Part 2

Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana. Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja... kuoli surusta.

Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi:

»Ken joutsen jalo on luonnoltaan, Ei sorsaksi muutu milloinkaan!»

RANTALAN LAPSET.

Kala-Matilla ja hänen vaimollaan oli torppa järven rannalla. Torpan ympärillä ei ollut pienintäkään puuta eikä pensasta. Ei Matti huolinut puita istutella, sillä eiväthän ne olisi hänen eläissään ennättäneet isoiksi kasvaa, ja kuka tiesi, ken hänen kuoltuaan oli tuleva torpan pitäjäksi. Matti ei tahtonut tehdä turhaa työtä ja sama mieli oli ollut torpan entisilläkin asukkailla. Kukin katsoi vaan omaa etuaan ja siitä syystä oli torpan ympäristö autio; sen seinämillä ei ollut varjoisaa siimestä päivän helteellä eikä suojaa syksymyrskyjen raivotessa.

Matti teki päivätöitä kartanoon ja viljeli sillä välin pientä peltotilkkuaan. Lauantai-iltaisin hän vei verkkonsa apajalle saadakseen sunnuntaiaamuna muutaman pennin kaloista kartanon rouvalta ja jos oikein oli onnistuakseen, niin riitti tuosta Kala-Matin omallekin pöydälle hyvä kalakeitto.

Vaimo teki työtä tarmonsa takaa ja koetti parhaansa perään kasvattaa lapsiansakin. He olivat jumalista väkeä, nuo Rantalaiset. Anna muori niiasi syvään kirkon kynnyksellä ja kun kinkerissä oltiin, niin Kala-Matti eukkoineen osasi katekismuksen paremmin kuin kukaan muu heidän ijällään. Matti ei kiroillut eikä ollut viinaan menevä, ja Anna oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin muorit.

Lapset kasvoivat suuriksi.

Tyttö oli saanut Eevan nimen pappilan neidin muistoksi ja pojan nimi oli Aleksanteri keisarin mukaan. Naapurin väen mielestä oli ollut hieman sopimatonta antaa pojalle noin suurellinen nimi. Rantalaisia hiljakseen moitiskeltiin siitä ja ennustettiin pojan tuottavan surua suureksi tultuaan, kun oli annettu ylpeyden hengen saada valtaa jo kasteelle vietäessä. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä,» varottivat kylän mummot. Mutta Matin mielestä oli nimi sellainen kuin sen olla piti, ja siihen se jäi.

Alkoipa kouluaika. Eeva oli täyttänyt seitsemän vuotta ja Santtu oli kymmenvuotias. Annan mielestä lapsia tarvittiin kotona ja Matti puolestaan ei suvainnut noita uusia tapoja — kouluja ja muita sellaisia. Lapset juoksentelivat jouten pitkin tanhuvia, avasivat porttia matkustajille ja viettivät aikansa miten milloinkin. Joskus he riitelivät keskenään, mutta yleensä lie pysyivat varsin hyvässä sovussa, joko sitten tehtiin hyvää tahi pahaa.

Muutamana päivänä oli Anna pannut tyttärensä porstuaan kirnuamaan ja Santtu istui tuvassa lukien ensimmäistä pääkappaletta pitkästä katekismuksesta. Hänen oli määrä oppia läksynsä siksi kuin kirnu tuli voille. Mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat omia aikojaan. Santtu muisti kanoja, kissaa ja kaikellaisia hauskoja asioita... kirja vaan tuntui niin ikävältä.

Millä keinoin pääsisi läksyjä lukemasta?

— Aha, tiedänpäs keinon kun tiedänkin! tuumasi Santtu.

— Tahdotkos minun ison kaarnalaivani? Saat sen oikein omaksesi.

— Aijai, saanko minä laivan?

— Saat kyllä, mutta ei sellaista kapinetta ilmaiseksi anneta.

— Mitäs sinä sitten tahdot siitä?

— Saat sen hyvin halvasta. Osaatko huutaa ja olla vaiti, niin saat laivan? Osaatko? Sano!... Jos osaat olla vaiti kuin kuollut kärpänen, etkä sano kenellekään, että minä olen käskenyt sinua huutamaan, niin kaarnalaiva on omasi.

— Mitäs minun pitää sitte huutaa?

