Part 4

Lapsi tiedätkö, kuinka kaunista on tulla vanhaksi, hyvin vanhaksi?

Minä olin kerran hänen luonaan, jonka kasvoihin aika on uurtanut syviä vakoja.

Hän on kaunis, sillä hän on viisas ja hyvä, ja hänellä on keväinen sydän, joka ymmärtää sinua.

Kenties sinä tunnetkin hänet. Kun hän oli nuorempi, niin lapset nimittivät häntä »kulta-, hopea- ja helmi-äidikseen», ja vanhana häntä sanottiin »kulta-, hopea- ja helmi-mummoksi». Niin rakas hän oli lapsille ja lastenlapsille.

Hän asui kaukana maalla suuressa talossa. Talon ympärillä oli kaunis metsä, jossa linnut lauloivat ja oravat hyppelivät oksalta oksalle. Tuolla tummanvihannassa sammalistossa kasvoi tuhansittain kauniita kukkia, ja lineain vieno tuoksu virtaili kauas kautta komean havumetsän.

Minä pysähdyin silmäilläkseni luonnon suloutta, hengittääkseni kukkain tuoksua ja kuullakseni metsän puhuvan.

Tiedätkö, lapsi, että metsäkin osaa puhua? Mutta sitä puhetta ymmärtääksemme meidän täytyy hiljaa kuunnella.

Kerran minä kuulin tuulen kuiskaavan jotakin puille, ja samalla puut suhisten vastasivat tuulelle.

Silloin minä lausuin niin hiljaa, etten luullut kenenkään sitä kuulevan:

— Mitähän tuo haapa tuolla haastelee?

— Iltatuulahdus lähenee! vastasi haltia takanani.

— Iltatuulahdus? Mikä se on? kysyin minä.

Haltia hymyili ystävällisesti. Hän pani sormen suulleen ikäänkuin sanoakseen: ole hiljaa, hyvin hiljaa, niin saat kuulla.

Minä seisoin venhelaiturilla pienen järven rannalla ja kuuntelin yhtä tarkkaan kuin haltia.

Silloin alkoi veden kalvo karehtia hiljaisen tuulen henkäyksestä, keveät aallot vierivät poikki järven pinnan, venheet rannalla liikahtivat paikaltaan ja koko metsä suhisi aivan kuin olisi joku siellä hengittänyt. Hetkisen kuluttua tuuli laski levolle ja luonnossa oli kaikki hiljaa.

Haltia katsoi minuun ja minä häneen.

Hän otti pienen suippolakkinsa päästään, piti sitä molemmissa käsissään ja seisoi kotvasen aikaa paljain päin, vaiti ja vakavan näköisenä...

Se oli iltatuulahdus, joka tuli lausumaan hyvää yötä metsälle! Ne puhuvat toisinaan niin kummallista kieltä keskenään, sanoi haltia.

Ja sitten hän taas hymyili minulle, nyökäytti päätään ja katosi metsän pimentoon. Minä seurasin häntä nähdäkseni, minne haltia kiiruhti. Hän riensi metsäpolkua pitkin niin nopeaan, että minä tuskin pysyin hänen perässään.

— Älä mene! Jää minun luokseni! rukoilin minä, sillä minä pidin paljon haltiasta.

Taasen haltia nyökäytti päätään ja hymyili niin ystävällisesti, etten ikinä sitä unohda.

— Älä pyydä minua viipymään, minun täytyy joutua — »hänen» luokseen!

Kenenkä luokse? kysyin minä.

— Hänen luoksensa, vanhuksen luokse tuonne suureen punaiseen taloon. Minä olen hänen ystävänsä. Kun iltatuulahdus on käynyt lausumassa hyvää yötä metsälle, silloin minun työpäiväni on päättynyt ulkona, ja sen jälkeen minä vartioitsen taloa »hänen» nukkuessaan. Se on minun tehtäväni elämässä. Tiedätkö, mitä saattaa tapahtua, ellei tarkoin täytä velvollisuuksiaan? Sen kerron toiste kun tavataan. Ja tämän sanottuansa haltia riensi entistä nopeammin kapeata metsäpolkua kartanoon päin.

Silloin minun sydämmessäni heräsi ystävällinen tunne niinkuin ainakin, kun on tavannut jonkun hyvän olennon. Ja haltia oli hyvä. Sen minä huomasin silloinkin, kun hän sanaakaan sanomatta katsoi minua.

Minä juoksin kaikin voimin, ettei haltia pääsisi näkyvistäni.

Tiedätkö, mitä hän teki?

Hän raoitti kaikkia ovia. Hän pisti päänsä vanhan Maijan tuvan ovesta sisälle, kurkisti Anna Liisan, Leenan ja renkien asuntoon ja tarkasteli joka huoneen talossa. Sitten hän juoksi heinälatoon katsomaan, ettei tallirengiltä ollut jäänyt tulta nurkkiin. Hän käväisi tallissa taputtamassa Pelleä ja Pollea. Navetassa hän lausui hyvää yötä lehmille ja vasikoille ja porsaille sekä nyökäytti päätään lampaille karsinassa.

Sieltä haltia meni suureen punaiseen taloon, jossa »hän» asui, juoksi huoneesta huoneeseen ja katsoi, että kaikki oli järjestyksessä yötä varten.

»Hänen» huoneessaan haltia viipyi kauan. Hän kurkisti joka nurkkaan, asetteli kapineet hyvään järjestykseen yöpöydällä, astui sitten varovasti ovea kohden, pysähtyi ovensuuhun ja katseli ympärilleen. Sitten hän taas otti suippolakkinsa päästään, kuten äsken metsässä, seisoi hetkisen ääneti ja kukaan ei tiedä, mitä haltia silloin ajatteli.

