Part 3

Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen odottaa syksyn halloja.

PIKKU KAARLO.

Kaarlo tahtoi olla isänsä kaltainen kaikin puolin. Isä oli pitkä. Hän tahtoi myöskin kasvaa pitkäksi. Monta kertaa päivässä hän mittasi itseään asettumalla selkä suorana ovenpieleen, johon isä oli vetänyt viirun silloin kuin Kaarlo täytti viisi vuotta. Kasvaminen kävi niin hitaasti Kaarlon mielestä. Kerran hän ei muistanut vähään aikaan mitata, ja kun hän sen jälkeen asettui mittamerkin alle, niin päälaki olikin puolta tuumaa korkeammalla kuin viiru. Silloin Kaarlo iloissaan heitti kolme kertaa kuperikeikkaa salin lattialla; niin hauska hänestä oli kasvaa isän pituiseksi.

Isällä oli kultareunuksinen univormu ja miekka vyöllä. Pikku Kaarlo asteli uljaasti pitkin pihaa puusapeleineen ja paperikypäri päässä. Hän komensi kanoja ja kanat lähtivät huutaen ja kaakottaen pakoon, sillä he huomasivat että Kaarlo oli heitä mahtavampi. Ei edes kukko uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän, joka muuten kyllä osoitti mahtiaan kanapihassa, läksi Kaarlon tullessa kiiruimman kautta käpälämäkeen.

Kerran näki Kaarlo palavan sikarinpätkän tiellä. Hän meni lähemmäs katsomaan.

— Sepä mainiota! Oikea sikarinpätkä, ja valmiiksi sytytettykin!

Kyllä kai se mahtaa maistua makealta, koska isä aina polttaa. Ei pannukakkukaan taida olla niin makeata; isähän aina ottaa sikarin syömästä päästyä, tuumasi Kaarlo ja pisti sikarin suuhunsa. Ja niin astui hän pitkin askelin eteenpäin pitäen sikaria etu- ja keskisormen välissä.

Harakat aidanseipäissä nauraa räkättivät pikku herralle. He eivät olleet koskaan nähneet niin pienen miehen suussa sikaria, ja siksi se näytti heidän mielestään niin hullunkuriselta.

— He—hei sitä herraa! Nauttikaa terveenä! huusi yksi harakkaparvesta ja keikutti useita kertoja pitkää häntäänsä.

Kyllä minä näin sikarinpätkän tiellä ennen sinun tuloasi, hyvä herra. Mutta minäpäs en huolikaan mokomista herkuista. Harakka sikari suussa! Sepä näyttäisi hullunkuriselta! Nauti terveenä, nauti terveenä! Näin räkätti harakka tehden joka kerta niin syvän kumarruksen, että häntä keikahti pystyyn.

Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan harakkain naurua. Hän kulki vaan tietä pitkin ja puhalteli isoja savupilviä sikaristaan. Hän oli luulevinansa, että sikari maistui hyvältä. Mutta surkea loppupa siitä tulikin. Kun Kaarlo oli vähän aikaa polttanut, niin hänestä tuntui aivan kuin olisi hän saanut oksennusjauhoja. Vihdoin pojalta pääsi itku ja hänen täytyi käydä maata, eikä saanut edes syödä pannukakkua eikä rusinasoppaa päivälliseksi. Niin kipeä hän oli sikarin takia.

— Hyi, kuinka isä saattaakaan pitää tuollaisesta? Ja minkähän tähden hän ei siitä sairasta? Kukaties hän sittenkin on kipeä tupakista, vaikkei hän ole sitä huomaavinaan, hän kun on iso ja vahva ja oikea mies, ajatteli Kaarlo poika.

Siitä hetkestä Kaarlo ei pannut sikaria suuhunsa. Hän ei tästä lähin ollut näkevinäänkään mokomia makupaloja, vaikka niitä olisi ollut isot joukot maantiellä.

