Part 9

Vihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme tulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen ovat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän ja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt ostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi. Siinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei Narymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan ovat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää, mutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin, että yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme vetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa pukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän kipinänsä.

Uskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä ulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla, yksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä, multa kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen herran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat siperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas puheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan lähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat.

Meitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan meidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja, jotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä selvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi sitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta popsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini on hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty tietämättömyyttään syyttämään.

Siellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen” maaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen tarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin maininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle, mutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika. Hän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa. Maa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen sukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut puettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein näkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä vaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit. Itse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut europalaisuutta ulkonäkööni.

Minä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on eksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse Venäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme hylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan häntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa poikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä tainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin laskemaa valistuksen perustusta.

Seuraavana päivänä me taas aluksi ajelimme muutamia hyvin pitkiä kahdeksan virstan taipaleita, kunnes kyytimiehemmekin lopulta jo katsoi parhaaksi määritellä pisimmät välit viideksitoista virstaksi, sillä vähitellen oli toverinikin ruvennut ihmettelemään aasialaisten virstojen pituutta.

Illalla saavuttiin Tymskojeen. Jo aikoja ennen olivat maat alkaneet muuttua. Siellä täällä näyttäytyi jo melkein tien varrella upeita sedripuumetsiä ja tiekin muutamia kertoja kohosi kummulle. Tuntui kaikesta, että olimme lähenemässä Siperian metsävyöhykettä.

Tymskojen kirkonkylä itse on harvinaisen kauniilla paikalla joen rannasta kohoavalla kummulla, jonka reunustaa erinomaisen komea sedrimetsä. Ilma siellä on vallan toisellainen kuin alhaalla jokilaaksossa suon päällä sijaitsevassa Narymissa tai alastomassa Ilinossa. Kirkonkylässä on liki neljäkymmentä taloa ja kolme sataa asukasta, kaikki varakasta väkeä. Sisustus muutamissa taloissa on vallan ylellinen verrattuna muitten paikkakuntien taloihin. Löytyypä muutamissa taloissa sellaisia "nykyajan mukavuuksiakin", joita muualla saa turhaan hakea.

Paikkakunnalla oli siihen aikaan 42 karkoitettua, joista 7 valtiollista. Asessori Svinhufvud asui hyvin hauskasti sisustetussa yläkerrassa, johon tullessani luulin todellakin astuneeni parisilaiseen salonkiin. Mutta olihan siellä ollutkin naiskäsi — asessorinrouva Svinhufvudin —järjestystä valvomassa.

Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikkei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.

Kalapaikat olivat Tymskojessa niin lähellä, ettei pyynti karkoitetuillekaan tuottanut hankaluuksia. Ahkerasti he kalastusta kuuluivat harjoittaneenkin. Kalasta oli itse asessorikin tulossa meidän saapuessamme.

Yleensä tuntuivat Tymskojen karkoitetut olleen tyytyväisiä karkoituspaikkaansa. Siperian asukkaatkin pitävät Tymskojen kirkonkylää parhaimpina siperialaisina siirtoloina ja samallaisen vaikutuksen se meihinkin teki.

Kaksi vuorokautta Tymskojessa vietettyämme lähdimme paluumatkalle. Puolisentoista vuorokautta ajaa nujuutettuamme olimme taas Narymissa entistä ympyrää kiertämässä. Mutta tuuletuttaa olimme hiukan itseämme saaneet ja ajaa vartioimattomina 240 virstaa.

Sekin on onni onnettomuudessa.

XI.

Viranomaiset ja me.

Päällikköjä meillä karkoitetuilla oli koko runsaasti.

Ensinnäkin läänin kuvernööri, jota me emme koskaan saaneet nähdä. Hän pysyi koreasti pääkaupungissaan, eikä hän sielläkään näyttäytynyt karkoitetuille, eikä juuri muillekaan lääninsä asukkaille. Kuvernööri olikin vanhan järjestelmän vallitessa Venäjällä niin suuri herra, että se, jonka onnistui päästä hänen puheilleen, voi huoleti merkitä ristin seinään.

