Part 5

Siperialaiselle järjestykselle tunnusmerkillistä on, että melkein jok'ainoassa talossa johtaa sama sisäänkäytävä asuinrakennukseen, talliin ja navettaan, sikäli kuin viimemainittuja nimityksiä voidaan käyttää, hevosten ja lehmien suojat kun ovat vain jonkunlaisia katollisia aitauksia ilman lämpimänpitäviä seiniä. Arvaa sen, minkälainen puhtaus tästä likeisestä yhteydestä ihmisten ja elukkain välillä on seurauksena. Pihamaa onkin tavallisesti aivan sietämätön likalätäkkö kesällä ja talvella oikea lantatunkio. Ihmiset vielä lisäävät osaltaan siivottomuutta, sillä yhdessäkään talossa ei ole käymälää. Haju on luonnollisesti sietämätön. Jos ei talon ulkopuoli vastaa siisteyden alkeellisimpiakaan vaatimuksia, niin ei sisällä ole sen kehuttavampaa. Pirtissä tai keittiössä — miksi häntä sanoisi — majailevat kanat talvella, ja siellä, missä sianhoitoa harjoitetaan, ovat siatkin kaukaloineen keittiön itseoikeutettuja vuokralaisia. Muutenkaan ei puhtaus ole häävi.

Vaikkei Siperiassa luulisi olevan hirsien puutetta, sillä kylät ovat säännöllisesti rakennetut jokivarsilla olevien havupuupyörtänöitten vierille ja jonkun kilometrin päässä muutenkin aina havumetsää löytyy, ovat vain talojen ulkoseinät hirsistä, sisäseinät sensijaan yksinomaan laudoista. Yhdessä talossa saattaa väliin olla kolmekin isäntää, semminkin jos nämä ovat veljeksiä.

Kylänraiteilla vallitsee myös tukeva siivottomuus. Hevoset ja lehmät kulkevat vapaasti niillä talvellakin, eivätkä tietysti voi olla varustamatta niitä asianomaisilla jätteillään. Keväällä lumen sulattua kaalataankin sitten hevos- ja lehmänlannassa polvia myöten. Likaisuutta omansa lisäämään on myös sellainen tapa, että liika lanta, kun se alkaa eläinaitauksien kattoa hipoa, vedetään jokivarsille keväisen tulvaveden huuhdeltavaksi. Siperian pohjoisosissa ei ole minkäänlaista maanviljelystä, joten tuolla maamiehen "kullalla" ei ole hituistakaan arvoa. Mutta jos sattuu niin hullusti, ettei tulva kohoakaan odotettuun korkeuteen, jäävät kasat rannalle odottamaan seuraavaa tulvaa tulevan vuoden aikana kertyneine lisineen.

Lantaan muuten on siperialainen nähtävästi hyvin ihastunut. Vahingossakaan ei hän kuljeta sitä kovin kauaksi asunnostaan ja sillä hän vuoraa talonsa kivijalan syksyllä talvipakkasten varalle.

Nämä huomiot saa toistaa jokaisessa kylässä, johon matkan varrella poiketaan, ja niitä poikettavia ehtii sellaisella taipaleella olla verrattain paljo. Tie seuraa koko matkan Ob-jokea tai sen sivuhaaraa Ketiä. Muutamin paikoin leviää joki useitten kilometrien laajuiseksi. Rannat kasvavat vain pientä lehtimetsää, ainoastaan aniharvoin tapaa silmä jokirannoilla havupuita, kuusia ja petäjiä, pienoisena pyörtänönä, ja vielä harvemmin sattuu matkamiehen katseen ulottuville sedripuumetsän, Siperian ylpeyden, tumma varjo. Joskus ikäänkuin sattumalta pujahtaa tie komeaan koivikkoon ja silloin heti palaa mieleen Suomen jäisenkirskava koivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti laulaa. Mutta tämä yhtäläisyyden tuoma tunnelma haihtuu pian, sillä tie solahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai laihaan lepikkoon.

