Part 31

»Käyttäytymistäsi kohdatessamme toisemme hautaholvissa, kun ilmoitin sinulle, että aioimme mennä naimisiin. Petosta ja epärehellisyyttä kaikkialla; koko maailma on samaa lajia!»

Stepheniä ei miellyttänyt tämä hänen vaikuttimiensa väärä tulkitseminen, vaikka se olikin vain kiihkeän tunneliikunnon hämmentämän ystävän hätäinen päätelmä.

»Minä en voinut menetellä toisin kuin menettelin, kun pidin silmällä häntä», virkkoi hän jyrkästi.

»Niin tosiaankin!» sanoi Knight, äänessä mitä katkerimman moitteen sävy. »Häntä silmällä pitäen sinä nähtävästi et myöskään voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! Minä olen toivonut — hartaasti toivonut — että _hän_, joka nyttemmin on osoittautunut _sinuksi_, olisi sen vihdoinkin tehnyt.»

»Minä kiitän sinua parhaimmin tuosta toivosta. Mutta sinä puhut kovin salaperäisesti. Luulenpa, että minulla oli kaikkein parhain syy maailmassa olla se tekemättä.»

»Mikä syy se oli?»

»Etten voinut sitä tehdä.»

»Sinun olisi pitänyt ottaa tilaisuudesta vaarin; sinun pitäisi tehdä se nyt, yksin siitä syystä, että siten menettelet oikeamielisesti häntä kohtaan, Stephen!» huudahti Knight voimatta itseänsä enää hillitä. »Sinä tiedät sen varsin hyvin, ja minua loukkaa ja haavoittaa enemmän kuin voit aavistaakaan, ettet nähtävästi ole milloinkaan yrittänytkään hyvittää sellaista naista — niin luottavaista, niin taipuisaa tottelemaan omia tunteitansa — pientä houkkiota; sitä pahempi hänelle!»

»Sinähän puhut kuin mieletön! Sinähän riistit hänet minulta, eikö totta?»

»Sen poimaisemista, minkä toinen on viskannut pois, voidaan tuskin nimittää 'riistämiseksi’. Mutta koska nähtävästi emme voi päästä yksimielisyyteen tässä asiassa, lienee parasta, kun eroamme.»

»Mutta minä olen aivan varma siitä, että sinä käsität jotakin mitä surkeimmalla tavalla väärin», sanoi Stephen, sydänjuuria myöten järkytettynä. »Mitä olen tehnyt; sano se minulle! Olen menettänyt Elfriden, mutta onko se suurikaan synti?»

»Johtuiko se hänestä vai sinusta?»

»Mikä?»

»Että erositte.»

»Sanon sen sinulle suoraan. Se johtui hänestä, yksinomaan hänestä.»

»Mikä oli hänen vaikuttimenansa?»

»Sitä tuskin tiedän sanoa. Mutta minä kerron tarinan peittelemättä.»

Stephen oli tähän saakka ehdottomasti uskonut, että Elfride oli kyllästynyt häneen ja suostunut Knightiin; mutta nyt hän ei halunnut tuota vakaumustansa ilmaista, eipä edes niin ajatellakaan. Toisenlaiset mietteet soveltuivat paremmin siihen toivelmaan, jonka Knightin vierautuminen oli Stephenissä synnyttänyt: ettei hänen ystäväänsä kohdistuva rakkaus ollut vanhan rakkauden taukoamisen suoranainen syy, vaan pikemmin sen seuraus.

»Sellaiset seikat eivät saa aiheuttaa epäsopua meidän välillemme», vastasi Knight painuen jälleen asenteeseen, joka kerrassaan säläsi hänen todelliset tunteensa, ikäänkuin luottamus ei olisi voinut nyt tulla kysymykseenkään. »Minä huomaan nyt, että hautaholvissa minua kohtaan osoittamasi vaiteliaisuus saattoi johtua järkevistä harkinnoista.» Hän päätti lausumansa teennäisesti: »Olihan se kerrassaan merkillinen juttu; mutta näin pitkän ajan kuluttua se luullakseni ei paljoa merkitse, ja eihän se minua nyt koskekaan, vaikka kyllä mielelläni kuuntelen tarinaasi.»