Kerran Kaarlo näki isänsä astelevan syvissä mietteissä pitkin lattiaa. Hän asettui ovensuuhun ja katseli tarkasti isän päätä. Poika ei oikein tiennyt, tohtisiko sanoa isälle mitä mielessä oli. Mutta silloin isä pysähtyikin ja kysyi ystävällisesti Kaarlolta:

— No, poikaseni, onko sinulla mitään asiaa isälle?

— Isä hoi, sanoi silloin Kaarlo rohkaistuneena. — Minkätähden sinulta on lähtenyt tukka päästä?

— Katsos, lapsi kultani, ankara työ ja suuret huolet sen ovat tehneet.

— Vai niin, ajatteli pikku Kaarlo — työ ja huolet.

Työtä hän kyllä voisi ruveta tekemään, mutta ... huolet, mistähän niitä saisi? Ja mitähän ne huolet oikein ovatkaan?... Kuinkahan Kaarlo voisi saada itselleen huolia?

Nyt päätti Kaarlo ruveta oikein työtä tekemään. Siitä päivästä hän nähtiin myötäänsä juoksemassa.

Hän juoksi edestakaisin, ristiin rastiin, niin että hiki tippui otsasta. Juokseminen oli hänen mielestään työtä, sillä kun Pelle ruuna kerran oli kärrien eteen valjastettuna juossut pitkän matkan, niin tallirenki sanoi:

Tänään on Pelle ollut työssä koko päivän.

Isä oli tullut kaljupäiseksi työstä, ja pikku Kaarlo tahtoi myöskin tulla kaljupääksi, ja siitä syystä hän teki työtä niin että hänen vaaleat pikku kiharansa löyhkyivät tuulessa.

Mutta — hiukset eivät lähteneetkään!

Maanantaipäivän sanomalehti oli tullut. Isä istui sanomalehteä silmäillen ja lausui äidille:

Kuulehan äiti, Kaarlo pitäisi panna veistokouluun. Siellä hän saisi sopivaa ja terveellistä työtä. Poika on viisivuotias, ja sillä ijällähän lapset jo pääsevät veistokouluun.

Taas kuuli Kaarlo puhuttavan työstä. Niin, sinne kouluun hän tahtoi niin mielellään mennä!

Sanottu ja tehty! Seuraavana päivänä oli Kaarlo jo veistokoulussa ja sahasi kaikin voimin. Jos joku lähestyi Kaarloa kysyäkseen hänen ikäänsä tahi muuta sellaista, niin Kaarlo reippaasti kertoi: minä teen työtä, sillä minä tahdon tulla kaljupääksi niinkuin isäkin on.

Pikku Kaarlo juoksi, hän teki työtä, hän oli kiltti poika. Koulussa hän menestyi hyvin. Mutta eräs asia ei tahtonut oikein onnistua: hän ei tullut kaljupääksi niinkuin isä oli.

MIIRIN KUOLTUA.

Kissa nukkuu nurmikolla. Nyt on hiirten hauska olla. Hiirimuori piipottaapi: »Nytpäs aittaan mennä saapi, Viedä voit ja juustot sieltä Kysymättä Miirin mieltä.»

Hiirivaari harmaanuttu, Miiri vainaan vanha tuttu Hiipii luokse hiljaisesti: »Kuolikos tuo totisesti? Vai lie viekas väijymässä Kynnen kärjet käppyrässä?»

Pois on Miiri elämästä, Hiiren lasta väijymästä, Kynnen kärjet kangistuivat, Vanhat vihat unhottuivat. Nuoret hiiret luona Miirin Asettuupi pieneen piiriin.

Hiiren lapset lystiksensä Lauloi laulun Miirillensä: »Nuku, nuku, Miiri kulta, Elon päivät päättyi sulta. Paljon meitä vahingoitit, Isänkin sä joskus voitit. — Nyt ei Miiri meitä haittaa, Rientäkäämme kohden aittaa!»

LINTUHÄMÄHÄKKI.

Oli kerran lintu, joka lensi niin korkealle kuin siivet kantoivat. Hän liverteli pilvien tasalla ja hänen laulunsa oli iloisaa, sillä rinta oli täynnä riemua.