Monasti tuskin eroittaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata, sillä niin suuri on yhtäläisyys. Koko tuolla pitkällä taipaleella ei nimittäin katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai kukkulaa, vaan kaikkialla leviää yhtä tasainen aro, määrätön lumiaava. Jäämereltä suoraan puhaltava pohjoinen viima kirmaa aroa pitkin, kiidättäen edellään keveää pakkaslunta. Helposti sukeutuu tästä pohjatuulen leikistä täydellinen lumimyrsky, jonka valtaa eivät mäet ja metsät valtatien varsilla ole estämässä. Silloin on matkamiehen turvauduttava lähimpään kylään säänpitoon, sillä Siperian lumimyrskyjen kanssa ei ole leikkimistä.

Niin, yhdeksän päivää vuoroin hevosten perässä ravattuani, vuoroin reessä värjötettyäni saavuin Ilinoon. Seurueesta oli lähes puolet tippunut matkan varrelle. Toiset olivat sairastuneet, toiset — niitten joukossa hammaslääkärikin — olivat isprawnikalta ostaneet karkoituspaikakseen Narymin alueen "keitaan", Kolpashewon kirkonkylän. Emme olleet koko matkalla liioin koettaneet arvailla, minkälainen tuleva asuinpaikkamme mahtoi olla. Pitkä vankeus ja "etappi" olivat hermomme siinä määrin tylsyttäneet, että meistä oli samantekevää, mihin päädymme, kunhan vain pääsisimme lepoon ja — saunaan. Pitkän matkan varrella oli näet mukaan tarrautunut niin monta kutsumatonta vierasta, että niistä oli mahdollista päästä täyteen pesäeroon ainoastaan "uudestisyntymisen" kautta saunanlöylyn suosiollisella avulla.

Viisi entistä koppitoveria oli Ilinossa jo odottamassa. Aitovenäläisen tavan mukaan vaihdettiin suutelot, ja tuossa tuokiossa istuimme höyryävän tuliais-teen ääressä. Ennen saapuneet olivat jo ehtineet majoittua, ja seuraavana aamuna oli minutkin järjestetty kahden toverin, armenialaisen ja grusialaisen, kanssa yhteen "boksiin".

Siihen määrin ponnistuksia oli omituinen matka vaatinut, että minun heti uuteen kortteeriin päästyä oli turvauduttava vuoteeseen. Lepoa ei kuitenkaan suotu, sillä jo hyvissä ajoin seuraavana päivänä saapui vartijapoliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja että tämä tällä tavoin harhautunut "kolli" oli viipymättä palautettava "oikealle omistajalleen", s.t. s. Narymin pristaville. Mainitussa paikassa olimme me yöpyneet pari päivää sitten, mutta silloin ei minulle mainittu sanaakaan sinne jäämisestä. Mainitunlaiset erehdykset olivat muuten sangen tavallisia, saipa joku onneton välistä matkustaa parisataakin virstaa liikaa.

Minä koetin osoittaa poliisille, ettei terveydellinen tilani ole tyydyttävä, enkä minä lainkaan ole itse halukas korjaamaan tätä erehdystä, vaan tyydyn aivan mielelläni tähänkin kylään, kunhan vain jätätte minut rauhaan. Mutta ei auttanut minun, eikä kunnollisesti venäjää taitavien toverienikaan puhe; poliisi oli itsepäinen ja sanoi, ettei hän voi ottaa vastuulleen minun sinne jäämistäni, vaan on hänen toimitettava minut Narymin pristaville vielä saman päivän kuluessa. Samalla lohdutti hän minua sillä tiedolla, että Narym on kaupunki ja siellä on sairashuonekin, niin että sopii paremmin potea.

Onneksi oli saattajapoliisi kunnon mies ja onneksi me ajoimme parilla, joten minä saattajani hyvin peittämänä ja puolitolkuttomana reen pohjalla maaten en sanottavasti tuosta kolmenkymmenen virstan paluumatkasta kärsinyt, vaikka pakkasen sanottiin kohonneen 55° Reaumuria (Celsiusta noin 65°). Sen muistan, että ilmaa ei lainkaan voinut hengittää, se salpasi hengenkäynnin, täytyi maata peittojen alla hievahtamatta.