Meidän karkoitettujen asioita hoiti varakuvernööri Wolodimirow, entinen mustasotnialaislehden "Semstshinan" toimittaja. Hänen puheilleen sattuivat väliin Tomskissa satunnaisesti majailevat karkoitetut pääsemään, mutta ”audienssista” ei tavallisesti ollut apua, sillä hän piti periaatteenaan suhtautua kaikkiin pyyntöihin ja anomuksiin kielteisesti.

Muistan, miten kerran erään Tomskin sairaalassa makaavan valtiollisen vaimo kävi pyytämässä samaiselta varakuvernööriltä, että hänen Kusnetskiin siirretty miehensä saisi matkustaa omalla kustannuksellaan määräpaikkaansa.

Vastaukseksi tuli tavanmukainen jyrkkä kielto.

— Niin, mutta onhan mieheni sairas ja onhan ollut tapana sallia...

— En voi mitään, sellainen on laki.

Vaimo lähti pois epätoivoissaan, sillä perheenisän tila oli siksi arveluttava, ettei häntä mitenkään olisi voinut lähettää jalkapatikassa Kusnetskiin taivaltamaan.

Silloin tuli odottamaton apu. Muuan tuttava tiesi kertoa, että Tomskissa asuu eräs Venäjän kansanliiton — tunnetuimman mustasotnialaisjärjestön — jäsen, jolle varakuvernööri on velkaa. Sopisi kääntyä tämän liittolaisen puoleen, ehkäpä hän tällaisessa tapauksessa haluaa auttaa, sillä hän on itsekin kymmeniä vuosia takaperin ollut karkoitettuna, vaikka sittemmin muuttanut mieltään.

Tuumasta toimeen. Eihän tuo ota, jos ei annakaan. Vaimo meni mustasotnialaisen puheille. Tämä asian kuultuaan lupasi sen järjestää. Pistäysi toiseen huoneeseen puhelimeen ja pyysi vaimon odottamaan.

Parissa minuutissa oli asia järjestyksessä. Kun vaimo auttajansa kehoituksesta meni uudestaan Wolodimirowin puheille, oli tämä pehmeä kuin karitsa ja käski kanslistinsa heti kirjoittaa matkatodistuksen.

"Laki" oli hyvin yksinkertaisella keinolla saatu vaikenemaan, sillä se laki oli varakuvernööri itse.

Kyllä piti olla jo totinen paikka, ennenkuin siltä herralta sai luvan Tomskiin matkustamiseen ja totisessakin paikassa se lupa seurasi vasta puolen vuoden kuluttua, ja silloin sitä hyvin monessa tapauksessa ei enää tarvittu, sillä luvanhakija makasi kolme kyynärää nurmen alla.

Seuraava aste kuvernööristä oli isprawnikka. Hänen puoleensa oli käännyttävä esim. silloin, kun haluttiin siirtoa johonkin toiseen paikkaan karkoitusalueella. Virallista kiirettä hänenkin kansliassaan pidettiin, paitsi Silloin kun hakijalla oli asiamies, joka voi hakupaperin alle pistää vähä muutakin. Mutta siitä myöhemmin.

Isprawnikka oli sentään niin armollinen, että suvaitsi kerran vuodessa matkustaa halki koko julman avaran piirinsä, jolla pituuttakin oli yli 600 virstaa. Tällä matkallaan otti hän vastaan anomuksia, sekä suullisia että kirjallisia, mutta jätti useimmiten niihin vastaamatta, tai vastasi kieltävästi, lukuunottamatta juuri edellämainitunlaista tapausta.

Lähimpänä päällikkönä oli pristaw, joka käyttäytyi kutakin karkoitettua kohtaan sen mukaan mimmoinen maksukyky tällä oli, tai mikäli tämä muuten osasi häntä peloitella.