Talvisin hän asui etelän lehdoissa ja kevään tultua hän liiteli yli aavain merten pohjolaan kesää viettämään. Siellä lintu rakensi pesän itselleen, ja hänellä oli toveri, samallainen kuin hän itsekin. Nuo kaksi olivat erittäin hyvät ja uskolliset ystävät.

Niin he liitelivät monta vuotta yhdessä yli merien ja maitten.

Oli kerran kevät. Ilma etelässä lämpeni ja päivät kävivät helteiseksi. Silloin lintujen mieli taas alkoi palaa pohjolan vilpoisiin havumetsiin. He odottivat tuulen tyyntymistä, sitten päättivät lähteä matkalle. Vielä yhden yön halusivat he levätä rauhassa ja nukkuivat samalla oksalla kastanjapuun latvassa.

Yö pimeni. Silloin hiipi pitkin puun runkoa hämähäkki. Se oli nyrkin kokoinen ja myrkyllisempi käärmettä. Tuo oli lintuhämähäkki, joka elää etelän metsissä. Ääneti ja hitaasti kulki se pitkillä jaloillaan, se kohosi yhä korkeammalle, kunnes oli päässyt latvan huippuun. Sieltä alkoi se laskeutua oksalta oksalle sitkeätä limaista lankaa pitkin, jota kehräsi laskeutuessaan. Sillä oli sadat silmät, joilla se ahnaasti vaani saalista. Se tarkasti joka oksan, ja samalla sen verenhimo kiihtymystään kiihtyi. Vihdoin hämähäkki huomasi nuo kaksi, jotka nukkuivat pää siiven alla.

Se laskeutui niitä kohden salaa ja varovasti, kuin rosvo ainakin, sieppasi toisen linnuista ja kietoi ruman ruumiinsa hänen ympärilleen. Hämähäkki puristi kahdeksan karvaista jalkaansa niin lujasti linnun ympärille, että hän tuskin ennätti värähtää tuskasta... Ja sitten hämähäkki alkoi työnsä.

Hän imi, kunnes linnun sydänveri oli ehtynyt.

Mutta tämä oli tapahtunut niin nopeaan, että lintu tuskin, ennätti herätä tuntoihinsa. Hän kuoli uneksien uudesta keväimestä, ihanammista lauluista tuolla puolen pilvien, metsistä, meristä ja laaksoista, ihanimmista, mitä hän milloinkaan oli nähnyt.

Toinen lintu kaipasi kauan ja katkerasti toveriansa. Vihdoin alkoi hänkin nähdä ihanaa unta uudesta keväimestä; ja sitten hän ei enää tuntenut kaipausta.

Mutta hämähäkki hiipi yhä edelleen lehdoissa väijyen saalista. Ei hän oikeastaan ollut paha, tuo hämähäkki parka, mutta hän oli nälkäinen, suunnattoman nälkäinen, ja ruokahalu kasvoi syödessä. Sääli hämähäkkiä, joka ei ymmärtänyt paremmin, vaan sammutti janoaan pikkulintuin verellä.

PIENI SANOMALEHTIMIES.

Pojan nimi oli San Stefano Fortepiano Lagerlöf. San Stefanon nimen hän oli saanut siitä rauhanliitosta, joka hänen syntymävuotenaan v. 1878 päätti Turkin sodan, ja Fortepiano oli isän mielestä ikäänkuin musiikkia, jotapaitsi se hyvin soveltui loppusoinnuksi San Stefanoon.

Rovasti oli kyllä ristiäisissä arvellut, että pojalla suureksi tultuaan voisi olla vähän vastusta noista hieman kummallisista nimistään, mutta siitä ei isä ollut millänsäkään.

Fortepiano itse ei sanonut sanaakaan sillä kertaa; hänen täytyi säästää lausuntonsa siksi kuin oli oppinut puhumaan.