Iltapimeässä saavuimme Narymiin, josta sitten oli tuleva minulle liki kaksivuotinen tyyssija. Kotvan aikaa myöhempään sain kuulla, että alkuperäisesti aiotun karkoituspaikan vaihdos oli tullut isprawnikalta postitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin Narymissa, vaikkei tämä ollut sitä hoksannut. Minä ihmettelin, mistä tämä vaihdos oli johtunut. Myöhemmin vasta huomasin, että levottomimmat ainekset siirreltiin vähitellen ulkokylistä Narymiin pristavin välittömän silmälläpidon alaisiksi. Olkoon miten tahansa, mutta syytä minulla ei ole moittia isprawnikan toimenpidettä.

VII

Määränpäässä.

Aivan samallainen on näky, saapuipa Narymiin etelästä tai pohjoisesta, idästä tai lännestä. Joka suuntaan alkavat ensiksi näkyä kirkot, joita on kolme, kaksi kaupungissa ja yksi hautausmaalla, vaikka ne tietenkin eri ilmansuuntiin näkyvät hiukan eri järjestyksessä. Lähemmä tultua rupeavat häämöttämään aitosiperialaiset talorähjät. Missään suhteessa ei Narym eroa edelläkuvatuista siperialaisista kylistä. Sama tylsyys, elottomuus ja siivottomuus, vaikka Narymia kutsutaankin vaativaisesti kaupungiksi. Jostain vanhemmasta maantieteestä olen nähnyt, että Narymissa pitäisi olla tuhat asukasta. Ehkä on joskus ollutkin, mutta nykyään on "kaupungin" asukasluku huomattavasti pienempi ja pienenee vuosi vuodelta. Kaupunki-nimitys johtuu sangen varhaisilta ajoilta, jolloin lienee ollut aikomus tehdä Narymista Pohjois-Siperian kaupan keskus. Sellaista siitä ei kuitenkaan ole tullut, eikä tulekaan, sillä mitäpä merkitystä voi olla kaukaisen, puoliasumattoman kolkan kaupalla. Narym on tuomittu vähitellen kuihtumaan omaan mitättömyyteensä, jollei ehkä joskus kapitaali jaksa ulottaa valtaansa tähän erämaan kolkkaankin liikenneverkkojaan sinne levittämällä.

Melkein suoraan etelästä pohjoiseen käy kaksi uraa, jotka ovat Narymin "kaupungin" valtaväylät. Karkoitetut ovat antaneet niille kuvaavat nimitykset: "Suuri hevosenkakkarakatu" ja "Pieni hevosenkakkarakatu", mitkä oivallisesti vastaavat tarkoitustaan. Katujen pääasiallisina kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita viimemainittuja siperialainen talonpoika näkyy erityisesti rakastavan. Hevosia kulkee kadulla ihan laumoittain neljääkymmentä astetta hipovassa pakkasessa, niitä kulkee yötä päivää, sillä yksinomainen heinäruoka pakottaa ne yhtämittaa avannolle juomaan. Yhtä tyytyväisinä marssivat myös lehmäjonot Narymin katuja kesällä kuin talvipakkasellakin. Ei niille tarvitse ajajia, eikä kaitsijoita, itse ne avantonsa löytävät ja täytettyänsä tarpeensa tallustelevat taas kotiin heiniään pureskelemaan. Ja koiralaumat, ne ovat sulassa sovinnossa toisten luontokappalten, yksinpä lehmienkin kanssa.

Joka puolelta ympäröi Narymia vesi, eräs aivan lähellä virtaavan Ob-joen haara, jolla ei ole mitään erityistä nimitystä, paikkakuntalaiset kutsuvat sitä vain nimellä "protok" (puro). Joka kevät tulvii "protok" vahvasti yli äyräittensä ja silloin on enemmän kuin puolet Narymia veden alla ja kaduilla liikutaan veneillä. Useamman talon portaitten pieleen sidottuna on silloin vene ja melkein voi ikkunasta suoraan uimaan hypätä.

"Kaupungin" vanha kirkko, joka on rakennettu v. 1823, seistä törröttää täpärällä jokiäyräällä. Joka vuosi uurtaa tulvavesi sen perustuksia löyhemmiksi, ja paikkakuntalaiset odottavat sen milloin tahansa sortuvan Vellamon syliin. Pitempiin aikoihin ei sitä enää ole käytetty, se seisoo vain yksinäisenä, rappeutuneena ja hyljättynä, lähenevää kolkkoa kohtaloansa odotellen.

