Part 28

Knight auttoi häntä kevyesti portaista ja oli niin huomaavainen kuin sulhanen ainakin. Mutta eräs sädekehä oli himmentynyt, ja unelma ei ollut sellainen kuin se oli aikaisemmin ollut. Luonto kenties ei ollutkaan luonut Knightiä menemään naimisiin. Se elinkautinen pidättyväisyys naisiin nähden, jota hän itse oli pitänyt satunnaisena, ei kenties ollutkaan mikään sattuma, vaan luonnollinen tulos vaistomaisista toiminnoista, jotka olivat niin hienot, ettei hän itsekään ollut kyennyt niitä havaitsemaan. Mahdotonta on sanoa, vähentääkö jonkin kirkkaan, vaikkapa vain kuvitellunkin haaveen räikeä hälveneminen sitä todellista ja liioittelematonta kirkkautta, joka kuuluu sen perustukseen. Mutta varmaa on, että Knightin pettymys, kun hän Elfriden satunnaisen, epäselvän lausuman ja hänen vaiteliaan vilpillisyytensä nojalla havaitsi olevansa toinen tai kolmas järjestyksessä, johti hänet kyynillisyyden rajoille.

XXXIII

Kun Knightiä ei suoranaisesti askarruttanut Elfriden seura, hänellä oli tapana kävellä suunnilleen puoli tuntia aterian ja makuullemenon välillä, ja tuo tottumus oli kaikkien hänen endelstowilaisten tuttaviensa, muiden muassa Elfriden, tiedossa. Kun Knight oli auttanut hänet hautausmaan aidan yli, Elfride sanoi ystävällisesti: »Minä voin juosta yksin kotiin, jos tahdot lähteä kävelemään, kuten ainakin, Harry.»

»Kiitos, Elfie; siinä tapauksessa minä sen teen.»

Elfriden hahmo häipyi tummaksi täpläksi kuutamossa, ja Knight, joka oli jäänyt muutamaksi minuutiksi kirkkomaan aidalle, kääntyi jälleen kohti kirkkoa. Tavallisesti hän näissä oloissa sytytti sikarin tai piipun ja vaipui rauhallisiin mietteisiin. Mutta tänä iltana hänen mielensä oli siinä määrin jännittynyt, ettei sellainen lohdutus käynyt päinsä. Hän asteli takaisin kaatuneen tornin sijalle ja istuutui eräälle niistä suurista paasista, jotka olivat sen muodostaneet aina tähän päivään saakka, jolloin mr Hewbyn palveluksessa olevan Stephen Smithin toimenpiteet olivat panneet alulle sen kukistumisen.

Knight mietiskeli Elfriden menneisyyden mahdollisia tapahtumia ja omia virheellisiä otaksumiansa ja silmäili samalla siinä istuessaan nuoren Jethwayn valkoista hautakiveä, joka nyt oli aivan hänen edessään. Vaikka meri olikin verrattain tyyni, voi kumminkin kuulla, kuinka se hyrskyi ja pauhasi rannikolla olevissa kallioriutoissa vanhojen kallioiden vaivaisissa jäännöksissä, jotka eivät vieläkään ottaneet hävitäkseen olemattomiin luode- ja vuoksivesien niitä hivuttaessa.

Päästäkseen ajatuksista, jotka eivät olleet laadultaan ilahduttavia, Knight päätti ryhtyä ruumiilliseen ponnistukseen. Hän nousi ja aikoi kiivetä rauniokasan huipulle, mistä näki kauemmaksi kuin maasta. Hän ojensi kätensä tarttuakseen tavallista suuremman esiinpistävän paaden kulmaan, kun hänen kätensä samassa sattui esineeseen, joka mitä suurimmassa määrässä erosi siitä, mihin hän oli otaksunut tarttuvansa. Se oli kuituinen ja sekava ja virui paaden pinnalla. Kirkon seinän luoma syvä varjo esti häntä näkemästä mitään selvästi, joten hänen oli pakko alkaa arvailla. »Se on jokin hiusmainen sammal tai jäkälä», mietti hän.

Mutta se oli irrallinen kiven pinnalla.

»Se on ruohotukko», arveli hän.

Mutta siitä puuttui hienoimmallekin ruoholle ominainen karheus ja kosteus.