Knight lausui nuo sanat nimenomaisin alistumisen- ja välinpitämättömyyden ilmein ja yllytti siten Smithiä jatkamaan — kenties hieman tyytyväisenä — kertomusta vanhasta salaisesta kihlauksestansa. Hän kertoi sen alkuvaiheet ja ne jyrkät sanat ja teot, joiden avulla Elfriden isä oli yrittänyt sammuttaa heidän rakkauttansa.

Knight säilytti asiaankuulumattoman katselijan sävyn ja käytöksen. Oli käynyt entistä välttämättömämmäksi salata tunteensa Stepheniltä, koska nuori mies muussa tapauksessa olisi vähemmän vilpitön ja heidän kohtauksensa muodostuisi jälleen katkeraksi. Mitäpä auttoikaan esiintyä kömpelön vilpittömänä?

Stephen oli nyt ehtinyt avomielisessä kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän lähti pappilasta Elfriden isän käyttäytymisen vuoksi. Knightin mielenkiinto lisääntyi. Heidän rakkautensa näytti siihen saakka aivan viattomalta ja lapselliselta.

»Onpa tosiaankin vaikea mennä lopullisesti ratkaisemaan, teitkö väärin vai et, kun et kertonut Swancourtille, että sukulaisesi olivat hänen seurakuntalaisiansa. Inhimillistä epäilemättä oli, ettet niissä oloissa mitään virkkanut. Kuinka kävikään sitten, kun hän oli lähettänyt sinut pois?»

»Me päätimme olla salaisuudessa toisillemme uskolliset. Ja asian varmentamiseksi päätimme mennä naimisiin.»

Knightin jännitys ja levottomuus lisääntyi Stephenin alkaessa kertoa tästä asian vaiheesta.

»Onko sinun vaikea jatkaa kertomustasi?»» kysyi hän yrittäen puhua värähtämättömin äänin.

»Ei, ei ollenkaan.»

Sitten Stephen kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli kohdannut Elfriden rautatieasemalla ja kuinka heidän täytyi lähteä Lontooseen, elleivät mielineet toimituksen siirtyvän tuonnemmaksi. Koko iltapuolen kestävä pitkä matka, Elfriden arkuus ja hänen mielialansa vaihtuminen, tilanteen kärjistyminen Lontooseen saavuttua, juoksu toisella puolella olevalle asemasillalle ja välitön takaisinlähtö Elfriden nimenomaisen toivomuksen mukaan, koko yön kestävä matkustus, heidän pelokas päivännousun odottelunsa, saapumisensa St. Launceen — kaikki tuo esitettiin seikkaperäisesti. Stephen kertoi vielä, kuinka eräs Jethway-niminen maalaisnainen oli ainoa henkilö, joka oli heidät tuntenut, ja kuinka tuo kamalasti pelotti Elfrideä. Hän kertoi, kuinka oli odottanut vainiolla soimailevan sydänkäpysen lähtiessä hakemaan ratsuansa ja kuinka hän suuteli häntä kaikkein viimeisimmän kerran peninkulman päässä kaupungista, Endelstowiin johtavalla tiellä.

Nuo seikat Stephen kertoi tahallisesti. Hän uskoi niin menetellen sana sanalta todistavansa, kuinka järjellinen oli hänen Elfrideen kohdistuva vaatimuksensa.

»Kirottu olkoon hän! Kirottu se nainen! Tuo onneton kirje meidät erotti! Hyvä Jumala!»

Knight oli jälleen alkanut astella huoneessa edestakaisin ja lausui nuo sanat huoneen toisessa päässä.

»Mitä sanot?» kysyi Stephen kääntyen häneen päin.