Sitten hän katosi ovesta.

Myöhään iltasella tuli haltia minun luokseni.

— Älä pelkää, jos yöllä kuulet torven toitotusta, sanoi hän. — Palovahti kulkee täällä ympäristöllä kaiken yötä ilmoittaen torvellaan ajan kulua.

Tuo kiltti pikku haltia oli ajatellut, että minä yöllä säikähtäisin palovahdin torvea, ja siitä syystä hän oli kiiruhtanut minua varottamaan.

— Viivy luonani hetkinen, rukoilin minä taaskin.

Ja haltia istuutui huoneeseeni.

HALTIAN KERTOMUS.

— Minä lupasin kertoa sinulle, mitä saattaa tapahtua, jos unohtaa velvollisuutensa, alkoi haltia.

— Muutamana iltana vuosia sitten paloi tuolla alakerrassa iloinen takkavalkea. Tulinen kekäle putosi pehmeälle matolle. Kukaan ei nähnyt sitä ja haltia oli poissa.

Matto alkoi kyteä. Huone oli täynnä savua ja koko talo liekkien vallassa. Tuli paukkui ja humisi; liekit loimusivat korkealle pilviin. Kaikki riensivät ulos huoneista. Ei mitään saatu pelastetuksi. Seinähirret ryskien katkeilivat. Myrsky heitteli palavia kekäleitä rakennuksesta toiseen ja kuumuus oli hirvittävä. Renkitupa paloi, talli paloi, vaunuja paloi, vanhan Anna Liisan tupa paloi. Viisitoista rakennusta paloi sinä yönä poroksi, ja hän, vanhus, katseli surullisena hävityksen kauhistusta.

Vihdoin hän poistui ja meni saunaan lepäämään. Se oli ainoa huone koko talossa, joka oli liekeiltä säilynyt.

Kun minä saavuin kotiin ja näin tulipalon, näin huoneet poroksi palaneina, niin että ainoastaan tulisijat seistä törröttivät synkkinä rauenneitten raunioitten keskellä, silloin minä ajattelin: tämä on minun syyni! Minä en ollut valkeata vaalimassa. Haltian sormi ei ollut kekälettä sammuttamassa, silloin kun se matolle putosi. Minä olin sinä iltana juossut omilla asioillani enkä ollut pitämässä silmällä sitä, mitä kukaan muu ei huomaa.

Se on minun elämäntehtäväni, ja sen minä olin laiminlyönyt.

Nyt minä juoksin »hänen» luotaan Anna Liisan, vanhan Maijan ja tallirengin luo, kävin Pellen ja Pollen tykönä, jotka olivat laitumella metsänreunassa ja pyysin sydämmeni pohjasta anteeksi kaikilta, jotka olivat tulipalon kautta joutuneet kodittomiksi. Silloin »hän» otti minun pääni molempien käsiensä väliin ja katsoi minua silmiin...

Minä ymmärsin, mitä hänellä oli mielessä!

Vuoden kuluttua hän oli saattanut kaikki entiselleen.

Silloin täällä veistettiin, muurattiin ja maalattiin. Kaksikymmentä uutta rakennusta kohosi palaneitten sijaan. Tuo suuri rakennus ja kaikki nuo punaiset tuvat valkoisine nurkkineen ja ikkunalautoineen ovat hänen rakennuttamiaan. Me teimme ripeästi työtä. Minä kävin tuvasta tupaan hänen asioillaan, katsomassa että jokainen sai kotinsa entistään paremmaksi, että ovet tehtiin lujat ja seinänrakoset tilkittiin tarkasti. Kun minä istuin hajareisin katonharjalla nauloja takomassa, niin sydämmeni suli liikutuksesta. Minä ajattelin: en koskaan, en iki maailmassa lähde pois vanhuksen luota illan tultua...

Ja tätä kertoessaan haltia itki haikiasti.

Minä ojensin käteni lohduttaakseni häntä, mutta samassa hän hypätä ponnahti paikaltaan aivan kuin pallo ja riensi nopein askelin herättämään palovahtia, joka oli nukkunut istualleen.

Kello oli kaksitoista.

Samassa kuulinkin juhlallisen torventoitotuksen kartanolta.

Palovahti oli hereillä.

Seuraavana päivänä matkustin pois.

Ja vaunuihin astuessani näin haltian istuvan kuskipenkillä.

Hän saattoi minua kappaleen matkaa. Vaunut pysähtyivät. Haltia hyppäsi alas.

Hyvästi! huusi hän minulle. Älä koskaan unohda velvollisuuksiasi, pieniä enemmän kuin suuriakaan. Ole uskollinen! Silloin voit hiljaisella mielellä, ilman levottomuutta odottaa elämän »iltatuulahdusta».

Hän heilutti iloisesti pientä suippolakkiaan ja katosi koivujen väliin.

JOULUAAMUNA MAALLA.

Lumitähtien sankka sarja Se peittävi mustan maan. Yks' tähtönen pilven alta Se tuikkivi yksin vaan.

Se aamun tähtenä loistaa: Jo mennyt on jouluyö, Ja kansa se Herraa kiittää, Ja temppelin kello lyö.

Se kutsuvi nuoret, vanhat Iki lemmen lähteellen. Jo täyttyvi toivolla mieli Myös kulkijan uupunehen.

Sinä, Herra, Sä yksin tiedät, Ken nöyrä ja vilpitön lie: Suo rauhasi siunaus sille Ja valkeuteesi se vie!