»Se on muurarin valkaisusivellin.»

Hän muisti, että sellaiset siveltimet olivat karheammat, ja jos niitä käytettiinkin viljalti rakennuksia korjattaessa, niin rakennuksen hajoittamistyössä niillä tuskin oli mitään virkaa.

Hän sanoi itsekseen: »Sen täytyy olla jokin silkkiripsu.»

Hän koetteli sitä jälleen. Se oli hieman lämmin. Knightin verta heti hieman hyyti.

On kylläkin hämmästyttävää, kun edellytetyn lämmön sijassa tapaa elottoman aineen kylmyyden; mutta koska tavalliset aineet yleensä ovat ihmisruumista kylmemmät, se ei sittenkään vaikuta niin järkyttävästi kuin lämmön löytäminen siitä, missä edellytetään olevan nimenomaista kylmyyttä.

»Jumala yksin tietää, mikä se on», virkkoi hän.

Hän tunnusteli sitä vieläkin, ja hänen kätensä tapasi hetkisen kuluttua ihmisen kasvot. Ne olivat lämpimät, mutta liikkumattomat. Kuituinen massa oli hänen tukkansa — pitkä ja suortuvainen, mistä päättäen pää oli naisen.

Knight seisoi hetkisen ymmällä ja keräili ajatuksiansa. Kirkkoherra oli kertonut työmiesten kaivanneen kaiken päivää tornin perustuksia ja jättäneen sen iltasella aikoen suorittaa loppurynnistyksen seuraavana aamuna. Puoli tuntia myöhemmin oli osa tornia luhistunut. Naisen, joka oli puolittain hautautunut, oli täytynyt olla tornin vieressä sen sortuessa.

Knight ryhtyi poistamaan soraa käsin. Ruumista peittävä kasa oli hienoa ja toimimaista, mutta sitä oli tavattomat määrät. Säästyisi varmaan aikaa, jos juoksisi hakemaan apua. Knight lähti kirkkomaalta ja kiiruhti kukkulanrinnettä alas.

Hieman alempana kulki toinen tie yli pienen harjanteen, joka nyt kuvastui tummana kuutamon taustalle, ja tämä tie muodosti eräänlaisen loven taivaanrantaan. Saavuttuaan teitten risteykseen Knight näki tien korkeimmassa kohdassa miehen, joka asteli häntä kohti. Knight kääntyi tulijaan päin.

»Kirkon luona on tapahtunut onnettomuus», sanoi Knight ilman esipuheita. »Torni on kaatunut jonkun henkilön päälle, joka on maannut raunioissa siitä lähtien. Tuletteko auttamaan?»

»Tulen», vastasi mies.

»Se on eräs nainen», sanoi Knight, kun he kiiruhtivat kirkon luo, »ja minä luulen, että me kaksi voimme kaivaa hänet esiin. Tiedättekö jossakin lapion?»

»Haudankaivajan lapiot ovat siellä jossakin. Niitä säilytettiin aikaisemmin tornissa.»

»Ja täytyyhän siellä olla työmiehillekin kuuluvia aseita.» He etsivät ja löysivät eräästä portin kulmauksesta kolme sinne huolellisesti talletettua lapiota. Sitten he kiersivät länsipuolelle, ja Knight osoitti onnettomuuspaikan.

»Meidän olisi pitänyt tuoda lyhty», huudahti hän. »Mutta ehkäpä suoriudumme tästä ilmankin.» Hän ryhtyi poistamaan sorakerrostumaa.

Toinen mies, joka aluksi näytti hieman avuttomalta, noudatti nyt Knightin esimerkkiä ja poisti soran seassa olevat isommat kivet. Vaikka he ponnistelivat parhaansa mukaan, kesti kumminkin kymmenen minuuttia, ennenkuin onnettoman olennon ruumis oli saatu ilmoille. He nostivat sen niin huolellisesti kuin osasivat ja kantoivat hengästyneinä Felix Jethwayn hautapaadelle, joka oli vain muutaman askelen päässä.

»Onko hän tosiaankin kuollut?» kysyi vieras.

»Näyttää olevan», vastasi Knight. »Mikä on lähin ihmisasumus? Luullakseni pappila.»

