Part 8

Mistäpä ne rahat olisi saatu, jos rahoja olisi tarvittu. Mutta toimitukset ymmärsivät aseman ja lähettivät julkaisunsa suuresta kiitoksesta.

Karkoituspaikalla kävi sivistystyö kuumeisella kiireellä. Vankila ja karkoitus — siinä Venäjän työläisten korkeakoulut. Niissä saa hän levähtää ja tietojansa kartuttaa. Kehittyneemmät opastavat vähätietoisempia, yhteisvoimin pyritään yhteiseen päämäärään.

Mutta valtiollisetkin karkoitetut väsyivät ja heidän henkiset harrastuksensa herpoutuivat. Ihminen ei jaksa ijänkaiken työskennelläkään erämaassa. Henki ei pysy joustavana ja tahtokin jo lopulta tylsistyy. Jo v. 1916 alkoivat opintorenkaitten saumat ratkeilla, syntyi henkilökohtaisia kinasteluja, sitten lopulta ilmiriitoja. Kaikki järjestetty toiminta, niin henkinen kuin taloudellinenkin, joutui täydelliseen hajaannustilaan.

Kaivattiin elämän hyörinää. Sitä vaati sekä silmä että henki. Mutta viidensadan virstan päähän ei kuulu elämän humu. Aina samat ihmiset kiertämässä samaa ympyrää. Jospa edes kerran kuussa tai vaikkapa vain kerran vuodessa näkisi tuntemattomat kasvot! Mutta ei... ei... Tulee lopulta villiksi ja alkaa karttaa vähiäkin tuttaviaan. Sielussa syntyy elävältä haudatun kamala tunne. Eläviä ruumiita olivat ne kärsiväkasvoiset haamut, jotka likaisia katuja ilman päämäärää edestakaisin kuljeskelivat.

Ja se, mikä elämää oli, oli keinotekoista ja kummallista.

Kuten ennen on kerrottu, tuli posti kerran viikossa, kesällä pitemmänkin väliajan perästä. Mutta postin väliaikoina levisi aina mitä oudoimpia huhuja. Kukaan ei voinut tietää, mistä ja miten ne olivat saaneet alkunsa, mutta jokainen niitä ahmi ja näytti ikäänkuin niistä elävän. Ja päivän kuluessa ne kasvoivat kuin vuorelta alas vyöryvä lumimöhkäle. Kaikkien aiheena oli sota tai karkoitettujen vapautus. Milloin olivat saksalaiset vallanneet Pietarin tai Moskovan, milloin olivat venäläiset tunkeutuneet Berliniin ja tämän riemusanoman saatua oli heti annettu karkoitettujen vapautuskäsky. Saapui sitten posti ja toi sanomalehden. Asema ennallaan, laukausten vaihtoa, tiedustelijain retkeilyjä ja siellä täällä tykkien jyskettä, eikä sanaakaan vapautuksesta. Kukaan ei sentään ihmetellyt. Ehkä ei kukaan ollut uskonutkaan siivekästä huhua, vaikka oli ollut valmis sitä levittämään joka taholle. Pitihän toki olla puheenaihetta sellaisissa oloissa.

Kaksi kertaa vuodessa oltiin ilman postia ja ilman sähkölennätintä kaksi kuukautta kummallakin kertaa. Silloin ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada tietoja muusta maailmasta ja kuitenkin oli juuri silloin huhuja mitä hurjimpia liikkeellä. Niitä kertoi toinen toiselleen lukemattomia. Mistä ne olivat tulleet? Kukaan ei tainnut tulla kysyneeksi. Langatonta sähkölennätintä ei Narymiin ainakaan ollut ja ilmapurjehduskin on siellä tuntematon.