»Sanoin? Sanoinko mitään? Minä tässä vain, ajattelin kertomustasi ja sitä eriskummallista seikkaa, että minä mielistyin jälkeenpäin samaan naiseen. Ja että minä nyt — olen hänet melkein unohtanut ja ettei kumpikaan meistä nyt hänestä välitä, ajattelemmehan häntä vain ystävänä, eikö totta?»

Knight viipyi yhä huoneen toisessa päässä, osittain varjossa.

»Epäilemättä», virkkoi Stephen salaa riemuiten, sillä Knightin käytös oli tosiaankin hänet pettänyt.

Pettävänä tekijänä ei kumminkaan ollut niinkään Knightin teeskentelyn totuudenmukaisuus kuin se vakuuttava voima, joka sisältyi siihen tosiasiaan, ettei Knight ollut häntä koskaan ennen millään tavalla pettänyt. Se otaksuma, että hänen kumppaninsa oli lakannut Elfrideä rakastamasta, kevensi niinmuodoin sanomattomasti sitä painoa, joka oli kallistanut vaakakupin hänen vahingoksensa.

»Jos otaksumme, että Elfride olisi voinut rakastaa myöhemmin jotakin toista henkilöä», virkkoi Knight yhä edelleen verhoten sanansa huolettoman kritiikin vaippaan, »niin kertomasi kokemukset eivät suinkaan olleet häntä huonontaneet.»

»Huonontaneet? Kuinkapa ne olisivat häntä huonontaneet?»

»Oletko milloinkaan pitänyt hänen menettelyänsä hurjana ja ajattelemattomana tekona?»

»En milloinkaan», vastasi Stephen. »Minähän hänet siihen suostuttelin. Hän ei huomannut siinä mitään arveluttavaa, ennenkuin päätti kääntyä takaisin, yhtä vähän kuin minäkään. Eikä siinä mitään arveluttavaa ollutkaan; korkeintaan sopii puhua varomattomuudesta.»

»Niinpiankuin hän ajatteli sen olevan väärin, hän ei halunnut lähteä kauemmaksi?»

»Niin oli laita. Minä olin itse vastikään johtunut samaa ajattelemaan.»

»Pahantahtoiset henkilöt olisivat voineet tulkita väärin sellaista lapsellista karkaamista, eikö totta?»

»Olisivatpa kylläkin, mutta minä en ole milloinkaan sellaista kuullut. Kaikkien asiaan liittyvien seikkojen tuntija olisi välttämättä vain hymyillyt. Vaikka koko maailma olisi sen tietänyt, Elfride olisi sittenkin ollut ainoa henkilö, joka piti menettelyänsä syntinä. Hän, lapsi rukka, tahtoi välttämättä niin ajatella ja oli ylenmäärin peloissaan.»

»Kuulehan, Stephen, rakastatko häntä vieläkin?»

»Minä pidän hänestä, epäilemättä, ja tulen aina pitämään», vastasi Stephen vältellen ja käyttäen rakkauden sanelemaa oveluutta. »Mutta on kulunut niin pitkä aika siitä, kun hänet näin, että voi tuskin edellyttää minun häntä rakastavan. Rakastatko sinä häntä yhä vielä?»

»Kuinka vastaisin tuntematta häpeää? Millaisia häilyväisiä olentoja olemmekaan me miehet, Stephen! Miehet kenties rakastavat kiihkeämmin vähän aikaa, mutta naiset rakastavat kauemmin. Minä olen rakastanut häntä — tavallani, tiedäthän sen.»

»Niin, minä ymmärrän. Minä olen rakastanut häntä minäkin omalla tavallani. Minä rakastin häntä tosiaankin eräänä aikana; mutta matkustaminen taipuu hälventämään varhaisempia kiintymyksiä.»

»Epäilemättä — niin on laita.»

Tämän keskustelun merkillisimpänä ominaisuutena oli se seikka, että vaikka kumpikin keskustelija aluksi erinäisten pienten merkkien nojalla epäili kytevän valtatunteen heränneen eloon toisessa, kumpikaan ei tahtonut ottaa oivaltaakseen, että ystävä saattoi nyt puhua yhtä petollisesti kuin hän itse.

