Part 6
Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää kaikki alavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien virstojen laajuudelta. Kylien väestö soutaa veneillä lähimpään naapuriinkin, kaikki työt keskeytyvät, laitumelle lasketut elukat pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille ja elämä on kuollutta ja ikävää. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat latvaansa myöten vedessä ja veden alla lepääviä aroja soutavat suunnattomat sorsaparvet.
Menee ohi tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton ja lauluton kuin kevätkin, ja tavallisesti hirmuisen kuuma ja tautinen. Joka paikassa on pilvenään moskiittoja ja hyttysiä, jotka pureskelevat kasvosi tuntemattomiksi, jollet verhoudu tiheään harsoon. Arolla kasvaa miehenkorkuinen ruoho, aurinko kiertää melkein lepäämättä korkeaa rataansa ja ilmaan laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu.
Hiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee lehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan kuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan. Jo lokakuun alkupäivinä sataa yli arojen valkean peitteen, joka ei enää sula, ja joka on Siperian kamaran oikea verho. Ja talonpoika huokaa: luojan kiitos, ei ole enää sääskistä vastusta!
Niin siellä pohjoisessa jokirannoilla kylien lähettyvillä. Ehkä on toista etelässä ja siellä, missä ikimetsät humajavat viitisenkymmenen virstan päässä rannasta. Ehkä siellä alkuheimojen syrjäisillä asuntomailla luonnon vaihtelut ovat valtavammat, mutta sinne ei valtiollisella vangilla ole asiaa.
VIII.
Kuka kukin oli.
V. 1915 kesällä, jolloin karkoitettujen tulva oli suurimmillaan, asui Narymin alueella yli 3,000 karkoitettua. Niitten joukossa oli seuraavien eri kansakuntien edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, litvalaisia, tatareja, turkkilaisia, saksalaisia, itävaltalaisia (monta eri kansallisuutta), juutalaisia, puolalaisia, italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia, mustalaisia, armenialaisia, grusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia, amerikalaisia ja serbialaisia. Mahdollisesti vielä muitakin, joista en ole onnistunut saamaan selkoa. Mutta johan noistakin syntyy täydellinen Babelin sekoitus.
Jos missä kaksi tai kolme kokoontui, niin melkeinpä siinä oli aina kahta tai kolmea kansallisuutta. Kerran oli meillä kommuuni, jossa kävi kymmenen henkeä päivällistämässä, ja niistä kertyi kahdeksan eri kansallisuutta.
Suuresta karkoitettujen laumasta oli ainoastaan pieni osa n.s. valtiollisia.
Mikä on sitten valtiollinen karkoitettu?
Venäjän rikoslakia valmistettaessa on pidetty hyvää huolta siitä, että valtiopetosta koskevia pykäliä on mahdollisimman paljo ja mahdollisimman venyviä. Venäläiselle taantumukselle, joka rikoslainkin on säätänyt, oli tärkeätä päästä helposti jokaiseen vähänkin epäilystä herättävään henkilöön käsiksi. Venäjällä ovat viimeiseen vallankumoukseen saakka olleet kiellettyjä kaikki n.s. vallankumoukselliset puolueet, t. s. sosialidemokratinen ja sosialistivallankumouksellinen puolue, olipa kiellettyjen luokassa vielä kadetti- eli kansanvapauden puoluekin, vaikka viimemainittua koskeva kielto oli enemmän näennäinen. Tuskinpa löytynee tapausta, että siihen puolueeseen kuulumisesta olisi rangaistu. Sensijaan sosialidemokratit ja sosialistivallankumoukselliset, jos heidät voitiin todistaa mainittujen puolueiden jäseniksi, selitettiin valtiopettureiksi ja tuomittiin pakkotyöhön 4—15 vuodeksi tai lieventävien asianhaarojen vallitessa, s.o. sitovien todistusten puutteessa, elinaikaiseen karkoitukseen. Mutta Venäjän voimassaolevan rikoslain mukaan seuraa niillekin, jotka ovat pakkotyörangaistuksen kärsineet, Siperiaan karkoitus loppuiäkseen.