Pristawin apulaisena oli suurimman osan Narymissa oloaikaani muuan urjadnikasta (maalaispoliisista) kohonnut mies, joka juovuspäissään kuului kerskuneen tappaneensa kahdeksan miestä yhdellä kertaa (talonpojat olivat kerran vahingossa ajaneet karjansa kielletylle alueelle ja silloin oli tämä herra toisten poliisien kanssa ampunut ajajat), eikä pelkäävänsä muita kuin jumalaa.

Narymissa sattui hänelle pieni "erehdys". Tuli myyneeksi ruunun ampumatarvevaraston, jota pidettiin alkuasukasten (ostjakkien y.m.) tarpeiksi, omaan laskuunsa. Tämän tempun johdosta hänet siirrettiin kolmensadanviidenkymmenen virstan päähän perustettuun uuteen karkoituspaikkaan, Moltshanowon alueelle, piirivartijaksi. Sielläkin oli tullut kommelluksia, joista myöhemmin lähemmin, ja hän sai siirron Irkutskiin pristawin apulaiseksi. Mutta rangaistuksen hän joka tapauksessa vältti.

Pristawin komennettavana oli suuri lauma poliisivartijoita. Nämä ne yhtämittaa olivat välittömässä tekemisessä karkoitettujen kanssa. He olivat melkein kaikki siveellisesti rappeutuneita miehiä, jotka antautuivat ala-arvoiseen tehtäväänsä välttääkseen sotapalveluksen ja rintamaan menon.

He olivat valmiita mihin tahansa, pieksämään karkoitettuja, ryöväämään heidän tavaroitaan, yleensä kaikellaisiin alhaisiin tekoihin.

Joku aika ennen minun tuloani Narymiin olivat siellä juopuneet vartijat ilman minkäänlaista syytä ampuneet neljä valtiollista karkoitettua. Asia oli jätetty sikseen, vartijat vain oli siirretty toiseen paikkaan. Ei ollut viitsinyt tutkintotuomari lähteä pirttinsä lämpimästä ajamaan viittäsataa virstaa noin joutavan asian kuin neljän valtiollisesti epäluotettavan henkilön murhan vuoksi.

Aluksi aikoivat vartijat käyttäytyä vanhaan tapaansa meitäkin kohtaan, pieksivät erään ylioppilaan puolikuolleeksi ja harjoittivat kaikellaista ilkivaltaa. Mutta asema muuttui pian toiseksi. Valtiollisesti karkoitettuja tulvi tulvimalla ja kohta oli meitä melkein yhtä paljon kuin vartijoitakin. Silloin nostettiin anarkia anarkiaa vastaan. Pieksäjät vedettiin tilille ja pantiin heidät itsensä pyytämään pristawin kautta hallinnollista rangaistusta. Sen he tekivätkin, istuivat arestinsa ja paransivat tapansa.

Sitten estettiin vartijat tulemasta karkoitettujen asuntoihin asiatta. Jollei heitä saatu näistä "tarkastusmatkoistaan" lakkaamaan hyvällä, niin käytettiin pahaa. Lähetettiin kerran nurinniskoin portaita alas; jollei se auttanut, niin tehtiin sama temppu niin monta kertaa, että halu läksi.

Sillä tavoin saatiin rauha maahan ja meille määräämisvalta. Joskus kyllä saattoi seurata karkoitetuille hallinnollisia rangaistuksia, mutta syy oli silloin päällystön, vartijat eivät uskaltaneet tehdä ilmiantoja. Aiheetkin olivat sellaiset, jotka päällystö suoraan tiesi, omavaltaiset poistumiset asuma-aloilta, vastalausujajoukkueitten saapuminen naapurikylistä muonarahojen viivyttelemisen tähden j.n.e. Eihän sitä nyt ihan joka paikassa jaksettu määräämisvaltaa pitää, mutta enimmäkseen kyllä.

