Part 29

»Tee se», virkkoi Elfride, ja hänen kasvoihinsa tuli väsyneen alistumisen ilme. »Sano karuimmat sanasi; minä kestän ne!»

»Ilmassa on sinua koskevaa häpeänhälinää, Elfride, ja minä en voi sitä edes vastustaa, kun en nimenomaisesti tiedä, mitä se on. Se ei kenties koske sinua yksin tai ei ollenkaan.» Knight laski leikkiä tunteensa katkeruudesta huolimatta. »Ranskan vallankumouksen aikana mestattiin erehdyksestä balettimestari Pariseau kuninkaan kaartin kapteenin Parisotin asemesta. Minä toivoisin, että lähistöllä olisi toinenkin ’E. Swancourt’. Katsohan tätä.»

Knight ojensi hänelle hänen mrs Jethwayn pöydälle jättämänsä kirjeen. Elfride silmäili sitä tyhjin katsein.

»Se ei merkitse niin paljoa kuin voisi luulla!» selitti Elfride. »Se näyttää nyt kovin petolliselta, mutta sen alkuaihe oli luonnollisempi kuin osaat ajatella. Minun ainoana ajatuksenani oli varjella rakkauttamme. Kuule, Harry, se oli ainoana ajatuksenani. Eihän siinä ollut mitään erikoisempaa pahaa.»

»Niin, mutta tuon onnettoman olennon huomautuksia lukuunottamattakin siihen näyttää sisältyvän jotakin — väärää.»

»Mitä huomautuksia?»

»Niitä, jotka hän esitti minulle kirjoittamassaan kirjeessä — minä revin sen äsken kappaleiksi. Elfride, oletko karannut kotoasi rakastettusi kanssa? Onko tuo syytös todenperäinen, Elfride?»

»On», kuiskasi Elfride.

Knightin kasvot synkkenivät. »Mennäksesi naimisiin hänen kanssansa?» kuului käheästi hänen huuliltansa.

»Niin. Suo se minulle anteeksi, minä pyydän. Minä en ollut vielä nähnyt sinua, Harry.»

»Lontooseenko karkasit?»

»Niin; mutta minä —»

»Vastaa minun kysymyksiini; älä sano mitään muuta, Elfride. Aioitko asiaa harkiten mennä hänen kanssaan salaa naimisiin?»

»En; minä en ollut asiaa harkinnut.»

»Mutta aioit sittenkin sen tehdä?»

Elfriden kasvoihin levisi heikko puna.

»Niin», sanoi hän.

»Ja myöhemmin sinä kirjoitit hänelle nimittäen häntä mieheksesi, ja hän nimitti sinua vaimoksensa?»

»Kuulehan, kuulehan! Se tapahtui —»

»Vastaa minulle; minä en tahdo kuulla mitään muuta!»

»Niin, me menettelimme siten.» Hänen huulensa värähtelivät; mutta sitten hän jatkoi hieman arvokkaammin: »Olisin sen mielelläni sinulle kertonut, sillä tiesin ja tiedän, että olin menetellyt väärin. Mutta minä en uskaltanut; rakastin sinua liian paljon. Sinä olet ollut minun kaikkeni — ja olet vieläkin. Etkö anna minulle anteeksi?»

On surullista ajatella, että miehet, jotka eivät aluksi salli lausumaansa sydänkäpyjensä täydellisyyttä koskevaan arvosteluun vaikuttavan isän Jumalankaan vastakkaisen todistuksen, myöhemmin, aljettuaan heidän moitteettomuuttansa epäillä, moraalisesti heidät hirttävät sellaisen todistuksen nojalla, jota häpeisivät hyväksyä, kun on kysymyksessä koiran tuomitseminen.