Kotioloissa häntä nimitettiin Fortepianoksi, sillä se oli äidin mielestä niin kaunis.

Vuosien vierressä varttui pojan järki, ja samalla hänessä vakaantui oma mielipide tuosta nimikysymyksestä. Niinpä hän muutamana päivänä hämmästytti vanhempiaan sillä selityksellä, ettei hän muka tahtonut olla mikään Fortepiano. Häntä piti nimitettämän Stefanoksi tahi Tapaniksi. Sen nimen osaavat ihmiset edes oikein lausua. Kymmenen pitkää vuotta oli Fortepiano raukkaa kutsuttu mitä hullunkurisimmalla nimellä. Isä oli miltei ainoa, joka tunnollisesti lausui tuon pitkän nimen alusta loppuun. Äiti sanoi häntä »Pienoisekseen», mummo »pikku Pienaksi», setä »Vörtipienaksi», serkut huusivat hänelle: »Forte», »Piano» ja »Pianissimo». Ja katupoikain suussa, he kun lauloivat ja soittivat tuota onnetonta nimeä, sai se sitäpaitsi lukemattomia muotoja ja muotojen vivahduksia.

Tämä nimien moninaisuusko vai mikä lie ollut syynä siihen, että Tapanilla oli omituinen halu nimitellä esineitä. Kirjoilla, kynillä, mustepullolla, leikkikaluilla, kaikilla oli omat nimensä. Yksinpä takin napitkin olivat saaneet kukin erityisen nimen, paitsi molemmat takanapit, jotka saivat yhteisen Aleksanteri I ja Aleksanteri II. Saksien nimi oli Herkules ja vyötä kutsuttiin Priimukseksi.

Tapani oli käynyt alkeiskoulua Marianhaminassa, ja koska hänellä sattui olemaan »hyvä pää», niin hän sai pitkittää opintojaan Helsingissä.

Tuossa uudessa koulussa tuli muuan pojista hänen luokseen ja kysäsi:

— Sinäkö se olet Tapani Lagerlöf?

— Minä se olen.

— Ihmiset sanovat, että sinun nimesi on Fortepiano!

— Niin on, sanoi Tapani. Ja eiköpä se liekin yhtä hyvä kuin joku »Svinhufvud», »Brandstake» tahi »Husgafvel». Muuten minua sanotaan vaan Tapani Lagerlöfiksi.

Hän näytti olevan aika poika.

Pojat koulussa oppivat pitämään Tapania arvossa ja hän oli kelpo toveri. Sen he huomasivat hyvissä ajoin ja siksipä hän saikin tässä koulussa pitää Tapanin nimen.

Kaarlo Lindstedtistä ja hänestä tuli hyvät ystävät. Heidät nähtiin usein yhdessä. He olivat päättäneet tulla kelpo pojiksi, ja siinä päätöksessään he pysyivätkin. He osasivat hyvin läksynsä, käyttäytyivät siivosti ja voittivat opettajain sekä toverien luottamuksen.

Mutta heillä oli muuan salaisuus. Koulupojat olivat uteliaat ja koettivat arvata, mikä se olisi.

— Ehkä ne »lunttaavat» yhdessä, arveli joku.

— Ei, tokasi muuan suuri poika joukosta, — nahjukset »lunttaavat», kun eivät parempaa ymmärrä. Kelpo pojat eivät ikinä lunttaa.

— Sitten ne varmaankin polttavat tupakkaa, tuumasi muuan pikku narikka.

— Ne polttavat, ne polttavat, huusivat pojat yhteen ääneen.

Pikku narikan olisi tehnyt mieli yhtyä tuohon tupakkaseuraan. Hän osti salaa rasiallisen paperosseja Tapania ja Kaarloa varten. Mutta nämäpäs eivät huolineetkaan pikku toverinsa lahjasta, vaan toruivat häntä aika lailla ja käskivät pysymään poissa mokomine tyhmyyksineen.

Kello löi 3.

Viimeinen koulutunti oli päättynyt. Pojat riensivät ulos luokkahuoneista.

