Part 30

»Totisesti mr Trewen, pankinjohtaja, ja hänen rouvansa.»

Ällistynyt John Smith lähti ulos ja nojasi puutarhan aitaan, ajatuksiansa keräillen. Hän ei ehtinyt siinä olla kahta minuuttia, kun kuului pyörien kolinaa, ja pian tulivat näkyviin vaunut. Niissä istui hienonnäköinen lady, asennollansa kreivittären kaltainen. Ehdittyään Smithin veräjälle hän käski ajomiestä pysähdyttämään.

»Ah, mr Smith, olenpa iloinen nähdessäni teidät niin terveenä. En voinut olla hetkiseksi pysähtymättä onnitellakseni teitä ja mrs Smithiä siitä onnesta, joka on tullut osaksenne. Voit ajaa eteenpäin, Jooseppi.»

Vaunut vierivät kohti St. Launcea.

Mrs Smith syöksyi esiin laakeripensaan takaa, missä oli seisonut mietteissään.

»Olinpa vähältä nostaa hattuani», virkkoi John, »ihan samoin kuin olisin tehnyt lady Luxellianin kohdatessani vuosia sitten.»

»Hyvä isä! Kuka hän on?»

»Majatalon emäntä — mikäs hänen nimensä olikaan? Mrs — mrs — 'Haukan’ emäntä!

»Majatalon emäntä! Sitä Smithin suvun kömpelyyttä! Olisihan sopinut sanoa Haukan hotellin rouva, koska kerran kohteliaisuutta harrastamme. Ihmiset ovat kyllä naurettavia, mutta anna heille, mitä heille kuuluu.»

On mahdollista, että mrs Smith oli tahtomattansakin leppymässä noiden St. Launcen väestön keskuudessa ilmenneiden ylen ystävällisten seikkojen vuoksi. Ja niiden kannalta katsoen oli varsin toivottavaakin, että niin kävi. Se harrastus, jota tuon kaupungin tottumattomat asukkaat osoittivat ylen omituisella tavallansa, oli aito mielenkiintoa ja sinänsä yhtä arvokas kuin laajempien yhteisöjen hiotummat hymyilyt.

Mr ja mrs Trewen palasivat nyt puutarhasta.

»Minä kysyn heiltä, paukautan», kuiskasi John eukollensa. »Minä sanon: ’Me vaellamme pimeydessä — sallinette minun kysyä jotakin, mr ja mrs Trewen. Mistä johtuukaan, että olette kaikki tänään niin ystävällisiä?’ Mitä arvelet? Tuo kuulostaisi oikealta ja oivallettavalta, eikö totta?»

»Ei sanaakaan! Hyvä isä, oppiiko tuo mies milloinkaan oikein käyttäytymään!»

»Täytyy varmaan olla ylpeä hetki teille, mr ja mrs Smith, kun poikanne on tullut niin kuuluisaksi», virkkoi pankinjohtaja lähestyessään.

»Ahaa, Stephenistä on kysymys — sen arvasin!» sanoi mrs Smith riemuiten itsekseen.

»Me emme tunne asian yksityiskohtia», sanoi John.

»Ette tunne!»

»Emme.»

»Siitähän puhuu koko kaupunki. Arvoisa pormestarimme viittasi siihen puheessaan eilen illalla klubissa.»

»Mitä siis Stephenistä kuuluu?» tutkaili mrs Smith.

»Mitä? Teidän poikaanne ovat juhlineet varakuvernöörit ja parsilaisprinssit ja ties kutka kaikki Intiassa. Hän on hyvä tuttava nabobien kanssa, ja hänen tehtäväksensä on annettu piirustaa iso palatsi, tuomiokirkko, sairaaloita, kouluja ja kaupungintaloja ja linnoituksia hallitsevien valtojen, kristittyjen samoinkuin pakanoidenkin, yhteisestä suostumuksesta.»

»Niinhän sille pojalle täytyi käydä», virkkoi mr Smith vaatimattomasti.