Paikkakuntalaiset kertovat, että Narym ennen on ollut suurempi, mutta jokitulvat ovat vieneet osan taloja läntiseltä rannalta, missä uoma on laajempi ja tulva niin ollen valtavampi. Saattaa olla varsin mahdollista, sillä nykyäänkin näyttää siltä, että sen rannan äärimäiset talot ovat verrattain lähellä tuhoaan.

Kuten jo edellä on mainittu, ei Narym ulkonäöltään lainkaan eroa siperialaisista kylistä. "Rakennustyyli" on aivan sama, eikä yhtään komeampaa, kaupunkilaisempaa rakennusta huomaa. Ei siis n.s. nähtävyyksiä. Jonkunlaisena poikkeuksena on "kaupungin" etelälaidassa seistä rähjöttävä kummituksentapainen kaksikerroksinen kivirakennus, jota ajan hammas on arveluttavasti kalvanut. Kukaan ei varmasti tiedä sen ikää, vaan kaikesta päättäen ei se ole vallan eilisen päivän tuotteita. Ainoa, mitä varmuudella tämän talon kohtalosta tiedetään, on se, että siinä on joskus vietetty sangen iloista elämää. Puolan kapinan jälkeen (v. 1863) oli Narymiin karkoitettu joukko rikkaita puolalaisia aatelismiehiä. Nämä olivat vuokranneet mainitun talon, järjestäneet siihen klubin, pitäneet illatsuja, juominkeja ja sensemmoisia, koettaen niin neuvoin "tappaa aikaa" ja huojentaa karkoituksen kolkkoutta. Sittemmin on talo joutunut ihan rappiolle, sen jätteet omistaa nykyisin muuan paikkakunnan kauppias.

Sanoin, etteivät Narymin asumukset millään tavoin eroa kylämökeistä. Sama on asianlaita sisäpuolenkin. Yhtäläinen on sielläkin siivottomuus ja sekamelska. Samallaisia tunkioita ovat pihat, kaikkialla silmää ja keväällä ynnä kesällä myöskin nenää koetteleva likaisuus. Ainoastaan parissa talossa, joissa asuu "intelligenssi", on käymälä; ylipäänsä vieriskelevät ihmisten ja eläinten jätteet pitkin pihoja, ja kun liikkuminen alkaa käydä mahdottomaksi, vedetään enintä jokirannalle tulvaveden huuhdontaa odottamaan.

Edellä on jo osoitettu, ettei Narymilla ole minkäänlaisia edellytyksiä kaupungiksi. Jonkunverran tavaranvälittäjiä on siellä aikojen kuluessa asustanut, mutta enimmäkseen palvelee Narym vain läpikulkupaikkana Tomskiin taivaltaville hevosjonoille, joita tulvii sinne joka haaralta ja joissa usein on 30—40 hevosta, ajajana vain pari miestä ja ehkä joku naishenkilö tai poikanen lisäksi. Siperialaiset hevoset ovat kilttejä ja tottuneet tallustamaan toinen toisensa jälessä ilman ohjaustakin. Kuormina on kalaa ja metsänriistaa. Narymissa tehdään sopimuksia kauppiaitten kanssa takamatkarahdista ja painutaan edelleen puolisentoista kuukautta kestävälle matkalle.

Kaupunkia muistuttavia laitoksia ei Narymissa juuri ole. Jonkunlainen kaupunkihallitus on kyllä olemassa ja kaupunginpää myöskin, joka valitaan samaan tapaan kuin kylissä kylänvanhin. Hänellä on apunaan muutamia "valtuusmiehiä", jotka sitten hoitelevat "kaupungin" asioita sen verran kuin sellaisen kylän asioissa on hoitamista. Itse "pormestari" on talonpoika, joka hädintuskin osaa nimensä kyhätä, ja hän sitten hankkii itselleen kirjurin, joka tavallisesti on ulkopaikkakuntalainen ja kirjoituksen taitava mies. Pari kertaa vuodessa kutsutaan koolle "kaupungin" asujamet päättämään tärkeimmistä juoksevista asioista. Lain mukaan pitäisi sellaisten kokousten olla julkisia, mutta esim. allekirjoittanut, joka kerran yritti uteliaisuudesta läsnäolollaan kunnioittaa sellaista kokousta, käännytettiin ovelta takaisin sangen ystävällisesti ilmoittamalla, että tullaan me toimeen ilman sinuakin. Eivätkä kaupunkilaiset välittäneet lakiin vetoamisestakaan, sanoivatpahan vain yksikantaan, että mene matkaasi niine lakeinesi, ei niitä täällä meillä tarvita. Eikä tarvittukaan.