Ja huhujen pyörteessä huoattiin: oh, kunpa pääsisi edes Tomskiin, siellä kai tiedetään paljon, onhan niin tärkeä aika elettävänä. Palasi joku Tomskista. Kohta oli hänen ympärillään sankka parvi: — mitä, mitä uutta? Nähtävästi ei mitään. Tulija tiesi vähemmän kuin narymilaiset, sillä hän oli tullut maailmasta, jossa ei ole elämää janoavia ihmisiä eikä huhuja.

Kaikesta huolimatta voi syyllä sanoa, että valtiollisten karkoitettujen asema oli helpompi. Heille voi tulla tylsyyden hetkiä, mutta joskus ainakin saattoivat he tarttua kirjaan, joskus ainakin pysyi kynä kädessä ja voi kirjoittaa kirjeen ystävälleen tai sanomalehdelle. Mutta kauheampi oli suuren ei-valtiollisten karkoitettujen lauman laita. Varkaista en puhu, sillä he löytävät aina ja joka paikassa toiminta-alan, mutta entä ne sadat muut, jotka sattumalta olivat joutuneet karkoituspaikalle: kauppiaat, talonpojat, käsityöläiset, työmiehet y.m. He eivät olleet ennenkään kirjoja viljelleet, eivätkä liioin kynätöitä tehneet, — monet, ehkä useimmat heistä, olivat tuskin lukutaitoisia. Millä he aikaansa kuluttivat?

Siinä kysymys, johon en osaa vastata. Sen vain tiedän, että monet juuri sen joukon keskuudesta menettivät järkensä. Toiset heistä tulivat aivan pelottaviksi, ja monta kertaa muistan istuneeni veitsi jalkojen välissä ja paksu sedripuukeppi vierellä sellaisen kutsumattoman vieraan huoneeseeni tunkeuduttua.

Mutta puhukoon tästä seikasta virallinen asiakirja. Monien valitusten johdosta oli muuan "hänen ylhäisyytensä", todellinen valtioneuvos, sisäasiainministeriön virkamies lähetetty Narymiin tutkimaan sikäläisiä tapahtumia. Hänelle osoitettiin joukko valituksia, joista yhdestä otan tähän seuraavaa:

"Mielisairas Korolewin, jonka jäätyneen ruumiin teidän ylhäisyytenne itse näki, kohtasin minä Nowo-Ilinskissä jouluk. 22. p:nä (v.l.) 1915, missä hän ja valtiollinen karkoitettu Wegman saavuttivat minut matkallani Narymin alueelle." (Asian kertoja oli ollut siirrettynä Moltshanowon alueelle Narymista, mutta palautettu sieltä taas takaisin entiselle asuinpaikalleen.)

He olivat lähteneet Tomskista julmaan 45° (Reaumuria, siis noin 56° C) pakkaseen. Korolewille ei oltu annettu lämpimiä vaatteita eikä hänelle kuuluvaa vaatetusrahaa (18 rpl. 43 kop.). Hänet oli sullottu rekeen lyhyeen takkiin ja rikkinäisiin jalkineihin puettuna. Jo ensimäisellä asemapaikalla, 12 virstan päässä Tomskista, hänen oli täytynyt hieroa lumella paleltuneita käsiään. Satunnainen matkatoverinsa Wegman oli antanut hänelle parin huopasaappaita ja kyytimiehet säälistä peittäneet hänet turkeillaan. Ja mies oli sanan täydessä merkityksessä hullu. Matkalla hypähteli hän reestä, tanssi, lauloi, repi vaatteitaan.

Igodshinskin jurtilla, missä muutimme hevosia, astuimme sisälle lämmittelemään. Jonkun ajan kuluttua Korolew pukeutui ja meni ulos. Hän oli usein ennenkin lähtenyt samalla tavalla, mutta säännöllisesti palannut, eikä tälläkään kertaa, vaikka hänen lähtönsä huomattiin, meitä saattamassa ollut vartija lähtenyt hänen perässään. Jonkun ajan perästä vartija lähetti kyytimiehen pojan etsimään Korolewia. Poika palasi yksin. Silloin lähdimme kaikin etsimään, haettiin koko kylä, mutta ei löydetty. Aamun tullen hänen jäätynyt ruumiinsa löytyi puolen virstan päässä kylästä sijaitsevasta viidakosta.