»Se oli luettavana eilisissä _St. Launcen Uutisissa_, ja meidän hyvinarvoisa pormestarimme liitti asian puheeseensa eilen illalla kerrassaan mestarillisesti.»

»Siinä hyvinarvoisa pormestarimme teki varsin kauniisti, epäilemättä», sanoi Stephenin äiti. »Minä toivon, että pojalla on älyä pitää, mitä hänellä on; mutta miehet ne ovat niissä asioissa yksinkertaisia. Joku nainen hänet varmaan onkii omaksensa.»

»Niin, mr ja mrs Smith, jopa joutuu ilta, ja meidän täytyy tästä lähteä. Mutta muistakaa, että joka lauantai, kun tulette torille, olette meillä aivan kuin kotonanne. Siellä on aina kupponen teitä varten, niinkuin on ollut jo monta kuukautta, vaikka olette ehkä sen unohtaneet. Minä olen suorapuheinen nainen ja sanon mitä ajattelen.»

Kun vieraat olivat lähteneet, aurinko oli laskenut ja kuu alkoi valaista asumuksen seiniä, istuutuivat John Smith ja hänen vaimonsa tutkimaan sanomalehteä, jonka olivat kiireesti hankkineet itselleen kaupungista. Ja kun lukeminen oli päättynyt, he harkitsivat, kuinka parhaalla tavalla sopeutuisivat heille asetettaviin uusiin sosiaalisiin vaatimuksiin, ja mrs Smith arveli sen voivan tapahtua ainoastaan uusia huonekaluja hankkimalla ja asumusta avartamalla.

»Ja sitten, John, paina mieleesi eräs asia», lausui hän lopuksi. »Kun Stephenille kirjoitat, älä missään tapauksessa milloinkaan mainitse Elfride Swancourtin nimeä. Me olemme siirtyneet pois paikkakunnalta emmekä tiedä hänestä mitään, paitsi jos satumme jotakin kuulemaan. Poika näyttää alkavan hänestä irtautua, ja minä olen siitä iloinen. Pimeä oli se hetki, jona hän ensi kerran iski silmänsä tyttöön. Se perhekunta ei ole kohdellut häntä ollenkaan hyvin, niin että pitäkööt verensä, jos haluavat. Minä tiedän, että poika häntä vielä ajattelee, mutta ei niin lohduttomasti. Älä siis yritä saada hänestä mitään tietää; me emme osaa vastata pojan kysymyksiin. Sillä tavalla hän vihdoin mielestä hälvenee.»

»Se tapahtukoon», sanoi John.

XXXVII

Knight lähti harhailemaan etelään muka tutkiaksensa mannermaan muinaismuistoja.

Hän asteli Amiensin tuomiokirkon korkeiden holvikaarien alla, oleskeli Ardennien apottiluostarin vaiheilla, kiipesi Laonin merkillisiin torneihin, tutki Noyonia ja Rheimsiä. Sitten hän lähti Chartresiin ja tarkasteli sen suomuisia huippuja ja omituisia veistokoruja ja oleskeli Coutancen seutuvilla. Hän souteli Mont St. Michelin juurella saaden näkyviinsä sen pintaa koristavien rappeutuvien rakennusten vaihtelevat ääriviivat. St. Ouensissa ja Rouenissä hän viipyi useita päiviä, samoin Vezelayssä, Sensissa ja monen muun pyhitetyn muistomerkin luona. Sitten hän luopui varhaisranskalaisen taiteen tutkimisesta yhtä tarkoituksettoman äkillisesti kuin oli sen aloittanut ja lähti kauemmaksi, Ferraraan, Paduaan ja Pisaan. Keskiaikaisten asiain kyllästämänä hän koki Rooman Forumin vaikutusta. Sitten hän katseli kuun ja tähtien valon väikkeitä Napolin lahdella. Hän kääntyi Itävaltaan, hermostui ja masentui Unkarin ja Böömin tasangoilla ja virkistyi Karpaattien rinteiden raikkaissa tuulissa.