— Hyvästi!

— Terveeksi Niin huusivat pojat toisilleen ja lähtivät aika kyytiä kotiin päin.

— Kello kuusi minun luonani eikö niin?

— Hyvä on! sanoi Kaarlo ja niin ystävykset erosivat.

Määrätyllä tunnilla he taas yhtyivät.

— No, tämäkö nyt on se »Patrulli», josta sinä puhuit, veliveikkoseni? sanoi Kaarlo.

— Tämä juuri. Ja nyt se tekee temppujaan. Se aika taikuri, kuten näet, katsohan.

— Niks, naks, niks, naks! pani kone, kun Tapani painoi pientä nappia, joka oli kiinni pikku koneessa hänen pöydällään. Siitä juosta ritisi paperiarkille oikeita sieviä painokirjaimia rivi toisensa perästä, samaan tapaan kuin sähkölennätinkoneesta.

— Tämä on meidän kirjapainomme, sanoi Tapani. — Nyt ei meidän enää tarvitse käsin kirjoittaa »Salaisuutta». Onpas muhkeata toimittaa oikein painettua sanomalehteä. Toiminimi »Tapani Lagerlöf ja kumpp.», eikö se ole komeata. Sinä saat olla osakas minun kanssani. Minä vastaan painokustannuksista ja sinä paperista. Tästä tulee oikea kirjapaino.

— Nytpä sopisi antaa poikien nähdä »Salaisuus», tuumasi Kaarlo.

— Sopisipa niinkin. Minä olen ajatellut, että »Salaisuudesta» voisi vähitellen tulla konventin sanomalehti. Silloinhan muutkin pojat voisivat siihen kirjoittaa, ehdotti Tapani.

— Olkoonpa niinkin. Vaikka hauska sitä »Salaisuutta» on ollut näin kahden keskenkin toimittaa.

Niin oli asia päätetty.

— Saanko minäkin vähän naputtaa? — Annas, minä painan itselleni nimikortin.

— Niks, naks, niks, naks! pani kone Kaarlon käsissä.

Pikku koneesta ilmestyi nimi »_Kaarlo Mikael Lindstedt_». Kaarlon mielestä ei hänen nimensä ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta. Hän painoi isän, äidin ja kaikkien siskojensa nimet sekä leikkasi ne irti nimikortin muotoon. Olipa se hauskaa!

— Patrulli! Mistä sinä tuolle otukselle noin sukkelan nimen sait?

— Niin katsos. Se soveltui mielestäni siitä syystä, että minä jo vuosikausia olen käydä »patruleerannut» säästörahat taskussa siinä toivossa, että kerran saisin tällaisen kirjoituskoneen. Olen koonnut kaikki joulurahat, marjarahat, namusrahat ja kaikki isän lähettämät taskurahat, ja niin minä vihdoinkin sain summan kokoon. Isä pani eilen puolestaan parikymmentä markkaa lisäksi. Muuten ei kaupasta olisi tullut mitään isoon aikaan. Viisikymmentä markkaa on aika summa koulupojalle, kirjoitti isä. Mutta hän antoi kuitenkin sen mitä puuttui, sillä hän oli niin iloissaan minun todistuksestani keväällä. Ja isälle on mieleen, että minulla on hyödyllistä toimintaa väliaikoina. Isän ei yleensä ole kukkaron nauhat kovin kireällä, kun tämän tapaisiin asioihin rahoja tarvitaan. Kaupassa on tällaisen koneen nimi Sampo, mutta Patrulli kuuluu niin hauskalta ja merkitsee sitä, että koko kirjapainon saattaa joskus ottaa kainaloonsa ja patikoita toistensa luoksi, jos sikseen tulee. Muuten minusta on hauska antaa omille kapineilleni omat nimet. Sinun isäsi esim. antoi sinulle Kaarlon nimen, koska sinä olit hänen poikansa. Ja minun isälläni ei ollut siinä mitään sanomista.