»Niin; mutta kun meidän joka tapauksessa täytyy kutsua lääkäri Castle Boterelista, pitäisin parempana kuljettaa hänet siihen suuntaan eikä kaupungista poispäin.»

»Eikö lähin asumus sillä suunnalla ole paljoa kauempana kuin pappila tai Swancourtin kartano?»

»Ei paljoa kauempana», vastasi vieras.

»Jospa siis kuljetamme hänet sinne. Minä luulen, että parhain tapa on tämä, jos viitsitte liittää kätenne minun käsiini.»

»Tietysti; minä autan mielelläni»

He laskivat kätensä ristiin muodostaen siten eräänlaisen kätkyen ja kantoivat sitten elotonta ruumista kulkien vieretysten polkua, jonka osoitti vieras, ilmeisesti hyvin tuntien nämä seudut.

»Minä olin istunut kirkossa suunnilleen tunnin ajan», virkkoi Knight, kun he olivat ehtineet pois kirkkomaalta.

»Sitten lähdin kaatuneen tornin sijalle ja löysin hänet. On kiusallista ajatella, että hukkasin tietämättäni niin paljon aikaa tuhoutuvan olennon läheisyydessä.»

»Torni kaatui hämärissä, eikö totta? Tasan kaksi tuntia sitten, luullakseni?»

»Niin. Hän on varmaankin ollut siellä yksinään. Missä tarkoituksessa hän lieneekään kirkkomaalle lähtenyt?»

»Sitä on vaikea tietää.» Vieras silmäili tutkivasti heidän kannettavanansa olevan liikkumattoman hahmon kasvoja. »Tahdotteko kääntää hänen päätänsä, niin että valo lankee hänen kasvoihinsa?»

He käänsivät kasvot kuutamoon, ja vieras silmäili lähempää vainajan kasvojenpiirteitä. »Minä tunnen hänet!» huudahti hän.

»Kuka hän on?»

»Mrs Jethway. Asumus, johon hänet viemme, on hänen omansa. Hän on leski; minä puhuttelin häntä vielä tänään iltapäivällä. Olin Castle Boterelin postitoimistossa; ja hän tuli sinne tuomaan kirjettä. Sielu parka! Pidetäänpä kiirettä.»

»Pidelkää ranteestani hieman kiinteämmin. Eikö se hauta, jonka kivelle hänet laskimme, ole hänen ainoan poikansa hauta?»

»On. Niin, nyt ymmärrän. Hän oli siellä haudalla käymässä. Poikansa kuoleman jälkeen hän on ollut yksinäinen, arka nainen — on alinomaa surrut poikaansa. Hän oli farmarin leski, varsin sivistynyt — luullakseni alkujaan kotiopettajatar.»

Knightin sydäntä liikutti myötätunto. Elfriden vaikutus häneen ja lesken onnettomaan poikaan tuntui jollakin omituisella tavalla punovan yhteen hänen ja tuon perheen kohtalot. Hän ei vastannut mitään, ja he riensivät eteenpäin.

»Alkaa tuntua käsivarsissa», virkkoi vieras keskeyttäen hiljaisuuden. »Luulen kohdanneeni teidät ennen, vaikka en nyt muista missä. Sallitteko kysyä, kuka olette?»

»Epäilemättä. Minä olen lordi Luxellian. Kuka te olette?»

»Minä olen vieraana Swancourtin kartanossa — mr Knight.»

»Minä olen kuullut teistä, mr Knight.»

»Samoin minä teistä, lordi Luxellian. Olen iloinen, kun saan tavata teidät.»

»Minä voin sanoa samaa. Olen usein nähnyt teidän nimenne painettuna.»

»Samoin minä teidän nimenne. Olemmeko perillä?»

»Olemme.»

Ovi oli lukossa. Knight mietti hetkisen, kaiveli sitten kuolleen naisen taskua ja löysi sieltä avaimen, joka vaivatta avasi oven. Tuli oli liedestä sammunut, mutta ikkunasta huoneeseen lankeava kuutamo kuvioi permantoa. Kuun valossa voi nähdä, että huone oli varsin sievästi sisustettu — se oli sama huone, jossa Elfride oli käynyt pari kolme iltaa aikaisemmin. He laskivat hiljaisen taakkansa vanhanaikaiseen, seinällä sijaitsevaan vuoteeseen, ja Knight alkoi etsiä lamppua tai kynttilää. Hän löysikin hyllystä kynttilän, sytytti sen ja asetti pöydälle.

