Part 6

Se oli hautakumpu lähellä rantaa. Saksalaiset sanovat sellaista hautakumpua 'Hühnengrab'iksi.

Niin, onhan se hyvä sekin, mutta muutamia vuosia sitten oli se kaivettu esille ja kummusta oli löytynyt tämä kiviröykkiö. Kivitys kulki myöskin kummun ympäri ja nämät vanhan ajan muistot seisoivat nyt ilman sitä maapeitettä, johon tanskalaiset viikingikädet olivat ne verhonneet ja joka oli kätkössään niitä säilytellyt toista tuhatta vuotta.

"Kuuleppas, tuollaisia pyökkimetsiä sinä et iässäsi ennen ole nähnyt", sanoi Karen äkkiä ja painautui Jürgensin rintaa vasten.

"En, sellaisia en ole koskaan nähnyt", sanoi hän myöntäen ja suuteli Karenin pehmeää poskea, joka oli niin hieno kuin persikan hipiä.

"Ja kaikki nuo pienet leivospesät ylt’ympärillämme!" jatkoi hän. "Ja kalalokit! Katsoppas kalalokkeja! Katsoppas vain niitä, Ruprecht!"

Niin, se oli kaunis näky!

Koko ranta oli täynnä valkoisia, liiteleviä kalalokkeja, eikä vaan ranta, sillä kalalokit ratsastivat noilla pehmeillä, heikoilla hyökyaalloilla, jotka tyrskyävät vasten rantaa ja sukelsivat alas pakenevaan veteen.

"Tanska on oikea lintujen maa", hymyili Karen.

Proosallisimmatkin luonteet muuttuvat runollisiksi rakkauden ensi huumeessa ja imevät samoinkuin perhosetkin hunajaa kaikkialta.

Sokea näkee äkkiä elämän kukkaisloisteen, ja hän näkee "pienet leivospesät ylt'ympärillä" ja lemmikit joen rannassa, ja kuuro kuulee kaikki luonnon äänet, peltokanan kaakotuksen, aallon loiskeen, jopa sadepisaran tipahduksen.

"Meri puhuu lakkaamatta", sanoi Jürgens.

"Niin, aivan kuin se alituisesti tahtoisi saada jotakin sanotuksi", arveli Karen. "Mutta kuohuuhan Reinvirtakin."

"Ainoastaan pahalla säällä, tai silloin kun tuulee, tai keväällä lumen sulaessa ja vedenpaljouden painaessa. Mutta se voi solua niin hiljaa ja äänettömästi eteenpäin, ikäänkuin Reinin haltia nukkuisi. Sitä ei koskaan meri tee."

Jürgensinkin, niinkuin kaikkien reiniläisten mielikuvitus oli täynnä satuja, hänen veressään oli hiukan "joutsenritarin" romantiikkaa; hän kertoi Rolandseckistä ja Nonnenwerthistä ja kaikista verisistä rakkausjutuista ritariajalla.

"Niin, mitä kaikkea on tapahtunutkaan Reinin varrella, kuinka paljon siellä on taisteltu, rakastettu ja surtu!" sanoi Jürgens.

Karen istui leuka käden varassa ja katsoi haaveillen meren ulapalle.

Hän näki selvänä edessään vihertävän Reinin ja kaikki rauniot sen molemmilla kupeilla, — mielellään hän kerran näkisi ne kaikki, mutta sitten hän vuorostaan alkoi kertoa Hagbartista[7] ja Signestä, kuningas Valdemarista ja Tovelilista.[8]

Heidän istuessaan ja kertoessaan vanhoja satuja ja meren säestäessä niitä kohinallaan, ilta kallistui jo yöhön.

Niityt olivat kasteesta kosteat ja satakielet alkoivat liikkua lehdikössä.

Työmies, kuokka ja lapio olalla, kulki heidän ohitsensa.

Hän palasi kotiin myöhäisestä maatyöstään ja niinkuin runoilija sanoo: "ei jalka nopsana noussutkaan.”[9]

"Hyvää iltaa", hän sanoi ja kohotti hattuaan.