Samaan aikaan Ilinon kylässä paleltui toinen mielisairas M. Bock. Paleltui senvuoksi, että vartijavanhin Ursulenko, jonka huostaan pristaw Walter oli jättänyt sairaan, ei hankkinut hänelle asuntoa, vaan ainoastaan yösijan talonpoikien luona vuoron perään. Ja kun työssään oleva talonisäntä, jonka luona Bockin piti olla yötä, ilmoitti tämän katoamisesta Ursulenkolle, ei viimemainittu kiinnittänyt ilmoitukseen mitään huomiota, eikä toimeenpannut minkäänlaisia etsiskelyjä. Aamulla taas jäätynyt ruumis. Bock paleltui aivan kylän keskelle tielle.

Kuusikuukautisen Narymissa oloni aikana näin minä kymmenkunta mielisairasta. Jos sairaalla sattuu olemaan raivokohtauksia, suljetaan hänet poliisiputkaan, pidetään siellä useampia viikkoja ja sitten lähetetään Tomskiin, mutta Tomskin mielisairaala jostain syystä hyvin pian päästää pois sairaansa ja heidät täytyy kohta lähettää sinne takaisin, tietysti taas sitä ennen maistettuaan Narymin poliisivankeutta. — Jos hulluus on lievempää laatua, maleksii mielisairas pitkin Narymin katuja, hän ei koske kehenkään, eikä kukaan häneen.

Mielisairasten prosenttimäärä — Narymista päättäen — ei ole lainkaan vähäpätöinen.”

Niin valituksen kirjoittaja. Hän puhuu kuuden kuukauden kokemuksista, minä voin puhua melkein kahden vuoden ja yhtyä täydellisesti häneen.

Ja kyllä kai niitä paljon täytyi mielipuolia olla, koskapa väliin lähetettiin heidän mukanaan selvä mieskin hullujenhuoneeseen. Erityisesti muistan erään sangen sivistyneen ja miellyttävän puolalaisen — nimi on haihtunut muististani, vaikka tunsinkin miehen hyvin — kohtalon. Häntä pidettiin mielisairaalassa monta viikkoa, ja kun hän myöhemmin, tavatessani hänet Tomskissa, kertoi muistelmiaan, en minä voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän niinkin hyvällä hermostolla oli palannut laitoksen yleishuoneesta, jossa oli saanut pitkän aikaa suorastaan taistella henkensä puolesta.

Entä aineellinen toimeentulo? Narymin hökkelit, joissa kovalla pakkasella saattoi palelluttaa nenänsä, tietäisivät varmaan kertoa monta pöyristyttävää historiaa kurjuudesta ja kärsimyksestä, puutteesta ja sairaudesta. Monta katkeraa kyyneltä lienee siellä heinätyyny saanut kätkeä yksinäisten, unetonten yönhetkien vieriessä. Monen kotiseutu oli sodan jaloissa, eivätkä he voineet saada avustusta mistään päin. Useampi taas oli lähtenyt rahattomana matkalle varattomista oloista, joten yleinen puute vallitsi. Valtion myöntämä apuraha oli aluksi 7 rpl. 70 kop. kuussa. Sittemmin se ylennettiin 9 rplaan 50 kop., mutta oli sittenkin riittämätön. Työnansiosta alkuaikoina ei myöskään voi vakavasti puhua. Viranomaiset eivät suostuneet antamaan lupaa poistua asuntopaikalta, eikä Narymin alueella juuri ollut työtä saatavissa. Vasta viime aikoina, kuten yllä on jo huomautettu, yleisen nälkäkuoleman ollessa ovella, tunsivat viranomaiset olevansa pakoitettuja lupia antamaan.