— Olkoonpa sitten Patrulli. Sehän on niin sinun tapaistasi, sanoi Kaarlo.

— Huomenna meillä on lupaa koulusta. Silloin alamme oikein painotoimet. Tuletko tänne kello yhdeksältä? kysyi Tapani.

— Mitä me ensiksi painamme?

— Yhden numeron »Salaisuutta» tietysti.

Seuraavana päivänä Tapani Lagerlöf kumppaneineen työskenteli ahkerasti kirjapainossaan Fredrikinkadun varrella. He vuoroin kirjoittivat ja vuoroin painoivat sekä suorasanaisia kappaleita että runoja.

Tässä saatte nähdä ensimmäisen sivun toveruksien sanomalehteä:

SALAISUUS N:o 12. 1894.

Toimituspaikka: Fredrikinkatu N:o 8. Vastaava toimittaja: Tapani Lagerlöf Ilmestys-aika: Lehti ilmestyy milloin ikinä itse tahtoo.

ILMATIETOJA:

Helsinki Jouluk. 8 p. Hyvä lumipallo-ilma. Mainio tuuli jääkelkoille. Erinomainen luistinkeli.

RAHA-ASIOITA.

Löydetty tyhjä kukkaro. Oikea omistaja saa periä sen koulun löytökaapista.

PÄIVÄLISTA.

Juna lähtee k:lo 8, vieden mukanaan kaikki ne onnelliset, jotka pääsevät pyhäksi kotiinsa.

MATKUSTAVAISIA.

H.M. Kuningas Talvinen, Lucia-rouva ja kaikki pipari-kakkuporsaat.

Helsingistä Jouluk. 8 p. 1894.

SUURI MERIKÄÄRME.

Kauan on koetettu tappaa tuota suurta merikäärmettä sanomalla sitä laivamiesten ankaksi. Mutta mitä pitää tästä käärmeestä ajatella?

Monelta varmalta taholta olemme kuulleet, että käärme on useita kertoja ollut näkyvissä. Kerrankin se näyttäytyi Hyväntoivonniemen ja S:t Helenan välillä.

Muutamat vakuuttavat, että se on hirveän pitkä, että sillä on selässä neljä paria eviä ja ruumis on sillä muka keltaisen viheriä; vatsapuolelta on se vaalea. Pää sillä on kuin koiralla, otsa metrin levyinen.

Löytyykö siis todellakin valtameressä suuri merikäärme? Onko tuo kummallinen elävä läkkikala, onko se hai, vai liekö se sittenkin vaan — ankka?

PÄIVÄN UUTISIA.

— KOULUT päättävät lukukautensa Lussiajuhlalla jouluk. 15 p.

— TAPATURMA. Kaksi jääkelkkaa törmäsi yhteen eilen Hernesaaren luona. Yhteentörmäys syntyi siitä, että molemmat yrittivät kääntyä liian äkkiä, kun olivat tulleet lähelle isoa railoa. Ei yhtään ihmistä kuollut.

— KOLERA kuuluu lakanneen tekemästä tuhojaan Pietarissa. Omenain syönti ei enää ole kielletty.

HUVEJA.

Tuoreita leivoksia Ekberg'illä.

Yhteisluistelua illalla, jos ilma on kaunis.

KOKOUKSIA.

Konventtikööri! Harjoitus k:lo 6 j.p.p. koulutalossa.

KIRJALLISUUTTA JA TAIDETTA.

Jouluksi on ilmestynyt kirjakauppaan:

»Suomalainen kuvakirja», kuvat piirtänyt Venny Soldan-Brofeldt, sanat kirjoittanut Juhani Aho. Joka joulupukin ostettava.

Kun ihmiset näkivät Tapani Lagerlöfin »Salaisuuden», niin he ennustaen kysyivät: — Saa nähdä, tuleeko tuosta pojasta vielä suuri sanomalehtimies? Ja toiset vastasivat: »perästä kuuluu!»

Se vaan on varma, että leikistä usein tosi tulee.

ELMAN VIAPORIN MATKA.