Vain tällaiset, tuomion kautta karkoitukseen joutuneet, ennen olivat valtiollisia karkoitettuja, edellyttäen nimittäin, että heidät oli tuomittu mainittuihin puolueisiin kuulumisesta, eikä rikollisina, joille kyllä rikoslain mukaan saattoi seurata sama kohtalo.
Mutta kuuluisa P. A. Stolypin, Venäjän hirmuvallan ehkä tyypillisin edustaja, huomasi rikoslaissa tuntuvan puutteen. Mihinkä joutuivat ne, joita vastaan ei saatu minkäänlaisia todistuksia? Heidät tietenkin piti vapauttaa ja laskea jatkamaan turmiollista vaikutustaan näännytetyn kansan keskuudessa.
Sellainen ei voinut käydä päinsä ja Stolypin keksi keinon tämän tukalan asiaintilan auttamiseksi. Hän puuhasi n.s. hallinnollisen karkoitusjärjestelmän. Sen mukaan annettiin sisäasiainministeriölle valta karkoittaa hallinnollista tietä kaikki hallitukselle epämieluiset henkilöt määrävuosiksi Siperiaan. Tämä oli olevinaan jonkunlainen parannusjärjestelmä. Muutamien vuosien — 2—5 vuoteen — kidutuksen kaukaisilla karkoituspaikoilla piti muka taltuttaa satimeen joutuneen hallitusvastaiset aivoitukset. Lieneekö Stolypin sentään itsekään uskonut tähän "reseptiinsä", vaikka yleisön silmänlumeeksi sellainen juttu liikkeelle laskettiin?
Stolypinin toimesta Venäjän ensimäisen vallankumouksen jälkeen v. 1905 tehtiin Narymista hallinnollisesti karkotettujen asuntoalue.
V. 1915 alussa oli koko Narymin alueella 186 valtiollista karkotettua, mutta huomattava on, etteivät silloin vielä lähimainkaan kaikki olleet saapuneet. Saman vuoden kesällä lienee Narymin alueella ollut kaksikin kertaa mainittu määrä, koskapa itsessään Narymissakin oli silloin seitsemäänkymmeneen valtiolliseen. Tämä luku ei kuitenkaan kauan pysynyt niin suurena, sillä jo mainitun vuoden syksyllä siirrettiin osa valtiollisia Moltshanowon alueelle ja v. 1916 vaihteessa alettiin valtiollisia karkoitettuja ottaa sotapalvelukseen. Kesällä v. 1916 oli valtiollisten lukumäärä supistunut pariinkymmeneen, joista Narymissä oli vain muutamia heikkoja ja sairaita.
Kaikkien valtiollisten karkoituksen syy oli sama: heidät oli vangittu, koetettu haalia todistuksia heitä vastaan, ja kun ei löydetty, karkoitettu hallinnollisessa järjestyksessä. Sotatilan julistamisen jälkeen oli karkoittaminen vieläkin helpompaa, sopi lähettää vain ilman mitään sotatilan ajaksi.
Valtiollisten joukossa oli useita sangen kokeneita vallankumoustaistelijoita. Muistan erityisesti muutamia:
_Pjotr Ivanowitsh Woevodin_ asui Narymissa vaimoineen ja tyttärineen. Hän oli jo kuudentoista vanhana — vallankumouksen perästä vapaudessaan viidenkolmatta — joutunut neljäksi vuodeksi linnavankeuteen erään vallankumouksellisen puheen johdosta. Sittemmin oli hän elänyt laittomasti, t. s. väärällä passilla useat vuodet, istunut tuontuostakin vangittuna, mutta aina vapautunut. V. 1910 oli hänet karkoitettu Narymin alueelle, josta karkasi jo samana yönä kuin saapuikin. Vaimonsa oli matkustanut perässä, mutta mies, joka ei tiennyt tämän aikeista, ei malttanut odottaa, vaan palasi karkulaisena samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Pristaw oli vaimon kyselyyn hiukan hölmistyneenä ilmoittanut, että kyllä sennimisen miehen olisi pitänyt papereittensa mukaan saapua, mutta eipä häntä ole kuulunut.