Elfriden vaikeneminen, joka johtui siitä, että hän lapsellisessa yksinkertaisuudessaan otaksui olevansa paljoa syyllisempi kuin todellisuudessa olikaan, oli tehnyt kohtalokasta työtä Knightin mielessä. Nyt, kun ensimmäinen mahdottomia tavoitteleva haave oli särkynyt, tuo aaterikas mies häilähti liian kauas vastakkaiseen suuntaan. Jokainen Elfriden ilme ja ele — jokainen säikähdys — jokainen hämmennyksen sana — merkitsi Knightille hänen arvottomuutensa todistusta.

»Kuulehan, Elfride, meidän täytyy jättää kaikki kohteliaisuudet», sanoi Knight. »Katso minua silmiin, ja niin totta kuin uskot taivaan Jumalaan, sano minulle vielä yksi asia. Olitko karatessasi yksin hänen kanssaan?»

»Olin.»

»Palasitko kotiin samana päivänä, jona olit lähtenyt?»

»En.»

Sana iski kuin ukonnuoli, ja maa ja taivaskin tuntui kärsivän. Knight käänsi kasvonsa pois. Elfriden ilme osoitti äärimmäistä epätoivoa, jonka aiheena oli se, ettei hän kyennyt esittämään asioita todellisessa hahmossaan — epätoivoa, joka ei ainoastaan luovu tavoittelemasta suoranaista selitystä, vaan väsyneenä jättää vielä mainitsematta kaikki mahdolliset lieventävät seikat.

Tämä näky oli monet vuodet Knightin silmien verkkokalvoon piirtyneenä: Kuollut, ruskea sänkipelto, siinä rikkaruohoja, ja etäällä rivi pyökkejä, jotka peittivät kartanon näkyvistä ja joiden lehdet nyt olivat punaiset ja kuolemansairaat.

»Sinun täytyy unohtaa minut», sanoi Knight. »Me emme mene naimisiin, Elfride.»

Elfriden äärimmäisen kidutettu ilme osoitti, millaista pelontuskaa nuo sanat hänen sielussaan aiheuttivat.

»Mitä tarkoitatkaan, Harry? Sinä vain sanot niin, eikö totta?»

Hän loi epäillen katseensa Knightiin ja yritti nauraa, ikäänkuin noiden lausuttujen sanojen epätodellisuuden olisi täytynyt olla ihan varma.

»Sinä et puhu vakavissasi, minä tiedän sen — toivon sitä. Minä kuulun varmasti sinulle, ja pidäthän sinä minut omanasi?»

»Elfride, minä olen puhunut sinulle liian karusti; olen sanonut, mitä minun olisi pitänyt vain ajatella. Minä pidän sinusta; salli minun antaa hyvä neuvo. Mene naimisiin miehesi kanssa niin pian kuin suinkin. Kuinka lienettekin toisiinne kyllästyneet, te kuulutte toisillenne, ja minä en aio astua teidän väliinne. Luuletko, että voisin sen tehdä — että voisin sitä ajatellakaan? Jos et voi nyt mennä hänen kanssaan naimisiin ja jos joku toinen ottaa sinut vaimoksensa, älä ilmaise hänelle salaisuuttasi naimisiin mentyäsi, ellet ole sitä ilmaissut aikaisemmin. Rehellisyys muodostuisi silloin kiroukseksi ja tuomioksi.»

Hänen lausumansa sai Elfriden yhä suuremman hämmingin valtaan. Elfride huudahti:

»Ei, ei; minä en tahdo olla kenenkään vaimo, ellen ole sinun vaimosi; ja minun täytyy kuulua sinulle!»

»Jos olisimme menneet naimisiin —»

»Mutta ethän voi tarkoittaa — että — että — lähdet pois ja jätät minut etkä ole minulle enää mikään — ethän, ethän!»

Hänen sanansa hukkuivat suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hän vaikeni ja silmäili yhä edelleen Knightin kasvoja etsien niistä sitä toivon sädettä, jota niistä oli mahdoton löytää.

»Minä lähden sisään», sanoi Knight. »Älä sinä lähde kanssani, Elfride; minä en sitä halua.»

»En, enpä tietenkään.»