Sitten hän löysi itsensä Kreikasta. Hän kävi Maratonin kentällä ja yritti kuvailla mieleensä persialaisten häviötä, nousi Mars-kukkulalle kuvitellakseen Paavalin puhumassa muinaisille ateenalaisille, lähti Thermopylain solaan ja Salamis-salmeen kerratakseen persialaisten toisen hyökkäyksen tapahtumia — hänen tarkoitustensa ollessa sangen sekasortoisia. Knight kyllästyi näihin seutuihin niinkuin kaikkiin muihinkin. Sitten hän koki maanjäristyksen Joonian saaristossa ja lähti Veneziaan. Siellä hän puikkelehti gondolassa pitkin Canale Grandea ja oleili kaduilla ja toreilla yön aikaan, jolloin laguunit lepäsivät rasvatyyninä eikä kuulunut muuta ääntä kuin keskiöiset kellonlyönnit. Sitten hän vietti viikkoja Wienin, Berliinin ja Pariisin museoissa, taidekokoelmissa ja kirjastoissa ja palasi vihdoin kotiin.

Niin me vierimme ajan keralla helmikuiseen ehtoopäivään, jota erottaa viisitoista kuukautta siitä hetkestä, jolloin Elfride ja hänen rakastajansa erosivat toisistaan ruskealla sänkipellolla lähellä meren rannikkoa.

Kaksi miestä, jotka ilmeisesti eivät olleet lontoolaisia ja joiden ulkonäössä oli jonkinlaista muukalaisuuden leimaa, kohtasivat toisensa sattumalta käyskellessään erästä Hyde Parkin läpi johtavaa hiekkapolkua. Nuorempi, joka silmäili ympärilleen enemmän kuin vastaantulija, näki hänet hieman aikaisemmin kuin toinen kohotti katseensa maasta, johon se näytti yleensä kiintyvän miehen ollessa vaipuneena omiin mietteisiinsä.

»Mr Knight — totisesti!» huudahti nuorempi mies.

»Kas, Stephen Smith!» vastasi Knight.

Kummankin mielessä tapahtui nyt liikuntoja, joiden samanaikaisena tuloksena oli, että heidän kasvojensa avoin ja ystävällinen ilme näytti jähmettyvän. Seuraavat heidän lausumansa sanat ilmeisesti peittivät molemminpuolista väkinäisyyden tuntoa.

»Oletteko ollut kauan Englannissa?» kysyi Knight.

»Vain kaksi päivää», sanoi Smith.

»Kaiken aikaa Intiassa?»

»Melkein kaiken aikaa.»

»Viime vuonna pitivät teistä melua St. Launcessa. Taisi olla lehdessä jotakin sentapaista.»

»Niin, minä luulen, että kirjoittivat minusta jotakin.»

»Minun täytyy onnitella teitä saavutuksistanne.»

»Minä kiitän, mutta ne eivät ole mitään kovin erinomaista. Luonnollinen asiainkulku ammattiuralla, kun ei satu mitään esteitä tielle.»

Sanat tuntuivat alkavan loppua, kuten ainakin, kun keskustelijoina ovat nimelliset ystävät, jotka havaitsevat lakanneensa olemasta todellisia, mutta eivät ole vielä vaipuneet pelkän tuttavuuden tasoon. Kummankin katse harhaili pitkin puistoa. Knightin mielessä lienee kuluneena aikana ollut Stephenin käytös heidän viimeksi kohdatessaan, ja hän lienee yrittänyt tukahduttaa aikaisempaa Stephenin menestykseen kohdistuvaa mielenkiintoansa, koska piti sitä asiaankuulumattomana. Stepheniä taas varmaan vallitsivat tunteet, joiden aiheena oli se usko, että Knight oli riistänyt häneltä rakastetun naisen.

Sitten Stephen Smith esitti kysymyksen, käytöksessä ja äänensävyssä eräänlainen häikäilemättömyys, jonka piti salata sitä tosiasiaa, että seikka oli hänelle paljoa merkityksellisempi kuin hänen ystävänsä oli voinut milloinkaan kuvitella.

