpaavia ei ollut kuin kotitekoinen olut, johon oli tapana sekoittaa viinaa, jos sitä vain ruotsalaisseuduilta saatiin. — Naiset olivat tupakan sijaan keksineet pureskeltavakseen kuusenpihkan, jota nimittivät _tukoksi_.

Tavoiltansa olivat he yksinkertaisia. Heidän luonnettaan kuvaa ruotsalainen M. Axelson[10] 1845: „Suomalainen on vielä tänä päivänä läpeensä rehellinen, kestävä, luotettava, hyvänsuopa ja ennen kaikkea vieraanvarainen — viimeksimainittu ominaisuus menee usein yli varojenkin.“ — „Sillä mihin suomalainen on kotinsa rakentanut, siellä saat olla varma myös vieraanvaraisuutta tapaavasi.“

Puhtaus oli heillä aivan mallikelpoinen. Seinätkin pestiin vähintään kerta viikossa hiekalla ja kuumalla vedellä aina savuviivaan asti — parahiksi miehen korkeudelta näet olivat hirret savusta aivan kiiltäviksi mustuneet, mutta alas permannolle ei savutuvissa savu laskeudu.

Puhtaus- ja terveyssyistä kylvettiin kaikkialla metsillä vähintään kahdesti viikossa, muutamat joka ilta kuin kotosalla olivat. Mies- ja naisväki kylpi kainostelematta samalla kertaa, sillä ei alastomuutta oltu keksitty häpeälliseksi.

Vaateparsi oli kokonaan kotitekoinen. Miehillä oli hirvennahkaiset housut ja pitkähkö harmaa sarkatakki jokapäiväisenä vaatetuksena. Takissa ei ollut nappia, se kiinnitettiin hakasilla tai vain vyöllä. Alla oli karkea liinainen paita, talvella lampaannahkainen liivi. Päähineenä käytettiin pyöreää patalakkia, jalkineina kesäisin virsuja, talvella nahkaisia pieksuja, joiden sääryksiin oli sidottu nahkahihnoja ettei lumi päässyt sisälle. Jalassa oli joko kankaasta ommellut sukat tai vain riepuja ja heiniä. Naiset käyttivät villaisia, harmaita tai punaraidallisia hameita, sarkaisessa röijyssä riippui metallisia nappeja tai kulkusentapaisia helyjä.

Lapsien sanotaan monasti käyneen kahdenteentoista ikävuoteen koltissa. Kerrotaanpa että Östmarkin Saunoilassa ensimäisen asukkaan Tenhuisen vaimo, joka oli syntyisin Veteläisiä, antoi lapsensa kesät kulkea aivan alasti. Kun joku naapuri kysyi syytä lasten alastomuuteen, oli vaimo vastannut: Kun kerran rupeisin heille tekemään vaatteita, niin sitten pitäisi tekemän aina.

Omituiset _uskonnolliset_ käsitykset heillä kotimaalta mennessään oli. Heidän uskontonsa oli esi-isien n. s. pakanuuden, sekä katolisuuden ja luterilaisuuden sekoitusta. Luonnonvoimia ja tauteja voi hallita tietämällä niiden „emuut“, syntysanat ja loitsut. Metsät vilisivät haltioita, sahkoisia, manalaisia. Ja pirut sekä pahat henget vaanivat ihmistä joka taholta. Mutta jos laittoi ristinkuvan kiviin neljälle ilmansuunnalle halmeitten ja pirtin ympärille, niin takaisin niiden täytyi ponnahtaa että vonkui.