Oli kaunis kevätpäivä monta vuotta sitten. Kello oli kaksitoista ja aurinko helotti korkealla taivaalla. Sieltä se katseli ystävällisesti lämpimällä silmällään pikku lapsia, jotka leikkivät Runebergin esplanaadissa.

Pienokaisilla oli mukanaan lapiot, haravat, pallot ja muut leikkikalut. Olivatpa nuketkin päässeet mukaan. Siinä istui Elman nukki Marjattakin parhaimmassa hameessaan. Hänellä oli korvamyssy päässä ja oikean suutarin tekemät kengät jalassa. Marjatta istui nukenvaunuissa ja katsoa töllisteli silmiään räpyttämättä isoa keltaista aurinkoa. Silloin alkoi Marjatan poskia kuumottaa, mutta punehtumisen taitoa ei kukaan ollut hänelle opettanut. Marjatta oli erittäin tyyni ja tasainen pikku neiti, joka ei laisinkaan ujostellut, kun joku vieras häntä puhutteli, ja jos hänelle kertoi jonkun salaisuuden, niin hän ei kertonut sitä kellekään.

Elma piti paljon Marjalasta, mutta pitikö tämä pikku neiti itsekin itsestään, sitä ei kukaan tiennyt.

Antti oli alkanut hevosleikin, »Pitkä Leena» oli ajajana, ja neljä suurta tynnyrin vannetta vieri eteenpäin leveällä käytävällä. Niitä ajoivat Jenny, Eeva, Oskari ja Anna.

— Heleijaa! Palloukko tulee! huusivat lapset yhteen ääneen. Ja koko joukko kerääntyi palloukon ympärille lapioineen, haravoineen, nukkineen ja muine tavaroineen. Ja silloinpa kuului nauru ja riemu palloryssän ympärillä!

Pikku Elma oli muitten joukossa.

— Piuuuu, piuuuuu, pani muuan palloista, kun ilma virtasi ulos reijän kautta. Sellainen ääni oli Elmalle mieleen. Hän katseli isoilla sinisillä silmillään halukkaasti noita koreita palloja, jotka keinuivat niin hauskasti tuolla ilmassa. Hän huusi ihastuksesta, nousi varpailleen ja kohotti pieniä valkoisten lapasten sisälle kätkettyjä kätösiään ilmaan niin pitkälle kuin käsivarret ylettyivät.

Vieras herra kulki ohitse. Hän kääntyi katsomaan ja pysähtyi. Vieras herra huomasi, kuinka hartaasti pikku Elma halusi palloa. Silloin hänessä heräsi ystävällinen ajatus ja hän osti pikku Elmalle suuren punaisen pallon ja kiinnitti sen tytön peukaloon, jottei se leijaisi tiehensä. Mutta Elma ei osannut tyytyä siihen, mitä sai. Hän pyysi niin herttaisen somasti, että »setä» antaisi hänelle enemmän palloja. Hän hyppi ja huitoi käsillään innokkaasti ja hauskasti ja tavoitteli palloja ilmasta.

Tuon pienen kaksivuotiaan innostus sai »vieraan sedän» hyvälle tuulelle. Hän pyysi palloryssää lainaamaan hetkeksi pallokimppuaan Elmalle.

Kimpussa oli ainakin pari sataa palloa: vaaleanpunaisia, tummanpunaisia ja sinisiä. »Vieras setä» sitoi palloihin kiinnitetyn nuoran Elman vyötäisille.

Mutta mitä tapahtui?

Pallot alkoivat kohota ja pikku Elma kohosi mukana. Pallot nousivat yhä korkeammalle. Ihmiset esplanaadissa näkivät, miten pikku Elma potki jaloillaan ja ojenteli pieniä lapasiin kätkettyjä kätösiään maahan päin, mutta mikään ei auttanut. Pallot leijasivat kohden pilviä ja Elma mukana.

