Part 4

Kopissa on "vanhin", — jollainen muuten on jokaisessa venäläisessä yhteiskopissa, — tavallinen vanki hänkin, ehkä jollakin tavoin kunnostautunut vankilan päällystön silmissä. Hänen pitäisi olla kopissa jonkunlaisena järjestysmiehenä, mutta hän näkyy käsittävän tehtävänsä sangen omaperäisesti, koskapa on aina ensimäisenä miehenä tappelemassa. Hän on liikemieskin. Jokaisessa vankilassa annetaan erinäisiä viranomaisille kirjoitettavia anomuksia varten valmiita kaavoja, joista anomus syntyy verrattain vähällä vaivalla. Näitä kaavakkeita jaetaan ilmaiseksi, mutta "vanhin", jonka tehtävänä jakaminen on, ottaa niistä maksun. Mitään taksaa ei hänellä ole, vaan saa jokainen maksaa varallisuussuhteittensa mukaan. Sivutoimena on hänellä varastaminen. "Vanhin" on tottunut istuja, hän on hyvin selvillä kaikista talon tavoista ja käyttää aikansa vaatimattoman pääoman kokoamiseen. Ennen on hän pitänyt viinakauppaakin, mutta nyt on siitä tullut loppu, sillä tavaraa ei luovuteta jälleenmyyjille. Hän suojelee omaisuuttaan suurella huolella, makaa aina sukka jalassa ja kukkaro sukassa. Mutta sukastakin, kuulemma, voidaan varastaa.

Se oli perikuvallinen rikolliskoppi, jossa me vietimme seisovillamme kokonaisen vuorokauden. Seuraavana aamuna pääsi jo yksi meistä toiseen asuntoon, mutta vasta illalla tuli meidän toisten vuoro. Kolmannessa kerroksessa olivat valtiolliset saaneet kuulla että alhaalla varkaitten parissa on muutamia heidän tovereitaan ja vaatineet meidän vapauttamistamme mokomasta ryöväriluolasta. Illalla myöhään avautui ovi ja me astuimme ulos varkaitten suureksi suruksi, sillä meiltä olisi vielä löytynyt koko lailla varastamista. Jos entistä menoa olisi jatkunut, olisimme pian väsyneet ja saaneet sanoa lopuillekin tavaroillemme ikuiset hyvästit.

Uudessa kopissa on olo siedettävämpi. Sekään ei kyllä ole suuruudella pilattu ja on siinäkin viisineljättä miestä, mutta siivottomuus ei ole niin silmäänpistävä. Siellä on ainakin kuusi valtiollista ynnä senlisäksi muita kunnon ihmisiä, ennen mainittu hammaslääkäri ja eräs saksalainen insinööri, — sanoo olevansa Kruppin asetehtaiden agentti —, jolla on palvelijakin mukanaan, hänkin karkoitettu, muuan saksalainen nuorukainen. Nuori mies hoitaa insinöörin taloutta, tekee ostokset, pitää huolen puhtaista vaatteista, hammasvesistä j.n.e. Vihollisvaltain alamaisilla on muuten paljo vapaampaa kuin meillä, heidän tavaroitaan ei juuri koskaan tarkasteta, korkeintaan kysytään vain aseita. Rahanpuutekaan ei insinööriä vaivaa. Kerran vetäisi hän paidankauluksestaan satalappusen ja lähetti palvelijansa ostoksille vankilan puotiin. Sellainenkin laitos useissa Venäjän vankiloissa on, eikä hullumpi olekaan, vaikka hinnoista helposti huomaa, ettei sen puodin tarvitse kilpailua pelätä.