Muutamilla oli muuttaessaan jokunen kirja, mutta lukutaito pian unohtui. Mielikuvituksissa alkoi torppien sylissä yhä selväpiirteisempänä elää pakanallis-kristillinen uskonto, johon ei päässyt kirkko vuosikymmeniin lisävaikutuksia antamaan. Ei välitetty kirjoihin painetuista rukouksista, „runot“ s. o. tietäjät lukivat omiansa, jotka sitten kulkivat polvesta polveen ja ovat säilyneet aina näihin päiviin saakka.[11]

Niinpä, jos mentiin linnunpyydyksiä virittämään luettiin:

„Minä hiiän hipsuttelen Halla-aamuna varain. Kun ma hiihin hilpeästi, Tul suikku suksen alta, Savu sauan nenästä; Ennenku koukkuleuvat kohoa, Mäne vinttura vipuihin, Pyöräsilmä pyyöksihin, Muije pyyöste sivuite, Muije ansoje alate Ja mun omiin pyyöksiini!“

Kun karjaa laskettiin ensi kerran keväällä, piti se monenmoisin tempuin saada suojelluksi metsähisiltä, rukoilemalla esim. kevään emuuta „Marjateraa“. Jo kiirastuorstaina oli läävän ovipieliin naulattu pihlajoita, jotka oli juurineen vedetty maasta. Ovesta viskattiin ensin pieni karitsa susille uhriksi, ja sitten vasta laskettiin muu karja lukien petojen varalle varauslukuja. Esim. karhulle:

Mustarinta Pohjan riis, Paa sie pihlainen panta Suupuolen ympärillen, Ku ei piä pihlainen, Ni vala vaskinen, Ku ei vaskinen, ni hopea, Ku ei hopea, ni teräs, Suvyöstä talvyöhön Leukais leviämätä, Hampais hajoamata, Kesken lihan liikkumata, Suvyöstä talvyöhön Lyö lukko luien eteen, Haitta hammasten taa.

Ympäröivä luonto oli täynnänsä eläviä olentoja, jotka ihmistä tottelivat, kunhan vain syntysanat tiesi, mutta muuten ne saattoivat käydä vallattomiksi. Jonakin yönä ryhtyi ehkä „hiien väki hevosia ajamaan“ tai painajainen „kun imeinen makoa unessa tuloo ja istuitoo rinnan piällen ja rupea puistelemaan.“[12]

Jos pakkanen pani, luettiin pakkasen luku, ettei tuo „kovan moan kömppähuul, Pakkasen Puhurin poika,“ kylmäisi ihmisen kynsiä, vaan „kylmäis kylmiä kiviä, kantoja ja vespajuja“. Rautainen ase jos ihmislihaan koski, piti puhutella rautaa ja sanoa sille sen synty. Kyyn jälki parani kun puhui sille:

„Sinä synnyit pimiässä Ennenkuin kuu nousi Ja päivä valkeni, Kivissä kitisemähän, Kantoisissa kahisemahan.“

Vieläpä pienet poikasetkin puhuttelivat ongelle mennessään kaloja: „Ahven ainoa kalainen, tulek onki ottamahan.“

Kirjallisuutta kun ei ollut, sai mielikuvitus liikkua satujen maailmoissa. Pitkinä talvi-iltoina pantiin „arvuutusleikki“ vireille „Hymölässä“-käyntineen tai tarinoitiin pirusta ja laiskasta Matista, kuninkaista ja prinsseistä, viekkaasta ketusta joka „kouvoin“ (karhun) aina petti. Ken taas tiesi kertoa Syöjättärestä, hirveän rumasta ja pahasta akantapaisesta oliosta. Sillä oli ollut oma tytär ja piikana oikea ihminen. Piian oli pakko kuusennaavasta kehrätä yhtä hyvää lankaa kuin oman tytön hienosta pellavasta.

Lapsille mahtoi ilo syntyä, kun sanottiin totisen karhunkin kerran petelleen itse viekasta kettua. Se näet tapahtui näin: Kontio syö hevosta. Repo kysyy mistä niitä saa. Karhu vastasi: Kun hevonen nukkuu, niin tartut häntään ja hevonen on sinun. No kettu ripui makaavaa hevosta hännästä, mutta sepä lähtikin kettu selässä laukkaamaan. Karhu kysyy: „Mikkeli, minne ratsastat?“ Kettu valitteli hädissään: „Tiie jumala Jussi kultain minnekkä tässä menee, perä puhkee, kaula katkee, leuat lohkee.“