Siinä seisoivat nyt »vieras setä», »Pitkä Leena», Marjatta ja kaikki pienet leikkitoverit katsellen, kuinka Elma hiljaisen tuulen kannattamana purjehti ilmojen halki Viaporia kohden.

»Vieras setä» oli neuvoton, kaikki kaupungin isät ja äidit olivat neuvottomat.

Millä keinoin saisikaan Elman ilmasta, kun ei tikapuista ole apua?

Siinäkös alkoi juoksu ja neuvotteleminen! Koko kaupunki oli liikkeellä etsimässä jotain viisasta ihmistä, joka keksisi keinon, millä Elman saisi takaisin maan pinnalle.

— Joutukaa... pian, pian! huudettiin poliiseille. — Ottakaa Elma kiinni, muuten tuuli vie hänet vaikka Saharan erämaahan, tai putoaa hän mereen ja hukkuu!

Mutta poliisit pudistivat päätään neuvottomina. Heille oli vanhastaan tuttua, että ihmiset olivat valmiit vaatimaan, että heidän piti temmata vaikka kuu taivaalta. Mutta silläkin on omat vaikeutensa, tuumasivat he.

Kaikki viisaat ihmiset kutsuttiin kokoon. Siellä olivat kaikki neuvosherrat neuvottelemassa: siellä oli todelliset ja nimelliset valtioneuvokset, siellä oli kanslianeuvokset, kunnallisneuvokset, kamarineuvokset, hovineuvokset y.m., mutta yksikään ei ollut kyllin neuvokas keksiäkseen keinoa Elman pelastamiseksi.

— Nyt se laskeutuu!

— Ei, se nousee taas!

— Se laskeutuu, se laskeutuu! huusi kansanjoukko, ja kaikkialta kuului huutoa ja vaikeroimista.

Silloin tunkeutui pikku Elman äiti esille kansanjoukosta. Hän ei huutanut eikä vaikeroinnut. Hän riensi eteenpäin kautta väentungoksen ääneti, kalpeana ja nopeaan, aivan kuin olisi hänellä ollut siivet. Ja kummallista — kukaan ei kysynyt, ken hän oli, mutta kaikki väistyivät hänen tieltään. Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta nuo suuret väkijoukot antoivat hänelle tietä.

Isossa talossa asuivat tarkk'ampujat. He olivat saaneet nimensä siitä, että osasivat ampua niin tarkasti. He olisivat voineet tähdätä vaikka neulan nuppiin, jos se olisi asetettu maalitaululle. Heidän luoksensa meni äiti ja pyysi heitä tulemaan pyssyineen pelastamaan hänen lastansa.

Pallot nousivat ja laskeutuivat vuoron perään. Kesti siis kauan aikaa, ennenkuin Elma saapui Viaporiin, jossa äiti jo toivon ja epätoivon vaiheella tarkk'ampujan kanssa lastansa odotti.

Pyssy oli ladattuna. Tarkk'ampuja odotti sopivaa hetkeä. Se tulikin. Luoti vihiäsi ilmaa. Se puhkasi ylimmäisen pallon. Hän ampui ampumistaan. Joka laukauksella särkyi pallo, ja Elma laskeusi yhä alemma, ja samalla kohosi äidin rinnasta palavat rukoukset taivahille. Ja kun viimeinen luoti oli lauaistu, saattoi äiti ilosta väristen jo sulkea syliinsä pikku Elman.

Elma oli pelastettu.

Kun viisaus oli ollut neuvottomana, oli rakkaus keksinyt keinon.

Elma vietiin höyrylaivalla Viaporista kotiin. Hän oli uupunut ja nukkui koko matkan. Herättyään pienokainen tuskin muistikaan purjehtineensa ilmassa Viaporiin. Ei hän ainakaan tiennyt kertoa matkastaan, ei sääskistä, kärpäsistä, linnuista eikä muista huvimatkailijoista, jotka hänen kanssaan olivat purjehtineet Runebergin esplanaadista Viaporiin.

YKSI PÄIVÄ »KULTA-, HOPEA- JA HELMI-ÄIDIN» LUONA.