»Oletteko naimisissa?»

»En ole.»

Knight puhui sanomattoman katkeraan sävyyn, joka vaikutti melkein jurolta.

»Enkä ole milloinkaan oleva», lisäsi hän päättävästi.

»Entä te?»

»En», virkkoi Stephen, alakuloisesti ja tyynesti, niinkuin sairaalassa makaava henkilö. Ollenkaan tietämättä, tunsiko Knight hänen aikaisempia Elfrideen kohdistuvia vaatimuksiansa, hän kuitenkin päätti uskaltaa lausua vielä joitakin sanoja asiasta, joka häntä kiusasi ja viehätti samalla kertaa.

»Kihlauksenne on siis purkautunut», sanoi hän. »Muistattehan, että kohtasin teidät kerran miss Swancourtin seurassa?»

Stephenin ääni hieman petti, vaikka hän tarmokkaasti yrittikin sitä estää. Toiminta Intiassa ei ollut vaimentanut hänen tunteitansa siinä määrin, että hän olisi kyennyt niitä täysin vallitsemaan.

»Se on purkautunut», vastasi Knight nopeasti. »Useinhan kihlausten käy niin, — onneksi tai onnettomuudeksi.»

»Niin, niinpä kyllä. Mitä olette viime aikoina toimitellut?»

»Toimitellut? En mitään.»

»Missä olette ollut?»

»Sitä osaan tuskin sanoa. Pääasiallisesti olen liikkunut Euroopassa, ja teitä kenties huvittaa se tieto, että olen yrittänyt vakavasti tutkia mannermaan keskiaikaista taidetta. Jokaista tutkimaani muistomerkkiä koskevat muistiinpanoni ovat käytettävänänne. Minulla ei niistä ole mitään hyötyä.»

»Olen kovin iloinen, kun saan ne nähdä... Siis matkustelemassa lähellä ja kaukana!»

»Ei kaukana», virkkoi Knight harmistuneen huolettomasti. »Tiedättehän luullakseni, että lampaat toisinaan joutuvat päästään pyörälle — vesirakkulat syövät aivoja, ja eläin, omituista kyllä, pyörii pyörimistään kehässä. Minä olen matkustellut samalla tavalla — pyörinyt pyörimistäni niinkuin sairas pässi.»

Se häikäilemätön, katkera ja epävakainen tapa, jota Knight jutellessaan käytteli — ikäänkuin olisi halunnut pikemmin vain ilmaista mielikuviansa kuin esittää Stephenille ajatuksiansa — vaikutti nuoreen mieheen kiusallisesti. Hänen aikaisemman ystävänsä päivät olivat joutuneet jollakin tavoin piloille; Knight oli muuttunut mies. Hän itse oli hänkin muuttunut, mutta ei siinä määrin kuin Knight.

»Minä tulin eilen kotiin», jatkoi Knight, »ja päässäni ei ole puolta tusinaa uutta ajatusta, joita kannattaisi säilyttää.»

»Te voitatte hamletmaisessa synkkämielisyydessänne itsensä Hamletin», virkkoi Stephen alakuloisen avomielisesti.

Knight ei vastannut mitään.

»Ajatelkaahan» jatkoi Stephen, »minä olisin näkemäni nojalla ollut melkein valmis vannomaan, että olette jo naimisissa.»

Knightin kasvot kävivät jäykemmiksi. »Niinkö?» sanoi hän.

Stephen ei kyennyt irtautumaan tästä masentavasta, houkuttelevasta asiasta.

»Niin; ja minä kerrassaan ihmettelen sitä.»

»Kenen kanssa otaksuitte minun menevän naimisiin?»

»Sen henkilön kanssa, jonka näin seurassanne.»

»Minä kiitän teitä siitä ihmettelystä.»

»Pettelikö hän teitä?»