Pitkän aikaa oli kulunut, ennenkuin Pjotr Ivanowitsh taas löysi perheensä. Hän eli itse uudella nimellä ja uudella passilla, kirjeenvaihto oli hankalaa, lopulta sentään sukulaisten välityksellä olivat puolisot saaneet tietoja toisistaan. Kerran oli Pjotr Ivanowitsh paennut viranomaisten vainoa Amerikaankin; matka oli ensin käynyt Venäjältä koko Europan halki ja sitten valtamerta suurelle lännelle. Hän ei osannut sanaakaan muuta kieltä kuin venättä, ja sitä ei missään ymmärretty. Ihmeellisesti oli matka sentään sujunut. Moni muukin Narymissa tapaamani valtiollinen oli matkustellut monissa maissa osaamatta muuta kuin äidinkieltään, mutta venäläinen on mainio saamaan itsensä ymmärretyksi, hän osaa puhua käsillään, jaloillaan ja tarvittaessa koko ruumiillaan.
Woevodinilla oli laaja vankilakokemus, hän oli ollut yhdeksässäkolmatta vankilassa, kaikkiaan puolenkahdeksatta vuotta. Narymiin oli hän joutunut viimeksi v. 1914 keväällä jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan — yhteensä kolme vuotta —, joka v. 1910 oli niin pikaisesti keskeytynyt.
Samoin ei Nikolai Nikolajewitsh Kordashew ollut kauvoja viipynyt Narymissa sinne ensi kertaa vuonna 1906 saapuessaan. Oli odottanut vain neljä vuorokautta seuraavaa laivaa ja sillä paennut. Hän oli roteva, sotilasryhtinen mies, ja laivalla oli häntä pidetty valepukuisena santarmiupseerina. Mistä lienee sellainen huhu päässyt liikkeelle, mutta onneksi se oli pakenijalle ollut. Laivan mukana kulkevat poliisi vartijatkin olivat osoittaneet hänelle harvinaista kunnioitusta. Bakun suuren lakon aikana keväällä 1914 oli Nikolai Nikolajewitsh korkeamman sivistyksen saaneena miehenä joutunut lakkolaisten henkiseksi johtajaksi ja siinä ominaisuudessa lopuksi telkien taakse. Hänkin oli asunut väärällä nimellä kokonaista kahdeksan vuotta erillään perheestään, jota tapasi kaukana maan sydämessä ainoastaan kesälomiensa aikana. Väärä passi oli hänellä kiinnijoutuessaankin, mutta täytyi tunnustaa oikea nimensä, jollei halunnut pitentää vankeuttaan loppumattomiin, ja sen tehtyään passitettiin hänet heti jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan. Narymiin oli hän saapunut parisen kuukautta ennen minua. Syyskuussa v. 1916 vapautettiin hänet puoli vuotta ennen määräaikaansa. Siihen aikaan otettiin juuri sotapalvelukseen loppuja valtiollisia ja hänkin oli sattunut joutumaan mainitun syyn nojalla vapautettujen luetteloon, vaikka hänet oli sotapalveluksesta ikiajoiksi vapautettu ja vaikka hän jo oli kahdenviidettä vanha.