»Ja sitten minä lähden Castle Botereliin. Hyvästi.»

Hän lausui jäähyväisensä ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä yksi ainoa päivä — kevyesti, kuten hän oli monesti ennen lausunut sellaisia tilapäisiä jäähyväisiä — ja Elfride näytti ne sellaisiksi käsittävän. Knightilla ei ollut voimaa sanoa hänelle avoimesti lähtevänsä iäksi; hän tuskin tiesi itsekään varmasti, että oli niin laita, ei tietänyt, tulisiko hän kenties syöksymään takaisin, vastustamattoman tunnevirran viemänä, vai kykenisikö riittävässä määrin voittamaan itsensä — ja Elfriden sellaisena kuin hän eli hänen sielussaan — voidakseen tehdä tuosta erosta lopullisen ja esiintyä maailmalle jälleen kehenkään naiseen sitomattomana.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän lähti kartanosta jättäen jälkeensä määräyksen, että ellei hän palaisi illalla, hänen matkatavaransa tulisi lähettää hänen huoneistoonsa Lontoossa, mistä hän aikoi kirjoittaa mr Swancourtille selittääkseen äkillisen lähtönsä syyn. Hän laskeutui laaksoon eikä voinut olla kääntämättä päätänsä. Hän näki sänkipellon ja sen keskellä hoikan tytön — taivasta vasten kuvastumassa. Elfride, totellen kuten ainakin, oli liikahtanut tuskin askeltakaan, koska Hän oli käskenyt jäämään. Knight katsahti ja näki hänet jälleen — näki hänet viikkoja ja kuukausia varten. Sitten hän käänsi katseensa toisaalle, pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkäistä pois tuon näyn, huokasi tuskaisesti ja kulki eteenpäin.

XXXV

Endelstowista lähdettyään Knight oli seuraavan päivän iltana huoneessaan Lontoossa. Vihmasade peitti kaupungin kosteaan vaippaansa muodostaen alakuloisen hohtelun jokaisen hyvinvalaistun kadun yläpuolelle. Sade ei ollut vielä kestänyt riittävän kauan saadakseen nopeasti liikkuvat ajoneuvot raikkaasti kolisemaan puhtaaksi pestyllä katukivityksellä, vaan teki käytävät ja ajotiet liukkaiksi ja jalkoihin ja pyöriin tarttuviksi.

Knight seisoi tulisijan luona silmäillen sen sammuvaan hiillokseen, ennenkuin lähti suorittamaan ikävää matkaa kotiinsa Richmondiin. Hänellä oli hattu päässään, ja kaasuvalo oli sammutettu. Kadunpuolisen ikkunan uudin ei ollut vedetty alas, ja valon mukana, joka lankesi huoneen kattoon, tuli tavanomaisen jaarittelun asemesta vain nopeasti lausuttuja sanoja, jotka olivat pikemmin välttämättömyyden kuin valinnan aiheuttamia.

Hänen seisoessaan siinä odottamassa niiden muutamien minuuttien kulumista, jotka hänellä vielä oli junanlähtöön, hänen korvaansa kuuluviin ääniin sekaantui ovelta kuuluva kevyt koputus. Se oli aluksi niin heikko, että kadun hälinä sen melkein hukutti. Kun se uudistui, niin Knight lähti läpi eteishuoneen, joka oli täynnä kirjoja ja rihkamaa, ja avasi oven.

Porrastasanteella, kaasulampun alla seisoi hento naishenkilö. Hän syöksähti eteenpäin, kiersi käsivartensa Knightin kaulaan ja huudahti pidätetyin, valittavin äänin:

»Harry, sinä surmaat minut! Minä en voinut olla tulematta. Älä aja minua pois, ethän! Suo anteeksi, että Elfridesi on tullut — minä rakastan sinua!»

Knight joutui hetkiseksi kiihtymyksen ja hämmästyksen valtoihin.

»Elfride!» huudahti hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Mitä oletkaan tehnyt?»