— Huuda ja itke oikein täyttä kurkkua siitä, että minun täytyy lukea läksyä, niin äiti ehkä antaa minun heittää sikseen koko lukemisen. Hän ei koskaan jaksa kuulla huutoa silloin kuin hänellä on paljon työtä. Alappas porata nyt, niin saat laivan vaivastasi... Siinä on punainen purje ja lippu ja mastot ja kaikki.

Eeva teki työtä käskettyä. Hän huutaa porasi täyttä kurkkua, ja lopuksi hän itsekin luuli, että hänellä oli jotakin itkettävää. Äiti juoksi tuon tuostakin sisälle lohduttaakseen tyttöään, mutta mikään ei auttanut.

— Mikähän nyt on tyttöön tullut, kun se niin veljeään säälii? ihmetteli Anna itsekseen. Hän vuoroin suuttui, toisin vuoroin leppyi, mutta kun puolisen tuntia oli kulunut ja tyttö yhä vaan itkeä nyyrytti, tuskastui hän ja ajoi molemmat lapset ulos ovesta.

Eeva ja Santtu juosta vilkelsivät järven rantaan.

Kaarnalaiva oli nyt Eevan oma.

Santtu aikoi opettaa uutta kapteenia laivaa kuljettamaan. Hän kääri ylös housun lahkeensa ja latoi laivan täyteen kahvikupin palasia, kuusenkäpyjä, lastuja ja kaikellaista muuta kallista tavaraa.

Sitten hän kahlasi kauas rannasta vetäen laivaa perässään ja toi sen taas takaisin kiven luokse satamaan »ulkomaanmatkalta», joiksi Santtu kahlausretkiään nimitti.

Pikku Eeva koetti kääriä ylös hameitaan ja kahlasi hänkin vuoroonsa laivoineen aivan niinkuin oli nähnyt ison veljensä tekevän. Hän meni yhä syvemmälle. Santtu heitteli rannalta kiviä järveen näyttääkseen, että laiva pysyi pystyssä, vaikka laineet loiskivat.

Molskis!

Molskis!

Loiskis! Läiskis! Niin pani vesi, kun kivet sinkoilivat laivaa kohden. Joskus tuli monta kiveä yhtaikaa. Vesi lainehti, laiva keikkui aalloilla ja kallisarvoinen lasti oli vaarassa.

Molskis!

Sepäs oli aikamoinen kivi. Kapteeni pelästyi ja putosi istuilleen järveen. Päätä vaan näkyi veden pinnalta. Vesi oli joutunut kovaan liikkeeseen ja laiva keikkui rantaa kohden hyökkylaineitten ajamana. Santtu auttoi Eevan vedestä. Hame pantiin päivänpaisteeseen kuivamaan ja muut vaatteet, niin märkiä kuin olivatkin, saivat jäädä tytön ylle, sillä eihän äiti niitä näkisi, kunhan vaan saataisiin kuiva hame päälle. Niin ajattelivat lapset.

Vihdoin tuli nälkä, ja nälkä ajoi lapset kotiin. Alla päin palasi kaarnalaivan uusi kapteeni ensimmäiseltä purjehdusretkeltään.

Mutta laiva oli hänestä soma ja mieluinen. Se oli nyt hänen iki omansa ja hän kantoi sitä itse kotiin rannasta. Santtu ei koskaan ollut antanut hänen kantaa laivaa, kun se oli hänen omansa.

Voin oli äiti kirnunnut valmiiksi ja puuro höyrysi liedellä. Lasten herahti vesi kielelle ja he riensivät heti pienine kivivatineen äidin luo ja pyysivät puuroa padasta.

— Eipäs anneta, sanoi Anna muori. Jokos luit läksysi? — Jokos kirnusit maidon? »Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.» Ei puuro olisi tullut keitetyksi eikä isän housut paikatuiksi ilman työtä. Kunkin tulee visusti tehdä tehtävänsä.

Lasten pettymys oli suuri.

Santtu haki nyrpeillä mielin kirjansa penkin päästä. Mutta nyt vasta lukeminen tuntuikin vaikealta, kun oli yhtaikaa kolme vihollista voitettavana: läksy, nälkä ja laiskuus.

Hiki tippui Santun otsasta ja suupielet vavahtelivat mielipahasta. Nyt poika huomasi, ettei tässä enää ollut apua kepposista. Läksyn täytyi mennä päähän, ennenkuin puuro sai suljua suuhun.