»Stephen», virkkoi Knight, »kun asiat nyt ovat välillämme selvät, luulen olevan parasta, että lähden. Ethän pane pahaksesi, vaikka riennän tästä omiin suojiini?»

»Jäänethän illalliselle? Minkätähden et tullut päivällisaterialle?»

»Sinun pitää tosiaankin suoda minulle anteeksi tämä kerta.»

»Tulethan ainakin huomenna aamiaiselle?»

»Minulla ei taida olla paljoakaan aikaa liikenemään.»

»Varhaiselle aamiaiselle, joka ei muita suunnitelmiasi mitenkään häiritse?»

»Minä tulen», sanoi Knight, niin alttiisti kuin suinkin oli mahdollista, kun ei ollenkaan tehnyt mieli. »Niin, minä tulen varhain, vaikkapa jo kahdeksan aikaan; se käynee päinsä, kun olemme saman katon alla.»

»Milloin hyväksi näet. Sanotaan siis kahdeksan aikaan.»

Knight lähti. Naamioituminen, tunteittensa salaaminen, kuten viimeisen surkean keskustelun aikana, oli sellainen piina, ettei hän voinut sitä enää sietää. Ensi kerran elämässään Knight oli niin yksinomaisesti esittänyt vierasta osaa. Ja hänen siten pettämänsä mies oli Stephen, joka oli nuoruudestaan saakka kunnioittaen pitänyt häntä ehdottomimman vilpittömyyden esikuvana.

Knight meni makuulle ja salli kiihtymyksensä kuumeen raivota rajattomasti. Stephen — vain hän oli hänen kilpakosijansa — vain Stephen! Siinä oli mielettömyyden huippu, jonka Knight onnettomana ja omantunnontuskia potevana välttämättä havaitsi. Stephen oli häneen verrattuna pelkkä poikanen. Syvän murheen aiheuttajana oli se seikka, että nimenomaan Elfriden viattomuus — hänen pitäessään pientä virhettänsä ylen ankarana — oli johtanut hänet, Knightin, kohtalokkaasti harhaan. Jos Elfride olisi vähänkin tyynemmin vakuuttanut, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin mrs Jethwayn myrkylliset vihjailut olisivat olleet tehottomat. Minkätähden hän ei ollut yllyttänyt pientä tottelevaista tyttöänsä kertomaan enemmän? Jos hän olisi siinä asiassa menetellyt yhtä käskevästi kuin kaikissa muissa, niin kaikki olisi voinut selvitä. Hänen sydämeensä koski kipeästi, kun hän muisti, kuinka sävyisästi Elfride oli sietänyt hänen vitsovat puheensa lausumatta hänelle vastaukseksi yhtäkään moitteen sanaa ja vain vakuuttaen hänelle rajatonta rakkauttansa.

Knight siunasi Elfriden sävyisyyttä ja unohti hänen vikansa. Hän kuvaili eloisasti mieleensä kauniit kesäiset kohtaukset. Hän näki hänet jälleen sellaisena kuin ensi kerran kohdattaessa: arastelevana, mutta vasten tahtoansakin ajatuksiansa ilmaisevana, koska tahtoi innokkaasti asioita selittää. Kuinka hän olikaan ulkosalla odottanut toista tulevaksi osoittamatta naisen tavanomaista teeskentelyä tai välinpitämättömyyttä! Kuinka ylpeä hän olikaan ollut, kun heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja kuinka ilmeisenä olikaan hänen silmissänsä ollut luettavana se ajatus, että hän, Knight, oli maailman suurin nero!

Hän teki päätöksensä, ja senjälkeen ei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Hän nousi ja pukeutui ja istuutui odottelemaan päivänkoittoa.