Puutteellisesta ravinnosta johtuivat monet sairaudet, jotka leikkasivat runsaan sadon. Useita kertoja vuodessa raivosivat myös kulkutaudit kaataen sekä paikallista väestöä että karkoitettuja joukottain.

Monta tuntematonta osatoveria korjattiin haudan poveen. Monta tuttua samoin.

Johtuupa tässä mieleeni toukokuun puolivälissä 1915 kuolleen lättiläisen sosialidemokratin Cristop Mazkarin surullinen kohtalo. Hän oli kuolinhetkellään ainoastaan kahdenkolmatta vanha. Oli saapunut Libausta karkoitettuna sotatilan ajaksi Parabelin kylään, kolmekymmentä virstaa Narymista etelään, helmikuun lopulla terveenä ja toivorikkain mielin. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa oli hän sairastunut suolikuumeeseen. Paikallinen välskäri — Parabelin kylässä sellainen on, muissa kylissä ei juuri löydy — oli sanonut taudin olevan kotimaista koleeraa ja menevän pian ohitse. Kylästä toiseen ei ollut helppo saada lupakirjaa, mutta sairaan tilan yhä huonontuessa oli vartijavanhin kumminkin suostunut sellaisen Narymiin pääsyä varten antamaan. Mutta välskäri teki tenän, hän oli kerran sanonut, että tauti ei ole vakavaa laatua, eikähän toki sopinut hänen lääketieteelliselle oppineisuudelleen noin vaan joittenkin karkotettujen edessä taipua. Vasta aivan viime tingassa, kun sairaan tila jo oli toivoton ja hänelle vielä ilmestyi suuri ajos kaulaan, perääntyi itsetietoinen välskäri ja lähetti potilaan Narymin sairaalaan. Valtiolliset karkoitetut järjestivät täällä toverinsa sairasvuoteelle päivystyksen, että aina oli kaksi henkeä hänen tarpeitaan tyydyttämässä. Toverien huolenpitokaan ei enää voinut auttaa, vaan kuoli Mazkar muutamien päivien kuluttua kiroten koko vallitsevan järjestelmän ja ne, jotka hänet olivat nuoruutensa keväässä temmanneet kotioloistaan ja syösseet kurjuuteen kuolemaan.

Harvinaisissa olosuhteissa sattuivat kaikkikin kuolemantapaukset. Aina niihin oli syynä puutteellinen lääkärinhoito ja viranomaisten ylimielisyys. Erikoisen järkyttävä oli muuan tapaus, jolloin pristawin ja paikallisen lääkärin huolimattomuus saattoi hautaan erään valtiollisen karkoitetun juuri samana päivänä, jolloin hänen piti vapautua neljä vuotta kestäneen karkoituksensa jälkeen.

Eivätkä itsemurhatkaan olleet harvinaisia. Moni oli pakoitettu käyttämään oman käden oikeutta hädän ja puutteen ahdistamana. Erityisesti muistan hyvien tuttavieni Goldsteinin ja Jermolajewin kaksoisitsemurhan. Tarkasti olivat he tekonsa edeltäpäin harkinneet, koskapa Jermolajew, joka vielä ehkä olisi voitu strykniini-myrkyn vaikutukselta pelastaa, voimakkaasti torjui kaikki auttamisyritykset. Molemmat nämä nuoret miehet — Goldstein 22 vuotias, Jermolajew 25 — olivat vanhoja karkoituspaikan kasvatteja. Iloton elämä oli heidät siihen määrin lamauttanut, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien kuukausien perästä tapahtuvaa vapauttamistaan. Heidän toiveensa täytettiin, ainoa toiveensa: heidät haudattiin vierekkäin ulkopuolelle hautuumaan.