Näin oli Narymissa, mutta Moltshanowossa oli asianlaita toinen. Siellä harjoitettiin pieksämistä vielä kauan sen jälkeenkin, kun Narymissa oli saatu välit selviksi.

Päästäkseni puhumasta omaan laskuuni otan tähän yhden monista ylemmille viranomaisille jätetyistä valituksista. Sen on jättänyt valtiollinen karkoitettu Minz 5. p:nä maalisk. (v.l.) 1916.

Maaliskuun 10. p:nä (v.l.) 1915 neljä päivää saapumiseni jälkeen karkoituspaikalleni Alatajewon kylään, anoin minä saatuani Narymin lääkäriltä sairaustodistuksen, Tomskin kihlakunnan isprawnikalta siirtoa Narymin kaupunkiin. Anomukseeni myönnyttiin. Kirjelmässään huhtik. 6 p:ltä 1915 isprawnikka lausui: 'Minz siirrettävä Narymiin, missä hän voi saada yhtämittaista lääkärinapua'. Lääkärintodistus oli liitetty papereihin, ja minä näin sen monta kertaa omin silmin.

Elokuun alussa, kun alkoi karkoitettujen siirtäminen Moltshanowon volostiin, pyysin minä 5:nnen (Narymin) piirin pristawilta siirtoa mainittuun paikkaan, koska pidin itselleni edullisempana asua verrattain paljo eteläisemmässä paikassa. Sen ohessa pyysin herra pristawia siirtämään minut vain siinä tapauksessa, että joudun itseensä Moltshanowon kirkonkylään, jossa on koko piirin ainoa sairaala ja lääkäri. Pristaw lupasi minulle tämän.

Syyskuun 1. p:nä minä yhdessä kymmenen muun henkilön kanssa saavuin Moltshanowon kirkonkylään. Seuraavana päivänä yhdeksän saapuneista lähetettiin Maikowon kylään. Minulle ei kukaan puhunut sanaakaan siitä, että olisin ollut määrätty johonkin toiseen paikkaan. Syysk. 20. p:nä minut kutsuttiin pristawin kansliaan erään vaatetusapua koskevan seikan vuoksi. Minut otti vastaan kirjuri Beljajew, pristaw oli juuri silloin Tomskissa. Haettuaan esille paperini, ilmoitti Beljajew, että minä olen määrätty Maikowoon, enkä saa asua Moltshanowossa, ja että minun täytyy viipymättä lähteä määräpaikkaani. Minä vastasin, ettei minulle ole kukaan tästä seikasta maininnut, ja että minua koskevien paperien joukossa on lääkärintodistus minun sairaudestani ja lupa asua siellä, missä on lääkäri, sekä että minä kaikessa tapauksessa odotan pristawin tuloa ja puhun hänen kanssaan. Beljajew syyti silloin minua kohtaan koko joukon uhkauksia: lupasi sulkea putkaan, tehdä pöytäkirjan omavaltaisesta poistumisesta määräpaikalta, käyttää minua kohtaan asevoimaa (sivumennen sanoen Beljajewin lempilause). Minä poistuin. Parin tunnin perästä saapui luokseni Moltshanowon vartijavanhin P. Greck ilmoittamaan, että kehoittavat minua matkustamaan Maikowoon, jonka karkoitettujen luettelossa minun nimeni löytyy. Kysymykseeni minne minä hänen käsityksensä mukaan olen määrätty, vastasi Greck, että hänen luetteloillensa mukaan minä olen Moltshanowossa, mutta kanslian luetteloissa kuulun Maikowoon. Greck oli yhtä mieltä minun kanssani siitä, että tämän väärinkäsityksen voi selvittää vain pristaw, ja neuvoi minua odottamaan hänen paluutaan.

Saatuani näin pristawin muodollisen sijaisen suostumuksen jäin oloilleni.