Kaupunkioikeutta ei ole, vaan ratkaisee paikkakuntalaisten riidat rauhantuomari, joka pari kertaa vuodessa matkustaa 350 virstan päässä sijaitsevasta asuinpaikastaan Moltshanowon kylästä Narymiin käräjiä pitämään. Pari kertaa seurasin minä rauhantuomarin oikeudenjakamista ja ihmettelin, miten paljo juttuja hänellä oli ratkaistavana. Käräjöimisen konstin näkyvät narymilaisetkin osaavan, vaikkeivät he muusta maailmasta juuri mitään tiedäkään.

Hallitusmahtia edustaa pristaw — vastaa jossain määrin meidän nimismiestämme —, joka samalla on koko laajan, puolen Suomen kokoisen, Narymin alueen ylin poliisimies. Hänellä on suuri joukko poliisivartijoita ympärillään ja hän on piirissään peräti suuri herra. Hän matkustaa — silloin kun matkustaa, sillä useimmiten saavat asiamiehet vaivautua hänen luokseen — aina kolmella hevosella ja edellä ajaa poliisi valmistamassa kaikkia tarpeellisia asianhaaroja herransa mukavuudeksi.

Vaikka pristawilla onkin määrätyt vastaanottotunnit, ottaa hän puheilleen silloin kun suvaitsee olla niin armollisella tuulella. Sellaisen miehen edessä täytyy moukan esiintyä selkä nöyränä, sillä asetusten mukaan on hän "hänen korkeutensa".

Valtiomahtia muistuttaa vielä ruunun rahakonttori, joka on samalla paikkakunnan ainoa pankkilaitos. Sinne sopii viedä säästönsä korkoa kasvamaan, mutta siperialainen talonpoika kätkee mieluummin rahansa "kiven alle", kuin antaa niitä herrojen huostaan, sillä herroista hänellä on — niin alamainen ja nöyrä kuin hän niiden edessä onkin — hiljaisessa mielessään kovin huono käsitys.

Aikaisemmin jo tuli mainituksi, että Narymissa on sentään sairaalakin. On se, mutta vähällä kerran piti, ettei sekin jäänyt olematta. Loppui näet ruunun avustus eikä uutta annettu, ja niin oli sairaalakysymys saada varsin onnettoman ratkaisun. Aivan viime tingassa "kaupunginisät" sentään myönsivät laitoksen ylläpitoon tarvittavan määrärahan ja sairaala jäi häätämättä. Onneton sentään, ken tuohon laitokseen joutui, sillä sairaala oli niin mahdoton kaikin puolin, että siellä olisi luullut terveenkin sairastuvan. Kaksi pienenpuoleista huonetta ainoastaan oli sairaitten käytettävänä ja ne olivat aina täynnään. Siellä makasivat vaarallisia tarttuvia tauteja sairastavat ja lievemmin kipeät sekaisin. Öisin loikoi senlisäksi lattialla potilaitten omaisia, jotka olivat siellä tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sillä sellaista ei talon puolesta kustannettu. Tohtori oli ja hänellä apuna naisvälskäri, mutta he olivat tavattavissa ainoastaan pari tuntia päivässä, muina aikoina ei heitä tahtonut saada käsiinsä hakemallakaan. Tohtori oli muuten tavallisesti keskeytymättä matkoilla, ja vaikka hänet joskus olisi tavannut kotosallakin, ei hän ymmärtänyt mitään muuta kuin koirankasvatusta.