Kopissamme yleensä vallitsi sopuja rauha. Kolme puolalaista huligaania, jotka alituiseen pelasivat korttia, vain silloin tällöin nostivat tappelun, kun eivät muulla keinoin saaneet asioitansa selviksi. Heitä ensin varoitettiin aivan lainmukaisesti kolme kertaa kuuluvalla äänellä, ja kun ei siitä ollut apua, annettiin pojille oikein "komppanian polska", jonka jälkeen he viettivät hiljaista ja säädyllistä elämää. "Vanhimpana" siinäkin kopissa oli voro — sellaista luottamustointa ei valtiollisille uskotakaan —, mutta hän ei ollut pikkumainen ja pelkäsi valtiollisia. Hänessä oli parturin vikaa, ja hän siivoili linkkuveitsellä meidän enemmän tai vähemmän ruokottomia naamojamme.

Tyypillisin kaikista koppimme asukkaista oli muuan ammattirosvo Varsovasta. Hänellä oli aito puolalainen nimi, jonka kaikkia kerakkeita venäläisetkään eivät voineet irvistämättä lausua, ja kimakka naisen ääni. Joskus iltahetkinä huvitti hän seuraa kertomalla ammattisalaisuuksiaan. Hänen erikoisalansa oli ollut naiseksi pukeutuneena pyydystellä ja puhdistaa juopuneita upseereja. Parikymmentä kertaa oli hän istunut telkien takana, vaikkei ollut vielä kovinkaan vanha, mutta vitsa oli väännetty nuorena, eikä Venäjällä varkaita koskaan kauaa linnassa pidetä. Tämä samainen herra myöhemmin Narymissa tuli hulluksi — tai lieneekö tekeytynyt? —, otti nimekseen Nina Petrovna, pukeutui naisen vaatteisiin ja vietti häitä jonkun suurisukuisen sulhon kanssa, kunnes viranomaiset lähettivät hänet Tomskiin mielisairaalaan. Pian hän sieltäkin palasi ja hävisi sittemmin näköpiiristäni.

Oli meillä siellä pari oikein alkuperäistä Israelinlastakin, jotka kolme kertaa päivässä pitivät oikein perusteellisen jumalanpalveluksen, kummallakin kamalan kirjava viitta hartioillaan. Välillä hoitelivat he kirjevaihtoaan pyydellen vähänväliä "ein Buch Papier". Minne lieneekin niin usein kertynyt kirjoittelemista?

Sitten siellä oli meidän joukossamme muuan vanha ukko, joka ei koskaan lähtenyt kävelylle, sillä hän oli vanhuuden heikko ja vaivaloisesti pysyi jaloillaan. Vakoilemisesta epäiltynä oli hänet sentään karkoitettu, vaikka tulikin usein mieleen ajatus, että kovin on sitten kehuttu saksalainen vakoilu huonosti järjestetty, jos tuommoisiakin täytyy apuna käyttää. Tämä ukko kertoi äitinsä, jonka nimi oli ollut Grönroos, olleen kotoisin Turusta, ja kehui ukko itsekin lapsuudessaan osanneensa ruotsia. Nyttemmin oli hän lapsuutensa ruotsin unohtanut niin perinpohjin, ettei muistanut muuta kuin "min skål, din skål och alla vackra flickors skål" sekä muutamia säkeitä "sjung om studentens lyckliga dar", jota sanoi äitinsä usein laulaneen.

Tässä uudessa kopissa kuluu aika sangen hyvin. Siellä saan minä ensimäisen järkiperäisen opetuksen venäjänkielessä ja kaksiviikkoisen kurssin jälkeen alan solkata jokapäiväisiä sanoja koko hyvin. Jotkut taitavat saksaa ja heidän kanssaan kulkee juttu väliaikoina aika vilkkaasti. Kaikkien mieltä kiinnittää sotakysymys ja jokainen on utelias tietämään, miten meidän maassamme sotaan suhtaudutaan, minkä sotivan vallan puolella on meidän myötätuntomme. Minä selitän, etten voi antaa tarkkaa kuvaa näistä asioista, koska olen istunut jokseenkin sodan alusta saakka vankilassa, enkä nähnyt edes sanomalehteä, mutta oman harkintani mukaan eri valtiollisten ryhmien mielipiteitä koetan selittää ja uskon osaavani verrattain lähelle totuutta. Muutamat ovat käyneet Suomessa ja kertoilevat vilkkaalla tavallaan muistelmia maastamme. Kaikki ovat siihen kovasti ihastuneita, mutta näistä asioista mahdollisesti tuonnempana.