Vaikka Karen ei voinut sitä sanoiksi lausua eikä edes itselleenkään oikein selvittää, niin hän tunsi sittenkin hämärästi, että tuo mies, joka kulki siinä niin vankkana ja rauhallisena, aivan kuin sotilas, joka seisoo tuolla ylhäällä Frederitzissä ja liehuttaa pyökkilehväänsä,[10] oli sittenkin niiden samojen viikingien jälkeläinen, jotka kaikkialla Tanskan hautakumpujen alla lepäävät viimeisessä levossaan.

Hän tunsi äkkiä olevansa niin hyvässä turvassa. Vakavalta paikaltansa, ikivanhalta kiviröykkiöltä, hänellä oli laaja näköala kaikkialle, hän näki meren, jonka aaltoja hänen esi-isänsä haaksillansa olivat kyntäneet, hän näki maan, jota hänen esi-isänsä olivat verellänsä kastaneet ja johon hänen kansansa historia oli jättänyt katoamattomat jälkensä.

"Niin, niin, kun ihmiset vaikenevat tai valehtelevat, pitäisi kivien puhua", sanoi hän.

Ja sitten hän kertoi Jürgensille, kuinka riimukirjoitukset yli koko maan, yksin Hedeby-kivilläkin olivat katoamattomina todisteina siitä, että tanskalaiset aina olivat omistaneet maan aina Slieniin asti. Hän aloitti Tanskan historian opetuksensa, jota hän, niinkauan kuin kesää kesti, joka ilta jatkoi ylhäällä kiviröykkiöllä.

Karen lämpeni puhuessansa, hänen poskensa hohtivat ja hänen silmänsä leimahtelivat, ja Jürgens tarttui kiinni hänen vilkkaasti liikkuviin käsiinsä ja sulki hänen suunsa suuteloilla, ja Karenin mielestä kaikki oli hyvin ja Jürgens täysin vakuutettu hänen puheestansa.

Mutta Jürgens ei huomannut muuta, kuin että Karen oli vilkas ja ketterä kuin pieni kissanpoika. Pyöreä ja ihastuttava pehmeine, kiemailevine liikkeinensä, leuvassa pieni syvennys, suu herkkä ja poskissa syvät hymykuopat.

Hänen äänessään oli omituinen kuhertava sointu ja Jürgens nimitti häntä sen tähden pieneksi, suloiseksi metsäkyyhkykseen.

Siten aluksi kaikki kävi hyvin, mutta kun rouva Grunnetin ja nuoren parin kotiintulo Alsista läheni, joutui Karen levottomuuden valtaan.

Sitä varjoa, jonka Jürgens hänen elämäänsä oli heittänyt, hän ei toisin voinut itse huomata, sillä rakkauden loiste sen heti karkoitti, mutta joka tapauksessa hän kävi varjossa näkemättä sitä.

Se alkoi siten, että Jürgens huomasi Karenin välttävän hänen huonettansa. Hän ei tahtonut istua siellä.

"Pelkäätkö sinä keisaria ja keisarinnaa?" kysyi Jürgens piloillansa. "Minähän katselen mielelläni tanskalaista kuningastasi ja kuningatartasi, ne ovat kaunista väkeä, eivätkä ne tuota vähintäkään harmia minulle."

"Siinäpä se", vastasi Karen. "Ne eivät ole koskaan sinulle harmia tuottaneet."

Jürgens tyytyi siihen eikä sanonut sen enempää.

Hänen oli helpompi hänen, joka oli voittaja. Täytyihän antaa voitetun pitää jotakin hyvänänsä.

Eräänä päivänä pystytettiin lipputanko pihamaalle. Karen katseli työtä hämmästyneenä.

"Kelle sinä aiot liputtaa?" kysyi hän hengästyneenä, kun hän huomasi miehensä ottavan Saksan lipun esiin.

"Tänään on maaneuvoksen[11] syntymäpäivä", vastasi hän, "ja kun maaneuvos ajaa tästä ohi, niin enhän minä saksalaisena voi olla liputtamatta."