Mainitsin jo ennen Tomskin vankilassa tapaamastani sotilaspukuisesta karkoitetusta. Hän oli _Fedor Grigorjewitsh Tshutshin_, kansanopettaja ja sanomalehtikirjailija. Oli jo ennen ollut karkoitettuna määräajaksi Vologdan lääniin ja nyt oli kasarmista suoraan lähetetty Narymin alueelle sotatilan ajaksi. Hän joutui aluksi Tshigaran kylään, kuudenkymmenen virstan päähän Narymista etelään, mutta myöhemmin siirrettiin "levottomana aineksena" itseensä Narymiin. Tämä mies oli ollut yhdeksän kuukautta naimisissa tietämättä vaimonsa oikeata nimeä. Eikä vaimolla liioin ollut tietoa hänen ristimänimestään. Tuntuu hieman uskomattomalta, eikö totta, mutta Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa sellaista sattuu. Olivat tavanneet toisensa jossain sosialidemokratisen puolueen "maanalaisessa" kansliassa. Fedor Grigorjewitsh oli ollut siellä virkailijana ja Aleksandra Vasiljewna — ne olivat vaimon oikeat etunimet — oli tullut sinne asianomaisella suosituksella varustettuna luvatonta kirjallisuutta hakemaan. Siitä oli tuttavuus sukeutunut ja päättynyt avioliitolla, Miehen puoluenimi oli silloin ollut Anatolij ja vaimon Nina. Näin olivat he toisiaan alkuaikoina kutsuneetkin, kunnes molemmat olivat joutuneet vankilaan. Silloin olisi pitänyt tietää oikea ristimänimi, kun oli kirjevaihdon kautta asiat selvitettävä. Hankaluutta siitä syntyi, mutta asia saatiin jotenkuten selvitetyksi lahjomalla muutamalla ruplalla kirjurin virkaa toimittava vanki. Säästäväisesti olivat sittemminkin omaa nimeään käytelleet ja vasta kahdeksan vuoden kuluttua, kun mies jo toista kertaa tutki karkoituspaikan oloja, uskalsi vaimo piirtää oman nimensä sähkösanoman alle. — Tällaista varovaisuutta täytyi käyttää, sillä karkoitettujen ja heidän omaistensa kintereillä kulkivat aina urkkijat. — Vanhin tytär sai sitten periä laillisena nimenään äidin vallankumouksellisen nimen Nina.
_Aleksei Ivanowitsh Rykow_, nykyään niin suurta huomiota herättäneen Leninin toveri ja Venäjän vanhan bolshevik-suunnan etevimpiä johtajia, oli myös vanha vankila-asukas. Hän oli kuljeskellut paljon ulkomailla suojelusosaston asiamiesten takaa ajamana. Vapaampina aikoina oli hän piilotellut meillä Suomessakin, matkustanut suomalainen ylioppilaslakki päässään sanaakaan suomenkieltä taitamattomana aivan urkkijain nenän editse Tukholmaan, useitten suomalaisten laivalla ihmetellessä ylioppilaan vaiteliaisuutta, ottanut osaa Venäjän sosialidemokratien kongressiin Sveitsissä, jossa kokous oli hajoitettu Venäjän suojelusosaston asiamiesten yllytyksestä, siirtynyt monisataisen osanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan Belgiaan, jonka lakien mukaan valtiollisia rikollisia ei luovuteta. Sieltäkin oli sentään käsketty poistumaan ja vasta Lontoossa oli kongressi saanut suorittaa tehtävänsä loppuun. Niin silloin, kymmenisen vuotta takaperin. Nyt ei enää Englanti ole sallinut venäläisten pakolaisten palata alueensa läpi. Kansanvaltaisesta ja suvaitsevasta maasta on tullut imperialismin kiukkuinen etuvartija.