»Kuulkaa, Smith, minä en vastaa teille enää», virkkoi Knight päättävästi. »Älkää milloinkaan minulta kyselkö tuota asiaa. Minulla on syytä teiltä sitä pyytää. Ja jos sittenkin kysytte, niin minä en vastaa.»

»Minä en suinkaan halua kysyä sellaista, mikä on teille epämieluista — en suinkaan. Mutta minussa oli hetkellinen tunto, että mielelläni selittäisin jotakin omasta puolestani ja kuulisin teiltä samanlaisen selityksen. Mutta olkoon selittämättä.»

»Mitä tahtoisitte selittää?»

»Minä menetin sen naisen, jonka kanssa aioin mennä naimisiin; tekään ette ole mennyt naimisiin niinkuin aioitte. Olisimme voineet vertailla laskujamme.»

»Minä en ole milloinkaan kysynyt teiltä mitään asiastanne.»

»Sen tiedän.»

»Ja sen nojalla on helppo päätellä hieman enemmän.»

»Epäilemättä.»

»Totta puhuen, Stephen, minä olen jäykästi päättänyt olla milloinkaan asiaan viittaamatta — ja minulla on siihen erittäin pätevä syy.»

»Sen uskon. Yhtä hyvä syy kuin siihen, ettette mennyt naimisiin hänen kanssaan.»

»Te puhutte ilkeästi. Minulla oli hyvä syy — surkean hyvä!»

Smithin pelko sai hänet uskaltamaan vielä erään kysymyksen.

»Eikö hän rakastanut teitä riittävästi?» Hän pidätti henkeänsä ja odotti vastausta pelon- ja toivonsekaisin tuntein.

»Stephen, te tosiaankin jännitätte ankarasti tavanomaista kohteliaisuutta, kun vaaditte minua vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin senjälkeenkuin olen sanonut, mitä olen sanonut. Minun täytyy nyt lähteä.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Stephen kiihkeästi. »Te puhutte ikäänkuin ette olisi milloinkaan häntä riistänyt toiselta, joka voi vaatia hänet omakseen paljoa paremmin kuin te!»

»Mitä tuolla tarkoitatte?» kysyi Knight hämmästyneen näköisenä. »Mitä olette kuullut.»

»En mitään. Minunkin täytyy nyt lähteä. Hyvästi.»

»Jos tahdotte lähteä», virkkoi Knight, nyt vastahakoisena, »niin mikäpä siinä auttaa. En tosiaankaan voi käsittää, miksi käyttäydytte tuolla tavalla.»

»Minä ymmärrän yhtä huonosti teidän käytöksenne. Olen aina ollut teille kiitollinen, ja mikäli asia minusta riippuu meidän ei olisi tarvinnut milloinkaan vieraantua toisistamme siinä määrin kuin olemme vieraantuneet.»

»Enkö sitten ole aina ollut teille suopea, Stephen? Tiedät varmaan, että on ollut niin laita. Kylmäkiskoisuus alkoi sinusta; sinä tiedät sen.»

»Ei, ei! Te ymmärrätte kerrassaan väärin suhteemme. Te olitte alunpitäen pidättyväinen, vaikka minä käyttäydyin luottavaisesti. Se luullakseni oli luonnollinen tulos erilaisesta asemastamme elämässä. Ja kun sitten minä, oppilas, kävin yhtä umpimieliseksi kuin te, opettaja, niin se ei teitä miellyttänyt. Joka tapauksessa ajattelin pyytää teitä käymään luonani.»

»Missä te asutte?»

»Grosvenor hotellissa, Pimlicossa.»

»Samoin minä.»

»Sehän on mukavaa, tekeepä mieli sanoa merkillistä. Niin, minun täytyy jäädä Lontooseen päiväksi tai pariksi; sitten lähden tapaamaan isääni ja äitiäni, jotka nyt asuvat St. Launcessa. Käyttekö luonani tänä iltana?»

»Mahdollisesti, mutta en tahdo lupautua. Minä ajattelin olla yksin pari tuntia, mutta tiedänhän joka tapauksessa, mistä teidät löydän. Näkemiin.»