Hän nosti lipun. Vitkalleen se kohosi tangossa, kerran tuuli sitä läimähytti ja se oli ylhäällä liehumassa.

Karen ei sanonut sanaakaan, mutta hän kalpeni äkkiä, meni huoneesensa, peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.

Se näkyi kauas ympäristöön. Hänen häpeäänsä kaikki tuulet nyt liehuttivat — se näkyi yli koko paikkakunnan.

"Kunniaton!" sanoi Esben. ”Kunniaton!”

Ja kaikki ihmiset toisissa Preussin lippua ja kaikki, jotka kulkivat ohitse, pysähtyivät ja osoittivat sitä sanoen:

"Pikku Karen parka! Ensi kertaa Saksan lippu nyt Egtvedissä liehuu!"

Hän ei kestänyt sitä kauemmin, hänen piti saada nähdä äitiänsä.

Oi, miksei äiti tullut hänen luoksensa? He olivat aivan varmaan jo palanneet kotiin!

Oliko hän heidän mielestään jo kuollut ja kuopattu? Eikö Gyrithekään häntä säälinyt?

Karen kuuli Jürgensin tulevan ja hän pakeni puutarhaan. Tällä hetkellä, totta tosiaan, hän ei olisi voinut ystävällisesti puhua hänelle!

Hän puristi nyrkkiin kätensä, mutta se ei auttanut, sillä hän oli itse syypää kohtaloonsa. Kun Karen tuli sisään, huomasi Jürgens, että hän oli itkenyt. Jürgens, niinkuin sanottu, oli kelpo mies ja pehmeä mieleltänsä. Säästihän hän häntä ja otti huomioon hänen tahtoaan kaikessa, missä hän saattoi sitä tehä.

"Samasta sarvesta, pikku Karen! Koska minä puhun tanskaa enkä saksaa sinulle mieliksi, niin et sinäkään saa vastustaa, kun minä nostan oman lippuni tankoon. Minä lupaan sinulle, että teen sen niin harvoin kuin mahdollista, mutta meidän suurina juhlapäivinämme en voi olla sitä tekemättä."

"Sinun kansasi on minun kansani", sanoi Karen voimattomalla äänellä.

Jürgens pysähtyi, katsoi hämmästyneenä Kareniin ja meni ulos.

Ei, ei pitäisi koskaan luvata enemmän kuin mitä voi täyttää.

Mutta miksi ei äitiä kuulunut? Vähä väliä Karen keskeytti työnsä ja kuunteli, eikö pihalta kuuluisi vaunujen ratinaa ja askeleita portailla.

Vaan ei! Päivät menivät, eikä kukaan tullut. Ei edes minkäänlaista sanaa saapunut.

Joka ilta auringon laskiessa hän seisoi kummulla puutarhan kulmauksessa, varjosti kädellä silmiään ja katseli kaihomielellä länttä kohti.

Højemarke oli alhaalla laaksossa. Karen ei voinut nähdä edes rakennusten piippujakaan, mutta kun kyyhkysparvi äkkiä pyrähti lentoon, niin Karen tiesi, että ne olivat Højemarken kyyhkysiä ja siellä hänen kotinsa oli.

Haudankaivaja Madsen kulki usein ohi, Karenin siinä seisoessa. Hän ei nähnyt Karenia — Karen näet seisoi hyvässä piilossa — mutta hän oli menossa kirkolle iltasoittoa varten.

Jos Madsen ei olisi ollut niin hyvä tanssija, niin hänen haudankaivuutoimensa olisi tehnyt hänet alakuloiseksi.

Sillä kun hän seisoi hautaa kaivamassa, niin hänen levoton päänsä työskenteli kilvan hänen käsiensä kanssa ja hän muodosti itselleen oman käsityksensä elämästä ja kuolemasta.

Mutta eipä yksin tanssi virkistänyt hänen mieltänsä, vaan etupäässä kellonsoitto.