Stephenkin oli sinä yönä levoton. Ei senvuoksi, että hänen oli jälleen sopeuduttava englantilaiseen ympäristöönsä, ei myöskään siitä syystä, että hän tulisi pian kohtaamaan vanhempansa ja asettumaan vähäksi aikaa maaseudun elämään. Hän eli haaveissa, joiden rinnalla Bombayn tavaratalot ja Punahin tasangot ja linnoitukset olivat pelkkää varjon varjoa. Hänen haavelmansa perustui tähän ainoaan tosiasiahituseen: Elfride ja Knight olivat eronneet, ja heidän kihlauksensa oli rauennut olemattomiin. Rikkoutumisen oli täytynyt tapahtua pian senjälkeen, kun Stephen oli havainnut heidän liittonsa, ja Stephen ajatteli, että syynä voi hyvinkin olla Elfriden harhailevan kiintymyksen kohdistuminen jälleen häneen.

Stephenin ajatukset olivat tässä kohden rakastajan eivätkä tyynesti arvioivan, puolueettoman tarkastelijan. Hänen luontainen herkkämielisyytensä rakensi toivon toisensa varaan, kunnes hän oli melkein varma siitä, että Knight oli jotenkin huomannut Elfriden mielessä hänelle, Stephenille, kytevän hellyyden ja että tuo seikka oli aiheuttanut välienrikkoutumisen.

Vastustamattomat virikkeet yllyttivät lähtemään Elfriden luo. Joka tapauksessa hän päätti kiiruhtaa St. Launcesta Castle Botereliin ja haamun lailla liikkua heidän entisissä olopaikoissansa salaa hänestä tiedustellen. Siten hän ajatteli voivansa viehättävällä tavalla viettää ne muutamat tunnit, jotka hänellä olisi käytettävinään ylihuomenna, kotiin saavuttuansa.

Hän oli nyt rikkaampi mies kuin ennen ja riippumaton, ja hänen saavuttamansa määrätty asema teki tyhjiksi vanhat paikalliset luokittelut. Hänestä oli tullut kuuluisa, jopa _sanguine clarus_, mikäli sai luottaa St. Launceen hyvinarvoisan pormestarin käyttelemiin lauseparsiin.

XXXIX

Ystävät-kilpakosijat olivat yhdessä aamiaisella seuraavana päivänä. Siitä asiasta, jota edellisenä iltana oli ylen liukkaasti ja vilpillisesti käsitelty, ei kumpikaan virkkanut nyt sanaakaan. Stephenia askarrutti suurimman osan aikaa se toivomus, ettei hänen tarvitsisi jäädä kaupunkiin kokonaiseksi päiväksi.

»Minä aion lähteä St. Launceen vasta huomenna, kuten tiedät», sanoi hän Knightille aterian päätyttyä. »Mitä sinä aiot tänään toimittaa?»

»Minulla on sopimus eräästä kohtaamisesta vähän ennen kymmentä», virkkoi Knight harkiten, »ja sitten minun täytyy käydä tapaamassa muutamia henkilöitä.»

»Minä käyn luonasi tänä iltana», sanoi Stephen.

»Tee se. Voithan tulla päivällisellekin kanssani, kunhan tapaamme toisemme. Voi sattua, etten jää yöksi Lontooseen; minä en tosiaankaan tiedä, mihin tästä liikun. Joka tapauksessa on ensimmäisenä tehtävänäni siirtää matkatavarani täältä Bede’s Inniin. Näkemiin asti! Minä kirjoitan, ellemme voi toisiamme tavata.»

Kello oli nyt neljännestä vailla yhdeksän. Knightin mentyä Stepheniä alkoi sitäkin enemmän ahdistaa se seikka, että kuluisi vielä hidas, pitkä päivä, ennenkuin hän pääsisi lähtemään niille tienoille, missä kenties vielä eli hellä ajatus hänen varallensa. Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, ettei paljoakaan haitannut, vaikka hän siirsi tuonnemmaksi sen sopimuksenteon, jonka vuoksi hän kaupungissa oleskeli.