Knight ja lordi Luxellian silmäilivät tutkivasti kalpeita kasvoja, ja molemmat olivat jokseenkin vakuutetut siitä, ettei mitään toivoa ollut olemassa. Heidän toimittamansa tilapäinen tarkastus ei osoittanut minkäänlaisia väkivallan merkkejä.

»Kun tiedän, missä tohtori Granson asuu», sanoi lordi Luxellian, »lienee parasta, että juoksen hänen luoksensa, ja te jäätte siksi aikaa tänne.»

Knight suostui. Lordi Luxellian lähti, ja hänen kiireisten askeltensa ääni häipyi pois. Knight tarkasteli yhä ruumista ja oli muutaman minuutin kuluttua aivan varma siitä, että nainen oli leikkausveitsen ja rohtojen saavuttamattomissa. Hänen raajansa alkoivat jo jäykistyä ja kylmetä. Knight peitti kasvonsa ja istuutui.

Minuutit kuluivat. Knight mietiskeli edelleen yön tapahtumia. Hänen katseensa suuntautui pöydälle, missä hän oli havainnut kirjoitusneuvoja hajallaan. Nyt hän näki ne selvemmin; siinä oli mustepullo, kynä, imupaperia ja kirjepaperia. Toisista erilleen oli työnnetty eräitä kirjepaperiarkkeja, joihin oli aloiteltu kirjeitä ne kumminkin keskeyttäen, ikäänkuin niiden muoto ei olisi kirjoittajaa tyydyttänyt. Musta lakkatanko ja sinetti näkyivät siinä myös olevan, ikäänkuin ei tavallista sulkemista olisi katsottu riittävän varmaksi. Kun nuo hylätyt arkit lepäsivät avoinna pöydällä, niin Knight voi paikaltansa lukea niihin kirjoitetut muutamat sanat. Eräs kirjeenalku kuului näin:

»Arvoisa herra. — Naisena, jolla oli kerran onnenansa rakas oma poika, minä pyytämällä pyydän teitä kuulemaan varoitustani —»

Toinen:

»Arvoisa herra. — Jos suvaitsette saada varoittavan sanan vieraalta, ennenkuin teidän käy mahdottomaksi peräytyä, niin kuulkaa —»

Kolmas:

»Kunnioitettu herra. — Minä liitän tähän kirjeeseeni toisen, joka selityksiäni kaipaamatta kertoo teille hämmästyttävän tarinan. Tahdon kumminkin lisätä puolestani muutaman sanan, jotta teille käy selvemmäksi, kuinka teitä on petetty —»

Oli selvää, että näiden hylättyjen aloittelujen jälkeen oli kirjoitettu ja lähetetty neljäs kirje, jota oli pidetty kelvollisena. Pöydällä oli kaksi lakan pisaraa, ja lakkatanko oli asetettu pöydän reunalle; sen pää oli venynyt pitkäksi, mistä näkyi, että se oli sijoitettu siihen lämpimänä. Pöydän ääressä oli tuoli, jossa kirjoittaja oli istunut, imupaperissa näkyi kirjeen osoitteen jälki, ja leski rukka, joka oli noiden seikkojen aiheuttaja, lepäsi kuolleena siinä lähellä. Knight oli nähnyt riittävästi päätelläkseen, että mrs Jethway, jolla oli ollut tärkeä asia ilmoitettavana jollekin tuttavalle tai sukulaiselle, oli kirjoittanut erittäin huolellisen kirjeen ja lähtenyt itse viemään sitä postiin ja ettei hän senjälkeen ollut palannut kotiin, ennenkuin lordi Luxellian ja hän itse olivat tuoneet hänet sinne vainajana.

Koko näkymön sanomaton alakuloisuus, hänen siinä odotellessaan, vaieten ja yksinään, ei ollut nimenomaisessa ristiriidassa Knightin mielialan kanssa, vaikka hän olikin kauniin ja viehättävän neidon sulhanen ja oli vastikään ollut hänen seurassaan. Hävitetyn tornin raunioilla istuessaan hän oli tullut ajatelleeksi, että se pitkä toimettomuuden aika, johon hän oli Elfriden vuoksi joutunut, ei luultavasti ollut hyväksi hänelle, miehelle, jolla oli työ suoritettavanaan. Se voitiin nopeasti lopettaa, jos hän joudutti naimisiinmenoa.