Niin, nuo vanhan, hyvän ajan kellot! Ne, ne olivatkin hänen toimensa ylentävänä puolena.

Kun hän seisoi ylhäällä tapulissa, niin korkealla yläpuolella kaikkea sitä tomua, jonka kanssa hän virkansa puolesta muuten joutui niin läheiseen tekemiseen — sitä tomua hän saattoi kärsiä yhtä vähän kuin Sidselkään! — tunsi hän vapautuvansa kaikesta maallisesta ja sai "uskon varmuuden."

Mieluimmin hän soitti auringon laskiessa.

Madsenilla oli vapaa näköala joka puolelle ja kellojen ääni kajahteli hautojen yli, yli koko maan, aina iltaruskotukseen saakka.

Se oli ainoa tanskalainen jumalanpalvelus, jota näihin aikoihin pidettiin pitäjässä, Jumala paratkoon.

Sillä sitä kehnoa tanskalaista saarnaa, jota saksalainen pappi tarjosi, ei tosiaankaan monine ääntämis- ja kielivirheineen voitu jumalanpalvelukseksi sanoa.

Mutta kirkko oli tanskalainen, kellot olivat tanskalaisia ja hän, joka niitä liikutteli, oli tanskalainen!

Millä riemulla hän veti köyttä ja kuunteli omaa soittoansa.

Hän olisi tahtonut huutaa yli koko pitäjän:

"Se, jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"

Jos hän soitti hautajaiskelloja saksalaiselle oikeuspalvelijalle tai saksalaiselle alituomarille, niin silloinpa kellon kieli löi tuomiopäivän-iskujaan, julistaen malmikielellään koko maailmalle: "sillä hetki tulee, jona kaikki ne, jotka haudoissa ovat, saavat kuulla hänen äänensä; ja pitää tuleman edes ne, jotka hyvää tehneet ovat, elämän ylösnousemiseen, mutta jotka pahaa tehneet ovat tuomion ylösnousemiseen". Käsi, joka veti köyttä, ei tuntenut sääliä eikä anteeksi antoa. Mutta ollappa vainaja tanskalainen!

Hyvä Jumala kuinka hellävaroin käsi silloin köyttä liikutti, ikäänkuin kehtolaulua olisi laulettu, niin että vainaja saattoi levätä oikein pehmeästi ja levossa!

Enpä voi sanoa, huomasivatko muut eroa hänen soitossansa, mutta kylläpä pitäjällä kuultiin sanottavan:

"Nyt pikku haudankaivaja Madsen soittaa hautakelloja saksalaisella!"

Karen seisoi kauan paikoillansa, niin kauan kuin iltakellot soivat, siksi kuin viimeinenkin ääni oli vaiennut; kerran vielä hän näki kyyhkysten pyrähtävän ilmaan Højemarken yläpuolella, sitten hän astui alas kummulta silmät kyynelten vallassa.

Mutta sitä ei voinut kauemmin kestää.

Eräänä päivänä — Jürgens oli silloin ulkona — otti Karen vaatteet päälleen ja hiipi ulos aitauksia pitkin.

Hän ei ollut uskaltanut mennä maantielle siitä saakka kuin hän joutui naimisiin, ei jalan eikä ajaen, sillä hän oli pelännyt, että häntä osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: "Tuossa hän on!"

Enimmin hän pelkäsi kohtaavansa jonkun Højemarkesta tai Borrisgaardista! Etenkin hän pelkäsi eno Borriksen katsetta!

Hän seisoi nyt puutarha-aidan takana ja tirkisti säleiden lomasta niinkuin paradiisista ulosajettu.

Vain molemmat kalskuttelevat haikarat näkivät hänet pesästänsä, mutta he eivät ilmaisseet kellekään mitä he näkivät. He vain tekivät omat huomionsa sen johdosta.

Kaikki oli siellä entisellään: ruusut, ruohokentät, aurinkokello ja hiekoitetut käytävät. Kaikki oli sellaisenaan, kuin siellä oli tapana olla: hyvin hoidettuna, somana ja sievänä.