Kätilö meidän kylässämme oli myös ja "oman virkansa ohella" hoiti hän — apteekkarin tehtäviä. Muuten ei apteekki juuri vaatinutkaan erityistä ammattitaitoa, sillä se oli enimmäkseen täynnänsä — tyhjää. Hyvin usein tapahtui — sen olen omassa persoonassanikin kokenut —, että tohtorin määräämää lääkettä puuttui ja silloin annettiin muuta, pääasia vain, että sairas jotakin sai mielihyväkseen. Sellaisen matkan taakse ei hevillä saatu lääkevarastoja, semminkin sota-aikana, jolloin sitä tavaraa niin paljon tarvittiin toisella taholla. Syytä oli myös sairaalan hoitajissa, ja joka kerta kun he itse sairastuivat, pakenivat he kiireen kaupalla Tomskiin terveyttänsä palauttamaan.

Postikonttori meillä myöskin oli, ja postin olisi pitänyt saapua säännöllisesti kerran viikossa. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Talvisin oli siinä suhteessa parempi. Väliin se silloinkin kyllä myöhästyi lumiesteiden takia jonkunverran, mutta ei sittenkään niin pahasti kuin kesällä. Obia kulkevilla laivoilla ei ollut mitään säännöllisiä kulkuvuoroja, enemmän kuin määriteltyä päätepaikkaakaan. Välistä ne menivät edemmäksi ja viipyivät matkallaan kauemmin, välistä taas tekivät lyhemmän taipaleen. Minkäänlaisia laitureita ei niillä myöskään ollut, vaan pysähtyivät kuin Forssan juna joka talon kohdalle, mihin oli matkustajia tai tavaraa. Ollen siipilaivoja, jommoisia aina jo'illa käytetään, kulkevat ne matalassa ja saattavat hyvin päästä maarantaan missä hyvänsä. — Posti saatiin kesäisin monta kertaa vasta kahden viikonkin kuluttua.

Ylläolevan lisäksi on otettava huomioon, että Narym syksyisen ja keväisen kelirikon aikana on kaksi kuukautta kummallakin kertaa kokonaan erotettuna muusta maailmasta. Silloin ei sinne pääse millään keinoin ja postikin pysyy tulematta. Tavallisesti sattui vielä niinkin, että sähkösanomalaitos, joka kaupungissa on jonkun aikaa postikonttorin yhteydessä toiminut, piti tapanaan tehdä lakon juuri kelirikon ajaksi. Siihen oli sillä kyllä syynsäkin, sillä johtolankapylväät oli pystytetty syksyllä routaiseen maahan, minkävuoksi ne aina maan sulaessa ja routiessa tuuskahtelivat nurin. Välistä oli sähkösanomalaitos seisauksissa kuukausimääriä yhtä perää.

Posti oli muutenkin Narymissa ylen kummallinen laitos. Postia lajiteltaessa ei lainkaan myyty postimerkkejä, eikä otettu vastaan lähetyksiä, joten sattuman varassa oleva postin saapuminen saattoi aikaan epämieluisia kommelluksia. Postin lajittelu kävi tuskaisen vitkaisesti, niin että se tavallisesti saatiin vasta vuorokauden, jopa kahdenkin kuluttua saapumisestaan. Syynä ei lainkaan ollut työvoiman puute, vaan asianomaisten saamattomuus, ehkäpä suorastaan paha tahto. "Intelligenssi" kyllä sai postinsa aina kiireellisesti. Sanottiin postimestarin olleen suojelusosaston asiamiehenä. En tiedä, minkä verran puheessa oli perää, mutta kyllä hän väliin tiesi sellaisia asioita, joita ei kuule jokamiehen suusta.

Huolimattomuus postin jakelussa aiheutti monia valituksia, jotka kuitenkin aina jäivät tuloksettomiksi. Lopulta johti se ikävään selkkaukseen. Kerran keväällä v. 1915 oli postimestari luvannut jakaa postin klo 5 iltapäivällä, mikä muuten on postin aukiolo-aika kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa. Kuitenkin pysyivät ovet visusti suljettuina, huolimatta siitäkin, että piti ottaa vastaan sähkösanomia. Sähkösanomalaitos ei tosin silloinkaan toiminut, mutta sähkösanomia otettiin vastaan postitse Tomskiin lähetettäviksi ja sieltä sähköteitse edelleen. Hermostuneet odottajat ryhtyivät lopulta ilmaisemaan tuskaantumistaan ovea kolkuttamalla. Vasta puolen tunnin kuluttua se aukeni, minkä jälkeen sukeutui pieni sananvaihto — muuten hyvin tavallinen — postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristawin apulainen laati tapahtumasta pöytäkirjan, jonka piti todentaa postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin aivan toisellainen kuin oli odotettu. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin kolme karkoitettua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen kuukauden vankeusrangaistusta meluamisestaan postikonttorissa.