Tomskin vankilassa oli olo verrattain vapaata. Melkein koska hyvänsä pääsi käytävään kävelylle, saipa pistäytyä naapurikoppiin vieraisillekin. Pari kertaa kävin erään valtiollisista syistä vuoden vankeusrangaistusta kärsivän lääkärin sellissä alakerrassa. Tämä tohtori oli luultavasti sangen lievä valtiollinen, koskapa hänen oli onnistunut voittaa koko vankilan päällystön jakamaton suosio. Hänen koppinsa muistutti enemmän hienon herrasmiehen työhuonetta kuin vankilan koppia. Se oli kalustettu huolella ja maulla, ja tohtorilla oli oma palvelijansa. Itse pukeutui hän erinomaisen hienosti ja kulki aina parta huolellisesti ajeltuna ja viikset käherrettyinä. Häntä sanottiin miljoonanomistajaksi ja ehkäpä tämä seikka selittääkin hänen suosionsa vankilassa. Rahalla kyllä sellaisessakin paikassa saa mitä tahansa, vieläpä niin paljon vapauttakin kuin suinkin vain mahdollista.

Vartijan kautta saa pientä vaivanpalkkiota vastaan sanomalehtiä. Tomskilaisissa lehdissä näin minä uutisia itsestäni. Niissä tosin kerrottiin, että olin saapunut Pietariin, vaikka minä itse asiassa silloin jo olin istunut kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkun päivän perästä tiesivät samat lehdet minun saapuneen Tomskiin Jos uutiset olisivat pitäneet paikkansa, olisi minun täytynyt Pietarin ja Tomskin väli matkustaa lentokoneella.

Venäläiset toverit lukivat Tomskissa ahkerasti. Vankilan kirjastossa löytyi koko joukko arvokkaita teoksia. Eräällä oli kädessään Hauptmannin kootut teokset, toinen tutki Lassallea, kolmas Kautskya j.n.e. Minä en voinut olla ihmettelemättä, että siperialaisessa vankilassa saattaa löytyä tuollaisia kirjoja, mutta naapurit huomauttivat, että vankiloissa niitä juuri onkin, muualta sellaiset kirjat vaarallisina takavarikoidaan. Venäjällä ei kukaan tiedä, mikä kirja on takavarikkoon otettava, mikä luvallinen. Jokainen santarmi ja poliisi ottaa sen, mikä ei häntä miellytä.

Muistuu tässä mieleeni muuan Leo Deutschin juttu. Kerran vankilaan joutuessaan oli hän pyytänyt sisäasiainministeriltä lupaa saada ottaa mukaansa Marxin "Kapitaalin". Silloin oli ministeri kysynyt:

— Mitäs se Deutsch meinaa, kun aikoo ottaa mukaansa vieraan kapitaalin?

Marx-suku on Venäjällä tunnettu kauppiassuku...

Mutta monissa vankiloissa on Marxin "Pääoma", samoinkuin monia muitakin arvokkaita kirjoja. Valtiolliset selittävät tämän ilmiön. Useimmat valtiolliset vangit haluavat vankilaan tuoda mieleistänsä luettavaa. Se heille sallitaan, mutta takaisin ei vankilasta kirjoja anneta, vaan liitetään ne vankilan kirjastoon.