Uuuuuu! Uuuuuu! ui, ui, ih, ih, ihhh! uuuu!

Se oli Eevan itku. Hänen mielestään sopi vielä hiukan porata kaarnalaivan edestä, koska sitä näkyi tarvittavan. Kukapa tietää, vaikka äiti nytkin väsyisi itkuun ja antaisi puuroa. Auttoihan se temppu aamullakin.

Mutta nytpäs ei itkusta ollut apua. Äiti haki luudan nurkasta ja lupasi antaa Eevalle »koivujuustoa».

Kyllä Eeva tunsi vanhastaan, miltä »koivujuusto» maistui. Siksi hän vapisi, kuni haavan lehti, nähdessään äidin lähestyvän iso vitsa kädessä.

Santtu oli jähmettyä kauhusta, sillä hän huomasi, että nyt lähestyi... hirmuinen hetki.

Mitä tehdä?... Santtu ei saanut rauhaa istuallaan. Hän nousi penkiltä, istui taasen ja nousi uudestaan. Omatunto käski häntä tunnustamaan äidille, että hän oli syyllinen. Toinen ääni kielsi häntä puhumasta. Mutta omantunnon ääni pääsi voitolle. Santtu juoksi äidin luo ja huusi itku kurkussa:

— Äiti, äiti! Älkää lyökö Eevaa; minun se on syyni... ihan kokonaan!

Hän heittäysi Eevan viereen ikäänkuin suojellakseen pikku siskoaan. Hän ei jaksanut nähdä Eevaa lyötävän hänen tähtensä.

Nyt Santtu tunnusti koko aamullisen asian äidilleen. Hän kertoi, miten Eeva oli hänen pyynnöstään ruvennut itkemään, miten hän oli pudonnut järveen, istunut märkä paita yllä, kärsinyt nälkää ja saanut mielipahaa hänen tähtensä. Santtu pyysi ja rukoili, ettei äiti löisi Eevaa, vaan antaisi anteeksi, ja sitä pyytäessään hän itki katkerasti.

Tällä kertaa jäi »koivujuusto» maistamatta, mutta rangaistus tuli kuitenkin toisella lailla. Paha tuo aina pahan palkan. Pikku Eeva sairastui vilustumisesta. Santtu pelkäsi hänen kuolevan ja siitä hän itki katkerasti, kun tiesi itse olevansa syyllinen siskonsa sairauteen. Hän olisi kymmenen kertaa mieluummin suonut itse olevansa kipeänä. Kun Santtu yöllä kuuli Eevan yskivän, silloin nousi hän vuoteeltaan, hiipi hiljaa Eevan luokse ja antoi hänelle vettä juoda. Rantalan tuvassa oli suru ylimmillään, kun Eeva makasi kuumeessaan kuoleman kielissä.

Mutta tauti menikin ohitse.

Se ilta, jolloin Eeva ensin sairastui, oli ollut merkillinen ilta. Äiti oli puhunut kauniisti lapsille. Kaikki olivat menneet levolle ja hiljaisuus vallitsi tuvassa. Silloin nousi pikku Eeva vuoteeltaan ja kätki jotain paitansa poimuihin. Hän hiipi veljensä vuoteen viereen ja kuiskasi:

— Santun laiva!

Suuri märkä kaarnan kappale putosi sänkyyn Santun peitteen alle ja Eeva juoksi takaisin vuoteelleen.

Laiva oli saanut vanhan omistajansa takaisin.

HOIDON PUUTTEESSA.

Äiti oli rahatyössä. Pekka makasi kehdossa. Sere istui laidalla ja tuuti niin, että veljen pää vaappui edestakaisin aivan kuin kylän keinu. Hän lauloi lujalla äänellä: »Huis sika metsään, tuo Pekalle marjoja punaisessa pussisessa, sinisessä säkkisessä.» Ja veli nukkui kuin terveet lapset ainakin. Vähitellen Sere herkesi tuutimasta, niin että kärpänen sai aikaa tepastella Pekan pyöreiden punaposkien yli.

Sere oli vaan kuusivuotias.

Siellä hän istui Pekan kanssa yksinään hiljaisessa tuvassa. Ei kissaakaan edes näkynyt. Se oli lähtenyt hiiriä pyytämään, kun maitokuppi oli liian kauan ollut tyhjänä.