Tahdon lopettaa tämän luvun lainaamalla edellämainitusta sisäasiainministeristön lähettämälle tutkijalle jätetystä valituskirjelmästä vielä erään kohdan. Näin se kuului:

"Otan vapauden huomauttaa teidän ylhäisyydellenne jo kertomistani muista tapauksista, jotka kuvaavat karkoitetuille osoitettua lääkärinapua sekä samalla karkoitettujen vaatetusavun saantia.

"Sarafanowkan kylässä (Moltshanowon alueella) kuoli syyskuun puolivälissä 1915 tuntemattomaan tautiin muuan vapaaehtoisesti karkoitetun vaimonsa luokse saapunut Henrik Mats. Parin viikon perästä sairastui itse vaimo Mats kolmen lapsensa kera. Samoin sairastui heitä hoitava karkoitettu nainen Golz. Jonkun ajan perästä sai kuudennen piirin pristaw mainitun kylän vanhimmalta vartijalta ilmoituksen, jonka liitän melkein sananmukaisesti: 'Ilmoitan teidän korkeudellenne, että karkoitettu vaimo Mats ja hänen kolme lastaan (seuraa lasten nimet) sekä heidän luonaan asuva karkoitettu nainen Golz ovat sairastuneet tuntemattomaan tautiin, eivätkä kolmeen viikkoon ole nousseet vuoteesta. En voi heitä lähettää sairaalaan, kun ei heillä ole minkäänlaista vaatetusta'. — Pristaw lähetti tämän tiedonannon Moltshanowon sairaalan välskärille pyytäen häntä matkustamaan Sarafanowkaan sairaita katsomaan. Välskäri ei tavannut itseään vaimo Matsia enää elävien joukossa ja totesi lapsilla sekä Golzilla olevan lavantaudin. Välskäri ei voinut heitä heti lähettää sairaalaan. Sairaat kieriskelivät riepukasassa, lapsilla ei ollut edes paitoja päällään. Välskärin täytyi matkustaa takaisin Moltshanowoon, lähettää sieltä vartijan mukana sairasviittoja ja peitteitä, ja ainoastaan sillä tavoin saatiin sairaat sairashuoneeseen. Onneksi, tai pikemmin ehkä onnettomuudeksi, saatiin pelastetuiksi orvot, joista vanhin oli 13-ja nuorin 7-vuotias. Minne he nyt isättöminä ja äidittöminä joutuvat! Vaatetusapua vaimo Mats ei saanut; hän saapui Narymin alueelta kesällä, ja kesävaatetusapua ei annettu yhdellekään karkoitetulle. Pristaw Walter oli ilmoittanut, että hänen mielestään kukaan karkoitetuista ei kesävaatetusapua kaipaa.

"Tomskin läänissä sijaitsee pieni kihlakuntakaupunki Kusnetsk. Lukemattomien anomusten jälkeen tavallisesti kuvernöörin erityisellä luvalla siirretään vaikeasti sairaita sinne. Siirtämistavasta mainitsen tositapauksen.

"Narymissa asui karkoitettu V. J. Lukin. Sairastaen munuaistautia anoi hän siirtoa Kusnetskiin. Lupa tapasi hänet sairaalassa, missä hän poti vaikeanlaatuista munuaistulehdusta. Ystävät neuvottelivat Lukinin kanssa ja päättivät kaikesta huolimatta lähettää hänet toivoen, että hän jossain Tomskin sairaalassa pian paranee. Narymin lääkäri antoi luvan vaikeasti sairaan lähettämiseen. Tunnottomassa tilassa saatettiin Lukin laivaan. Sairaanhoitajattarena matkusti hänen mukanaan erään karkoitetun vaimo.