Aleksei Ivanowitsh oli juuri pakomatkalla minun Narymiin saapuessani. Syksyllä v. 1915 ilmestyi hän reppuineen vartijaston saattamana Narymin rantaan. Oli elänyt Moskovassa ja ottanut kaikessa rauhassa osaa vallankumoukselliseen toimintaan. Vuosi oli näin vierähtänyt, eikä pieninkään varjo näyttänyt lankeavan hänen päälleen. Mutta silloin tuli onnettomuus pienen ystävällisen suudelmatervehdyksen muodossa. Oli tullut tuttava, vanha ystävä vastaan kerran kaupungin puistossa, venäläisen tavan mukaan oli vaihdettu suudelma, mutta samassa olikin salapoliisin koura kummankin ystävyksen niskassa. Urkkija oli parhaillaan pitänyt silmällä ystävää ja sydämellisen tervehdyksen nähdessään käynyt kumpaankin käsiksi. Vankilassa selvisi pian Rykowin henkilöllisyys ja hänet lähetettiin takaisin Narymiin karkumatkan kautta keskeytynyttä karkoitusaikaansa loppuun palvelemaan.
Kaikista tyypillisin karkuri oli sentään _Leonid Petrowitsh Serebrjakow_, sillä hänet oli jo kahdeksan eri kertaa saatu ruununmahdilla kuljettaa Narymiin, jossa hän ei mitenkään viihtynyt, V. 1907 oli hänet aivan viheriäisenä nuorukaisena erämaahan "opintomatkalle" karkoitettu, ja kohta oli karkaileminen alkanut. Mutta kyllä olikin sillä pojalla reilu luonto, ei hän paljoa piitannut oloistaan ja aina oli valmis leikkiä laskemaan, olipa edessä kuinka paha paikka tahansa. Ei tullut ikävä siinä seurassa, jossa oli Leonid Petrowitsh. Minä asuin Narymiin saavuttuani pari kuukautta hänen kanssaan ja meidän keskemme kävi aina vilkas keskustelu, vaikkemme toistemme kieliä aluksi ymmärtäneetkään. Mutta Leonid Petrowitsh oli niitä harvoja ihmisiä, joitten kanssa voi puhua vaikka silmäniskuilla. Hänkin oli matkustellut paljon ulkomailla, vaikkei osannutkaan muuta kuin venättä. Kaikki tarpeensa oli hän silti saanut tyydytetyksi, ja silloin kun ei kaupassa häntä muuten ymmärretty, meni itse myymäläpöydän taakse ja otti omin käsin. Väliin oli myyjä tai paremmin ehkä myyjätär kauhistunut luullen häntä pakkoluovuttajaksi, mutta enimmäkseen oli juttu päättynyt molemminpuoliseen iloisuuteen. Leonid Petrowitsh vakuutti minulle tullessani, että kolmen viikon perästä me keskustelemme puhtaalla venäjänkielellä. Kyllä me keskustelimmekin venäjäksi, mutta kuinka puhtaasti se minulta kävi, sen tietää Leonid Petrowitsh parhaiten itse. Hänen iloisessa uskossaan oli jotain tarttuvaa, ja hän oli mainio koulumestari.
Serebrjakow vapautui v. 1916 tammikuussa. Vielä aivan viime kuukausina suunnitteli hän yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui sitten, sillä pitihän toki joskus karkoitetun nimestä ja väärästä passista päästä, eihän hän ollutkaan omalla nimellään esiintynyt muuta kuin karkoitusalueella.
Saman vuoden syksynä, kun minä jo olin Tomskissa, astuu eräänä päivänä huoneeseeni erään tomskilaisen matkustajakodin alakerrassa, jossa minä öisin tappelin rottien ja päivisin torakoitten kanssa, parroittunut mies komea turkki yllään. Minä katson aluksi ihmeissäni, mutta kohta leviää tuuhean parran taakse hyväntahtoinen hymy ja pienistä silmistä pilkistää tuttu veitikka.
— Leonid Petrowitsh!
— Ei, vaan Ivan Ivanowitsh.
— Olkoon, mutta kyllä minä sinut tunnen.