»Älä loukkaa minua äläkä minua rankaise — ethän sitä tee! Minä en voinut olla tulematta; tuska oli minut tappaa. Eilen illalla, kun sinä et palannut, minä en voinut sitä kestää — en voinut! Salli minun vain olla luonasi ja nähdä kasvosi, Harry, minä en pyydä mitään muuta.»

Hänen silmäluomensa olivat kuumat ja tulehtuneet ylenmääräisestä itkemisestä, ja hänen poskiensa herkän ruusunpunan oli tärvellyt alinomainen taskuliinan hankaus hänen pyyhkiessään runsaita kyyneliänsä.

»Kuka on sinun mukanasi? Vai oletko tullut yksin?» kysyi Knight äkkiä.

»Olen. Kun sinä et tullut illalla, minä istuin ja odotin sinua tulevaksi — ja yö oli minulle pelkkää tuskaa — ja minä odotin odottamistani, ja sinä et tullut! Kun sitten oli aamu, ja kirjeesi sanoi, että olit mennyt, niin minä en voinut sitä kestää; minä karkasin St. Launceen ja tulin tänne junalla. Olen matkustanut koko päivän, ja ethän sinä lähetä minua takaisin, ethän, Harry, sillä minä rakastan sinua aina kuolemaani asti?»

»On sittenkin väärin, jos jäät. Mitä oletkaan tehnyt, Elfride? Sinä tärvelet hyvän maineesi, kun karkaat tuolla tavoin luokseni! Eikö ensimmäinen kokemuksesi riittänyt pidättämään sinua?»

»Maineeni! Harry, minä kuolen pian, ja mitä hyötyä minulla sitten on maineestani? Kunpa vain _minä_ olisin mies ja _sinä_ olisit nainen, niin minä en hylkäisi sinua sellaisen pienen virheen vuoksi! Et saa ajatella, että karkaamiseni silloin oli mikään erinomaisen paha asia. Ah, kuinka toivonkaan, että sinä olisit karannut kahdenkymmenen naisen keralla ennenkuin tunsit minut, jotta voisin sinulle osoittaa, etten pidä sitä minään vikana, vaan olisin iloinen siitä, että olen sinut vihdoin saanut omakseni! Kunhan vain tuntisit minut oikein, Harry, kun tietäisit, kuinka vilpitön minä olen. Enkö voi olla sinun omasi? Sano, että rakastat minua kaikesta huolimatta äläkä erota minua enää itsestäsi, ethän. Minä en voi sitä kestää — pitkät tunnit ja päivät ja yöt kuluvat, ja sinä et ole luonani, vaan poissa, koska vihaat minua!»

»Minä en sinua vihaa, Elfride», virkkoi Knight leppoisasti, tukien häntä käsivarrellaan. »Mutta sinä et voi nyt jäädä tänne — minä tarkoitan: juuri nyt.»

»Voipa niin olla — mutta toivoisin voivani jäädä. Minä pelkään, että jos — sinä et enää minua näe — tapahtuu jotakin synkkää, ja me emme enää kohtaa toisiamme. Jos en ole kyllin hyvä sinun vaimoksesi, Harry, niin tahtoisin olla palvelijanasi ja elää luonasi, jotten joudu kauas pois, missä en saa sinua milloinkaan nähdä. Kunhan vain saan olla luonasi, en muusta välitä!»

»Ei, minä en voi lähettää sinua pois; en voi. Jumala tietää, millainen synkkä tulevaisuus voi koitua tämän illan työstä, mutta minä en voi lähettää sinua pois! Sinun pitää istua, ja minä koen koota ajatuksiani nähdäkseni, mitä on paras tehdä.»

Samassa kuulivat molemmat ulko-ovelta voimakasta koputusta ja kellonsoittoa, joka kaikui talon perustuksista aina ullakolle asti. Ovi kuului kohta aukenevan, eteisessä lausuttiin joitakin kiireisiä sanoja, ja sitten nousi joku raskain askelin portaita ylös.