Ruoka vankilassa oli kehno, mutta täytyi siihenkin tyytyä, sillä luonto vaati omansa, ja sairaudestani olin täydellisesti toipunut. Oli otettava käytäntöön erään naapurin neuvo: "kunnon sialle kaikki kelpaa". Joskus oli kiiskisoppaa, se tahtoi jäädä koskematta, ja vastaan pani likainen lihakokkarekin sopassa, mutta nieltiin sekin hengen pitimiksi. Kerran kävelyllä näimme lihakuorman. Liha oli hirveän näköistä, luultavasti mädäntynyttä. Kulki koira kuorman luokse, haistoi ja — meni tiehensä. Muuan koppitoveri tuli luokseni ja huomautti: katsokaa, koiralle ei kelpaa, mutta meidän täytyy syödä, totta kyllä, meillä onkin huonompi hajuaisti. Ruokahalua ei ollut omansa lisäämään se seikka, että keittiö ja astiain pesupaikka olivat käymälän välittömässä yhteydessä. Joskus ikimuistoisina aikoina oli siinä välillä luultavasti ollut seinä, mutta sen oli ajan hammas järsinyt, eikä ollut tullut suottapäiten uutta rustatuksi.

Jonkun ajan perästä koitti sentään parempi aika ruokapuolen suhteen. Hammaslääkäri alkoi taas saada vaimoltaan eväitä. Hän oli hyvä mies ja antoi lähimäiselleenkin. Paljo ei toki hennonut vieraan tavaraa ottaa, mutta aina sentään pahimpaan nälkäänsä. Tupakantuskaa autettiin mahorkalla, jota oli useammalla, ja väliin saatiin hammastohtorilta oikein paperossikin. Sokeria ja teetä oli jokaisella ja auliisti he niitäkin puutteenalaisille jakelivat.

Kävelyllä sai nähdä aina kerrallaan enempi väkeä. Siellä oli lättiläinen Karl Petrovitsh, joka tulkitsi minun ja erään sotilaanpuvussa kulkevan sosialidemokraatin välisiä keskusteluja. Tämä viimemainittu oli ollut puolitoista kuukautta kasarmissa mobilisoituna, ja sitten yhtenä kauniina päivänä lähetetty Siperiaan niine hynttyineen. Siellä käyskenteli muuan reserviluutnantti, joka viime aikoina oli toiminut sanomalehtimiehenä Kievissä, vänrikki ja nuori kimnasisti, joka vapaaehtoisesti seurasi karkoitettua äitiään kautta vankiloiden. Siellä eräs paksu juutalainen komersantti vilautti minulle Suomen viisimarkkasta — tervehdys kaukaisesta kotimaasta. Siellä oli kunnon umanilainen kauppias Werner, jonka ainoa vika oli se, että hänen isänsä oli Saksassa syntynyt ja että kotikaupungissa oli hänen asekauppansa venäläinen sotaväki ryöstänyt tehden hänestä, rikkaasta miehestä, melkein keppikerjäläisen. Siellä astuskeli asemapäällikkö, jonka rouvan hattupiirustusta santarmit olivat pitäneet sotasuunnitelmana, ja monta muuta. Komeaturkkisen saksalaisen herran rinnalla kulki köyhä työmies ohkaisissa tamineissaan. Ei ollut siellä säätyeroa, eikä puuttunut Babelin kieltensekoitusta.

Siellä Tomskin vankilassa minä vietin jouluni ilman kuusia ja kynttilöitä, enkä aavistanut, että samallaisia tulee vielä kaksi perästä.

Uudenvuodenaattona (u. l.) lähetettiin kaksiviikkoisen oleskelun perästä Tomskista edelleen. Minä olin koko ajan pelännyt, että joudun johonkin varkaiden seuraan, mutta onneksi ei niin käynyt. Samasta kopista seurasi mukanani kolme valtiollista ja hammaslääkäri, naapurikopista edellämainittu Werner y.m., joten minulla oli siis ihmisiäkin mukanani.

VI.