Istutaan, pannaan tupakaksi ja tarina lähtee käymään. Leonid Petrowitsh kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta hakemaan ja nähneensä taululla minun nimeni. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä Siperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän tuo maksa mitään, jos katsomaankin menee.
— Oikean miehen tapasitkin.
— Niin tapasin, et ole vielä muuttanut nimeäsi. Siitä näen, ettet ole karkumatkalla.
— Ei, veikkonen, emme me suomalaiset sellaisiin ... Me pysymme siellä, minne meidät suvaitaan lähettää... Milläs matkoilla itse olet?
— Ruunun reissuilla, veli hopea, katsoppas kirjoja!
Ja Leonid Petrowitsh veti ison tukun papereita taskustaan. Siellä oli Ivan Ivanowitsh Pljesunowille annettu passi, kuvernöörin ankara määräys kaikille läänin viranomaisille osoittaa mainitulle henkilölle kaikkea mahdollista avustusta sekä vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla hänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja y.m.
— Mikäs sinä sitten oikeastaan olet miehiäsi?... kysyin kaiken tuon komeuden nähdessäni.
— Lue tarkemmin. Katso tittelikin!... Maanmittarin apulainen Ivan Ivanowitsh Pljesunow...
— Jassoo, aivan oikein. Vai sellainen herra... No, osaatko maata mitata? — kysyin minä, kun en koskaan ollut kuullut tuttavani sellaisista taipumuksistaan puhuvan, vaikka hän kyllä oli kertonut itsellään olevan varsin monta ammattia.
— Ojaa, minä osaan mitä hyvänsä, ministerin tehtävistä sepän ammattiin saakka... meikäläisen mittakaavan mukaan, — lisäsi hän unohtumattoman iloisen hymyn taas kasvoilleen levitessä.
Ja hän kertoi, miten hän maita jakaa, miten se on tarkkaa työtä ja miten on sentään toista ajaa komealla kolmivaljakolla kuin istua Narymin pöksissä mahorkkaa käryyttämässä.
— Nyt minä olen hänen korkeutensa, eikä kukaan uskalla sanoa sinuksi. Se valta kuuluu nyt minulle. On se sentään mukavaa lakata olemasta sylkykuppina ja ruveta itse sylkemään.
— Et suinkaan sinä sentään sylje.
— En toki, tiedäthän sinä minut. Kyllä me ukkojen kanssa sovitaan ja maa tulee jaetuksi täsmälleen, vaikkei sitä niin tuuman päälle otetakaan.
Minua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen valtiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän otetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle virka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa maanmittarilta itseltään.
— Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti asian järjestääkseen. "Mikä pannaan nimeksi?" kysyi hän. — Pannaan vaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli valmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa, tämä Venäjä!
— Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua?
— Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on toistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää ja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia, toinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja neljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään.
Hetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow, _alias_ Ivan Ivanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon tekemään selvää matkoistaan.
Olinpa aivan unohtaa sanomalehtimies _Grigori Filippowitsh Semeshkon_. Hänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu Kiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä koskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten viranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän kirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen venäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw, jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin myöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen malliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan ipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia asianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m.
V. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa varemmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille lähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän oli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän kokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee vieläkin.
Siinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni. Paljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli sekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli viidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli Narym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman miesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli heille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin itsensä oudoiksi ja saamattomiksi.
Toisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä varkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan ja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen osasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä on aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi, mutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan varkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi "parantumaan" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin. Sotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi.
Sitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä. Valtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen karkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka oli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli näin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta epäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen tai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä "vakoilijasta", joka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä järjenlahjoiltaankin heikkoja.
Mainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään kahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja umpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset majoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus oli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin, venäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet vakoilusta epäiltynä Narymiin.
Samoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin siitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä, jonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli poikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen sodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä oli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin johdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin alueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan saanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat jääneet kotia.
Tällaisia "vakoilijoita" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet, joiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa olisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa; sellaiset oli hirtetty.