"Venäjän karkoituspaikoilla on sellainen tapa, että toiseen paikkaan siirrettyjen karkoitettujen, jollei karkoitus tapahdu rangaistuksen muodossa, sallitaan matkustaa omalla kustannuksellaan, eikä 'etapilla'. Erityisesti sovellutetaan tätä tapaa sairaisiin. Kaikkialla muualla, paitsi Tomskin läänissä, on tämä tapa käytännössä. Lukin tuotiin syysk. 3. p:nä Tomskin sairaalaan ja jo 23. p:nä samaa kuuta hänet vangittiin ja teljetyin siirtovankilaan kuljetettavaksi 'etapilla' Kusnetskiin, jonne hän saapui vasta joulukuun 3. p:nä. Terveisiinkin ihmisiin vaikuttaa 'etappi' sangen turmiollisesti. Koko elämän ajaksi jää joku 'etapilla' saatu vaiva. Mutta Lukin, joka kolme viikkoa ennen ei kyennyt kättäänkään liikuttamaan, työnnettiin 2l 1/2 kuukautiselle etappitielle jalkaisin (melkein koko matkan Tomskista Kusnetskiin kulkee 'etappi' jalkapolkuja).

"Sillä tavoin Tomskin läänissä helpoitetaan sairaitten karkoitettujen kohtaloa — lähetetään heitä parempiin paikkoihin.

"Minkäänlaisesta lääkärinavusta karkoitetuille Tomskin kihlakunnassa ei kannata puhuakaan. Nyt jo kolmatta kuukautta raivoaa lavantauti Tshigoran kylässä Narymin alueella. Kymmenkunta henkeä on jo kuollut. Ensi aikoina ei ollut minkäänlaista apua. Nyt juuri on sinne lähetetty välskäri Panow. Osoitukseksi siitä, mitä lajia tämä välskäri on, tulkoon kerrotuksi keskustelu, joka tapahtui hänen ja Kazorbakin kylän postiaseman pitäjän välillä. Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, että otan vapauden toistaa tämän keskustelun sanasta sanaan:

"— Paljonko otat ajosta, mies?

"— Niin ja niin paljo.

"— Vähä, mies hyvä, ylen vähä, kaura kallistuu, kaikki kallistuu. Minäkin tässä tähän saakka postiasemaa pidin, mutta ei kannattanut, välskäriksi kirjoittauduin.

"Hevosmies välskärin ominaisuudessa taistelemassa lavantautia vastaan!

"Tilanne vielä huononee sen kautta, että joka paikassa kieltäydytään antamasta sairaille lupakirjaa lääkärin luokse matkaamista varten. Valtiollisesti karkoitetun Mazkarin ja karkoitetun Frischin kuolema tapahtui yksinomaan siitä syystä, kuten lääkäri itse ilmoitti, että liian myöhään tuotiin sairaat sairashuoneeseen. Ja kuinka paljon saivat ponnistella Mazkarin toverit, ennenkuin heidän onnistui saada lupa hänen siirtämiseensä Narymiin!

"Hautoja, hautoja, kokonainen rivi hautoja!"

X.

"Naapurissa" kylässä.

Kun on istunut parikin kuukautta sellaisessa "kulttuurikeskuksessa" kuin on edelläkuvailtu Narym, niin eipä tunnu pahalta, jos sattuu tulemaan tuttava, joka ehdottaa pientä huvimatkaa erämaahan, omia kotinurkkia kauemmaksi.

Helmikuun lopulla 1915 teki edellä tässä kirjassa mainittu sanomalehtimies Semeshko minulle sellaisen ehdotuksen, että pistäytyisimme naapuriin kyläilemään. Niin — tosiaankin — naapuriin, vaikka kylä, jota ehdotus koski, sijaitsi noin 120 virstan päässä Narymista. Mutta Siperiassa ei pistäydytäkään naapurissa päiväsiltään, vielä vähemmän tuntisiltaan, kuten meillä, vaikkei meidänkään maamme juuri tiheäänasutun maineessa ole. Naapurikylän nimi oli Tymskoje ja siellä asuskeli siihen aikaan Suomen Eduskunnan entinen puhemies P. E. Svinhufvud samassa ominaisuudessa kuin mekin, kyläilemään hankkiutujat.