Tuo ajatus oli tuskin ehtinyt syntyä, kun hän jo ryhtyi sitä toteuttamaan. Katsoessaan kelloansa hän havaitsi, että oli neljäkymmentä minuuttia kysymyksessäolevan junan lähtöön, joten hänelle jäi neljännestunti asemallelähdön valmisteluja varten.

Hän kirjoitti nopeasti pari kirjelippua — toinen niistä siirsi tuonnemmaksi liikeasian, toinen pyysi Knightiltä anteeksi, ettei Stephen voinut tulla illalla häntä tapaamaan — maksoi laskunsa, jätti suuremmat matkalaukkunsa tavarajunalla myöhemmin kuljetettaviksi, hyppäsi pika-ajurin rattaille ja ajoi asemalle.

Pian senjälkeen hän jo oli junanvaunussa.

Junailija viivytti hieman vihellystänsä päästääkseen viereiseen osastoon miehen, jonka Smith oli nähnyt vilahdukselta hänen viime hetkessä juostessaan poikki asemasillan.

Smith painui paikalleen ankaran hämmästyksen valtaamana. Mies muistutti Knightiä — oli merkillisesti hänen näköisensä. Oliko se mahdollista? Tänne ehtiäkseen hänen oli täytynyt tuulen nopeudella kiitää huoneistoonsa ja tuskin vaunuista astuttuaan jälleen ajaa pois. Mutta eihän se ollut mahdollista; se ei ollut hänen tapaistansa.

Alkumatkan aikana Smith mietti erinäisiä asioita, kunnes hänen päätänsä alkoi pakottaa. Eräs seikka koski hänen lähimpiä toimiansa. Hän saapui päivää aikaisemmin kuin oli vanhemmilleen lähettämässään kirjeessä ilmoittanut, ja hän oli aikaisemmin järjestänyt asian siten, että he kohtaisivat hänet Plymouthissa. Tämä suunnitelma olikin arvoisalle pariskunnalle erinomaisen mieluinen. Kerran aikaisemmin oli ollut samanlainen sopimus, jonka hän sitten oli tehnyt mitättömäksi, kun oli saapunut jo aikaisemmin. Tällä kertaa hän päätti lähteä Castle Botereliin, kuljeskella tutussa seudussa illalla ja aamulla, asioita tiedustellen, ja palata sitten Plymouthiin kohdatakseen siellä vanhempansa sopimuksen mukaisesti. Sellainen järjestys ei tulisi rikkomaan heidän hellimäänsä suunnitelmaa, mutta auttaisi toisaalta häntä itseänsä kärsimättömyydestä vapautumaan.

Chippenhamissa pysähdyttiin vähäksi aikaa ja vaihdettiin joitakin vaunuja.

Stephen katsahti ulos. Samassa pisti viereisestä ikkunasta esiin erään toisen miehen pää. He katsahtivat toisiinsa.

Knight ja Stephen olivat siinä vastakkain.

»Sinäkö täällä!» virkkoi nuorempi mies.

»Niin. Ja näytätpä olevan sinäkin», vastasi Knight oudosti.

»Epäilemättä.»

Tuo hetki ilmaisi erittäin selvästi rakkauden itsekkyyttä ja mustasukkaisuuden säälimättömyyttä. Kumpikin mies katseli ystäväänsä niinkuin ei ollut milloinkaan ennen häntä katsellut. Kumpaakin häiritsi ja kiusasi toisen läsnäolo.

»Minä luulin sinun sanoneen, että tulet vasta huomenna», huomautti Knight.

»Niin sanoinkin. Mutta jälkeenpäin päätin lähteä jo tänään. Oliko tämä matka se sopimus, josta puhuit?»

»Ei. Minäkin päätin jälkeenpäin toisin. Minä kirjoitin sinulle selittäen, etten voinutkaan tavata sinua tänä iltana, kuten olimme sopineet.»

»Samoin minä sinulle.»