Hän kuuli Sidselin sulkevan ovia sisällä. Jospa hän vain olisi nähnyt Sidselin! Ja äidin! Vilahdukseltakin vain!

Äkkiä hän kuuli Gyrithen sointuvan äänen laulavan tuttua, rakasta alsilaislaulua:

"Hyv' iltaa pojat, tulkaahan pöytänne luo!"

Karen oli vähällä huudahtaa:

"Ei niin ääneen, Gyrithe! Se voi kuulua ulos! Muista santarmeja!"

Hän nauroi ja itki yhtä aikaa ja tarttui vaistomaisesti kiinni aidan säleesen, niin että aitaus aivan tärisi hänen käsissänsä.

Aivan oikein! Tuolta tuli Gyrithe kudin kädessä toisella puolella ruohokenttää. Hän astui edes takaisin, niinkuin se, joka on paikalla kotiutunut ja Esben paitahihasillaan (hän oli varmaan käynyt hevosia jaloittelemassa) piteli häntä uumilta kiinni.

Molempien nuorekkaat kasvot loistivat elämäniloa ja rohkeutta.

Karen oli sydän kurkussa; vaivoin hän nielaisi jotakin alas.

He tulivat toimeen ilman häntä; ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä!

Hän seurasi heitä nälkäisin katsein, kadehti Gyritheä, koska hän oli anastanut hänen paikkansa kodissa ja kadehti heitä kumpaistakin, — ei sentähden, että he olivat enemmän toisiinsa rakastuneet, kuin mitä hän ja Jürgens olivat olleet, vaan —

Olivat olleet! Tuo ajatus häntä kauhistutti. Vaan äiti, äiti! Eihän hän toki ollut sairas? Äkkiä Hektor alkoi haukkua.

Jos koira ei vain olisi vainunut häntä ja antaisi häntä ilmi!

Ikäänkuin murtovaras, joka työssä tavataan, pakeni hän pois, mutta Hektor ilosta vonkuen hyppäsi aitauksen yli hänen jälkeensä.

"Mikähän koiralle tuli?" huudahti Esben. Hän vihelsi.

"Hektor! Hektor!"

Mutta Esben vihelsi turhaan.

Pähkinäpensaikon takana kääntyi Karen taaksensa, polvistui maahan ja kiersi käsivartensa uskollisen elukan kaulaan ja kätki kasvonsa sen pörröiseen turkkiin.

"Oi Hektor, rakas vanha Hektor! Mene takaisin Højemarkeen! Kotiin Højemarkeen!"

Karen juoksi eteenpäin pensaikon takana ja peltojen poikki aavistamatta, että hänen äitinsä samaan aikaan astui maantietä myöten Egtvediin. Mutta hän astui vitkallensa.

Olihan tuo matka raskas, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua ikävöidessään tytärtänsä.

Hektor pysähtyi ihmeissään ja tuumaili. Vaipuessaan äänettömiin mietteihinsä se heilutti hiljalleen häntäänsä ja katseli pää pystyssä Karenin jälkeen.

Vihdoin se näytti tehneen päätöksensä. Se ulvahti lyhyesti, — ainoa tapa, millä Hektor saattoi vastustaa käsittämätöntä käskyä, — ja sitten se lonkutteli kuono maassa Karenin jäljissä Egtvediä kohti.

Sillävälin, kun Karen astui puutarhan kautta "piseleen" [vierastupaan] seisoi rouva Grunnet siellä.

"Äiti!" huudahti Karen.

Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä sekä pelosta että ilosta. Mutta samassa hänen aivojensa läpi kulki ajatus:

"Jumalan kiitos, että Jürgens on ulkona!" Mutta kuinka vaikeata on, jos kerran sulku on rakennettu kahden ihmisen välille, varsinkin jos nuo kaksi ovat toisiaan hyvin lähellä, saada tuo sulku puhkaistuksi!

Sen karkoittamiseen tarvitaan joko surun tai ilon äkillistä tulvaa.