Knigth oli omasta mielestään henkilö, joka ei ollut saavuttanut tarkoituksiaan, koska oli tavoitellut liian paljoa. Koska hän nyttemmin oli suurelta osalta luopunut aatteellisista tavoitteluistansa, hän halusi vakavasti suunnata voimansa käytännöllisempiin uomiin siten korjatakseen niitä itsehuomioivia taipumuksia, jotka eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle itselleen paljoa onnea eivätkä tehneet hänen lähimmäisilleen mitään erinomaista hyvää. Se, ajatus, että hän aloittaisi uuden suuntautumisen menemällä EIfriden kanssa naimisiin, oli aikaisemmin tuntunut hänestä ylen viehättävältä, mutta tänä iltana siinä ei enää ollut entistä tenhoa. On sangen luultavaa, että Elfrideä koskevien haavelmien luhistuminen oli jossakin yhteydessä tämän vastavaikutuksen ja ajantuhlaamista koskevien vanhojen tuntojen palaamisen kanssa. Vaikka sydän olikin suuressa määrin Knightiä vallinnut, ei sen valta kumminkaan ollut niin täydellinen, että se olisi voinut helposti säilyä keskinkertaisen älyllisen virkoamisen tapahduttua.

Hänen haaveensa keskeytyivät, kun ulkoa kuului pyörien ja hevosten kavioiden ääni. Ovi aukeni, ja sisään astuivat lääkäri, lordi Luxellian ja mr Coole, ruumiintarkastaja (joka oli samana päivänä ollut Castle Boterelissa ja oli parhaillaan pakinoinut lääkärin kanssa, kun lordi Luxellian oli saapunut); heidän jäljessään tuli vielä pari hoitajatarta ja muutamia joutilaita.

Nopeasti ruumista tarkastettuaan mr Gianson selitti naisen kuolleen tukehtumiseen, jonka oli aiheuttanut hengityselimiin kohdistuva ankara puristus. Asiat järjestettiin siten, että tutkimus tulisi tapahtumaan seuraavana aamuna, ennenkuin mr Coole palaisi St. Launceen.

Pian senjälkeen kaikki elossa olevat poistuivat lesken asumuksesta, ja hän jäi kuoltuaan ihan yksin, niinkuin oli ollut yksin eläessään kaksi viimeksikulunutta vuotta.

XXXIV

Kuusitoista tuntia oli kulunut. Knight astui naisten huoneeseen palattuaan mrs Jethwayn kuolemaa koskevasta tutkimustilaisuudesta. Elfride ei ollut huoneistossa.

Mrs Swancourt tiedusteli yhtä ja toista lauluntoa ja sivuseikkoja koskevaa. Sitten hän sanoi:

»Postinkuljettaja tuli tänä aamuna kohta lähdettyäsi. Hänellä oli vain yksi kirje sinua varten. Kas tässä.»

Mrs Swancourt ojensi kirjeen hänelle. Knight otti sen vastaan hajamielisenä, mutta hämmästyi siihen katsahdettuaan, sopersi joitakin sanoja ja poistui huoneesta.

Kirje oli suljettu mustalla lakalla, ja osoitteenkirjoittajan käsiala oli ollut hänen nähtävänänsä riittävän pitkän ajan edellisenä iltana.

Knight oli kovin kiihtynyt ja haeskeli paikkaa, missä ei tarvitsisi pelätä häiritsijöitä. Oli se vuodenaika, jolloin runsas kaste säilyi varjoisten paikkojen ruohossa koko päivän. Siitä huolimatta hän lähti pienelle, pensaikon piirittämälle nurmikolle ja luki siellä kirjeen, jonka oli jo sinne astellessaan avannut.