Tomskista Narymiin

Vankila oli vankivaunun perästä ollut toivottu levähdyspaikka, mutta kyllästyyhän sitä rusinasoppaankin. Kahden viikon kuluttua halutti jo taas toista kyytiä. Syöpäläiset ahdistivat vankilassa niin, että nahka oli verillä. Toivoi pääsevänsä raittiimpaan ilmaan, missä ei tarvitsisi nähdä joka aamu pitkiä rivejä miehiä paita kourassa tarkkoina kuin aarteenhakijat. Ja kyllä me lopulta raitista ilmaa saimmekin melkein yli tarpeen.

Meitä oli yksikolmatta miestä, kun me Uudenvuodenaattona marssimme pitkin Tomskin katuja isprawnikan konttoriin. Me olimme kaikki tottuneet ankaraan vartioimiseen ja senvuoksi tunsimme itsemme nyt yhden ainoan urjadnikan (maalaispoliisin) saattamina melkoisen vapaiksi. Urjadnikka käveli pitkän matkan päässä, eikä liioin häirinnyt meitä tungettelevaisuudellaan — mitäpä hän, kun oli yksin yhtäkolmatta vastaan. Jotkut pujahtelivat siinä matkan varrella puotiin ostoksille, enkä malttanut minäkään olla seuraamatta esimerkkiä, vaikkei minulla ollut kopeekkaakaan rahaa, mutta olihan se sittenkin niin komeaa oikein omana miehenään käväistä puodissa, jollei muuta, niin ainakin katselemassa toisten ostoksia. Sitä muuttuu väliin aikuinen mieskin lapseksi uudestaan!

Vankilassa oli taas ollut tavanmukainen mahdoton kiire toimittaa meidät taipaleelle. Samoin aluksi isprawnikan luona kiirehdittiin ja touhuttiin, vaikka me siinä talossa saimme viettää kokonaisen päivän, aamusta iltaan. Itse herra isprawnikka suvaitsi saapua vasta tuossa yhden korvissa, vaikka hänen virkatuntinsa piti alkaa kymmeneltä, mutta venäläisen taantumusajan virkamiehen ei sopinut olla täsmällinen, ettei vain "respekti" olisi hävinnyt. Kansa saa odottaa ja karkoitetut samoin. Lopulta, päivän iltahämäräksi kääntyessä, kutsuttiin meidät kansliahuoneisiin. Sinne mennessämme ei meillä kellään ollut varmaa tietoa, minne me mahdamme joutua. Poliisiputkan seinään oli muuan pari päivää ennen vankilasta lähtenyt toveri piirtänyt seuraavan "jälkisäädöksen": "meidät lähetettiin Ilinoon, seuraava 'partia' tulee mahdollisesti myös sinne". Me olimme tiettävästi seuraava "partia". Ilinoonko mekin? Kellään ei ollut aavistustakaan, mikä se sellainen Ilino on, missä päin ja miten pitkänmatkan takana, mutta siellä oli jo tovereita, ja sekin oli koko suuri lohdutus.

Kansliassa kirjoitutettiin nimi puoleen tusinaan paperiin, joiden sisällöstä minulla ei vielä tänäkään päivänä ole käsitystä, eikä liene kanssamatkustajillanikaan, sillä aikaa ei annettu noihin asiakirjoihin tutustumiseen. Jotkut joukostamme saivat vaaterahaa 18 rpl. 43 kop. ja poistuivat kaupungille ostoksille. Jonkun ajan kuluttua palasivat he sieltä komeisiin turkkeihin käärittynä — siihen aikaan sai Tomskissa 12—13 ruplalla muhkean lampaan tai poronnahkaturkin. Minä ja muutamat muut jäimme ilman ja isprawnikka ajoi meidät ulos, kun menimme rahaa vaatimaan, vaikka me olimme kuitanneet summan, samalla kuin olimme kirjoittaneet toistenkin "dokumenttien" alle.