Syysk. 24. p:n aamuna minun vielä nukkuessani tuli asuntooni kolme poliisivartijaa, joista yksi, Obuhow, oli varusteltu kiväärillä. Viimemainittu heti lausui: 'valmistaudu matkalle Maikowoon'. Minä vastasin, että en suostu lähtemään, koska minulla on vartijavanhimman lupa jäädä Moltshanowoon pristawin tuloon saakka. Obuhow nosti silloin kiväärinsä aikoen lyödä minua pyssyntukilla päähän (en ollut ehtinyt vielä nousta vuoteesta), mutta toinen vartija ennätti tarttua Obuhowiin estäen iskun. Asuintoverini Mihail Leonowin huomauttaessa, ettei vartijalla ole oikeutta lyödä, latasi Obuhow samassa kiväärinsä, mutta toinen vartija käänsi syrjään pyssyn suun. Pukeutuessani yritti Obuhow vielä muutamia kertoja lyödä minua, mutta hänen toverinsa joka kerta torjui iskun. Koko ajan O. kiroili ja huudahteli: 'kaikki lyön mäsäksi, eikä minulle siitä mitään tule, kiittävät vain'.

Pristawin saavuttua juttelin hänen kanssaan ja sain luvan jäädä Moltshanowoon. Silloin selvisi, ettei lääkärintodistusta enää ollut papereilleni joukossa. Minne se oli joutunut ja millä tavoin? — en tiedä.

Pieksämisjärjestelmä on viime aikoina saavuttanut erinomaisen laajuuden. Kerron pari minulle tunnettua tapausta. Toinen niistä sattui aivan silmieni edessä.

Karkoitettu Gamshei Modlin saapui syyskuun ensimäisellä puoliskolla Moltshanowoon Narymin alueelta. Syysk. 22. p:nä mainittu kirjuri Beljajew ilmoitti hänelle, että hänen täytyy matkustaa Grishinskin kylään. Modlin juuri siihen aikaan hankkiutui sairaalaan. Kun hänelle ilmoitettiin siirrosta, meni hän sairashuoneelle ja Moltshanowon lääkitsemisaseman hoitaja antoi hänelle sairaustodistuksen liittäen siihen huomautuksen, ettei voi juuri sillä hetkellä sijoittaa M:ia sairaalaan sairaspaikkojen puutteen vuoksi ja pyysi jättämään M:n toistaiseksi Moltshanowoon. Tämän todistuksen kanssa ilmaantui M. kansliaan, mutta Beljajew siitä huolimatta käski hänet hankkiutumaan matkalle. M. toisti vielä, että hänen on välttämätöntä päästä sairaalaan terveytensä palauttamisen vuoksi. Silloin läsnäoleva vartija Obuhow tarttui nurkassa olevaan kivääriin ja löi pistimellä M:n käteen. Haavan kädessä olen nähnyt omin silmin. Jonkun ajan kuluttua näin asuntoni ikkunasta, kuinka M:n kortteeriin meni kolme vartijaa, niitten joukossa Obuhow kiväärillä asestettuna. Minä astuin kadulle. Hetken päästä syöksyi M. kadulle yltäänsä veressä; hänen oikeassa poskessaan ammotti suuri haava. Hänen jälessään tuli O. ja ajoi hänet edellään kansliaan. Sieltä tulivat he takaisin hevosella, kokosivat M:n tavarat ja veivät hänet Grishinskin kylään.

Modlin on jo vanhanpuoleinen mies, kauhean arka, eikä kykene vastustamaan vartijaa, ei edes sotkemaan tätä sanoilla.

Modlinin pieksemistilaisuudessa oli läsnä viisi todistajaa (seuraa nimet).