— Kaak, kaak, äänteli kana pihalla.

Sere juoksi ikkunaan. Sekin jo oli hauskaa, että kana kaakotti ulkona, kun sisässä oli niin ikävää.

Sere oli toimekas pikku tyttö. Koti oli köyhä, ja kun äiti oli ulkona rahatyössä, niin Sere oli keittäjä, lapsenhoitaja, siivooja, kanapiika ja torpan emäntä yht'aikaa. Tavallisesti hän teki tehtävänsä reippaasti ja kunnollisesti, mutta sattui onnettomuuksiakin toisinaan tulemaan.

Kun kana kaakotti, väänteli päätään ja tirkisteli ikkunasta sisään, niin Seren teki mieli heittää sille leipäpuretusta. Hän kapusi tuolille ja koetti saada käteensä hyllyllä olevan leivänpalasen. Äiti oli hiirien takia pannut sen korkealle.

Sere kohottausi varpailleen, minkä jaksoi, mutta työnsi samassa hyllyltä alas kivivadin, joka kolisten putosi lattialle.

Seren pieni sydän tykytti säikähdyksestä. Pekka heräsi, ja sitten lapset yhdessä itkivät hyvän aikaa.

Mutta eihän asia itkusta parannut. Pekka otettiin kehdosta. Vaivalla sai Sere hänet raapotetuksi pöydälle kanaa katsomaan.

Istu hiljaa, Pekka poju! Sere kutsuu kanan ikkunan alle.

Pekka ei ymmärtänyt vähääkään koko varotuksesta. Hän näki vaan, että sisar tarttui tuvan oveen lähteäksensä viemään leipää kanalle. Hän ojensihe sinne päin, huusi ja sätkytteli vähä pieniä sääriään ja... putosi selkä edellä lattialle pienen jakkaran päälle.

Pekka huusi hirveästi.

Sere parka helisteli, minkä jaksoi, lusikkaa läkkituopissa, mutta ei sekään veljeä viihdyttänyt. Sere ei ollut koskaan nähnyt Pekan huutavan niin kuin nyt.

Vihdoinkin tuli äiti kotiin. Sere pantiin tilille tapaturmasta, ja äiti huomasi heti, että Pekkaa oli kohdannut suuri onnettomuus.

Pekka oli taittanut käsivartensa ja loukannut pahasti selkänsä.

Äiti ja Sere hoitelivat häntä parhaansa perään, mutta he eivät ymmärtäneet, että Pekka parka oli niin vaikeita vammoja saanut, ennenkuin äiti muutaman viikon kuluttua vei pojan kaupungin sairashuoneeseen. Siellä Pekka sai maata pitkät ajat.

Mutta apu tuli liian myöhään. Lääkärien täytyi leikata käsivarsi pois, ja lapsen, joka ei vielä edes osannut seisoa jaloillaan, täytyi sittemmin kipeän selkänsä takia oppia käymään sauvojen varassa.

Äiti kuoli muutamien vuosien kuluttua ja Sere meni palvelukseen. Pekka joutui vieraille ihmisille ruotuvaivaiseksi. Siellä hän istui kyyryllään vuoteella monta pitkää vuotta. Pekka parka unohdettiin. Toisinaan ei muistettu antaa hänelle ruokaakaan. Ei kukaan ollut oikein hyvä hänelle. Kullakin oli täysi työ vaan omista puuhistaan. Eikä kukaan ehtinyt hänelle mitään opettamaan.

Lapsena Pekalla oli tapana itkeä, kun hän jätettiin yksin avuttomana kotiin. Hänen ainoana ilonansa oli kissa, joka toisinaan tuli hänen sänkyynsä hyrräämään.

Tuo herttainen pikku kissa, se oli niin ystävällinen Pekka paralle.

Näin istui Pekka kaksikymmentä viisi vuotta, aina samassa asennossa. Mutta sitten hänelle alkoi onnen päivät. Hän vietiin ruodille toiseen paikkaan, joka oli kirkon kylässä lähellä kansakoulua. Siellä kansakoulunopettaja tuli tuntemaan Pekan ja auttoi häntä monella tavalla.