XXXVIII

Stephenin mieltä askarrutti melkoisesti vanha ystävä ja rakastettu esikuva. Hän oli pahoillaan, sillä viimeksikuluneiden vuosien kirjavissa vaiheissa oli hänessä edelleenkin soinut hiljainen uskollisuuden ääni Knightia kohtaan. Se kenties johtui siitä, että Knight oli aina kohdellut häntä pelkkänä oppilaana, jopa toisinaan häntä nuhdellutkin — ja oli vihdoin, joskin tietämättään, rangaissut häntä mitä ankarimmin riistämällä hänen mielitiettynsä. Stephenin olemuksen tunteenomainen puoli oli rakenteeltaan pikemmin naisellinen kuin miehekäs, ja tuo Knightin käden iskemä haava oli kenties omansa pitämään yllä lämpöä, jonka osaaottava huolenpito olisi tyystin hävittänyt.

Knight puolestaan oli harmissaan siitä, ettei ollut kohdellut Stepheniä hieman vanhaan tapaan. Ne jonkun henkilön aikaisempia vaatimuksia koskevat sanat, jotka Stephen oli tullut lausuneeksi, olisivat yllyttäneet jonkun nuoremman miehen sanomaan: 'Annahan kuulua, mitä asiasta tiedät, veikkoseni’, ja Stephen olisi muitta mutkitta kertonut kaikki, mitä tiesi.

Stephen, vilpitön nuorukainen, jonka tosin nyt ulkonaisesti himmensi Stephen valmiina miehenä, palasi tuona iltapäivänä selvin piirtein Knightin mieleen. Knight oleskeli nyt vain tilapäisesti Lontoossa, ja kun hän oli toimittanut ne pari asiaa, jotka hänellä oli päivän ohjelmassa, hän asteli hajamielisenä British Museumin synkissä käytävissä puoli tuntia ennen niiden sulkemista. Smithin kohtaaminen oli liittänyt toisiinsa nykyisyyden ja menneisyyden sulkien hänen poissaolonsa aiheuttaman juovan ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan, kunnes alkoi tuntua siltä kuin hänen aikaisempi oleskelunsa Lontoossa olisi ollut eilispäivän asia. Elfride Swancourtia koskeva ristiriita heräsi niinmuodoin jälleen eloon, unensa virkistämänä. Vaikka hän tuona monta kuukautta kestäneenä poissaoloaikanansa olikin tukahduttanut aikomuksensa ottaa hänet vaimokseen, hän ei kumminkaan ollut voinut unohtaa, että Elfride oli juuri sellainen nainen, joka oli hänelle soveltuva. Niinpä hän ei ollutkaan pyrkinyt häivyttämään pois kaikkia häneen kohdistuvia ajatuksia, vaan oli alkanut pitää niitä heikkoutena, joka täytyi sietää.

Knight palasi hotelliin paljoa aikaisemmin kuin tavallisissa oloissa. Hän ei huolinut ajatella, johtuiko tuo ystävällisestä halusta silloittaa se juopa, joka oli vähitellen auennut hänen ja hänen varhaisimman tuttavansa välille, vai oliko ehkä syynä kiehtova toive saada kuulla, mitä tarkoittivat ne hämärät sanat, jotka Stephen oli nopeasti lausunut ja jotka osoittivat hänen tietävän Elfridestä enemmän kuin Knight oli otaksunut.

Hän aterioi viivyttelemättä, tiedusteli Smithiä ja tuli opastetuksi nuoren miehen luo, jonka tapasi istumassa miellyttävän liesitulen luona pöydän ääressä, jolle oli levitetty muutamia tieteellisiä aikakauskirjoja ja taiteellisia julkaisuja.

»Minä tulin kumminkin», sanoi Knight. »Minä käyttäydyin tänä aamuna omituisesti, joten oli syytäkin tulla; mutta tiedän, että sinulla on kyllin hyvä vaisto tuon tajutaksesi, Stephen. Voithan ajatella, että syynä ovat vaellukseni Ranskassa ja Italiassa.»