Katson tarpeelliseksi huomauttaa seuraavaa: joku aika takaperin Modlinia kuulusteli Tomskin kihlakunnassa matkustava kuvernementtihallituksen virkamies Sawadowski. Huoneeseen, jossa kuulustelu tapahtui, saapui jollekin asialle vartija Obuhow. Kertoessaan parhaillaan tapahtumasta ja nähdessään O:n pyörtyi M., niin suuri oli kokemansa vaikutus häneen.

Modlin osoitti Sawadowskille seuraavaa: kun häntä verta vuotavana vietiin hevosella, vaati häntä saattava O. häneltä viittäkymmentä kopeekkaa. Modlin ei voinut summaa luovuttaa, kun hänellä ei ollut rahaa. Obuhow vaati edes kolmeakymmentä kopeekkaa. M. uudisti kieltonsa. Huomatessaan M:n rinnassa merkin, joka annetaan ilmalaivaston hyväksi lahjoittaneille, haukkui O. M:ia sanoen: 'laivastolle sinulla riittää viisi ruplaa, mutta minulle ei kolmeakymmentä kopeekkaa'.

Lokak. 31. p:nä 1915 Magotshinon kylässä (Moltshanowon alueella) vartija Njemtshenko pieksi valtiollista karkoitettua Fischbeiniä sen johdosta, että viimemainittu pyysi lupakirjaa matkustaakseen Moltshanowoon. N. sulki asuntonsa oven ja ja pieksi F:iä, kunnes kyllästyi; ensin nyrkeillä, ja kun käsi väsyi — tuolilla. Magotshinon karkotettujen keskuudessa tämä tapaus herätti kiihtymystä. Sattumalta kylän läpi matkustava piirivartija Ishutenko, joka hoiti 6:nnen piirin pristawin apulaisen virkaa, rauhoitti karkotettuja ja lupasi laatia pöytäkirjan pahoinpitelystä. I. kutsui luokseen Fischbeinin ja laati pöytäkirjan — häntä vastaan omavaltaisesta poistumisetta karkoituspaikalta, joka muka oli tapahtunut joitakin viikkoja sitten. Ainoastaan pitkien keskustelujen jälkeen meidän, F:in toverien, onnistui taivuttaa itse pristaw Forlow laatimaan pöytäkirja pahoinpitelystä.

Karkoitettujen ampumista vartijain puolelta, joskin se on harvinaisempi ilmiö, on sentään tapahtunut useampia kertoja. Elok. 31. p:nä Snamenskajan kylässä vartija Sysonow ampui takaapäin levollisesti kulkevaa ja mitään aavistamatonta karkoitettu Serikowia. Laukauksen johdosta paikalle kiirehtineille toisille karkoitetuille tukkihumalainen vartija ei voinut selittää ampumisen syytä, mutisihan vain jotain.

Kolbinskin kirkonkylässä juopuneet vartijat joutuivat sanasotaan samallaisessa tilassa olevien rikollis-karkoitettujen kanssa. Tuloksena vakavasti ampuma-aseen haavoittama karkoitettu Kowtshinski.

Lopettaen katsaukseni muutamiin karkoitettujen oikeudellista asemaa Moltshanowon piirissä kuvaaviin tapauksiin tämän karkoituspaikan lyhyen olemassaolon aikana tahdon vain huomauttaa, että Tomskin kihlakunnan isprawnikan Pelioshewskin toimeenpanema järjestelmä — kuten eräs vartija lausui — antaa karkoitettujen kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tuntea olevansa karkoituspaikoissa, lyömis-, väkivalta- ja ampumisjärjestelmä, johtaa luonnollisesti siihen, että parhaiten väkivallan harjoittamisessa kunnostautunut vartija saa joka kerralta ylennyksen. Tomskin kihlakunnassa selkäsaunoistaan tunnettu vartija Njemtshenko piestyään Ilinon kylässä, missä hän oli nuorempana vartijana, karkoitettua Tshetshko-Balakeria määrättiin Pashnjan kylään vanhimmaksi vartijaksi. Harjoiteltuaan mainitussa kylässä koko joukon selkäsaunojen jakelua, määrättiin Njemstshenko vanhimmaksi Magotshinon kylään (Moltshanowon alueella), missä karkotettuja on enemmän kuin Pashnjassa. Ei ole syytä huomauttaa, millaisen vaikutuksen tämä tämmöinen yleneminen tekee toisiin vartijoihin.