Sitten luettiin meille pitkä jono pykälöitä, joissa kuulemma selvitettiin meidän velvollisuuksiamme ja oike... — jaa, tosiaankin, oikeuksista ei muistettu mainita mitään — ja teroitettiin päähämme, että isprawnikka on meidän päällikkömme niin kauan kuin "valtiollista epäluotettavaisuuttamme" kestää. Lopuksi julistettiin, että asemapaikaksemme on määrätty Ilinon kirkonkylä, jonne on Tomskista matkaa siinä viidensadan virstan vaiheilla. Seinään ”jälkisäädöksensä” kirjoittanut toveri oli siis aavistanut oikein.

Vihdoinkin, tehtyämme lähtöä täsmälleen puoli vuorokautta, pääsemme illan kuutamossa matkalle. Aluksi meitä sijoitetaan kuusi henkeä isoon, kahden hevosen vetämään rekeen. Sitä komeutta kestää kumminkin vain kaksitoista virstaa, seuraavalle asemalle, jossa yövytään. Pakkanen oli jo illalla koko navakka, yöllä oli se vielä kiihtynyt, niin että aamulla oli jo 40° Reaumuria (50° C). Käärin tiukemmin ympärilleni vanginviitan, joka minulle oli toisten hartaitten pyyntöjen johdosta Tomskissa luovutettu, ja painaudun rekeen. Ei ole siinä kovin häävi istua, mutta ei maitakaan istuminen liioin, sillä pakkanen ei anna rauhaa. Täytyy tuontuostakin nousta juoksemaan reen perässä lämpimikseen. Sellaista juoksua se sitten oli melkein koko viidensadan virstan taival, mutta niin minä säilyinkin melkein paremmin kuin monet "turkkilaiset", jotka kankeilta pukimiltaan eivät kyenneet tekemään samaa temppua ja valittelivat pysähdyspaikoissa jalkojaan. Kolmannella pysähdysasemalla olin minä tunkenut päälleni kaikki vaatteet, mitä suinkin oli mukanani, ja joka kerta yökortteerissa nyljin minä toisten vilpittömäksi iloksi, kuin klowni sirkuksessa, senkin seitsemän nahkaa. Koko ajan — yhdeksän vuorokautta — pysyi pakkanen yhtä ankarana, ja kovaa se oli, koskapa otti jalkoihin, vaikka minulla oli viisi paria sukkia ja saappaitten päälle vielä neulottu säkki, jonka toverit minulle eräässä yökortteerissa ostivat.

Paleltuneita neniä ja poskipäitä oli paljo, jokaisessa pysähdyspaikassa lisääntyi laastaroitujen naamojen luku. Niin oli monen naamataulu — minunkin — kirjava kuin pakanamaan kartta.

Ihmeellisesti sitä ihminen kaikkeen tottuu. Aluksi tuntuu vallan mahdottomalta ajatellakaan koskaan ehjin nahoin suoriutuvansa viidensadan virstan hevosmatkasta, sillä semmoisiin ei Suomessa ole tottunut. Meillä jo parinkymmenenkin kilometrin hevosmatkaa nureksitaan. Ensimäinen "asemaväli", 12 virstaa, tuntuu ijäisyydeltä, ja kuullessaan, että seuraava on puolta pitempi, kuvittelee sen kestävän tuomiopäivään saakka. Ja kyllä se kestääkin, jollei nyt aivan sinne saakka, niin ainakin hyvin lähelle. Aluksi ei muuten reen perässä juokseminenkaan ole kovin hauskaa puuhaa, mutta siihenkin perehtyy, ja lopulta ravaa kuin marathonjuoksija.