»Sinä et näytä terveeltä; huomasin sen jo tänä aamuna.»

»Päätäni kivistää. Sinä olet tänään tavallista kalpeampi.»

»Minunkin päätäni on kivistänyt. Meidän pitänee odottaa tässä muutamia minuutteja.»

He astelivat edestakaisin asemasillalla, kumpikin tuntien toisen läsnäolon yhä rasittavammaksi. He saapuivat sillan päähän ja pysähtyivät, tietämättä mitä sanoa Stephenin tyhjä katse kiintyi eräiden asemamiesten puuhiin.

He olivat irroittamassa junan loppupäästä erästä mustaa ja omituisennäköistä vaunua siirtääkseen sen edessä olevan vaunun sivuraiteelle. Kun tuo oli tehty, palasivat kumppanit oman vaununsa viereen.

»Etkö tule tänne?» kysyi Knight verrattain kylmäkiskoisesti.

»Minulla on peite ja matkalaukku ja sateenvarjo mukanani; on hieman hankalaa ryhtyä nyt muuttamaan», virkkoi Stephen vastahakoisesti. »Etkö sinä voi tulla tänne?»

»Minulla on myöskin kimpsuni. Ei maksane vaivaa ruveta niitä siirtämään. Näemmehän toisemme kumminkin, eikö totta?»

»Epäilemättä.»

Kumpikin lähti omaan osastoonsa. Lähtöhetkenä eräs virkailija asemasillalla kohotti kätensä ja pysähdytti junan.

Stephen katsoi ulos saadakseen selville, mikä oli syynä.

Eräs virkailijoista huusi toiselle: »Tuo vaunu on liitettävä jälleen junaan. Ettekö näe, että se kuuluu päälinjalle? Pitäkää kiirettä! Millaisia mielettömiä maailmassa onkaan!»

»Kirottu kiusa näistä pysähdyksistä!» huudahti Knight kärsimättömästi, osastonsa ikkunasta kurkistaen. »Mitä ne nyt siellä?»

»Näyttävät epähuomiossa irroittaneen junasta sen omituisen vaunun, jonka näimme», vastasi Stephen.

Hän katseli nyt, kuinka vaunu jälleen liitettiin junaan. Vaunu, jonka hän nyt muisti nähneensä jo Paddingtonissa ennen lähtöä, oli pikemmin juhlallinen kuin synkeä. Se näytti olevan ihan uusi ja nykyaikainen, ja sen vaikuttava ulkomuoto herätti muidenkin henkilöiden huomiota. Hän näki, kuinka kaksi miestä työnsi sitä hitaasti eteenpäin; se näytti lähenevän hitaasti ja murheellisesti; sitten tuntui pieni sysäys, vaunu kiinnitettiin, ja niin lähdettiin eteenpäin.

Stephen istui koko iltapäivän miettien Knightin odottamattoman lähdön syitä. Oliko hän ehkä matkalla Castle Botereliin. Jos niin oli laita, niin hänellä voi olla yksi ainoa tarkoitus: käydä Elfrideä tapaamassa. Ja millainen ajatus se olikaan!

Plymouthissa Smith nautti jotakin virkistyksekseen ja siirtyi sitten sille taholle, mistä junat lähtivät Cameltoniin, Castle Boterelin ja Endelstowin läheisyydessä sijaitsevalle uudelle asemalle.

Knight oli jo siellä.

Stephen pysähtyi hänen viereensä sanaakaan virkkamatta. Samassa sukelsi kaksi miestä esiin odottavan junan pyörien välistä.

»Eihän tuo vaunu paljoa paina», virkkoi toinen ilkeään sävyyn. »Se on kevyt kuin turhuus; tyhjyyttä täynnä.»

»Jos ei siinä olekaan paljon painoa, niin on sentään koko joukko merkitystä», vastasi toinen mies, puheeltaan ja käytökseltään kirkkaampi.

Smith havaitsi, että heidän junaansa oli liitetty se tumma ja juhlallinen vaunu, joka oli heitä seurannut koko matkan Lontoosta lähtien.