Porrastasanteelle ilmaantuivat mr Swancourtin punastuneet, harmistuneet ja ankarat kasvot. Hän nousi ylemmäksi ja tuli heidän molempien luo. Närkästyneenä silmäten Knightin yli ja ohitse hän kääntyi vapisevan tytön puoleen.

»Elfride! Löydänkö sinut vihdoinkin? Sellaisiako temppuja teetkin, neitiseni? Milloin tuleekaan loppu typeryykseesi ja milloin alat käyttäytyä niinkuin kunniallisen naisen tulee? Pitääkö minun nimeni ja sukuni joutua häpeään tekojen vuoksi, jotka olisivat mahdottomat pesijättären tyttärellekin? Tulehan, neitiseni, tule!»

»Hän on kovin väsynyt!» virkkoi Knight, äänessä äärimmäinen tuska. »Älkää kohdelko häntä ankarasti, mr Swancourt — sallikaa minun pyytää teitä olemaan hänelle hyvä ja rakastamaan häntä!»

»Teille, herraseni», sanoi mr Swancourt kääntyen hänen puoleensa ikäänkuin nimenomaisesta olosuhteiden pakosta, »minulla on varsin vähän sanottavaa. Voin vain huomauttaa, että mitä pikemmin pääsen poistumaan läheisyydestänne, sitä iloisempi olen. En ymmärrä, miksi ette voineet kohdella tytärtäni kunniallisen miehen tavoin. Minkätähden hän — typerä, kokematon tyttö — on tähän mielettömyyteen houkuteltu, on minulle käsittämätöntä. Jos hän ei olisikaan osannut paremmin menetellä kuin karata kotoansa, niin teidän olisi pitänyt osata se estää.»

»Syy ei ole hänen; hän ei ole minua houkutellut, isä! Minä olen tullut hänen tietämättään.»

»Jos halusitte kihlauksen purettavaksi, miksi ette sanonut sitä suoraan? Ellette ensinkään ajatellut mennä naimisiin, miksi ette jättänyt häntä rauhaan? Totisesti kirvelee sydäntäni, kun on pakko ajatella niin huonoa miehestä, jota on luullut ystäväkseen!»

Knight, jonka mieli oli kuoleman-väsynyt, ei ponnistautunut tuohon vastaamaan. Kuinkapa hän olisikaan voinut itseänsä puolustaa, kun hänen puolustautumisensa olisi ollut Elfriden syyttämistä? Niin ollen hän tunsi murheellista tyydytystä salliessaan Elfriden isän ajatella ja puhua väärin. Heikko ilonsäde tuikahti hänen synkkään mieleensä, kun hän ajatteli, että kirkkoherra tulisi aina luulemaan hänen vietelleen Elfriden karkaamaan.

»No, tuletko?» sanoi mr Swancourt jälleen. Hän tarttui Elfriden vastustelemattomaan käteen, pisti sen kainaloonsa ja talutti hänet portaita alas. Knightin katse seurasi Elfrideä, viime hetkenä synnyttäen hänessä kiihkeän toivon, että Elfride kääntyisi katsomaan taaksensa. Mutta Elfride meni menojansa kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Knight kuuli oven avautuvan — ja jälleen sulkeutuvan. Kääntyvien ajoneuvojen pyörät raapaisivat väistökiveä, sitten kuului mainittavan matkan päämäärä. Ovi iskettiin kiinni, pyörät lähtivät vierimään, ja he olivat poissa.