Tytär oli hämillänsä. Pikku Karen oli aina ollut niin vastahakoinen anteeksi pyyntöön, hänen oli vaikea tunnustaa erehdystään ja väärintekoaan.

Äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta juuri sentähden hän nyt toivoi, että Karen ottaisi ensimäisen askeleen; se oli Karenin velvollisuus, sillä hän oli tuottanut heille kaikille surua.

Mutta miehensä tähden Karenin täytyi tekeytyä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ja siinä he seisoivat erillään toisistaan, nuo kaksi ihmistä, jotka ikävöitsivät toistensa syleilyä ja katselivat toisiansa.

Senpä vuoksi rouva Grunnetkaan ei kertonut kuinka kaikki kaipasivat Karenia aamusta iltaan ja joka ainoa päivä.

Karen kaipasi juuri noita sanoja, mutta niitä ei tullut.

Rouva Grunnet katseli ympärilleen "piselessä", joksi he nimittivät vieraskutsuja varten varattua suurta huonetta.

Matala katto oli veistetty vaaleaksi lakeeratuista tammilankuista ja Thorvaldsenin "Päivä" ja "Yö" koristi seinää sohvan yläpuolella.

Kaikki oli niin hienoa ja uuden kiiltoista.

Rouva Grunnet tarkasteli myös viereistä vierashuonetta, piteli paksuja, kiiltäviä vuodeverhoja, ja astui sieltä somaan arkihuoneesen, jonka seinällä kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat riippuivat ja jossa kaksi Tanskan lippua seisoi peilipylväillä. Lopulta hän halusi myös nähdä Jürgensin huonetta.

"Ei, äiti, ei sinne", sanoi Karen kiireesti. "Palvelija ei ole ehtinyt sitä vielä siivota."

Rouva Grunnet ei vastannut mitään, ja meni lopulta kyökkiinkin, sillä kaikkia oli katsottava ruokasäiliöstä alkaen aina kellariin asti.

Mutta kaiken aikaa Karen kävi ja teeskenteli, sillä hänestä tuntui ikäänkuin äiti kiertäessään ympäri taloa, olisi tahtonut talon haltioilta urkkia ja tiedustella, oliko todellakin isännän ja emännän suhde sellainen kuin sen olisi pitänyt olla.

Siksipä hän asetti molemmat kätensä suojelevasti eteen, samoinkuin usein kädellä varjellaan lyönnistä kipeätä tai hellää kohtaa.

Yhtä paljon apua siitä oli!

Joka kerta kääntyessänsä kohtasi hän äitinsä huolestuneet ja surulliset silmät.

Karen ei tahtonut kysyä mitään, mutta rouva Grunnet aavisti kuitenkin, mitä hän mieluimmin tahtoi tietää ja kertoi, kun viiniä ja kakkua oli sisään tuotu, häistä Alsissa, eno Borriksen erinomaisesta puheesta, kauniista laulusta morsiamelle, jonka Esben itse oli sepittänyt, sekä erinomaisista morsiuslahjoista.

Niin, yksin vanha Frandsen ja hänen vaimonsa olivat olleet mukana häissä.

Kaikki suli yhteen Karenin korvissa. Hän kuuli kaikki, eikä kuitenkaan mitään.

Vihdoin rouva Grunnet nousi lähteäksensä.

"Etkö jää illalliselle, äiti?" kysyi Karen, ja hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän pelkäsi äidin sen sykintää kuulevan.

"Ei kiitos, minun pitää mennä kotiin. Kuinka sinun miehesi jaksaa, Karen?"

Karenin ei tarvinnut vastata, sillä samassa Hektor hyppäsi vasten rouva Grunnetia.

"Mistä ihmeestä koira tulee?" huudahti hän hämmästyneenä.

Hän luuli sen juosseen hänen jäljissään, mutta Karen tiesi oikean syyn.

"Enkö vie terveisiä, Karen?" kysyi hän.

Vaikka siitä olisi henki riippunut, ei sittenkään Karen olisi voinut myöntävästi vastata.

