Part 7

Se itku oli vapautuksen itkua. Karenin itkiessä haihtui hänen tuskansa ja sydänsurunsa.

Rouva Grunnet ymmärsi häntä, vaikka ei sanaakaan lausuttu. Ei siihen tarvittu sen enempää. Eikä siitä ollenkaan puhuttu. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut?

Äidin suudelmassa Karen tunsi anteeksiannon paljoa paremmin, kuin jos äiti olisi sanonut: "Minä annan sinulle anteeksi."

"Annappas minun nähdä poikaa!" huudahti hän äkkiä.

Rouva Grunnet nosti lapsen Karenin luo, mutta hän ei käsittänyt levotonta, jännitettyä katsetta, jolla Karen, voimatta nostaa päätään tyynyltään, tarkasteli pienokaisen kasvoja.

Karenin mielestä poika oli Esbenin näköinen, vaikka sitä oli vielä aivan mahdotonta huomata.

"Jumalan kiitos", sanoi hän, "Jumalan kiitos!"

"Hänelle annetaan nimeksi Kai!" lisäsi hän.

"Onko Jürgens siihen suostunut?" kysyi äiti.

"On, hän on, hän on suostunut! Kysy häneltä!" Karen oli väsynyt ja sulki silmänsä. "Onko se totta", kysyi rouva Grunnet Karenin nukkuessa, "että pojan nimeksi tulee Kai?"

"On, on kylläkin", vastasi Jürgens, joka yhä oli loistavalla tuulella. "Ensiksi maalle kunnia! Sitten tulee minun vuoroni!"

"Se on oikein tehty."

Suurempaa kiitosta rouva Grunnet ei olisi voinut antaa hänelle.

Karenille koitti oikea juhla. Rouva Grunnet tuli joka päivä ja hoiti häntä omin käsin ja joka päivä hän toi jotakin hyvää mukanaan.

"Nämät on Sidsel tehnyt", kertoi hän. "Hän oli niin peloissaan, etteivät leivokset olisi kyllin kevyitä ja mureita, sillä häneltä ei ole unohtunut, että sinulle oli mieleen, kun ne narisivat hampaissa." Karen hymyili kesken kyyneleitä. "Rakas, rakas Sidsel! Kiitä häntä! Tuo herttainen vanha sielu!"

Toisella kertaa toi rouva Grunnet mukanaan vieläkin suuremman yllätyksen, nimittäin Gyrithen.

Gyrithe oli aivan entisensä kaltainen; hän otti elämän iloisesti ja reippaasti ja oli aina hyvällä tuulella. Yksin hänen näkemisensäkin tuotti virkistystä ja iloa. Hänen mukanaan virtasi huoneesen aina suloinen metsäkukkien tuoksu.

Gyrithen mielestä sairas ei voinut kestää mielenliikutusta, ja sentähden hän tekeytyi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Kun sinä pääset ylös, niin sinä lähdet ajelemaan ja sittepä meillä on hauska päivä Højemarkessa. Sen sinä kaiketikin voit."

"En, sitä minä en voi", vastasi Karen vitkalleen. Hän yleensä ei ollut niitä, jotka "kaiketikin voisivat jotakin."

"Sitten me lähetämme Esbenin siksi päiväksi pois kotoa", selitti Gyrithe. "Sillä hänellä on yhtä kova niska kuin sinullakin."

Karen hymyili vasten tahtoansa.

"Niin, siten on teitä kohdeltava", vakuutti Gyrithe. "Se niska on taitettava, ennenkuin teitä saadaan sopimaan."

Jürgens vältti mielellään Gyritheä. Hänen voimakas, rohkea persoonallisuutensa vaikutti vastenmielisesti Jürgensin haaveilevaan, hiukan saksalaishempeämieliseen luonteesen.

"Tahdotko sinä kantaa poikaa ristille, äiti?" kysyi Karen eräänä päivänä vitkastellen ja odotti tuskallisessa jännityksessä vastausta.

"Tietysti äiti sen tahtoo", puuttui Gyrithe puheesen "ja minä anon alamaisimmasti saada olla kummina."

"Oi, Gyrithe, sinä olet kuitenkin herttaisin ihminen koko maan päällä!" huudahti Karen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Sinähän keräät tulisia hiiliä minun pääni päälle."

Karen peitti kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa ja heltyneenä.

Rouva Grunnet ja Gyrithe seisoivat syvästi liikutettuina ja katselivat häntä.

Heidän katseensa ei ilmaissut enää mielipahaa, ainoastaan syvää sääliä.

"Jürgens tahtoo itse olla kummina", sanoi vihdoin Karen ja katsoi ylös; raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään. "Äiti", hän vaikeni hetkeksi kahden vaiheilla uskaltaisiko hän jatkaa, "luuletko, että eno Borris tahtoisi ruveta minun poikani kummiksi?"

"Minä kysyn häneltä", vastasi rouva Grunnet.

"Kiitos", Karen kuiskasi nöyrästi.

Borris hämmästyi, kun hänen sisarensa seuraavana päivänä esitti hänelle Karenin pyynnön.

"Karen pyysi sitä."

Rouva Grunnetin ääni oli läpitunkeva.

"Hänen nimekseen pannaan Kai", lisäsi hän.

Mutta Borris mietti asiaa.

"Sano hänelle", sanoi hän vihdoin, "että pikku lapsen ei pidä kärsiä äidin hairahduksen vuoksi. Minä tulen kirkkoon saapuville, mutta minä en tahdo istua sinun vävypoikasi pöydässä."

Ja silleen se jäi.

Kun rouva Grunnet vei perille Borriksen vastauksen, niin Karen vain nyökkäsi päätään eikä vastannut mitään.

Oli kostea huhtikuun päivä. Sade tihkui maahan, ikäänkuin se olisi tahtonut ottaa osaa ristiäisiin.

Olihan nyt kevät olevinaan, mutta nyrpeästi katseli kevät kaikkea kaikkialla.

Jürgens nosti lapsen kunniaksi Saksan lipun, — ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut, olihan se aivan luonnollista, kun isä kuitenkin oli saksalainen, — mutta kun Karen äkkiä avasi ikkunan, ja suruissaan pyysi: "Älä tee sitä! Oi, älä tee sitä!" niin hän laski sen maahan, kääri sen kokoon ja kantoi sisään.

Olihan se hetken kuitenkin liehunut ilmassa!

Vaan tietenkin! Täytyihän hänen ottaa huomioon Karenin perhettä, joista kaksi oli lupautunut päivällisille. Raha-asioissa he olivat hyvin häntä kohdelleet; muuta hän ei voinut sanoa.

Pieni, synnynnäinen eteläjyllantilainen, joka tulisi kantamaan Jürgensin nimeä, oli tyytymätön sekaviin oloihin, joihin hän oli joutunut ja huusi heidän ajaessaan Egtvedistä aina kirkolle saakka.

Rouva Grunnet, Gyrithe ja Borris olivat heitä kirkon ovella vastassa.

Karen sätkähti, niinkuin vain rikoksellinen voi sätkähtää, nähdessään enonsa.

Hän ojensi Karenille kätensä ja auttoi hänet alas, mutta hän ei sanonut sanaakaan ja nyökkäsi vain päätään Jürgensille.

Ristiäisten aikana Karen itki kovasti ja koko hänen käytöksensä enoa kohtaan, joka ainoa liikkeensäkin oli niin nöyrä, ikäänkuin hän hiljaisuudessa olisi tahtonut pyytää anteeksi sen, minkä hän enoa ja Valdemaria vastaan oli rikkonut. Jos hän vain olisi rohjennut kysyä häneltä, oliko Valdemar palannut kotiin!

Kirkon ulkopuolella nousi Borris heti vaunuihin ja ajoi pois, rouva Grunnetin ja Gyrithen ajaessa Egtvediin.

Kun he kulkivat Højemarken ohi, veti Karen harson silmilleen. Voisihan sattua, että Esben seisoisi ikkunassa taikka juuri silloin astuisi pihan poikki.

"Tuolla on Sidsel!" huudahti Gyrithe.

Karen repi harson syrjään ja näki Sidselin seisovan avonaisessa ovessa ja pudistavan päätänsä kaikelle maailman surkeudelle, niinkuin hänellä oli tapana tehdä.

"Sidsel! Sidsel!" huusi Karen.

"Pikku olento raukka!" mutisi Sidsel, "pikku olento raukka! Kuinka paljon pahaa sinä saat kokea!"

Sillä hän tietysti tarkoitti lasta eikä Karenia.

Sievästi katetulla päivällispöydällä Egtvedissä seisoi Karenin kaksi pientä Tanskan lippua jalustoillaan.

Jürgens ei sanonut siihen mitään. Hän oli tänään niin iloinen, että hän saattoi kaikkeen mukautua.

Kun siksi tuli, niin oli hän kuitenkin isäntä talossa, ja saattoi kieltää milloin hän itse tahtoi.

"Kyllä kai Jürgensin asema sittenkin on vaikea", sanoi Gyrithe, kun he illalla tulivat kotiin, "eikä hänen ole niinkään helppo mukautua yhteen ja toiseen."

"Sepä vielä puuttuisi!" murisi Esben. "Onhan kaikki edut hänen puolellansa. Kaikki ne rahat, jotka hän sai, ovat kai tehneet hänet niin kärsivälliseksi kuin enkelin. Mutta kuinka saatoit sinä, Gyrithe? Kuinka sinä saatoit?"

"Tunteako sääliä vastanainutta paria kohtaan, joka niin takaperoisesti on naimisiin joutunut? Niin, ajatteleppas! Etkö usko, että Karen tarvitsee myötätuntoisuutta? Luuletko, että hän riemuitsee ja on iloinen? Ja miehestä minä vain sanoin, että hän on kärsivällinen. Olisitpa sinä siinä, Esben!"

Jürgens olikin hyvin kauan kärsivällinen.

Joka ilta Karen lauloi lapsensa tanskalaisilla kehtolauluilla uneen.

"Nuku lapsonen! Nuku lapsonen!"

Mutta kun Karen kerran kuuli Jürgensin hiljaa istahdettuaan kehdon ääreen laulavan Mozartin ihanaa kehtolaulua: "Schlaf ein mein Prinzchen, schlaf ein!" [Nuku prinssini, nuku!] niin se vihloi häntä, ja Jürgenskin huomasi, ettei se ollut hänelle mieleen.

Tietysti Karen ei sanonut mitään, mutta hän oli suruissansa.

Se meni kuitenkin liian pitkälle! Olihan Jürgens hyväntahtoinen, mutta — — —

"Onhan poika minunkin!" sanoi hän katkerasti.

Siveellinen momentti heidän lemmensuhteessaan oli muuttunut lihaksi ja vereksi.

Sen sijaan että lapsi olisi yhdistänyt heitä, se eroitti heitä. Toinen pelkäsi toista, että hän henkisesti sen häneltä riistäisi.

Näkymätön muuri alkoi kohota heidän välillensä. Se korkeni korkenemistaan, ja tiheni tihenemistään.

7.

Avioliitonhan pitäisi olla puhdas ja selvä suhde, turvallisuuden ja levon tuottaja, jossa ei olisi ainoatakaan salattua poimua.

Sen ei pitäisi olla sellainen suhde, jossa alituisesti elettäisiin sotajalalla, jossa aina oltaisiin varuillaan ja vakoiltaisiin mahdollista vihamielistä salatuumaa, jossa aina salamurhalla uhattaisiin kurjaa onnea.

Mutta sellaisia kaloja saadaan kuin ongitaankin. Karen oli itse omalla kädellään avannut viholliselle kodin oven ja kohteliaasti pyytänyt häntä astumaan sisään, niin, tarjonnut hänelle paikan itse pöydän päähän, ja sitten vieras oli kuolettavan kätensä laskenut kaikkialle!

Vaikka kummaltakin puolelta oli rehellisesti koetettu tulla toisiaan puolitiessä vastaan ja pitää onnesta kiinni!

Sillä he koettivat sitä todellakin joka ainoa päivä koko voimallansa, mutta se murtui kuin hapras lasi heidän käsissänsä.

Joka aamu he heräsivät ja joka ilta he panivat maata sillä vahvalla päätöksellä: "Minä tahdon olla pitkämielinen! Sillä toisin eivät asiat voi olla". He olivat molemmat kunnon ihmisiä. Mutta olosuhteet olivat heitä vahvemmat. Melkein joka hetkipäivässä luonto teki heille kepposet, ja heidän aikeensa menivät tyhjiin.

Sitä myöten kuin pikku Kai rupesi puhumaan ja kasvoi suuremmaksi, syntyi taistelu, olisinpa vähällä sanonut: elämästä ja kuolemasta, Jürgensin ja Karenin välillä.

Mutta Karen oli voimakkaampi; hänellä oli äidinkieli ja lapsen syntymämaa turvanansa.

Jürgens oli kelpo mies, mutta jos hän ei olisi ollut myöntyväinen, niin toinen ääni olisi pilliin tullut.

Jürgens katkeroitui, niinkuin heikompi ainakin vahvempansa suhteen, kun hän tuntee joutuvansa alakynteen.

Ja kun Kaikin vähitellen tahtoi saattaa äänensä kuuluville tässä maailmassa, niin eihän voi isää moittia, vaikka hän ei kauemmin voinut lupaustaan pitää ja olla saksaa puhumatta.

Tosin haudankaivaja Madsen väitti, ettei Jürgens uskaltanut sitä tehdä äidin kuullen, vaan että hän salavihkaa sitä teki ollessaan yksin pojan kanssa ulkona. Isäntärenki Klaus ja karjanhoitaja Jens olivat sen sanoneet.

Eräänä päivänä pöydästä noustua meni pikku Kai Karenin luo, suuteli häntä ja sanoi:

"Mahlzeit!"

"Kiitos ruo'asta, Kai, niin sitä sanotaan", sanoi Karen lyhyesti ja lisäsi katsoen mieheensä: "Täällä hän on syntynyt. Pitäähän hänestä toki tulla eteläjyllantilainen."

"Jumala sen tietää!" sanoi Jürgens. "Maailma on suuri. Ei sitä aina yhdellä kohtaa olla. Minä en ole täällä syntynyt."

Karen säikähti. Mitä hän sillä tarkoitti? Ei, kaikesta tuosta tuskasta hän ei voinut kenenkään kanssa puhua. Se olisi ollut väärin miestä kohtaan; yksin hänen täytyi se kestää.

Joka päivä Karen tuskallisesti tarkasteli, olisiko lapsi henkisesti tai ruumiillisesti isänsä kaltainen.

Jumalan kiitos, päivä päivältä hän huomasi hänessä yhä enemmän Esbenin rakkaiden, uljaiden kasvojen muotoisuutta!

Joka kerta kun hän tuon yhtäläisyyden huomasi, sulki hän Kain äärettömässä riemussa syliinsä. Hänen vertansa! Hänen tanskalaista vertansa joka ainoa pisara hänessä.

Ja tuota veljeä, kuinka suuresti hän häntä rakasti, vaikka tämä olikin niin kova hänelle.

Mutta taistelu kasvatti Karenia, hän kasvoi sen mukana.

Hän ei ollut enää mikään kiihkeä, kuumaverinen lapsi, vaan kypsynyt ja kokenut nainen, ehkä juuri sentähden enemmän kypsynyt, että kova koettelemus oli hänestä itsestään lähtenyt. Kiirastulikin voi muuttua siunaukseksi, kun sen on voittanut.

Hän ei enää suruissaan murehtinut lankeemistaan, vaan hänen voitettavakseen oli astunut uusi päämäärä, uudelleen kohottamisen päämäärä.

Tuo päämäärä oli hänen rakas poikansa ja Egtved. Poika ja talo oli tanskalaisuudelle pelastettava.

Jürgens ei, enempää kuin muutkaan saksalaiset paikkakunnalla, ymmärtänyt maanviljelystä. Mitä apua siitä, jos se Rheingaussa oli sopivaa, kun se ei täällä käynyt päinsä?

Siksipä Karen auttoi häntä talon hoidossa ja sai tarttua työhön sekä ulkona että sisällä.

Onneksi Karenille; sillä pianhan se aika taas koitti, jolloin jokaisen hyvän emännän piti varustaa ruokasäiliönsä.

Se oli vaikea aika joka vuosi, sillä oli kestien ja lihavien vasikkojen aika.

Naapurit kokoontuivat maistelemaan kylkipaisteja ja makkaroita toistensa luokse ja tuota juhlimista kesti hyvän matkaa uutta vuottakin.

Ja kaikesta tuosta molemminpuolisesta seurustelusta oli Karen nyt suljettu pois.

Armeliaisuuteen vain hän saattoi ottaa osaa, sillä se oli suuri kaikkialla. Jokaisesta porsaasta ja lehmästä, jota lähiseuduilla teurastettiin, annettiin runsaita paloja köyhän säkkiin.

"Ei ole niin tarkkaa lukua makkarasta teurastusaikana", sanoi Mogens Dahl, kyläteurastaja, joka oli korvaamaton mies joka talossa.

Hänen ei ollut niinkään helppo ehtiä hävittää maailmasta kaikki ne siat ja lehmät, joiden surmaaminen hänelle toimeksi annettiin.

"Siinä sitä kättä kysytään", sanoi hän, iskiessään härkää otsaan.

Sillä hän oli ollut ajurina tanskalaisessa tykkiväestössä ja hänessä oli jotakin sotilasmaista aina harmaista viiksistään jäykkään ryhtiinsä asti, joka näytti vaativan vastaantulijaa pois tieltä, kun hän teurastuskirves olalla kulki tietä myöten.

Mutta sitten tapahtui jotakin muuta, joka niin kokonaan valtasi Karenin mielen, että hän joksikin aikaa melkein unohti talon hoidon.

Valmistukset vaalia varten vuonna 1898. Ne alkoivat valtioministeriön, se on: ruhtinas Hohenlohen ja v. Miquelin käskykirjeillä, jonka Thielen, Bosse, vapaaherra von Hammerstein, Schönstedt, vapaaherra v.d. Recke, Breteld, v. Gossler, kreivi v. Posadowsky, v. Bülow ja Tirpitz olivat allekirjoittaneet, ja joka lähetettiin saksalaisille virkamiehille Eteläjyllannissa.

Ja mitä tuo käskykirje sitten sisälsi, joka preussilaisilla postimerkeillä, preussilaisten postikonttorien kautta ja Apenraden, Haderslevin, Sondersburgin y.m. leimoilla lähetettiin ylt’ympäri seutua?

Niin, aivan yksinkertaisesti, että kaikkien saksalaisten virkamiesten, niin sanottujen oikeudenvalvojien tuli saksalaistuttaa ja jälleen saksalaistuttaa ikivanha tanskalainen maa koulujen, kirkkojen, lainkäytön, sotajoukon, hallinnon, rautatien ja kaikkien muiden mahdollisten valtiolaitosten avulla!

Eikä ainoastaan sitä, vaan että myös kaikkien taloudellisten yhdys- ja osuuskuntien, seurojen, kokousten ja ihmisystävällisten yhdistysten piti "alldeutschilaisten" fanaatikoiden käsissä huutaa yli koko maailman: "Deutschland über alles! Und nichts weiter!" [Saksanmaa ylinnä kaikkea! Eikä mitään muuta!]

Hyvä Jumala, kuinka maaoikeudentuomari Schwarz Flensborgissa, alituomarit Brockschmidt Tønderissä, Lindemann Toftlundissa, Hahn Nordborgissa ja Petersen Røddingissä kiirehtivät päästäkseen kulkemaan etunenässä!

Vähätpä siitä, että kaikki tämä esiintyi aivan suunnattomassa oikeuden turmelemisessa, alituisissa yhteentörmäyksissä eteläjyllantilaisten ja hallintoviranomaisten välillä!

Niin, he hoitivat asiansa hyvin, nuo herrat! Olipa siinä kyllä riittämiin asti.

Kaksi-, jopa kolmetuhatta saksalaista virkamiestä, kaikki synnynnäisiä kiihoittajia tanskansyöjän palveluksessa!

Saksalainen uutisasutusyhdistys[12] oli ostanut taloja ja saanut sataviisikymmentä saksalaista talonpoikaa viekoitelluksi muuttamaan itse Haderslevin piiriin!

Saksalainen säästökassa Skærbækissä työskenteli kuin henkensä edestä 'Deutsches Reich'in hyväksi!

Kyllä siitä oli huolta pidetty, että useat sadat Lippe-Detmoldelaiset[13] ja rautatientyömiehet, jotka vain päiväläisinä tulivat ja menivät, nuo kuljeksivat muuttolinnut, tulisivat olemaan saapuvilla Eteläjyllannin vaaliuurnien ääressä kuudentenatoista päivänä kesäkuuta 1898! Ikäänkuin se heitä olisi liikuttanut!

Kaikki purjeet nostettiin! Saksalaistuttamiskoneisto teki täydellä voimalla työtä. Ikäänkuin myrkkysienet nousivat maasta kaikki yhdistykset saksalaisuuden levittämiseksi.

Mutta mitä hyötyä siitä kaikesta oli?

Jumalan kiitos!

Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä johonkin! Ei aina vain sitkeää, voittamatonta itsensäpuolustuksen vastarintaa, vaan nyt kerrankin voimakasta ryntäystä!

Voimainkoitos, jossa tanskalaiset ja saksalaiset taaskin, niinkuin niin useasti ennenkin kuluneina vuosisatoina, saivat käydä toisiinsa käsiksi!

Borriksen hevonen seisoi pää nojossa, hiestä höyryävänä ja vaahtoisena suupielistä Borrisgaardin pääportaiden edustalla.

Borris oli tullut täyttä ravia ratsastaen kotiin, oli heittänyt ohjakset isäntärengille ja kiiruhti nopeasti sisään, ennenkuin hän ratsasti edelleen vaalikokoukseen Frandsenin krouville.

Se mies oli jalkeilla varhain ja myöhään. Hänen leveillä hartioillaan lepäsi koko sen pitäjän vaalikuorma.

"Niin, niin", hän sanoi vaimollensa, kun tämä seurasi miestään portaille, "kun nyt meidän rakas poikamme tulee kotiin, niin toivon ettei tuo juttu ole syvempiä jälkiä häneen jättänyt, kuin että hän voi niistä päästä."

"Sitä huolta minulla ei koskaan ole ollut", vastasi rouva Borris, ja hänen suuret, tummat silmänsä hymyilivät. "Siitä ei ole hätää. Hän on liiaksi isänsä kaltainen, jotta hän voisi kadottaa rohkeuttansa."

Ja sitten hän lisäsi ylpeästi:

"Kaksi niin sitkeää juutilaista!"

"Ehkäpä sitä hyvinkin tarvitaan", arveli Borris. "On kai Jørgen hyvissä ajoin mennyt häntä vastaan asemalle?"

"Eipä hän olekkaan mennyt. Esben tuli tunti sitten tänne ja sanoi että hän tahtoi mennä Valdemaria noutamaan."

"Maltas!" huudahti Borris, joka jo oli pannut toisen jalkansa jalustimeen noustakseen hevosen selkään, "minusta kuuluu kuin vaunut lähestyisivät. Kunpahan vaan ei Valdemar jo tulisi?"

Hän jäi seisomaan jalka jalustimessa ja kuunteli rouva Borriksen tähystellessä portailta kujalle.

Kaukaa kuului selvästi vaunujen vierinää ja ne lähestyivät lähestymistään.

Äkkiä kuului oriin hirnuntaa.

Borriksen hevonen nosti päätään ja vastasi hirnuntaan.

"Ne ovat Esbenin hevoset", huudahti rouva Borris. "Hänellä oli tänään molemmat ruskot!"

"Luultavasti kyllä!" mutisi Borris. "Hän ei myöskään koskaan tahdo ajaa muilla hevosilla, kuin sellaisilla, joilla ei kukaan muu tahtoisi ajaa."

Kun Valdemar tuli odotussalista ulos, huusi Esben hänelle ajurinpenkiltä:

"Hyppää vaunuihin, Valdemar, minä en voi jättää hevosia."

"Hyvä Jumala, kuinka tuo on sinun kaltaistasi", sanoi Valdemar, "kun otat opettamattomat hevoset!"

"Niin, kukaan muu ei osaa niitä opettaa. Jonkun täytyy pahimpaankin puuttua. Hei, hop! So, soo! Antaa mennä!"

Sitä hän tietysti ei sanonut Valdemarille, vaan hevosille, jotka kiitivät matkaan ikäänkuin maksun edestä.

Sellaisen ajon aikana ei ole tilaisuutta jutteluihin, ja se olikin parasta. Niin monta karia oli väistettävä, eikä ollut niinkään helppoa pysytellä tyvenessä vedessä.

Kun he täyttä ravia ajaen sivuuttivat Egtvedin, kysyi Valdemar:

"Miten tuon talon on laita?"

Esben läimähytti piiskaansa ja uhutti hevosia, niin että ne kiihtyivät vieläkin kovempaan juoksuun.

"En tiedä", vastasi Esben äreästi, "se ei minuun kuulu."

Loppumatkalla he eivät vaihtaneet sanaakaan.

Aika-ajoin vain Esben, jonka käsiin kiristetyt ohjakset melkein syöpyivät, maanitteli sälköjä:

"So, soo! No, noo!"

Mutta yhtä paljon hän teki sen rauhoittaakseen omaa mieltään kuin sälköjäkin.

Jos itseään kurittaa, niin pitää myös toisia kurittaa. Siinä on selvä ajatus, siinä.

"Hohoi, mitä siellä?" huusi Esben äkkiä.

He olivat tienkäänteessä Frandsenin krouvin luona. Tietä salpasi tiheä ihmisjoukko, joka oli saapunut kokoukseen. Ja siellä huudettiin ja meluttiin, että tuskin sai ääntään kuuluville.

"Seisahtakaa! Seisahtakaa!" huusi Frandsen krouvin portailta.

"Pois tieltä! Pois tieltä!" huusi Esben. "Minä en vastaa hevosista. Sivulle tai tuhonne tulee!" Ihmisjoukko hajosi äkkiä. Esben pakoitti piiskan läimäyksellä pillastuneet ruskot takaisin etujaloillensa ja he ajoivat eteenpäin minkä hihnat ja valjaat kestivät.

"O Hannemann! O Hannemann!"[14] kajahti katkerasti heidän takaansa.

Muutamia kiviä lensi vaunujen jälkeen. "Ne ovat kotisaksalaisia naapuripitäjästä ja Lippe-Detmoldelaisia!" naureskeli Esben. "He ovat kokoontuneet miehissä tänne; sinun isäsi saa kokea heidän rakkauttansa. Jospa olisin voinut ajaa heidät murskaksi!"

Niin, Esbenhän se tuolla lehtikujalla ajoi molempine ruskoineen!

Hän pysähdytti niin äkkiä, että sälöt kohosivat takajaloillensa.

"Nyt minun korvissani suhisee", nauroi Borris. "Mahdollista kyllä", sanoi Esben hypäten alas ajurinpenkiltä pitelemään pelästyneitä hevosia, jotka eivät sietäneet vieraan kättä.

Mutta Borris astui hevosen suitset käsivarrellaan poikaansa vastaan, joka myös oli hypännyt vaunuista alas ja loi häneen yhden ainoan, lyhyen, tutkivan katseen.

"Kaikki on järjestyksessä!" huusi hän vaimollensa; joka äidin rakkaudella ja kaiholla odotti vuoroansa ylhäällä portailla.

Borris puristi lujasti poikansa kättä.

"Terve tuloa, poikaseni! Tiesinhän minä, että tulisit ajoissa asevelvollisuuttasi palvelemaan vaaliuurnan ääressä!"

"Kuinka vaali menestyy, isä?" kysyi Valdemar.

"Niin, kuinka se menestyy? Gustav Johansen on sairas, se oli meille paha kepponen, mutta Jessen ja Hansen-Nørremølle tekevät työtä yhtä paljon kuin kymmenen yhteensä, ja me muut teemme minkä voimme sanoaksemme järkevän sanan kaikkeen tuohon saksalaiseen 'Gefühlsduselei'in [tunnehoureilu]. Mutta minulla on kiire."

Hän nousi rivakasti hevosen selkään.

"Tulin juuri Spendetistä, ja nyt he odottavat minua tuolla krouvissa."

"Siellä sinä saat koettaa kuumaa!" sanoi Esben. "Hädin-tuskin me pääsimme tuon roskajoukon läpi ajamaan. Kaikki sekä konttaavat että jaloilleen kykenevät kotisaksalaiset ja uutisasukkaat naapuripitäjistä ovat haalitut sinne kokoon."

"Minä tulen sinun kanssasi, isä! Odota vain hetkinen!"

Parilla harppauksella Valdemar oli portailla äitinsä luona.

"Minä saatan Valdemarin krouviin!" sanoi Esben ja hyppäsi taaskin ylös vaunuihin.

"Sen sinä jätät tekemättä", käski Borris. "Sinä olet aina niin valmis kaikkeen. Sinä olet kuin sotaratsu, joka vähimmästäkin äänestä korviaan heristää. Sinä voit saattaa Valdemarin tienkäänteesen, vaan et askeltakaan kauemmaksi; sitten sinä ajat suoraan kotiin Højemarkeen."

"Ikäänkuin minä olisin luontokappale", sanoi Esben, joka vaivoin hillitsi sälköjä.

"Valdemar!" huusi Borris. "Nyt sinä olet saanut useampia suudelmia äidiltä, kuin minä koko viime viikkona. Tule nyt! Vuonna yhdeksänkymmentäkolme meillä oli yli neljätoistatuhatta ääntä; tällä kertaa meidän pitää saada enemmän!"

Hän kannusti hevostansa ja ajoi ravia kujaa myöten.

Samassa Valdemarkin oli jo vaunuissa ja pian hän oli näkyvistä kadonnut yhdessä Esbenin ja ruskojen kanssa.

"Onnea matkalle! Onnea matkalle!" huusi rouva Borris heidän jälkeensä.

Hetkeksi hän pani kätensä ristiin äänettömään rukoukseen ja meni sitten sisään.

Näinä päivinä ei Eteläjyllannissa ollut aikaa pitkiin rukouksiin; oli kylliksi työtä mihin tarttua kiinni.

Sälöt eivät tahtoneet seisoa alallansa. Valdemar hyppäsi alas vaunuista.

Krouvin ovella seisoi santarmi, ja merkitsi jokaisen tulijan ristimä- ja sukunimen, säädyn sekä asunnon.

Ja kun santarmi ei ymmärtänyt tanskalaisia nimiä, niin heidän täytyi tavata ne hänelle; se oli varsin vaivalloinen juttu.

Mutta Esben ajoi kuin tuulenpuuska Højemarkeen.

"Totta tosiaan, näyttääpä siltä kuin pakenisin omaa voimattomuuttani!" mutisi hän ja puri hampaansa yhteen.

"Jos on siivo, niin voi se hädin-tuskin käydä päinsä, mutta minulta se ei käy."

Ei, ei se käynytkään, mutta kaikeksi onneksi otti Gyrithe aina häntä käsipuolesta kiinni, kun hän kiihoittuneena palasi kotiin, sillä sitten hän ainakin tiesi, missä hän oli.

Olipa sitä paitsi hyvin hauskaa nähdä Gyritheä Esbenin käsipuolessa.

Gyrithe pelkäsi, että Esben karkaisi hänen luotaan ja tekisi jotakin varomatonta, tarttuisi ehkä ensimäisen vastaantulevan saksalaisen hiuksiin.

Ja siihen hän oli kuitenkin liian hyvä!