Ja kun päre pihdissään oikein salaperäisesti halki savun lekotteli, alkoi ehkä vanha ukko uuninpäältäkin tarinoida Sammosta tai laulaa miten:

„Läks lintu lentämähän, Kirjosiipi kiitämähän — Tul kokko Turjan moalta, Laski lintunen Lapista, Jonk yks siip vettä viist, Toinen taivasta jakas, Sill' ol silmät siiven alla, Näkimet kynän nenissä — — — — — — — — — —

Vanha vaaripa myös tiesi mistä salaperäisimmät tiedot oli saatavissa. Suurimmat velhot ovat käyneet kuka kerran kuka kolmasti Lapissa apua ja tietoja saamassa. Niinpä eräs velho, Kikkinen, viimeistä kertaa ollessaan oppia ottamassa tuli sieltä takaisin sillä tavalla, että lappi oli hänen iltasella toimittanut paneutumaan mahalleen havuvihkon päälle. Aamulla mies olikin kotona. Kyytipalkaksi oli lappi tahtonut läävästä mustan härän.

Toinen mies menetti viisi hevosta. Aina kun niitylle vei, tappoi ja söi karhu. Hän lähti pohjoista kohti neuvoja saamaan. Lappalainen sanoi: mitäs muutat kuolleen hevosen kaulasta kellon ilman että tulessa sitä välillä käytät? Mies kummasteli mitenkä ne karhun jäljet saattoivat yhtäkkiä ihmisen jäljiksi muuttua. Lappalainen sanoi silloin: Etkös näe miten minä olen lihava? Muutan itseni väliin karhuksi ja syön hevosia. Koetappas! sanoi suomalainen. Toinen muuttui karhuksi, mutta samalla sieppasi metsäsuomalainen pyssynsä ja ampui karhun. Ja sen koommin ei kouvo hevosia hätyytellyt.

Kun jutut kävivät oikein salaperäisiksi ja kaameiksi saattoi lasten silmissä nokisten ortten välissä alkaa kummitella haamut ja he näkivät painajaisia tirkistelevän pimeyksistä. Pienokaisten rauhoittamiseksi oli vaarin otettava kantele nurkasta polvilleensa ja heläyteltävä:

Minä laulan lammin lummen, Ketun virren keikuttelen — — —

Taikak hyräili „munna“ vanhan kehtolaulun:

„Tirun lirun lintu pien, Kyllä tiiän pesäs paikan, Mään alla männiköllä, Kuivan kuusen kukkuralla. Tuulessa on tupais, Korvessa on kotiis, Kallioll on kartanois.

Olipa taikuudesta suoranaista hyötyäkin. Luulottelu vaikutti, että pikkukivut paranivat. Ja sitäpaitsi eivät ruotsalaiset naapurit aluksi uskaltaneet ryhtyä suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin, sillä paitsi urhoollisuutta ja hyvää ampumataitoa peljättiin juuri heidän noituuttaan. Lähettämällä noidannuolen luultiin suomalaisen saavuttavan vaikka kuinka kaukaa vihollisensa. Heillä olikin aivan omia temppujaan päästä vihamieheen käsiksi. Laitettiin _mieskuvia_ saloille. Se tapahtui siten että etsittiin synkkä salonkolkka ja uudella kuulla k:lo 12 yöllä perjantaita vasten veistettiin puun kylkeen pohjan puolelle ihmisenkuva. Se kastettiin vanhanpojan, pirun nimeen, sen vihamiehen nimelliseksi, joka tahdottiin tuhota. Käytiin yöllä yläkuulla perjantaita vasten lyömässä mieskuvan sydämeen kolme naulaa. Mitä enemmän vihamiehen piti kitua sen syvemmälle naulat lyötiin. Kun tahdottiin ottaa henki, silloin jysäytettiin naulat kokonaan puuhun, ettei jäänyt kuin reijät näkyviin tai ammuttiin luoti sydämeen. Tämän kirjoittaja näki vielä v. 1905 tällaisen mieskuvapuun, jolla oli naulat sydämessä. Eikä ihme, jos tuollaiset puut, joihin aina liittyi kaameita muistoja, säilyivätkin, sillä joka mieskuvapuun kaatoi, ei se enää tervettä päivää sen jälkeen nähnyt.