Hämmästys! Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä heitetty arpaa?

Asiasta tiedon saatuaan menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat seitsemisenkymmentä karkoitettua pristawin luo ja vaativat kirjoittamaan pöytäkirjan, jossa ilmituotaisiin, että yhtä "syyllisiä" oli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja allekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu.

Narymin "intelligenssia" edustavat pristawi — saanut nuoremman aliupseerin sivistyksen —, tunnun rahavarainhoitaja, postimestari — molemmat käyneet kansakoulun — ja tohtori. Siinä koko hienompi väki, jonka pääasiallisena huvituksena siellä erämaan povessa on korttipeli.

Sellainen on lyhyesti kuvattuna Narymin "kaupunki", suuren karkoitusalueen keskus, jonka olemassaolosta Venäjälläkin aina viime vuosiin saakka lienee tiedetty varsin vähän. Vasta joukkokarkoitusten yhteydessä on sen nimi monta kertaa tullut mainituksi sanomalehtien palstoilla ja tuo "jumalan hylkäämä paikkakunta" on saavuttanut eräänlaisen kuuluisuuden.

Narymin seudun luonto ei tarjoa silmälle suuria herkkuja. Talvella leviää eteesi avara lumiaava, jota riittää silmänkantamattomiin. Siellä täällä vain pieniä pensaita tai havupuupyörtänöitä, jotka eivät jaksa aroa näkyvistä verhota. Siperian talvi on oikukas. Ilma vaihtelee äärettömän nopeaan. Aamulla saattaa olla ankara sumunsekainen pakkanen, joka helposti kohoaa 40° Reaumuria ja on oudolle aivan sietämätön. Sumuinen pakkasilma on niin raskasta, ettei sitä voi hengittää. Käsi suun edessä on silloin juostava naapuriin, muutoin menehtyy. Päivällä voi jo olla aikamoinen luminujakka ja illalla räntäsade. Ainoastaan kuivaa pakkasta kestää viikon, jopa kauemminkin. Se kohoaa hirmuisen kirpeäksi, ja sellaisella ilmalla outo tuskin tarkenee huoneessakaan. Siperialainen kyllä toimittaa asiansa, palelluttaa väliin nenänsä, turvautuu sellaisen pakkasen kanssa käydyn väkikamppailun perästä muutamaksi päiväksi uuninylisensä lämpimään, mutta lähtee sitten taas onneansa koettelemaan paremmin varustettuna ja paremmalla onnella.

Siperian kevättä muistin Hämeenlinnan lääninvankilan johtajan kehuneen kauniiksi. Niin suurin toivein kuin sitä ensimäisenä vuonna odotinkin ja niin ennakkoluulottomana kuin valmistauduinkin sen ihanuutta vastaanottamaan, täytyy sanoa, että odotuksissani tuntuvasti petyin. Tosin on jäänlähtö Ob-joesta varsin valtava. Äärettömällä voimalla murtaa tulviva joki jäiset kahleensa ja viillättää suunnattomia jäävuoriaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava katsella ja tuo ehdottomasti mieleen Topeliuksen "Jäänlähdön Oulunjoesta", mutta sittenkin siltä puuttuu jotain. Eihän ole Ob-joessa koskia, eikä ole sen rannoilla sellaista väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka antaisi tälle purkautumiselle eloisan kehyksen.

Ja muuten: ei ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämänhaluista suhinaa. Siperian kevät on lauluton ja vailla elämää. Meillä Suomessa puhkeaa lehti puuhun ikäänkuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Siperiassa tavanomaisen haluttomasti ja ikäänkuin empien syntymisensä oikeutusta. Eikä ole Siperian kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Niille näyttää vallan kuin kuuluvan raskas lumivaippa. Kevät ei niille kukkia lahjoita, se jättää ne kalpeiksi ja ikäänkuin kalpeuttaan kainostelemaan.