Mutta kun hän jäi yksin portaille, ja katsoi äidin jälkeen, joka astui kujaa myöten Hektor tottelevaisena kintereillä, niin hän olisi voinut huutaa ääneensä:

"Niin, niin, tervehdi heitä kaikkia! Kaikkia! Tervehdi Esbeniä! Tervehdi Gyritheä! Tervehdi Sidseliä! Tervehdi kyyhkysiä! Tervehdi hevosia! Tervehdi lehmiä!"

Ei, kymmenen kertaa parempi, jollei äiti yhtään olisi tullut, kuin että hän tuollaisena tuli!

Kun Jürgens myöhemmin tuli kotiin, sanoi Karen hiljaisesti:

"Äiti oli täällä."

Hän ei voinut sanoa: "Terveisiä äidiltä", sillä se ei olisi ollut totta.

"Vai niin!" vastasi Jürgens.

Rouva Grunnet tuli joka viikko, mutta se ei siitä parantunut. Pakonalaisuus oli yhtä sietämätön.

Hän lähetti ensi alussa terveisensä Jürgensille, ja lopulta hän tuli silloinkin kun Jürgens oli kotona. Hän oli arka käytöksessään, mutta kohtelias, he puhuivat vain joutavista asioista eikä mikään heidän väliään pilannut.

Tässä kohdin rouva Grunnet oli ottanut ensimäisen askeleen, mutta Karen saattoi tuskin kuunnella heidän keskustelujansa, sillä hän tiesi parhaiten, kuinka raskaalta tuo askel oli tuntunut.

Rouva Grunnet vältti aina Jürgensin huonetta, ikäänkuin hän olisi aavistanut tuottavansa tuskaa tyttärelleen näkemällä keisarin ja keisarinnan kuvat seinällä, eikä kukaan häntä kehoittanutkaan menemään sinne.

Mutta että ne kuvat olivat seinällä, sen hän piti aivan varmana asiana, koska Karen aina oli sulkenut oven hänen tullessaan Egtvediin.

Se huone muuttui vähitellen Siniparran huoneen kaltaiseksi, sillä kaikki sitä karttoivat paitsi reiniläinen itse, joka tunsi vasta olevansa oikeassa ympäristössään, kun hän yksin piippuinensa sai istua siellä, suuri, saksalainen vaahtoava olutseideli edessänsä.

Tupakan savun keskellä hän uneksi olevansa Rheingaun oluthallissa.

"Miksi sinä et tule kotiin käymään, Karen?" kysyi rouva Grunnet kerran, kun he olivat kahden kesken.

Karen punastui hiusjuuriaan myöten.

"Minä en voi", sanoi hän tuskallisella äänellä. "Esben on sanonut minua kunniattomaksi. Ja minne Jürgens ei saa tulla, sinne en suinkaan minäkään voi jalallani astua."

Hän ei saanut mitään vastausta.

Vihdoin jonkun ajan kuluttua sai Karen kysytyksi, juuri kun äiti oli lähdössä:

"Mitenkä Gyrithen on?" Sanat tarttuivat melkein hänen kurkkuunsa kiinni.

"Niinkuin _sinun_ olisi voinut olla, lapsi", sanoi rouva Grunnet alakuloisesti.

Se oli ensi kertaa kun hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut.

Rouva Grunnet pysähtyi hetkeksi.

"Sanonko terveisiä?" kysyi hän.

"Älä sano", vastasi Karen hiljaa.

Jokin kysymys näytti joka päivä olevan Karenin huulilla, mutta hän ei uskaltanut sitä tuoda esiin.

"Mitä se on?" kysyi äiti ja odotti.

"Ei mitään", kuului vastaus.

Hän olisi tahtonut kysyä joko Valdemar oli palannut kotiin, mutta hän häpesi sitä.

6.

Marraskuulla aloitti tohtori Mauve karkoittamispolitiikkinsa Østerlindessä.

Nimismies Thiermann Røddingistä kirjoitti yksityisen kokoushuoneen johtokunnan jäsenille, ettei hän enää sietäisi heidän palveluksessaan Tanskan alamaisia.