»Ei sanaakaan siitä; istu, ole hyvä. Olen kovin iloinen saadessani jälleen sinut nähdä.»

Stephen olisi tuskin mielellään kertonut Knightille, että oli vastikään lukenut muutamia Elfriden vanhoja kirjeitä. Niitä ei ollut paljon, ja ne olivat aina tähän iltaan saakka olleet sinetöityinä hänen nahkaisen matkalaukkunsa pohjalla eräiden toisten muistojen keralla, jotka olivat häntä seuranneet hänen retkillänsä. Lontoon tutut näyt ja äänet ja ystävän kohtaaminen olivat herättäneet hänessä eloon sen säilyvän jatkuvaisuuden tunnon Elfrideen ja rakkauteen nähden, jonka hänen oleskelunsa maapallon toisella puolella oli jossakin määrin heikontanut, mutta ei suinkaan täysin hävittänyt. Aluksi hän aikoi vain silmäillä kirjeiden ulkopuolta; sitten hän luki erään niistä, sitten toisen, kunnes ne kaikki olivat tulleet käytetyiksi alakuloisten muistelojen virikkeinä. Hän taittoi ne jälleen kokoon, pisti ne taskuunsa, unohti ryhtyä tarkastelemaan taiteellisen maailman nykyistä tilaa ja jäi miettimään sitä merkillistä seikkaa, ettei Knight hänen palatessaan ollutkaan Elfriden aviomies.

Jonkin tyydytyksen mahdollisuus saa sen tuntumaan vähitellen yhä välttämättömämmältä. Stephen antoi kuvittelullensa täyden vallan ja tunsi voimallisemmin kuin oli tuntenut moneen kuukauteen, ettei hänen elämänsä ilman Elfrideä voisi milloinkaan muodostua suureksi iloksi hänelle itselleen eikä kunniaksi hänen Luojallensa.

He istuivat lieden ääressä jutellen ulkokohtaisista ja satunnaisista seikoista. Kumpikaan ei huolinut ensimmäisenä kosketella asiaa, josta molemmat kovin mielellään halusivat keskustella. Pöydällä, aikakauskirjojen vieressä, oli pari muistiinpanokirjaa, joista toinen oli avoin. Knight, joka huomasi niiden sisältönä olevan pelkkiä luonnoksia, alkoi huolettomasti käännellä lehtiä. Kun Stephen myöhemmin oli poissa huoneesta, Knight ryhtyi silmäilemään luonnoksia tarkemmin.

Erinäisille sivuille oli karkein piirtein kuvattu kaikenlaisten rakennusten perusviivoja. Muistiinpanoja oli jäljennetty: intialaisten pylväiden ja jättiläiskuvapatsaiden osia, Elephantan ja Kennerin temppelien omituisia ornamentteja ahdistelivat samoille lehdille kuvatut uudenaikaiset ovet, ikkunat, katot, keittoliedet ja talouskalustot, sanalla sanoen kaikenlaiset esineet, joita joutuu näkemään avoimin silmin liikkuva käytännöllinen arkkitehti. Niiden ohella näkyi siellä täällä karkein ääriviivoin kuvattuja keskiaikaisen puunleikkaus- tai kuvakoristetaiteen tuotteita — pyhien neitsyiden, pyhimysten ja profeettojen päitä.

Stephen ei ollut mikään nimenomainen vapaallakädelläpiirtäjä, mutta hän osasi piirtää ihmishahmon moitteettomasti ja taidokkaasti. Lehtien reunoissa ja sivuilla esiintyvissä henkilökuvissa Knight piankin havaitsi erään omituisuuden. Kaikki naispuoliset pyhät henkilöt muistuttivat toisiansa. Heidän kumartuneiden päittensä yläpuolella oli suurempia ja pienempiä sädekehiä, mutta kasvot olivat aina samat. Kuinka hyvin Knight tunsikaan tuon profiilin!