»Sinä kaiketi matkustat eteenpäin?» virkkoi Knight kääntyen Stephenin puoleen välinpitämättömästi silmäiltyään samaa esinettä.

»Niin.»

»Voimmehan yhtä hyvin matkustaa lopun matkaa yhdessä, eikö totta?»

»Tietysti.» He astuivat samasta ovesta.

Ilta läheni nopeasti. Sattui olemaan Valentinin päivän aatto — nuorille rakastajille merkillinen — ja aurinko paistoi tumman pilvenlongan alitse valaen maiseman korkeampiin kohtiin kullankeltaista hohdetta. Junan eräässä käänteessä vaihtaessa suuntaa samat säteet tulvahtivat sisään ikkunasta pakottaen Knightin avaamaan puolittain umpeutuneet silmänsä.

»Sinä arvatenkin jäät St. Launceen?» lausui hän hiljaa.

»En», vastasi Stephen. »Minua odotetaan vasta huomenna.» Knight oli vaiti.

»Entä sinä — lähdetkö sinä Endelstowiin?» kysyi nuorempi mies terävästi.

»Koska sitä kysyt, niin minä voin vastata ainoastaan myöntävästi, Stephen», jatkoi Knight hitaasti ja päättävämmin kuin koko päivänä. »Minä menen Endelstowiin näkemään, onko Elfride Swancourt vielä vapaa; ja jos on niin laita, niin pyydän häntä vaimokseni.»

»Samoin minä», virkkoi Stephen Smith.

»Luulen, että vaivaudut suotta», lausui Knight päättävästi.

»On luonnollista, että niin luulet.» Stephenin äänessä oli ankarampi katkeruuden sävy. »Olisit voinut sanoa paremmin sitä toivovasi», lisäsi hän.

»Sitä en olisi voinut tehdä. Lausuin vain mielipiteeni. Elfride Swancourt on kenties sinua kerran rakastanut, epäilemättä, mutta se tapahtui hänen ollessaan niin nuori, että hän tuskin tunsi omaa mieltänsä.»

»Kiitos vain», virkkoi Stephen lyhyesti. »Hän tunsi mielensä yhtä hyvin kuin minä. Me olemme yhdenikäiset. Ellet sinä olisi tullut meitä erottamaan —»

»Älä sano niin, Stephen — älä sano niin! Kuinka voitkaan väittää, että minä olen teidät erottanut? Ole oikeamielinen!»

»Hän oli minun ennenkuin sinun, sinä tiedät sen!» virkkoi hänen ystävänsä. »Ja katkeralta tuntui havaita, että hän oli sinun ja että kaikki olisi voinut kääntyä hyväksi, ellei sinua olisi ollut.» Stephen puhui pakahtuvin sydämin ja katseli ulos ikkunasta salatakseen mielenliikutusta, joka ilmeni hänen kasvoissaan.

»On mieletöntä», sanoi Knight, »että katselet asiaa tuossa valossa. Mitä sanon, sanon sinun hyvääsi silmällä pitäen. Sinä et tietenkään mielelläsi suostu asiaan sellaisena kuin se todellisuudessa on: että hänen kiintymyksensä sinuun oli vain tytön ensimmäinen mieltymys, jolla ei ole juuria eikä elinvoimaa.»

»Se ei ole totta!» virkkoi Stephen kiihkeästi. »Sinä minut syrjäytit. Ja nyt sinä jälleen aiot työntyä meitä erottamaan ja koetat riistää minulta mahdollisuuden! Minun oikeuteni! Menettelet kovin epäjalosti yrittäessäsi jälleen hänet minulta viedä! Kun olit hänet voittanut, niin minä en asiaan kajonnut. Nyt voisitte te, mr Knight, menetellä samoin!»

»Älä minua teitittele; maailmassahan olemme kumpainenkin.»

»Ensimmäinen rakkaus on syvin ja se oli minun.»