Elfriden käynnin jälkeen Knightin mielessä raivosivat kamalan ristiriitaiset tunnot. Hänen vaistonsa, tunteensa — tai miten sitä nimitettäneenkään — yllytti häntä ottamaan Elfriden omaksensa ja olemaan hänen hellänä suojelijanansa halki elämän. Sitten hänen mieleensä johtui se hävittävä ajatus, että Elfriden lapsellinen, harkitsematon ja varomaton hänen luoksensa pakeneminen vain osoitti, kuinka se, mikä on soveliasta, ilmeni hänelle pelkkänä kuolleena kirjaimena, että hänen piittaamattomuutensa merkitsi ainoastaan sopivaisuuden laiminlyömistä ja että oli varsin luonnollista, jos sellainen nainen oli joutunut aikaisemmin petetyksi. Hän sanoi itsekseen, katkeran kyynillisesti: »Epäluuloinen, varovainen nainen, joka kuvittelee lähimmäistensä taipuvan tekemään pimeitä ja pahoja tekoja, on aivan liian ovela joutuakseen miehen pettämäksi; Elfridenlaiset luottavaiset olennot ne lankeavat.»

Tunnit ja päivät kuluivat, ja Knight pysyi yhä toimettomana. Ajan kuluminen, joka heikensi hänen läsnäolonsa sydäntä-avaavaa vaikutusta, lisäsi ymmärryksen hajottavaa kykyä. Elfride rakasti häntä, hän tiesi sen, ja hän puolestaan ei voinut lakata häntä rakastamasta, mutta naimisiin hän ei ajatellut hänen kanssaan mennä. Kunpa hän olisikin voinut jälleen olla hänen oma Elfridensä — se nainen, joka hän oli näyttänyt olevan — mutta se nainen oli kuollut ja kuopattu, ja hän ei tuntenut häntä enää! Ja kuinkapa hän voisikaan naida tämän Elfriden, joka ei olisi ollut hänelle muuta kuin pelkkä mielenkiintoinen, surkuteltava tuttavuus, jos hän olisi nähnyt hänet alunpitäen sellaisena kuin hän oli.

Knightin mieltä kalvoi ajatus, että hänellä oli nyt mitä vereksimpänä omana kokemuksena asiaintila, jonka veroista hän ei ollut milloinkaan kuvitellut mieluisassa yhteiskuntafilosofiassaan enempää kuin satiirisissa kirjoitelmissaankaan.

Tämän miehen elämän moraalinen moitteettomuus ansaitsi kaikkea kiitosta, mutta älyllisestä terävyydestään huolimatta Knightissä oli joltinenkin annos sitä vääräpäisyyttä, joka on ylen vilpittömissä henkilöissä enimmälti havaittavissa. Hänen mielestään totuus oli liian kirkas ja puhdas asia joutuakseen sekoitetuksi erehdyksiin niin toivottomalla tavalla kuin käytännöllisten henkilöiden tapana on. Huomattuaan nyt erehtyneensä otaksuessaan Elfriden moitteettomaksi, mikään maailmassa ei voinut saada häntä uskomaan, ettei neito sittenkään ollut niin kehno.

Knight viipyi kaupungissa pari viikkoa tuskin mitään muuta tehden kuin häilyen tunteittensa ja mielipiteittensä välimaalla. Yksi ainoa ajatus pysyi järkkymättömänä: että oli parempi Elfridelle ja samoin hänelle itselleen, etteivät he enää toisiansa kohdanneet.

Kun hän silmäili kirjahyllyissään olevia nidoksia (joista vain harvoja oli avattu senjälkeenkuin Elfride oli ottanut hänen sydämensä valtoihinsa), niin niiden koskematon ja moitteeton järjestys soimasi häntä nuoruutensa ja varhaisen miehuusikänsä uskon luopioksi. Ne tuntuivat hänelle sanovan, että hän oli hylännyt pettämättömät ystävänsä häilyvään naiseen kohdistuvan epävakaisen ilon vuoksi, joka nyt oli kääntynyt katkeruudeksi. Se askeettisuuteen taipuva itsekieltäytymyksen henki, joka oli elähdyttänyt Knightia entisinä aikoina, oli luopunut hänestä lemmen syttyessä, ja sen mukana oli hävinnyt se itsensäkunnioituskin, joka oli korvannut omiin saavutuksiin kohdistuvan tyydytyksen tuntoa. Pikku Elfride rukka, jolla aikaisemmin oli ollut sija hänen uskonnossaan, alkoi nyt saada kiusauksen sävyä. Oli kenties inhimillistä ja täysin luonnollista, ettei Knight milloinkaan tullut ajatelleeksi, eikö hänellä kenties olisi ollut syytä pieneen uhrautumiseen sen pelkäämättömän antaumuksen vuoksi, jota Elfride oli osoittanut pelastaessaan hänen henkensä.