Tomskista, kuten sanottu, lähdettiin oikein parilla ja suurella reellä, joka kaikesta huolimatta kuudelle matkalaiselle ja kyytimiehelle oli liian ahdas, mutta seuraavalla asemalla pistettiin puikkoihin jo yksi hevonen ja samaa jatkui sitten matkan loppuun saakka. Muutenkaan ei matkanteko ollut varsin ihanteellista, ahtaaseen työrekeen sijoitettu kolme henkeä, ei siinä liian mukavasti istunut. Muutamilla asemilla olivat vielä rekiinsä jostain ihmeestä keksineet niin pieniä koreja, ettei kolme miestä niissä tahtonut mitenkään pysyä. Ylipäänsä ovat reet Siperiassa varustetut suojasiivillä, mikä sikäläisiin teihin nähden onkin vallan välttämätöntä, mutta korireet tavallisesti olivat ilman, joten kaiken muun hyvän lisäksi sai joka sadan metrin päästä pyörähtää kelpo kuperkeikan lumikinokseen. Tällainen sukelteleminen on paukkuvassa pakkasessa vähemmän miellyttävää.

Parin päivän perästä sujuu matkustaminen kuitenkin jo koko hyvin. Kuperkeikat eivät enää merkitse mitään, eikä lainkaan ihmettele, vaikka tapaakin itsensä metsästä halkopinon vierestä. Suurin osa matkueen hevosia on nimittäin ilman ajajaa, se on Siperiassa tavallista. Tällainen kuskiton hevonen on ennen käynyt halkopinolla ja tien tuntien katsoo sopivaksi poiketa lyhemmälle tielle. Täytyy tarttua ohjaksiin ja hetken päästä ajetaan taas laajemmalle ladulle ja tavataan huhuilevat kyytimiehet.

Kun hevoset juoksivat valtoinaan toinen toisensa perässä, tökkäsi aisanpää sangen usein etumaisessa reessä istujia selkään. Aivan täytyy ihmetellä, ettei kertaakaan mennyt pääkuoresta sisään.

Ainoa, joka koko seurueesta ajoi reilusti, oli urjadnikka. Hänellä oli aina kolmivaljakko ja komea reki, jossa hän lojui väliin aivan poikkiteloin. Meidän joukossamme oli sentään sivistyneitäkin ihmisiä, ja kävipä kateeksi tuo tyhmä mies, joka ei osannut kirjoittaa muuta kuin häthätää nimensä, tuskin sitäkään oikein.

Tällaisissa oloissa odottaa aina jännityksellä kylää. Vaikka nuhjottaakin reessä umpisokkelossa, tuntee kylään saapumisen jo muutamia päiviä matkustettuaan — niin sanoakseni — ruumiissaan. Reki alkaa omituisesti täristä, se on pettämätön merkki. Jokaisen kylän lähettyvillä ja kylän raitilla on nimittäin tavattoman suuret määrät jäätyneitä hevosenkakkaroita, joitten ylitse liukuessaan reki antaa istujalleen varman enteen kylän lähestymisestä. Matkatoveritkin ovat nähtävästi tehneet saman havainnon, sillä huudahdus: kylä! ilmaisee, että hekin _tuntevat_ kylään tulon.

Useimmiten ottavat asujamet meidät "etapilla" matkustavat suopeasti vastaan. He ovat tottuneet näkemään sellaisia matkalaisia, varsinkin juuri siihen aikaan. Joskus sentään pysyy ovi kolkutuksista huolimatta suljettuna, paitsi kylänvanhinten luona, joissa on varsinaiset asemapaikat ja joissa siis "viran puolesta" täytyy avata. Kaikki eivät kuitenkaan mahdu yhteen yökortteeriin, vaan täytyy matkue sijoittaa neljään, viiteen eri paikkaan. Välistä sattuu niinkin, että aluksi otetaan tylysti ja epäilevästi vastaan, mutta hetken kuluttua alkavat kalseat katseet lauhtua ja juttu juosta isäntäväen kanssa. Meidän edellämme oli kulkenut samallaisella kyydillä mustalaisjoukkue, jolle kelpasi vieras tavara, ja se oli pilannut meidänkin maineemme.