Hän opetti Pekkaa tekemään työtä sekä rakastamaan työtä. Hän hankki Pekalle pienen koneen, jota tämä käytti pois sahatun käden asemesta. Opettaja neuvoi Pekkaa pujottelemaan tuolinpohjia rottingista, kutomaan nauhaa ja valmistamaan monellaisia pikku teoksia, joita hän itse oli oppinut raajarikkoisten koulussa Helsingissä.

Pekka sai työllään 30 penniä päivässä. Ja kuolinpäiväänsä asti söi hän omaa ansaitsemaansa leipää.

Pekka tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi maailmassa olevan monta, joiden kohtalo oli paljoa kovempi kuin hänen. Olihan hän itse istunut 25 vuotta aina samassa paikassa kaikkien unohtamana, ilman työtä ja tietämättä mitään, mikä olisi antanut ajatuksille sisällystä. Silloin hän todella oli ollut onneton. Nyt hänellä oli työtä ja oli ystäviä. Täälläkin oli kissa, joka ystävällisesti hyrräten kehräsi päätään Pekan polveen ja piti hänen keräänsä leikkikalunaan, kun se putosi lattialle. Opettaja kävi tuon tuostakin häntä tervehtimässä, naapurien väki tilasi häneltä töitä ja talon pikku Elsa luki hänen kuullensa läksyjään. Lukipa Elsa joskus joutohetkinä Pekalle satujakin. Silloin he yhdessä raikkaasti nauroivat »Pikku Mattia» ja »Olli Hiihtosta» ja muita hauskoja juttuja, joita Elsa oli kuullut ääneen luettavan käsityötunneilla koulussa.

Vanhaksi tultuaan Pekka kertoi Elsan satuja muille lapsille.

Ja Pekka oli lasten mielestä hauska setä. He kävivät usein hänen luonaan satuja kuulemassa. Ja niin ei Pekan enää tarvinnut viettää päiviänsä yksin ja ihmisten unohtamana. Hän oli oppinut jakamaan iloa muille ja itse hän oli iloisin iloisten joukossa.

SIRRI.

Heikin kanarialintu asui isossa rautalankahäkissä eteisen pöydällä. Linnun nimi oli Sirri.

Oli kevät.

Sirri visersi ja varpuset kuuntelivat ulkona ikkunalaudalla. Siellä oli koko parvi kotivarpusia.

Sirri hyppeli häkissään, nokkasi väliin siemenen kupista, kastoi nokkansa veteen ja lauloi laulamasta päästyään; väliin se pani päänsä kallelleen ja visersi hiljaa suruisan säveleen.

Kukaan ei käsittänyt, mitä Sirrin viserrys merkitsi, mutta Heikin mielestä oli luonnollista, että siinä piili joku ajatus, ja sen vuoksi hän koetti tarkoin kuunnella lintunsa laulua. Hän piti paljon Sirristä, ja siksi hän tahtoi oppia ymmärtämään sen kieltä. Helppoa se ei ollut. Vähä väliä Heikki ja Sirri ymmärsivät väärin toisiaan. Kun Sirri visersi vettä kylpeäkseen, niin hän sai hampunsiemeniä tahi sokeripalan, ja kun hän pyrki häkistä hetkeksi lentelemään, niin Heikki toi hänelle ruohoja.

Muutamana päivänä Sirri visersi tavallista suruisemmin. Oli aivan kuin se olisi valittanut kohtaloaan. Heikki kuunteli Sirrin viserrystä ja koetti selittää sen merkitystä.

Ikkunan alla oli koivu, jonka lehdet pyrkivät hiiren korvalle. Koivun alla lirisi pikku puronen. Vetensä oli se saanut isosta lumi-ukosta, jonka sääret ja käsivarret sulivat kevätauringon paisteessa. Nenänsä ja korvansa se oli jo aikoja sitten menettänyt. Pojat eivät löytäneet edes sen vertaa lunta, että olisivat saaneet uuden nenän lumi-ukolle. Talvi oli mennyt menojaan ja kevään mukana tuli uudet leikit.

Lapsilla oli lupaa koulusta ja kevät loi iloa mieliin. Sirrinkin täytyi saada tuntea kevätriemua. Sen täytyi päästä huoneeseen lentelemään siksi aikaa, kuin Heikki puhdistaisi häkin lattiaa.

Heikki raotti häkin ovea.