En tiedä, miten lääninhallitus suhtautuu tällaisiin asioihin, mutta kuvaavia ovat erään lääninhallituksen karkoitettujen tilaa tutkimaan komennetun virkamiehen Senkewitshin sanat: "vartijoita vastaan", sanoi hän, "te valitatte, pristawia vastaan samoin, isprawnikka ei teitä miellytä, kuvernööri on paha pitäisikö teille joka kylään ministeri sijoittaa. Meillä ei Venäjällä tosiaankaan riitä tähän tarkoitukseen ministereitä'."

Kylläksi pieksämisistä.

Tässä yhteydessä on vielä puhuttava lahjomisjärjestelmästä. Sehän on yleinen pahe Venäjällä, mitenkäpä karkoitusalue olisi voinut olla ilman sitä. Sangen runsaan veron Tomskin kihlakunnan viranomaiset kantoivatkin. Heillä ei ollut mitään taksaa, ottivat vain kultakin varallisuutensa mukaan. Valtiolliset karkoitetut eivät veroa suostuneet maksamaan ja siitä syystä ei heillä ollut mitään etujakaan, vaikka kyllä varsin usein sattui sellaisiakin tapauksia, ettei maksettu lahjuskaan tuottanut vastaavaa hyötyä.

Niinpä johtuu mieleeni seuraava tapaus:

V. 1915 pristaw Walterin aikana sairastui muuan karkoitettu Tunkewitsh ankaraan hermotautiin, jonka vuoksi Narymin lääkäri antoi hänelle määräyksen siirtyä Kolpashewoon (noin 150 virstaa Narymista etelään), jossa hänet voitaisiin sähköhoidolla parantaa. Pristaw ei täyttänyt määräystä, luultavasti siksi, ettei saanut rahaa. Silloin läksi T. omin lupinsa. Hänet tuotiin takaisin Narymiin, josta pristaw karkoitti hänet omavaltaisen poistumisensa vuoksi Kalgujakiin, Narymin piirin pohjoisimpaan ja kurjimpaan kolkkaan. Lääkäri antoi uuden todistuksen, jonka mukaan T:n täytyi ehdottomasti asua semmoisessa paikassa, jossa keskeytymätön lääkärinapu oli saatavissa. T:n vaimo meni todistuksen kanssa pristawin kansliaan, jossa sattui olemaan pristawin apulainen Ishutenko. Tämä vastasi, että pyyntöön voidaan suostua sillä ehdolla, että rouva T. luovuttaa Punaisen Ristin (!) hyväksi kymmenen ruplaa. Rouva maksoi rahat, mutta mitään kuittia ei I. antanut. Maksaja kyllä arvasi, mihin kymmenruplanen joutui, mutta ei siitä välittänyt, olipa vielä iloinenkin, että niin vähillä lunnailla pääsi.

Nyt olisi luullut asian olevan selvä ja miehen vapautuvan Kalgujakin rangaistussiirtolasta. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta Kalgujakin vartijavanhin kieltäytyi antamasta lupakirjaa matkaa varten. Silloin T. luottaen pristawin apulaisen lupaan läksi omin luvin Narymiin. Siellä kohtasi häntä uusi yllätys. Pristaw Walter, joka nyt oli itse paikalla, vangitsi T:n ja lähetti hänet Tomskin vankilaan kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta omavaltaisen poistumisensa tähden Narymista Kolpashewoon. Pristaw oli näet tehnyt kuvernöörille ilmiannon T:ia vastaan ja saanut jo sillä välin tuomion käsiinsä.