Sumu laskeutui yli maiden. Irtaantuneina säpäleinä se hajautui ja tiheni jälleen yhteen.

Viimeinen vilja oli aittaan ajettu ja ovi suljettu.

Ei kukaan ollut ajanut viimeistä lyhdettä heille, eivätkä he olleet kellekään vieneet heidän viimeistä lyhdettänsä!

Kaikki ajoivat heidän talonsa ohi, ei kellään ollut asiaa Egtvediin. He eivät saaneet vähintäkään osaa iloisesta elonkorjuuriemusta.

Karen muisti edellisen syksyn. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin ylhäällä elokuormalla ja kuuli Esbenin laulavan:

"Ei totta vaan se niin hullua ois, jos silloin kellot ne häihin sois."

Vain vuosi! Hänestä tuntui tuo aika kuitenkin niin kovin etäiseltä.

Kun Karen seisoi kummulla puutarhassa ja kuunteli haudankaivaja Madsenin iltasoittoa ja huomasi savun kohoavan Højemarken piipuista, joita hän ei voinut nähdä, oli hänellä kuitenkin yksi toveri mukanansa, joka uskollisesti istui hänen vieressänsä, nimittäin Hektor.

Hektor oli hänen ainoa lohduttajansa ja uskottunsa. Hänelle hän vuodatti kaiken tuskansa ja kaiken kaipuunsa. Hän ei ilmaisisi häntä eikä juoruaisi ja hän sai osakseen kaikki ne suutelot ja rakkauden osoitteet, jotka olivat äidille aiotut.

Karen odotti lasta ja Jürgens oli hänelle hyvä ja hellä niinkuin aina ennenkin. Siinä suhteessa hänellä ei ollut surun syytä.

Rouva Grunnet huomasi sen ja kiitti Jürgensiä siitä.

"Karenilla on koti-ikävä", ajatteli Jürgens, "niinkuin useilla nuorilla vaimoilla, kaikkein onnellisimmillakin ensi aikoina. Hän olisi kärsivällinen hänen kanssansa, sillä se katoaisi kyllä aikaa voittaen ja mitä kaikkeen tanskalaisuuteen tuli, — no niin, pitihän voitettuja kohdella jalomielisesti."

Ylpeydentunne valtasi Jürgensin ja hän ojensi vartaloaan ja heitti vaistomaisesti olkapäitään taaksepäin. Hän astui lujin askelin lattialla edes takaisin.

Voitetut. Turhaan hän ei ollut preussilainen husaari ollut. Sotilas oli imeytynyt hänen vereensä. Eihän hän voinut toivoa tyhjäksi ainoatakaan voittoa, jonka hänen kansansa oli saavuttanut. Täällä hän oli voittaja, koska hänen kansansa oli voittanut.

Mutta oikeudenmukainen tulee olla. Ei pidä ihmetellä, vaikka tanskalaiset eivät iloitsekkaan tästä voitosta. Hän miltei omisti heidän tunteensa, eikö hän itsekkin olisi samanlainen heidän asemassansa? Mutta enimmin hän sääli omaa pientä, kiihkeää Kareniaan, ja sentähden, kun poika oli syntynyt ja Karen tuskin kuuluvalla äänellä sanoi:

"Oi, anna hänen nimensä olla Kai! Se oli sekä minun isäni että isoisäni nimi", niin Jürgens suuteli häntä isänilossansa ja vastasi:

"Niin, olkoon hän Kai! Mutta seuraavan nimeksi me panemme Ruprecht, isäni ja minun mukaan. Enempää sinä et voi vaatia, Liebchen!" [armas].

Jürgens oli äärettömän onnellinen ja lähetti heti ratsain sanan rouva Grunnetille.

Mutta kun äiti tuli ja kumartui Karenin puoleen, niin Karen ei voinut enää hillitä itseään. Jääkuori suli, hän purskahti itkuun, kiersi kätensä äidin kaulaan ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.