Tuntien Antoniuksen tavoin suutelemalla menettäneensä kuningaskuntia ja provinsseja Knight ryhtyi aprikoimaan, kuinka oli tullut ilmaisseeksi Elfridelle syvempiä salaisuuksiansa ja tarkoituksiansa. Kenellekään miehelle hän ei olisi milloinkaan sellaisia tunnustuksia esittänyt. Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut kyennyt pidättymään kertomasta hänelle suunnitelmista, jotka oli kätkenyt mielensä salaisimpiin komeroihin?

Knightilla oli vankka äly, joka voi kohota sydämen ilmakehän yläpuolelle ja havaita, että hänen samoinkuin toistenkin ihmisten rakkautta kykenivät muuntamaan paikka ja olosuhteet. Samalla tuo havainto oli surun lisänä:

»Oi murhe viimeinen: voi kaipauskin kuolla!»

Mutta koska hän oli vakuutettu siitä, että tämän kaipauksen kuolema oli parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua, hän ei säikkynyt sen edistämistä. Hän sulki huoneensa, katkaisi toistaiseksi suhteensa kustantajiin ja jätti Lontoon lähteäkseen mannermaalle. Me jätämme hänet vaeltelemaan — vailla tarkoitusta, ellemme ota huomioon nimellistä seikkaa: Elfriden unohtumisen jouduttamista.

XXXVI

»En ollenkaan ymmärrä, mikä näitä St. Launcen asukkaita on alkanut vaivata.»

»Tarkoitatko heidän 'hyviä päiviänsä’?»

»Juuri niitä, 'hyviä päiviä’ ja kädenpudisteluja, vieraaksi kutsumisia ja sinun vointiasi koskevia helliä tiedusteluja, John.»

Nuo sanat muodostivat osan John Smithin ja hänen vaimonsa välisestä keskustelusta eräänä lauantai-iltana Knightin Englannista-lähdön jälkeisenä keväänä. Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt takaisin Intiaan, ja tämä uuttera pariskunta oli muuttanut lordi Luxellianin puistosta Endelsstowista mukavaan tien vieressä sijaitsevaan asumukseen lähelle St. Launcea, missä John oli omissa nimissään avannut pienen kiviveistämön.

»Kun tulimme tänne kuusi kuukautta sitten», jatkoi mrs Smith, »niin kauppiaat puhuttelivat minua ainoastaan myymäläpöytänsä yli, vaikka olinkin jo monena vuotena maksanut heille kauniit rahat ostoksistani. Jos satuin tapaamaan heidät kadulla puolisen tuntia jälkeenpäin, niin he tuijottelivat kasvoihini ikäänkuin olisin ollut heille ihan outo.»

»Katsoivat läpi kuin ikkunasta?»

»Niin tekivät, hävyttömät. Kylmäkiskoiset silmäilivät päälakeni yli, sivuitseni, olkapäitseni, mutta ei erehdyksestäkään silmiini. Hyvänluontoisemmat käänsivät kasvonsa etelään, jos minä tulin idästä, pujahtivat poikkikadulle, jos minä uhkasin jakaa heidän kanssaan katukivityksen. Korea nuori kirjakauppias teki samoja temppuja, teurastajan tyttäret ja verhoilijan nuoret miehet niinikään. Ylen ystävällisiä, kun ollaan kaupoissa kenenkään näkemättä, mutta viisi välittäen vanhasta akasta, kun ovat ylhäisiä olevinaan».