Hei! Vilaus vaan, niin Sirri oli lentänyt läpi huoneen ja... pujahti ulos ikkunasta! Voi toki! Kuka olikaan jättänyt ikkunan auki?!

Sirri hyppeli riemuissaan oksalta oksalle. Hän lensi koivun latvasta haavan latvaan, haavan oksilta katajapensaasen. Heikki juoksi hädissään pitkin pihaa häkki kädessä. Viimeisen kerran hän näki Sirrin kuusen latvassa. Sieltä se lehasti lentoon ja katosi kauas metsään.

Heikki viipyi päivälliseen asti Sirriä etsimässä. Vihdoin hän palasi kotiin ja istui toisten lasten kanssa suuren pöydän ympärillä ruokasalissa.

— Heleijaa! Nyt saadaan pannukakkua! kuului yhtaikaa neljästä suusta ja kahdeksan säteilevää silmää loisti ilosta, kun keittiön ovi avattiin.

Vilho siveli kädellä rintaansa näyttääkseen, kuinka pannukakun piti luistaa alas. Anna hyppi tuolillaan. Elsa oli vähällä pistää nenänsä pannukakkulautaselle ja pikku veikon kädestä putosi lusikka pöydälle. Hän nauroi niin, että tusina valkoisia hampaita kiilsi suussa kuin heleä helminauha. Käsiään kurottaen lapset odottivat ruskeata, sokeroitua pannukakkua.

Pikku Heikki yksin istui totisena. Häneltä oli kadonnut ystävä... ja sitä eivät mitkään herkut voineet palkita.

Olihan se hänen oma syynsä. Miks'ei hän huomannut, että ikkunan yläruutu oli auki?

Mutta Sirrillä oli iloisin päivä koko hänen elämässään. Hän lensi ja hyppeli, hän lauloi ja riemuitsi. Hän sai tuhansia tuttavia lintujen maailmasta tuolla suuressa, ihanassa metsässä.

Mutta sitten tuli ilta ja aurinko laski metsän taa.

Metsässä alkoi hämärtää. Linnut lakkasivat laulamasta. Kevätilma tuntui kolealta. Sirri pörristi höyhenensä ja asettihe pyöreänä pikku höyhenkeränä oksalle. Hän asetti pienet varpaansa hyvin lähelle toisiaan ja... nukkui.

Kastehelmi valahti alas oksalta. Sirri säpsähti ja heräsi. Hän joi kastepisaran. Se oli hänen aamukahvinsa. Ja sitten hän ojensi päänsä hakeakseen siemeniä kupista. Mutta kuppia ei ollutkaan. Heikkiä ei näkynyt ja kukaan ei pitänyt huolta Sirristä. Hän oli tottunut asumaan lämpimässä huoneessa ja syömään valmista ruokaa siemenkupista. Sen vuoksi hänen oli nyt niin vaikea itse hoitaa itseään. Töin tuskin Sirri löysi ruokaa suuhunsa. Keväällä ja kesällä saattoi sentään jotenkuten tulla toimeen. Syksy saapui, puista putosi lehdet ja lintujen laulu vaikeni metsässä.

— Vaak, vaak! pani varis lähtien lämpimämpiin maihin. Samaa tietä menivät muutkin linnut. Pikku Sirri vaan istui yksinänsä puun oksalla. Hän oli häkissä syntynyt. Siellä oli aina ollut lämmintä. Siksi ei Sirri älynnyt lähteä pois pohjatuulia pakoon. Hän pörristi vähä väliä höyheniään, ravisteli märkiä siipiään, pisti nokkansa siiven alle, muutteli yhtenään pieniä palelevia jalkojaan. Sirrin oli kylmä. Ja kun talvi tuli, niin Sirriä ei ollut enää.

SAMALLA PELLONPIENTAREELLA.

Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta, milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään kedolle kuolemaan.

Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja voimaa.

Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun päivänkukka joskus ennusti _toivoa_ toivottomalle, _uskoa_ sille, jolta puuttui uskallusta, _rakkautta_ jollekin, joka oli rakkautta vailla, silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa oikea tahi väärä.

Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat sitä ymmärsivät.

Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että tämä vavahteli hermostuneena.

Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka.

Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen, jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan, teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta.

Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää.

Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut.

Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella, sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne. Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin puolin eduksi.

Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen, sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa.