Part 8

Gyrithe oli samoinkuin Borriskin varma ampuja. Hän ei ampuisi harhaan, kun hän kerran toden perästä tähtäsi.

"No, nyt Esben käy ja paukuttelee!" oli Borriksella tapana siihen aikaan sanoa, kun hän ajoi täyttä ravia Højemarken ohi ja tervehti rakasta "Nopsaansa" kohottamalla piiskaa hatun lieriin.

Eräänä päivänä hän pudisteli häntä hartioista.

"Mitä sinä siinä mutiset?" kysyi hän, ylistettyänsä Gyrithen valppautta.

"Onhan hauska olla, kun lapsenhoitaja on kintereillä", murisi Esben.

Mutta hänen loistavat silmänsä ilmaisivat parhaiten, että Gyrithe oli koko talon ilo ja riemu.

Rouva Grunnet ei tullut entiselleen Karenin naimisen jälkeen. Hän oli ainakin tullut hiljaisemmaksi.

Ja Sidsel oli tänä vaaliaikana entistään levottomampi. Olisi voinut luulla, että hän äkkiä olisi saanut elohopeaa jalkoihinsa, sillä hän ei voinut kyllin varhain aloittaa päivätyötänsä.

"Mitä siellä valitaan?" kysyi hän eräänä päivänä, niinkuin se joka ei ole oikein selvillä asioista.

"Sotamiehiä Tanskan puolustukseksi", sanoi Esben.

Niin, sitähän se oli! Jo kello neljä hänen täytyi aamusin päästä ylös sängystä, jollei rouva Grunnet, joka makasi samassa huoneessa, saanut väkisin häntä pysymään vuoteessa.

"Pitäähän minun kuitenkin käydä jo työhön", vakuutti Sidsel, sillä hän oli itsepäinen luonteeltaan.

Varmaan hän oli jo valmis, minä päivänä hyvänsä, lähtemään vaalipaikalle ja sitomaan haavoittuneita. Mutta Esben lohdutti häntä heti vuorostansa.

"Tällä kertaa ainoastaan saksalaiset haavoittuvat", vakuutti hän.

8.

Mutta Karen istui joka päivä kummulla puutarhassa ja tähysteli.

Hän näki Borriksen ajavan ohi ja hän oli nähnyt Valdemarin ja Esbenin ajavan siitä ohi.

Valdemar oli entisestään miehistynyt. Kaikki mitä hän oli kärsinyt, oli näinä kolmena vuonna uurtunut varmoihin, voimakkaihin piirteihin.

Kun Karen ensi kerran näki hänet, niin hän vaistomaisesti tarttui kiinni puuhun, jonka suojassa hän seisoi.

Pyökkipuun lehdet hänen päänsä yläpuolella eivät värähdelleet kovemmin, kuin hän itse vapisi koko ruumiissansa.

Syyllinen! Syyllinen!

Hän on siis palannut takaisin kotiin! Sen hän saattoi otaksuakkin, kun vaalin aika lähestyi. Ei olisi ollut Valdemarin tapaista, jos hän olisi pysynyt poissa kun Eteläjyllanti häntä tarvitsi.

Vaikka hänen olisi pitänyt astua yli piikkisten ohdakkeitten, jotka olisivat tunkeutuneet syvälle hänen jalkoihinsa, niin hän olisi sittenkin tullut takaisin.

Mutta äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, niin voimakkaasti kuin ukkosen isku tuomiopäivänä.

Entäs, jos siinä ei ohdakkeita ollutkaan! Entäs, jos hän oli karkoittanut sydämestään ja mielestään Karenin kuvan, niin että hänen paikkansa oli tyhjä, ja joku toinen saattoi sen anastaa! Kuinka moni ylistäisikään Jumalaa, jos häntä sellainen onni ja ilo kohtaisi!

"Minä olisin ansainnut sen! Minä olisin sen todellakin ansainnut!" sanoi Karen itseksensä.

Tähystyspaikaltansa hän seurasi niin hyvin kuin hän saattoi, sitä elämää, joka hänen ympärillään pyöri.

Kun hän näki haudankaivaja Madsenin ontuvan tietä pitkin, niin hän saattoi hänen astunnastaan huomata, että hänen oli kiire, ja että jotakin oli tekeillä.

Sentähden hän mielellään häntä odotteli.

"Hyvää iltaa, Madsen!" huusi Karen kummulta, "miten kävi kokouksessa krouvilla?"

"Huonosti kävi", sanoi Madsen, jonka aina oli sääli Karenia, nähdessään hänen seisovan yksinänsä ja hyljättynä.

Ja onhan sitä kuitenkin miehellä inhimillinen sydän.

"Nuo ihmislurjukset tukkivat jokaisen tanskalaisen suun, joka tahtoi puhua ja huusivat: 'O Hannemann! O Hannemann!' — ja mieluimmin he heti paikalla olisivat hirttäneet Borriksen puuhun. Niin, niin, on tuo kuitenkin tosi sana:

"Ennen viikuna seljaan on ilmestyvä kuin juutille Saksan miehen mieless' on hyvä".

Mutta Karenilla oli toinenkin sanantuoja ja se oli paras kaikista, vanha Keldet, postinkuljettaja, joka toi hänelle tanskalaisen lehden ja hänen miehelleen saksalaisen 'Zeitung'in [sanomalehti].

Hän oli itse elävä sanomalehti, täynnä kaikellaisia uutisia, ja haudankaivaja Madsen vakuutti useasti, ettei ollut laisinkaan tarpeellista tilata muuta sanomalehteä, sillä Keldet tiesi paremmin kuin mikään lehti mitä kulloinkin pitäjällä tapahtui.

Karen odotteli häntäkin joka päivä saadakseen jutella hiukan hänen kanssansa, ennenkuin Jürgens tuli postiaan ottamaan.

Eikä kenenkään ihmisen kanssa voinut olla hauskempi jutella kuin Keldetin.

Hän oli lyhytkasvuinen, hartiakas mies, ja häntä haukuttiin villakoiran nimellä, sentähden että hänen kauniita hienoja kasvojansa peitti untuvanpehmeä, harmaa parta, niin ettei niistä näkynyt juuri muuta kuin otsa, nenä ja silmät.

Vaikka vanha maapostinkuljettaja oli jo hyvinkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, niin hän aina oli väsymätön ja hyvällä tuulella kierrellessään lyhyillä jaloillansa ympäri pitäjää ja kantaessaan postilaukkua olallansa.

Hän teki sen vain huviksensa.

"Hänellä on niin suloiset kasvot", sanoi haudankaivaja Madsen.

Hänen pienet hauskat silmänsä säkenöivät veitikkamaisuutta. Keldetiltä riitti ystävällisiä, rohkaisevia sanoja jokaiselle, joka vain ei ollut saksalainen. Hän nyökkäsi päätään lapsille ja vihelteli koirille.

Hymyillen, hiljaa itsekseen puhellen ja hyräillen hän kulkea kepsutteli läpi elämän.

Ei kukaan voinut saada selville mitä hän oikeastaan hyräili, mutta minun luullakseni hän itse sen kyllä tiesi.

"Ehkäpä ne olivat hänen omia sävellyksiään", arveli Esben.

Ja mitä itsekseen puhelemiseen tuli, niin se kuulosti ohi lentävän mehiläisen surinalta.

Toisessakin suhteessa hän oli mehiläisen kaltainen; hän osasi niin erinomaisen taitavasti imeä hunajaa kaikesta taivaan ja maan välillä, kun se ei vaan saksaksi käynyt.

"Te olette aina niin iloinen, Keldet!" sanoi Karen eräänä iltana ylhäältä kummultansa.

"Niin, Jumala nähköön, kun ei ole muuta huvia tätä nykyä, kuin minkä itse hankkii itsellensä. Ja jos meillä eteläjuutilaisilla ei olisi hyvää tuultamme, niin silloin asiat olisivatkin huonosti", vastasi vanhus nostaen lakkiaan ja pyyhkien hikeä otsaltansa.

"Hyväpä että preussilaiset pitävät hyvästä tuulesta huolta", sanoi Karen. "Ettekö te koskaan väsy, Keldet?"

"En, en mitenkään", vakuutti hän. "Eipä tosiaankaan minusta voisi huomata, että vuosi vuodelta kannan postilaukussani niin paljon surua ja vääryyttä ja kuolemaa ja verivihollisuutta. Mutta Jumalan kiitos, eipä siltä, olenhan vetänyt siitä myöskin paljon onnea ja iloakin, ja monta sievää rakkauskirjettä. Niin, niin", hän taputteli tyytyväisenä postilaukkuaan. "Se on oikea taikapussi ja siinä on ollut jos jotakin, ja se joka voisi jotakin kertoa, on vanha Keldet, jos hän vain tahtoisi! Jos hän vain tahtoisi!"

"Mutta hyvänen aika, ettehän te vain lue kaikkia kirjeitä, Keldet?"

"Ei se ole tarpeen", naureskeli hän.

Sillä hän luki niiden kasvojen ilmeestä, jotka vastaanottivat kirjeitä. Eikä yhtäkään ihmistä koko pitäjässä odoteltu niin suurella tuskalla ja kaipauksella, pelolla ja ilolla kuin vanhaa postintuojaa. Kaikista päätyikkunoista häntä tähysteltiin ja kun hän talvi-iltasin kolkutti ikkunaruudulle, niin talossa syntyi sellainen hälinä, kuin jos itse joulu-ukko olisi oven takana seisonut.

"Mutta mikä tuolla tiellä tulee, Keldet?" huudahti Karen äkkiä. "Siinähän on koko telineet!"

"Kas, Herra nähköön, sehän on karusellimies Heidestä Holsteinista", vastasi maaposti. "Hänkin tahtoo kalastaa sameassa vedessä ja kerätä rahoja vaalimelskeessä. Kas vaan, kun preussilainen kotka on siipensä levittänyt! Kun hän kulkee pohjoiseen päin ja tulee Kongeaan toiselle puolelle, niin hän käärii kotkan kokoon ja nostaa Tanskan lipun sen sijaan. Niin, niin, mitä saksalainen ei rahasta tekisi! Täällä hän on mahtavaa miestä, mutta heti rajan tuolla puolella hän köyristää selkänsä, Jumala paratkoon. Niin, ovatpa nämä aikoja, joissa me elämme."

Ja Keldet hyräili ja pyörähti eteenpäin.

Karusellimies ajoi hitaasti ohi. Pyörät kulkivat raskaasti syvässä hiekassa, ne ratisivat ja vinkuivat aivan surkeasti.

Surumielellä Karen astui taloa kohti. Ei kukaan tullut hänelle mitään kertomaan. Jos he tulivatkin, niin eivät he kertoneet mistään, mikä tapahtui. Luulivatko he ehkä, että hän oli tullut välinpitämättömäksi?

Hän nojautui hetkeksi rakennuksen seinää vasten, jolla puolella palvelusväki oleskeli. Humalaköynnökset kasvoivat sitä pitkin.

Kesäisen kuun kiiltävä kehrä kohosi kirkonhuipun yläpuolelta ja loi läpinäkyvän hopeaverhon laakson yli. Joki lorisi iloisesti muutamia kiviä vasten, jotka ehkäisivät sen juoksua.

Karen kuuli äkkiä meijerskan, joka oli kotoisin Fyenistä, laulavan väentuvassa vanhalla Fyenin murteella:

"Tumman pilven laidalla kuu niin koreasti hohti. Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu ihan katseli meitä kohti."

He istuivat yhdessä ja tekivät toisistaan pilaa matkien toistensa murteita ja heillä oli hauska yhdessä, niinkuin ainakin hyvien ystävien ja maalaisten seurassa, jotka tarkoittavat vain toistensa parasta!

Karen ei kestänyt kauempaa. Hänen täytyi mennä sisään ja jutella heidän kanssansa vaalista ja kysyä heiltä mitä he arvelivat, olivatko he peloissansa vai rohkealla mielellä.

Sisään vain kuullaksensa jotakin!

Mutta samassa Karenin mieleen juolahti, että hänen oma palvelusväkensäkin häntä epäili ja surkutteli.

Hän oli aina tekeytynyt, ikäänkuin hän ei olisi sitä huomannut, mutta kun hän astui vaan väentupaan, niin he vaikenivat äkkiä kaikki, vaikka juttelu olisi ollut kuinka innokasta tahansa.

Vitkastellen, ikäänkuin vieras omassa talossansa, hän väänsi varovaisesti lukkoa ja astui sisään.

Vieno iltavalaistus vallitsi väentuvassa, samalla kuin kuu kumoitti kirjaviksi maalattuihin vuodekammioihin.

He istuivat siellä kaikki penkeillä, päät liketysten ja kuuntelivat innokkaasti mitä isäntärenki Klaus, joka seisoi heidän keskellänsä, oli kuullut aamupäivällä käydessänsä Stenderupissa päin.

"Oletteko kuulleet jotakin uutta?" kysyi Karen.

He nousivat kaikki äkkiä pystyyn, isäntärenki Klaus kääntyi rivakasti ympäri ja väentuvassa vallitsi täysi hiljaisuus.

Karen ei nähnyt muuta kuin hämmästyneitä kasvoja.

Siihen hän oli tottunut. Hän olisi tahtonut huutaa heille:

"Miksi te ette luota minuun? Minä olen yhtä hyvä tanskalainen kuin kukaan teistä!"

Mutta hän käännähti vain ympäri ja meni ulos nöyryytettynä, jommoista tunnetta hän ei koskaan ennen ollut kokenut.

Karen meni suoraan sisään Jürgensin luo, joka istui huoneessansa tukehduttavan tupakansavun keskellä ja lohdutti itseään seidelinsä ääressä.

Kaikki tuo tupakka ja olut oli vuosien kuluessa muuttanut hoikan, kauniin reiniläisen hiukan lihavaksi ja pullistuneeksi saksalaiseksi.

Hänen oli ikävä, siksi ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa seurustella, ja hän oli tullut laiskaksi, siksi että hän oli joutunut väärälle sijalle ja oli pakoitettu jättämään talonsa hoidon vaimolleen ja isäntärenki Klausille. Metsästys oli hänen ainoa liikuntonsa.

Ja missä oli hänen reiniläinen viininsä? Sitä hänellä ei ollut. Oluen samentamalla äänellä hän saattoi vain laulaa laulua "die goldenen Reben" [Kultaiset viiniköynnökset].

Täällä ei viinirypäleitä kasvanut ja viininkorjuu oli kuitenkin aina ollut hänen suurin ilonsa.

"Ruprecht", sanoi Karen hiljaisesti, "etkö sinä äänestä tanskalaisten puolella?"

"En, kuinka se voi sinun päähäsi pälkähtääkkään?" huudahti hän hämmästyneenä, ottaen piipun suustaan. "Minä voin olla äänestämättä, se on ainoa mitä voin tehdä rakkaan kotirauhan tähden. Ja onnellista kyllä minun ääneni ei vaikuta sinne eikä tänne. Saksalaisia ääniä on kylläksi ilman minuakin."

Karen nousi ylös hänen vierestänsä, ikäänkuin jokin olisi pistänyt häntä, ja meni ulos.

Hän tarttui työhön, heitti sen jälleen ja tarttui taas toiseen.

Karen oli kuin unissakävijä ja hyräili tietämättä itse mitä hän lauloi:

"Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu ihan katseli meitä kohti."

Hyvä Jumala, kuinka hän kadehti Gyritheä ja Esbeniä, joilla oli vain yksi ajatus ja yksi sielu tässä taistelussa!

"Sinun kansasi on minun kansani!" Karen nauroi ääneensä.

Hän oli nyt kerrassaan joutunut meren pohjalle ja hänen korvaansa kuului aaltojen läpi:

"Yli kehdon nuor' Agnete laulain kumartui, niin kuuli hän kun Englannin kellot kajahui.

Nuor' Agnete hän astui veenhaltian luo: oi vielä ristikirkkoon mun kerran käydä suo! ha ha haa ha haa ha haa."

Ja yöllä hän näki unta, että kaikki kuvat kääntyivät selin seinään. Tanskan kuninkaan ja kuningattaren sekä nostosotilaan kuvat hänen omassa huoneessansa.

9.

Kun isäntärenki Klaus, jolla oli preussilainen kansalaisoikeus, meni siistittynä ja hienona kirkkovaatteissansa vaalipaikalle äänestämään, niin Karen silmäsi hänen jälkeensä niin kauan kuin hän saattoi nähdä häntä.

Karen ei ollut sanonut sanaakaan Klausille. Karen oli siksi liian ylpeä.

Mutta kuinka hän kadehti häntä! Eikä hän yksin häntä kadehtinut. Hän kadehti joka-ainoaa miestä, jolla tänään, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, oli oikeus ottaa vaaliin osaa.

Miksikä naisten piti aina olla vaiti tässä maailmassa? Miksikä heidän piti seisoa voimattomina ja vain katsella niinkuin — niin juuri niinkuin hänkin tänään tuolla ylhäällä kummulla, kädet ristissä tähysteli, sillä aikaa kuin sydän rinnassa sykki jännityksen, pelon ja toivon vallassa?

Miksikä ei hänellä ollut äänioikeutta? Olihan hänkin nyt preussilainen kansalainen. Hyvä Jumala, mitä hyötyä hänellä oli ollut preussilaisesta kansalaisoikeudestansa?

Vähä väliä sinä päivänä tiedusteli Jürgens: "Missä Karen on?"

Mutta Karen ei ollut monasti mistään löydettävissä. Yhtenään hän läksi kyökin lieden äärestä ja liinakaappinsa luota.

Minun asiani ei ole tässä kuvailla vaalitapahtumia Eteläjyllannissa vuonna 1898. Minun tulee vain kertoa, mitä Karen Jürgens sinä päivänä näki ja kuuli ylhäältä kummulta, mitä hän siellä kärsi ja miten hän rukouksessa taisteli kansansa puolesta. Minun asiani on vain kertoa hänen taruansa, niin pitkältä kuin minä sen tunnen.

Äkkiä hän näki Højemarken kyyhkysten lentoon pyrähtävän ja levottomasti risteilevän edes takaisin ilmassa.

"Eno Borris varmaan ajoi kiireissään pihalle ja toi jonkun tiedon, ennenkuin hän ajaa 'edelleen vaalipaikalle", ajatteli Karen ja hänen sydämensä sykki vinhemmin.

Luultavasti Valdemar oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin joka paikassa, jossa oli jotakin tehtävää, eno Borriksen rinnalla, solakkana ja nuorteana.

Siitä ei koskaan tullut loppua.

Tiellä vilisi lakkaamatta jalkamiehiä, vaunuilla ajavia, pyöräilijöitä ja ratsastajia.

Ajatuksissaan hän kuuli kaikki nopeat jalankapseet ja kavioiden kopinat yli koko Eteläjyllannin.

Hän näki kaikki nuo tuhannet ihmiset, jotka kiiruhtivat vaalipaikoille peläten myöhästyvänsä ja saapuvansa paikalle vasta vaalin loputtua, näki heidän kiiruhtavan, jotta he tänä ainoana päivänä, joka uudistui vain joka viides vuosi, voisivat tanskalaisilla vaalilipuillansa antaa sortajillensa ja väärintekijöillensä iskun vasten naamaa.

Mutta mitä väkeä nuo olivat?

Karen nousi reippaasti ylös.

Nauraen ja laulaen he kulkivat hänen ohitsensa ja puhuivat hänelle aivan vierasta alasaksan murretta.

Huonoissa vaatteissa he olivat ja useat puoleksi humalassa.

Tuolta tuli haudankaivaja Madsen ontuen.

"Keitä nuo ovat? Keitä nuo ovat?" huusi Karen hänelle niin hiljaa kuin mahdollista.

"Hei, lystit tästä nyt tulee!" vastasi Madsen. "Siinä on niin ja niin monta itäpreussilaista, tilattuja työmiehiä, nuo vanhat hyvät ystävät taas uudestaan, ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi. Ja siellä meillä on myös yksi Lippe-Detmoldelainen."

Ja Madsen astui edelleen vaalipaikalle, itäpreussilaisten laulaessa:

"De irst, de geiht, Dit is de Tweit; Will wünschen, dat de't ok noch deit".

"Ala taiten ties ja jatka kuin mies, niin luulen ma loppuhun pääset myös."

Karenin sydän puristautui kokoon. Kun koko tuo lisäväki joutui apuun, niin mitenkähän tässä käynee?

"Äiti, äiti, missä sinä olet?" kysyi Kai ja raivasi itselleen tien pensaiden läpi.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa!" kuiskasi Karen, painoi hänet lähellensä ja otti hänen pienen kiharaisen päänsä molempien käsiensä väliin.

Äkkiä kaikki hiljeni niin ihmeellisesti. Kaikki, mikä saattoi eteenpäin kontata ja käydä, oli kai jo perille saapunut.

Kuinka kauan voikaan kuulla vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta, kun kaikki muu päivätyö on hiljennyt ja kun henkeä vetämättä seisoo ja kuuntelee, ken sieltä ajaen tulee!

Tuntuu siltä kuin tuo vaunujen vierinä ja kavioiden kapse ei koskaan lakkaisi.

"Jumalan nimeen!" sanoi Karen ja meni Kain kanssa sisään.

Mitä enemmän työtä sitä parempi, jotta aika kuluisi!

Karen seisoi kyökissä illallista valmistamassa kun ovi hiljaa avautui ja postinkuljettaja Keldet pisti harmaan päänsä ovesta sisään.

Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet autuaammilta kuin kesäkuun kuudennentoista päivän iltana vuonna 1898. Ne olivat sulautuneet yhdeksi ainoaksi hymyilyksi.

"Pikku rouva, pikku rouva", sanoi hän hiljaa.

Karen sätkähti ja kääntyi taakseen hiljaa äännähtäen.

Keldet sieppasi Karenin tanskalaisen lehden postilaukusta.

"Nybbolin ja Dybbolin vaalipiirissä 241 ääntä tanskalaisilla ja 44 saksalaisilla."

"Katsokaa tätä, katsokaa tätä", jatkoi hän painaen kiireesti lehden Karenin käteen, hänen oma kätensä vapisi mielenliikutuksesta. "Ensimäisessä vaalipiirissä 10,400 ääntä tanskalaisilla! Vuonna 1887 oli siellä 8,500. Saksalaispuolella lisääntynyt 200 ääntä, tanskalaisten puolella 2,000. Siinä koko voitto, mikä preussilaisilla on ollut yhdentoista vuoden kuluessa kouluistaan, Sedanjuhlistaan ja kasarmeistaan."

Karen vaipui alas tuolille. Se tuli sellaisena yllätyksenä.

Hän purskahti itkuun, kun Jürgens äkkiä ilmestyi ovelle.

"Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi", sanoi Keldet ja antoi Karenille saksalaisen sanomalehden, "loput te voitte itse lukea, pikku rouva!"

Hän otti lakkinsa ja katosi ovesta.

Mutta Jürgensiä säälitti nähdä Karenin itkevän.

"Huonosti on käynyt, Karen parka", sanoi hän ja suuteli häntä.

Sillä asian oikea laita ei voinut hänen mieleensäkään juolahtaa! Saksalaiset ja voitto oli nyt kerran muodostunut hänelle yhtä eroittamattomaksi käsitteeksi kuin yhteenkasvaneet, siamilaiset kaksoiset, joita ei koskaan maailmassa voitu eroittaa toisistansa.

"Voithan sinä nyt itse katsoa", sanoi Karen äkkiä nousten ylös; hän antoi hänelle sekä saksalaisen että tanskalaisen lehden ja meni huoneesensa.

Sillä nyt hän tahtoi olla yksin. Hän olisi voinut laulaa ja tanssia ilossansa.

Mutta hän ajatteli Jürgensiä ja nauroi ja itki samalla kertaa.

Olihan heidänkin kodillaan, Jumala sen tiesi, risti kannettavanaan, ja oli pidettävä huoli siitä, ettei ilo käynyt liian kova-ääniseksi.

Kun hän auttoi Kain vuoteesen, puristi hän pulleaa poikaa, joka sätkytteli paljailla jaloillansa niin kauan rintaansa vasten että tämä ihmeissänsä avasi uniset silmänsä; ja kun Karen kutsui miehensä illalliselle, niin tämä ei sanonut sanaakaan.

Olisipa voinut luulla, että Jürgens oli häpeissänsä, taikka ettei hän tahtonut olla siitä tietävinänsä.

Karen katseli häntä salavihkaa, — hän tunsi salaista voitonriemua, mutta samalla hänen sydäntänsä kouristikin, sillä olihan Jürgens hänen tähtensä ollut ottamatta äänestykseen osaa ja olihan se hänen puoleltansa uhraus, koska hän ei kuitenkaan voinut eroittaa oikeaa väärästä.

Sentähden Karen oli entistään ystävällisempi ja sydämellisempi miestään kohtaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi häneltä sitä, ettei hän voinut surra yhdessä hänen kanssansa.

Mutta talossa kaikki muut iloitsivat paitsi talon isäntä. Vaikka hän kuinka olisi koettanut, niin ei hän sittenkään voinut tuntea itseään tanskalaiseksi.

Väentuvasta kuului iloista naurua — sieltä kajahteli varsinkin meijerskan fyeniläiset laulut, kyökkipalvelija oli vähällä asettaa padan tyhjiltään liedelle ja yksin karjanhoitaja Jens unohti riisua puukenkänsä jalasta oven ulkopuolella.

Kun Jürgens tahtoi mennä levolle, niin Karen keksi jotakin tehtävää vaatesäiliössä.

"Tuletko sinä pian, Karen?" kysyi Jürgens.

"Niin, mene sinä vaan, minä tulen niin pian kuin ehdin!"

Mutta hän ei tullutkaan niin pian kuin hän olisi ehtinyt. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan viipyi siellä, kunnes isäntärenki Klaus tuli kotiin vaalista.

Karen kuuli hänen askeleensa hiekassa pihamaalla.

Karen avasi heti ikkunan.

"No, kerro minulle jotakin, Klaus", sanoi hän hiljaa.

Klaus katsoi ihmeissään Kareniin ja kun hän huomasi hänet ikkunassa, otti hän heti hatun päästänsä ja jäi kunnioittavasti ulkopuolelle seisomaan, pitäen hattua kädessään. Mutta miehen koko ryhdissä ilmeni varmaa voitontunnetta, jota ei voinut väärin käsittää.

Klaus kertoi yhtä hiljaisella äänellä niistä lukemattomista tanskalaisista talonpojista, porvareista, kalastajista ja työmiehistä, jotka olivat saapuneet paikalle ja jättäneet äänilippunsa toinen toisensa jälkeen.

Karen nielaisi joka sanan ja hänen silmänsä loistivat. Kun Klaus oli mennyt väentupaan, jäi Karen vielä hetkeksi ikkunan ääreen ja hengitti ilmaa syvin siemauksin keuhkoihinsa.

Taaskin hän kuuli vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta joka taholta.

"Nyt he ajavat kaikki kotiinsa. Nyt he ovat iloisella mielellä", ajatteli hän.

Kansa oli antanut äänensä tulla kuuluviin ja "kansan ääni", se on kuitenkin varsin usein Jumalan ääni.

Karen kuuli käen kukkuvan. Oli parhaillaan kukunnan aika. Sen kukunta kuulosti melkein naurulta.

Karen sulki hiljaa ikkunan ja meni levolle, mutta sieltäkin hän valveillaan kuunteli käen ääntä.

"Kuk-kuu! Kuk-kuu!"

"Nyt se kukkuu saksalaisille!" naureskeli Karen ja vaipui uneen.

Mutta valoisa kesäyö meni menojaan, ja Borrisgaardin vieraat läksivät pois vasta kukon ensikertaa kiekuessa pihalla.

Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja kun he ajoivat kotejansa kohti, levitti se punoittavia kultiaan itäiselle taivaan rannalle.

Se heitti punahohteen, oman ihanuutensa heijastuksen yli koko maan, joka juuri oli unestaan heräämäisillään.

Taloissa alkoi päivän liike.

Koirien haukunta ja kukon kiekuna muistutti ihmisiä työhön rupeamaan. Koirat ja siipikarja olivat vahteja, jotka ilmoittivat yön kuluneen ja päivän lähestyvän.

Seuraavana iltana ilmestyi Gyrithe äkkiä Karenin luo.

Hän toi ikäänkuin auringonpaisteen mukanansa, hän suorastaan säteili astuessaan sisään Egtvediin.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Karen hänen kaulaansa.

"Tiesinhän minä, että sinä kaihosit", sanoi Gyrithe, "mutta minä en voinut tulla ennemmin."

Ja sitten hän kertoi ylpeydestä loistavin silmin:

"Niin, Als ja Sundeved kunnostivat itseään tietysti parhaiten. Saksalaiset eivät voineet saada siellä kokoon muuta kuin ne 1,200 ääntä, jotka heillä oli vuonna 1887, mutta tanskalaiset ovat lisääntyneet 3,300:sta 4,200:aan. Toisessakin vaalipiirissä oli hyvä menestys, ja olihan siihen jo aika. Aabenraan piiri, jossa kerran oli vain 1,800 ääntä, oli nyt 2,400. Mutta ilahduttavinta oli Flensborgissa ja sen ympäristöillä. Hekin alkavat herätä. Ja ajattelepas, tällä kertaa sosiaalidemokraatitkaan eivät voineet vähentää meiltä ääniä! Neljännen kerran jo saksalaiset sosialistit joutuivat alakynteen tanskalaisten työmiesten rinnalla. Ne ovat oikein luotettavaa väkeä. Jumala siunatkoon heitä kaikkia! Kaikkiaan tanskalaisilla 1,076 ääntä enemmän kuin vuonna 93! 15,000 ääntä tänä vuonna Karen! Ja samat miehet ne ovat, joille vuonna kahdeksankymmentäseitsemän koulupenkillä päihin päntättiin Saksan suuruutta ja Tanskan voimattomuutta ja jotka nyt kolmena vuonna ovat huippolakkia kantaneet Berliinissä tai Breslaussa!"

Mistä sydän on täysi, siitä suu puhuu.

Karen istui henkeään vetämättä ja kuunteli. Vaistomaisesti hän oli pannut kätensä ristiin ja sitten hän vihdoin häpeissään ja kasvot poispäin käännettyinä sai sen kysymyksen tehdyksi, joka oli hänen sydäntänsä painostanut siitä saakka kuin serkku oli kotiin tullut:

"Mitenkä Valdemar jaksaa?"