»Totta kyllä, Maria!»

»Mutta nytpä on kaikki toiseksi käännähtänyt. Tuskin olin ehtinyt torille, kun mrs Joakes kaiken kaupungin nähden syöksyi luokseni ja sanoi: 'Mrs Smith kulta, te olette varmaan matkasta väsynyt! Tulkaa sisään hieman haukkaamaan! Teidän pitää tulla, välttämättä, vanhan tuttavan! Muistattehan, kuinka kävimme etsimässä pöllön höyheniä Linnan raunioista?’ Kun ei voi koskaan tietää, mitä joutuu tarvitsemaan, niin vastasin kohteliaasti. Olin tuskin ehtinyt kadunkulmaan, kun lupaava nuori asianajaja, Sweet, joka on täysi teikari, hengästyneenä juoksi jälkeeni. ’Mrs Smith’, sanoo hän, 'suokaa anteeksi häikäilemättömyyteni, mutta hameenne helmassa on takkiainen, jonka olette tuonut maalta mukananne; sallikaa minun ottaa se pois.’ Usko jos tahdot, se tapahtui ihan kaupungintalon edustalla. Mitä tämä äkillinen ystävällisyys oikeastaan tarkoittaa?»

»Enpä tiedä; ellei tuo liene katumusta.»

»Katumusta! Onko muuta sinunlaistasi hölmöä, John? Oletko kuullut katuvan sellaisen miehen, jolla on rahaa taskussa ja viisikymmentä vuotta elettävänä?»

»Niin tuota, olen sitä minäkin ajatellut», virkkoi John, syrjäyttäen kysymyksen tuskin asiaankuuluvana, »että minun osakseni on tänään tullut enemmän sydämellisyyttä kuin koko sinä aikana, jonka olemme täällä asuneet. Vanha raatimies Tope astui keskelle katua pudistamaan kättäni — totisesti. Minä kun oli työasussani, niin pidin tuota merkillisenä. Niin, ja sitten tuli nuori Werrington.»

»Kuka se on?»

»Sieltä Hill Streetin varrelta; soittaa ja myy huiluja, torvia ja viuluja. Hän jutteli Egliskerryn, sen erittäin pienen vanhanpojan kanssa, jolla on rahoja osakkeissa. Minä olin kulkemassa ohi mitään ajattelematta ja odottamatta päännyökkäystäkään sellaisilta pomoilta, työasussani kun olin —»

»Aina sinä menetkin kaupunkiin työvaatteissasi. Pyysipä sinua vaihtamaan kuinka koreasti tahansa, siitä ei ole mitään apua.»

»No niin, minä olin joka tapauksessa työasussani. Werrington näki minut. 'Kas, mr Smith! Kaunis aamu, erinomainen työilma’, sanoo hän niin äänekkäästi ja ystävällisesti kuin olisin hänet kohdannut jossakin syvässä onkalossa, missä hänellä ei olisi ollut ketään muuta puhekumppania. Se oli merkillistä, sillä Werrington on pomomiesten ensimmäisiä.»

Samassa kuului ovelle koputettavan. Oven avasi kohta mrs Smith itse.

»Suotte varmaan anteeksi, mrs Smith, mutta tämä kaunis kevätsää houkutteli meitä liiaksi. Niin, me emme pysyneet alallamme; minä tartuin mrs Trewenin käsipuoleen kohta, kun olimme juoneet kupin teetä, ja niin me lähdimme. Kun sitten näimme teidän krookuslavanne kauniissa kukassa, niin uskalsimme käydä sisään. Me katselemme puutarhaa, ellette pane pahaksenne.»

»Emme ollenkaan», sanoi mrs Smith; ja niin he katselivat puutarhaa. Kohta heidän toisaalle käännyttyänsä mrs Smith kohotti hämmästyneenä kätensä. »Siunatkoon!» sanoi hän.

»Keitä ne olivat?» kysyi hänen miehensä.