Päivisin kokoontuu muutamille asemapaikoille runsaasti väkeä katsomaan saksalaisia, kuten he sanovat. Suuri on heidän ihmetyksensä, kun suurin osa "saksalaisista" puhuu puhtaasti heidän omaa kieltään.

Yleensä ei asemapaikoilla ole paljoakaan tilaisuutta silmäillä ympärilleen. Päivisin vähän sulatellaan jäätyneitä jäseniä ja ryypätään teetä, ja kun hevosia on vaihdettu, painalletaan eteenpäin. Yöpaikkoihin tullaan taas niin myöhällä, ettei juuri, väsynyt kun on, tee mieli lähteä öiseen pakkaseen paikkoja katselemaan. Senverran kuitenkin ehtii ympärilleen silmäilemään, että yleiskäsityksen siperialaisesta kylästä saa.

Siperiassa ei juuri koskaan tapaa yksinäisiä taloja, vaan ovat ihmiset kaikkialla ryhmittyneet kyliin. Ehkä se on tapahtunut osaksi luonnon ankaruuden vuoksi, mutta on siihen toinenkin tärkeämpi syy, nimittäin yhteinen elinkeinojen harjoittaminen, joka vieläkin on suureksi osaksi tapana. Pohjois-Siperiassa ovat kylät — suuremmat ainakin — aivan kuin yhteisestä sopimuksesta sijoitetut kolmenkymmenen virstan päähän toisistaan. Luultavasti ei niitä perustettaessa virstoja laskettu, otettiin vain sellainen välimatka, jonka hevonen hyvin yhdellä syötöllä juoksee — siihen viittaavat monet ostjakkien kielestä peräisin olevat nimitykset; vasta myöhemmin, hallinnon järjestelyn jälkeen, kun talonpoikiin ulotettiin kyytivelvollisuus, määrättiin kylänvälien virstamäärä enemmän tai vähemmän summamutikassa, sillä — niin väitetään — tähän päivään saakka ovat ainoastaan sudet välimatkat tarkalleen mitanneet.

Kaikki siperialaiset kylät sijaitsevat aivan jokien rannoilla, mikä johtuu tietenkin siitä, että kalastus ammoisista ajoista on ollut pääelinkeinona. Vanhemmilla kylillä on melkein poikkeuksetta ostjakinkieliset nimet, kun taas myöhemmin perustetut ovat saaneet nimensä venäläisten perustajiensa mukaan, kuten esim. Kusmino (perustaja Kusmin), Lukabskoje (perustaja Lukawskoi) j.n.e. Ennen asuivatkin ostjakit koko Pohjois-Siperiaa, mutta venäläisen siirtolaisasutuksen tieltä siirtyivät he sittemmin kauemmaksi metsäseutuihin tai ylemmäksi jokivarsille, jossa asuvat "jurtissaan" (paimenmajoissaan), tullen vain tarpeen vaatiessa kyliin entisille asuinpaikoilleen.

Siperialaiset kylät ovat kaikki melkein kuin saman asemakaavan mukaan rakennettuja. Niissä on yksi tai kaksi leveämpää raittia ja sitten muutamia eräänlaisia "poikkikatuja". Sama on laita talojen, nekin ovat aivan kuin samasta piirtimestä lähteneitä. Ainoa erotus on siinä, että suuremmissa kylissä löytyy jo kaksikerroksisiakin. Yhteisenä tunnusmerkkinä on nelitaitteinen lautakatto ja huonejärjestys, jonka mukaan ensimäisenä on pirtti ja sen perällä kamaripöksä. Suuremman kylän varakas talonpoika rakentaa sentään väliin kaksikin kamaria ja, jos talo on kaksikerroksinen, yläkertaan vielä pari erillistä huonetta, joihin usein johtaa aivan erikoinen sisäänkäytäväkin.