Metsäsuomalaisilla oli omat pyhänä pitämänsä päivätkin. Oli rajoitettu mitä töitä sai sellaisina päivinä tehdä.[13] Tällaisia _„rajuutuspäiviä“_ jotka metsäsuomalaiset „rajuuttivat“ oli: _„Vanhan uolen päivä“_ (Uolevin päivä). Sen aattokin oli pyhä. Silloin ei saanut koskea heinään tai yleensä eläinten ruokaan, muuten pedot kävivät karjan kimppuun. Ei edes olkivuodetta saanut kahteen vuorokauteen köyhiä. Jotkut panivat silloin ruokaa penkin alle.

_Karen päivänä_ (Katrin p.) piti aattona teurastaa lampaanvuona; pöydässä sitä syötäessä ei saanut sanaa virkata. Toiset taas silloin söivät navetassa mämmiä.

_Laskiaistiistaina_ syötiin porsaansorkkia ja muita lihavia ruokia. Kellä oli pellavaa, laski silloin mäkeä, että kylvö menestyisi. Silloin ei sopinut puita hakata eikä kehrätä.

„Jyrynpäivänä“ ei saanut ovissa kolata, muuten ukkonen kesällä myös jyrisi.

„Kiilatorstaina“ (helatorstaina) käytiin viikattein ja tulisoihduin ympäri navettaa isämeitää lukien, ettei noidat voisi karjaa vahingoittaa. Samaten tehtiin Mikkelinpäivänä, jolloin emäntä sanaa virkkaamatta antoi voileivän paimenelle, joka niinikään ääntä päästämättä laski lehmät ulos, myöhemmin ne kintaat kädessä kytkeäksensä.

_„Köyrin aattoa“_ vietettiin vainajien muistoksi. Etenkin ne, joille ei onni ollut myötäinen, eivät unohtaneet sitä tehdä. Silloin valvottiin ja juotiin aivan samaten kuin ruumiin ääressä. Ruokana oli muun muassa mämmi. Veitset oli tyystin pyyhittävä ja lehmien selät siveltävä oluella.

_„Tuomaanpäivän, uuen joulun ja loppiaisen“_ välillä ei puita saanut hakata, muuten tulivat lehmät kesällä ontuviksi. Ihmisenkin oli vältettävä lastuille tallaamista.

Maanantai- ja torstai-iltoja myös rajuutettiin. Silloin ei saanut puita hakata, kiskoa päreitä eikä kehrätä. „Muuten nous muhkaisia, sauhkoisia tai muon pitäviä ja kehräis että rukki hyrräs.“[14]

Muutamia vuosikymmeniä olivat suomalaiset ikäänkuin piiloutuneet syvimpiin korpiin. Heistä tuskin muuta tiettiin kuin että joskus tulivat markkinoille tai veron maksuun joukottain, hävitäkseen taas teille tietymättömille. Kaarle kuningas oli heitä kehoittanut ahkerasti, jopa rangaistuksen uhalla, kaskia kaatamaan ja sadoistansa verona maksamaan kuninkaalle kolmannekset ja kirkolle kymmenykset. Mikäli voutein tiedossa oli suomalaisia, kannettiinkin veroja, mutta monista ei tietty mitään. Ruotsalaisille kävi usein kovinkin kateeksi että tuolla synkimmillä saloilla asui kansaa, päällepäätteeksi vierasta kieltä puhuvaa, joka tuntui tulevan hyvin toimeen viljelemällä metsiä tavalla, jota he itse eivät tainneet. Etenkin herätti kiukkua että heitä tuntui olevan miltei kaikkialla missä synkkää korpea vain kasvoi. Kerrotaanpa ruotsalaisten tuosta metsäsuomalaisten tavattomasta leviämisestä sepittäneen tarinan, että perkele oli heitä Suomesta kaapannut ja sitonut suureen kimppuun ja sitten kiitänyt yli meren ja sirotellut sinne tänne metsiin ruotsalaisten kiusoiksi.[15] Kun tuli ruotsalaisseuduille kato, oli yleisenä sananpartena: Mennään salosuomalaisilta kaskirukiita ostamaan. Kateellisia olivat naapurit myös siitä, että suomalaiset olivat taitavia metsänkäviöitä ja veivät saloilta komeita hirviä ja karhuja, joita eivät ruotsalaiset talonpojat pystyneet kaatamaan.