Jos tuo tuttu sivukuva olisi esiintynyt yhden ainoan kerran, niin hän olisi voinut jättää sen satunnaisena huomiotta; mutta sen alinomainen toistuminen merkitsi jotakin enempää. Knight ajatteli jälleen Smithin edellisenä päivänä lausumia kiireisiä sanoja ja silmäili luonnoksia yhä uudelleen.

Nuoren miehen astuessa huoneeseen Knight kysyi ilmeisesti levottomana:

»Kuulehan, Stephen, ketä nuo kuvat tarkoittavat?»

Stephen katsahti vihkoihin ylen huolettomasti: »Pyhimyksiä ja enkeleitä; olen niitä joutohetkinäni piirrellyt. Ne olivat tarkoitetut erään englantilaisen kirkon lasimaalausten malliksi.»

»Mutta ketä ihannoi tuo naistyyppi, jota olet aina käyttänyt Neitsyttä kuvatessasi?»

»Ei ketään.»

Samassa syöksähti Knightin mieleen ajatus, ja hän katsahti ystäväänsä.

Stephen oli kuvannut Elfriden kasvojenpiirteitä siinä määrin itsetiedottomasti, ettei hän aluksi ollenkaan käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti. Kynä samoinkuin kielikin oppii varsin helposti toistelemaan ulkomuistista, kutsumatta ensinkään ajatusta avuksensa, ja niin oli ollut tässä laita. Nuoret miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa säkeitä Rakkaimmastansa, tavallisesti ryhtyvät häntä kuvaamaan, ja Smith oli kiintymyksensä alkuaikoina väsymättä jäljentänyt Elfriden piirteitä. Stephenin luonnosten jäsennukke teki nyt mahdolliseksi asettaa paljonkin asioita paikoillensa. Knight oli hänet tuntenut. Tilaisuus muistiinpanojen vertailemiseen oli tullut etsimättä.

»Elfride Swancourtia, jonka kanssa minä olin kihloissa», virkkoi hän rauhallisesti.

»Stephen!»

»Minä ymmärrän, mitä tarkoitat noin puhuessasi.»

»Oliko hän Elfride? Ja _sinäkö_ olit se mies, Stephen?»

»Niin; ja sinä ajattelet, miksi minä salasin sinulta tuon asian silloin Endelstowissa, eikö totta?»

»Niin — ja paljon muuta.»

»Minä tein sen kaikkein parhaassa tarkoituksessa; moiti minua, miten hyväksi näet. Sanohan nyt itse, kuinka olisin voinut suhtautua sinuun jälkeenpäin niinkuin olin suhtautunut aikaisemmin?»

»En tiedä; en osaa sanoa.»

Knight mietti yhä samaa asiaa ja lausui vihdoin hiljaa:

»Minä ajattelin tänään iltapäivällä, että voi piillä jotakin tarkoitusta siinä, kun sanoit minun hänet riistävän. Mutta minä en siitä välittänyt. Kuinka sinä tulit hänet tuntemaan?» kysyi hän samassa, melkein jyrkästi.

»Minä olin siellä kirkon vuoksi, jo vuosia sitten.»

»Hewbyn luona ollessasi, niin, tietysti. Nyt sen ymmärrän.» Hän alkoi puhua kuuluvammin. »Enpä tiedä, mitä sanoa siitä, että olet pitänyt sidettä silmilläni näin pitkän ajan!»

»En tiedä ollenkaan pitäneeni sidettä silmilläsi.»

»Niin, niin, mutta —»

Knight nousi ja alkoi käyskellä huoneessa edestakaisin. Hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat ja ääni hämmentynyt, kun hän lausui:

»Sinä et menetellyt niinkuin minä olisin menetellyt, jos olit sinä kysymyksessä sellaisessa tapauksessa. Minä tunnen sen syvästi ja sanon sinulle suoraan, etten voi sitä milloinkaan unohtaa!»

»Mitä?»