Mutta meidän matkallelähtömme ei käynyt päinsä noin vain muitta mutkitta. Edellä on jo tainnut tulla huomautetuksi, että sellaisesta mutkattomasta matkallelähdöstä seuraa kolmen kuukauden matka erääseen tiettyyn paikkaan, jossa on vielä hiukan vähemmän kävelyalaa kuin karkoituspaikalla.

Se mutka, joka tässä oli muistettava, oli pristawin lupalappu. Sellaisen hän kyllä antoikin, tosin hiukan epäillen, sillä eihän hän muka voinut tietää, minkälaisissa aikeissa me taipaleelle puuhauduimme. Mutta meidän onnistui selittää, että kyllä meillä on aivan "reilu meininki", tavata vain osatoveria, joka kaiken lisäksi on tämän kirjoittajan maanmies.

Epäilyttihän se hiukan lähteä tuollaista hevosmatkaa ajamaan, sillä ei ollut vielä ehtinyt täysin mielestä häipyä juoksu kovassa pakkasessa hevosten perässä Narymiin tultaessa. Mutta nyt saattoi toisilta varakkaammilta lainata turkit ja pääsisihän toki muutamaksi päiväksi pois onnettomasta Narymista. Entä sitten se seikka, että saisi pitkästä aikaa kuulla omaa kieltään.

Mitäpä siis muuta kuin lainaturkit niskaan, rekeen ja taipaleelle!

Kun me päivällä lähdimme, paukkui vielä ankara pakkanen, mutta iltasella tuhutteli jo lumiräntää. Tavallinen taksa, ilmanmuutos tapahtuu melkein huomaamattomalla nopeudella. Luulisinpa, ettei "taivaan merkeistä" ennustajilla olisi Siperiassa menestystä, sillä tuskinpa tietäjä kunnolleen kerkiäisi laskelmiaan kotiväelleen ilmoittaa, kun jo taas olisi tehtävä uudet "riitingit".

Olen jo ennemmin kertonut, ettei hevosella matkanteko Siperiassa käy yhtä hissupäiten kuin Suomessa, vaan kuski meluaa muitten helyjen puutteessa sekä aisakellon että kulkusten edestä. Varsinkin jos sattuu useampia hevosia ajamaan yhtä perää, käy siinä sellainen meteli, että tottumaton koettaa aivan väkistenkin korviaan tukkoilla. Sillä kertaa sattui meidän kuskimme kuitenkin olemaan toista maata. Hän vain hiljakseen hoputteli koniaan (lukijan ei pidä suinkaan käsittää, että meillä olisi ollut varsin koni suomalaisessa merkityksessä, sillä venäjänkielessä _konj_ merkitsee hyvää hevosta) ja "lönkkäravia" me mennä hyssyteltiin kukin enimmäkseen omissa ajatuksissamme.

Ei tunnu Siperiassakaan matkan pituuden määritteleminen olevan kovin varmalla kannalla. Yhtä venyvät ovat siellä merkitsemättömät virstat kuin Suomessakin. Savossa ennen vastattiin aina matkan pituutta utelevalle: "tulloohan tästä hyvväi kolome vanahoo ruotinvirstoo". Ja hyvä siitä tulikin, sillä väliin sai astua päiväkauden, ennenkuin ehti perille tuon kolmevirstaisen taipaleen.

Siperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat, koskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on taloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä hörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme ajaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen mukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan virstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa aivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan epätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta minunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla. Matkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin laskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen.

Maisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä tyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie puikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja taas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas joutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin on erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa paikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän saavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti arvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä.

Mutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin etelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät eroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana, joten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä huomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja karjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa heti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat ylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa huolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua, joista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä: salakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä ja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja sellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on helpompaa kuin "pääkaupungissa".

Kylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa, elävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa kylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa kala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet, että kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia aikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa ostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun eivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan.

Ilinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista kahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin, että yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin paremman puutteessa.