Jo Kustaa II Aadolfin aikana monet ruotsalaiset menivät joko maaherroille tai kuninkaille valittamaan, että metsillä oli rosvoilevia suomalaisia, jotka hävittävät metsiä ja metsänriistaa. Kustaa II Aadolf sanoo eräälle Helsinglannin kirjurille: „Mutta mitä irtolaisiin suomalaisiin tulee, niin heidät kaikki on sinun otettava kiinni ja pantava nihtein huostaan ja vihdoinkin meneteltävä niin etteivät he pääse ilman ankarinta rangaistusta.“ Hallitus rupesikin valituksiin kiinnittämään huomiota ja niinpä _alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika_.

Värmlannin ja Näriken maaherra mainitsee kirjelmässään v. 1636 kutsuneensa Örebron kaupunkiin suomalaisia, heistä parhaat valitaksensa uutisasukkaiksi, „muut irtolaiset määräten tekojensa tähden kuukaudeksi omissa ruuissaan kaivostöihin ja sitten maasta karkoitettaviksi“. Hallitus piti tätä toimenpidettä sopivana, antoipa talonpojille oikeuden metsäläisiltä kiskoa veroja ja lausui lisäksi samana vuonna maaherralle lähettämässään kirjelmässä: „Kun suomalaiset eivät tahdo muuttaa kaupunkeihin, vaan jäävät maalle, niin voitte Te antaa vanhuksien ja ainoastaan yhden jäädä talon omistajaksi ja kaikkien muiden on muutettava kaupunkeihin käsityöläisiksi, ja ken ei tahdo tai siihen kykene, hänet on otettava seuraavassa kutsunnassa sotamieheksi.“ Kun maaherra vielä valitteli ja kyseli lähimpiä ohjeita, antoi hallitus syyskuun 4 p:nä 1636 julistuksen:

„Patentti suomalaisia varten, jotka ovat Suuriruhtinaanmaasta muuttaneet ja nyt metsillä asustavat“.

Tämä „patentti“ on annettu kuningatar Kristiinan nimessä ja sanotaan siinä m. m.: „Suomalaisilla on tapana lähteä Suuriruhtinaanmaasta Ruotsin kuningaskunnan metsille tekemään metsänhakkuulla ja eläinten ampumisella kruunulle ja muille alamaisille vahinkoa. Kun he eivät minkään muun vuoksi kuin sotamieheksi oton pelosta ole saaneet tällaista muuttamistapaa, niin olemme katsoneet olevan kyllin syytä, että heidät armotta vangittaisiin ja rangaistaisiin varoitukseksi muillekin Suuriruhtinaanmaassa asuville.“ Erikoisesta armosta saisivat he sentään „ennen seuraavaa vappua mennä kotiseuduilleen, mistä olivat tulleetkin. Ja on heitä kaikkia kiellettävä kylvämästä nurmille tai pelloille mitään siemenviljaa. Jos joku heistä rohkenee laittomasti tai ilman pätevää syytä kauemmin täällä Ruotsissa oleskella tai piileskellä, ja joko kruununmetsillä, rälseillä tai verotiloilla lisäksi tehdä vahinkoa, niin annamme Me Maaherrallemme vallan ja luvan, ja samalla ankarasti käskemme, heitä joka seudulla etsimään ja ottamaan kiinni (ruots. iskemän päästä), panemaan kaularautoihin ja meidän sekä kruunun töihin linnoihin ja taloihin tuomaan sekä antamaan meidän edelleen määrättäviksemme ja käytettäviksemme.“ Edelleen kiellettiin ketään pitämästä luonansa kuljeksivaa suomalaista.

Vuonna 1638 annettiin lisäasetuksia. Ja 1640, kun maaherra Karl Bonde valitteli suomalaisten kaskiviljelyksen jatkuvan, antoi hallitus käskyn „polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset, joita he sinne tänne metsiin ovat rakennelleet ja myös heidän viljansa, jos se on tuleentunutta, on joko heiltä otettava tai poltettava, että he elintarpeitten puutteessa lähtisivät metsistänsä“. Samansuuntaisia käskyjä annettiin esim., v. 1641, 1642 ja 1643. Määrätään esim., että suomalaisten pirtit ja viljat _ilman tutkintoa ja tuomiota on poltettava!_ Ja matkustaessaan Värmlannissa sanoi drotsi Gabriel Oxenstierna, että suomalaiset ovat henkipattoja, joita jokainen syyttä saa ampua.[16]

Tällaiset asetukset tuntuivat metsäsuomalaisista kovin omituisilta. He tiesivät kuninkaan kehoituksesta Ruotsiin muuttaneensa ja että heitä muutama vuosikymmen sitte oli rangaistuksen uhalla käsketty kaskiviljelystä harjoittamaan. Ja nyt tuota pidettiin rikoksena ja heidät tahdottiin kuin pahantekijät konsanaan karkoittaa koko maasta ja polttaa pirtit!

Yksi valokohta näinä aikoina on. Vuoden 1640 tienoilla maaherra Olof Erikinpoika Stake hankki suomalaisille vero- ja kiinnityskirjoja, joten he voivat olla varmat omistusoikeudestansa. Stake otti ruotsalaisilta talonpojilta 2—5 penikulman päässä taloista olevia takametsiä, joita nämät olivat tottuneet ominansa pitämään, vaikkei niiden omistuksesta missään ollut lähempiä määräyksiä. „Häntä on meidän talonkirjoistamme kiittäminen“, kirjoittaa Gottlund kuninkaalle metsäsuomalaisten nimessä, „ja siunaamme hänen muistoansa, jota kiitollisina säilytämme mielessämme“. Läntisillä metsillä asuvat suomalaiset lukevat Staken ansioksi ettei heitä kokonaan tiloiltansa karkoitettu.

Vuoriteollisuus edistyi 1600 tienoilla Ruotsin valtakunnassa ja tehtaita perustettiin suomalaismetsiinkin. Jo Kaarle herttua lupasi v. 1581 jokaiselle, joka metalleja löytää, vapauden niitä käyttää, kunhan vain kymmenykset maksaa, vieläpä myöhemmin takasi niille, jotka metallikaivantoja perustavat, kuudeksi vuodeksi veroista vapauden ja pääsisivät he myös sotapalveluksen suorittamisesta. Monet suomalaiset etsiskelivät vuorista metalleja, toiset taas ottivat malmia järvien pohjista. Niinpä sanotaan Västmanlannin Nya Kopparberegt nimistä vaskikaivosta suomalaisen löytämäksi. Se oli miltei umpisuomalaisella alueella. Ja kun siitä tehtiin eri käräjäkunta, valittiin lautakuntaan puolet suomalaisia.

Suomalaisten ensimäiset kokemukset pienistä vuorikaivoksista olivat mitä edullisimpia. Niille voi myydä hiiliä, kaskirukiita ja saada rahatyötä. Mutta kun valtion mailla olevat kaivokset joutuivat yksityisille henkilöille muuttuivat olosuhteet kokonaan. Hallitus luovutti näille „patruunille“ jopa oikeuden kantaa valtion kymmenyksetkin. Ja hiilten poltto, miiluaminen, kävi yhä huonommaksi tulolähteeksi, kun tehtaiden omistajat määräsivät, ettei talonpoika saanut hiiliä myydä kuin vain määrätyille tehtaille, jolloin tietysti voitiin maksaa niistä mitä tahdottiin.