Käsiala, sinetti, paperi, alkusanat ja kaikki muut seikat olivat hänelle heti ilmaisseet, että kirjeen oli hänelle lähettänyt Jethwayn leski, joka nyt lepäsi kylmänä ja kuolleena. Knight oli heti oivaltanut, että ne päättämättömät kirjeenluonnokset, jotka hän oli edellisenä iltana nähnyt, oli tarkoitettu juuri hänelle itsellensä. Hänen mieleensä olivat johtuneet ne muutamat sanat, jotka Elfride oli lausunut nukkuessaan höyrylaivalla — että jonkun henkilön ei pitänyt kertoa hänelle jotakin, koska siitä koituisi hänen tuhonsa — seikka, joka oli hänestä tähän saakka tuntunut niin mitättömältä, että hän oli sen melkein unohtanut. Kaikki nuo asiat herättivät häneen voimakkaan ja erittäin tuskallisen tunneliikunnon. Hänen kädessään oleva paperi värisi hänen lukiessaan:

»Kunnioitettu herra. — Nainen, joka ei voi maailmassa paljoa menettää, vaikka häntä kuinka moitittaisiin tästä teosta, haluaa antaa teille eräitä vihjauksia, jotka koskevat rakastamaanne naishenkilöä. Jos suvaitsette ottaa vastaan varoituksen, ennenkuin on liian myöhäistä, niin otatte huomioon, mitä tämän kirjoittajalla on sanottavaa.

Teidät on petetty. Voiko sellainen nainen olla kelvollinen?

Nainen, joka rohkaisi kunniallisen nuorukaisen rakkautta, mutta sitten ylenkatsoi häntä niin että hän kuoli.

Nainen, joka sitten otti rakastajakseen aivan alhaissukuisen miehen, jota naisen oma isä kielsi käymästä talossa.

Nainen, joka lähti salaa kotoansa mennäkseen naimisiin tuon miehen kanssa, ja matkusti hänen seurassaan Lontooseen.

Nainen, joka jostakin syystä palasi kotiinsa olematta naimisissa.

Nainen, joka myöhemmin samalle miehelle kirjoittaessaan meni niin pitkälle, että nimitti häntä puolisoksensa.

Nainen, joka kirjoitti tähän liittämäni kirjeen minulle, joka paremmin kuin kukaan muu tunsin jutun, ja pyysi minua pitämään häpeällisen asian salaisuutenani.

Minä toivon pian olevani kiitoksen ja moitteen tuolla puolen. Mutta Jumala on antanut minulle voiman kostaa poikani kuoleman, ennenkuin ottaa minut täältä pois.

_Gertrude Jethway_.

Myötäseuraava kirje oli se, jonka Elfride oli kirjoittanut lyijykynällä mrs Jethwayn asunnossa:

»Parahin Mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän

E. Swancourt.»

Knight käänsi päänsä väsyneesti kohti kartanoa. Maaperä kohosi nopeasti sitä pensaikkoa kohti, missä hän seisoi, joten se oli melkein kartanon ensimmäisen kerroksen tasossa. Elfriden huone sijaitsi sille puolelle ulkonevassa kulmassa, ja sitä valaisi kaksi ikkunaa, jotka olivat sellaisessa asennossa, että Knight voi paikaltansa nähdä huoneeseen. Elfride oli siellä; hän oli pysähtynyt ikkunoiden keskivälille ja katseli itseänsä kuvastimessa. Hän katseli itseään kauan ja tarkkaavasti, kääntyi, heitti päänsä taaksepäin ja silmäili kuvajaistansa olkapäänsä yli.

Kukaan ei voi sanoa, mitä hän siinä lienee tarkoittanut tai haaveillut; hän teki sen kenties syvän alakuloisuuden aiheuttaman hajamielisyyden tilassa. Hän kenties huokasi sydämensä pohjasta: »Kuinka onneton olenkaan!» Mutta Knightin saama vaikutelma ei ollut edullinen. Hän siirsi katseensa harmistuneena toisaalle. Kuolleen naisen kirje vaikutti hetken sattuman nojalla paljoa voimallisemmin kuin se sinänsä olisi vaikuttanut. Olosuhteet loivat pahoihin sanoihin armottoman oikeuden kaikua, joka kuului hänen korviinsa haudan syvyydestä. Knight ei voinut pitää niitä hallussaan. Hän repi kirjeen kappaleiksi.

Hänen takanansa olevista pensaista kuului kahinaa, ja kääntyessään katsomaan Knight näki Elfriden tulevan hänen jäljessään. Kauniin tytön kasvoissa oli kaihoisa toivon hymy liian teennäisen toivorikas voidakseen syrjäyttää sen pohjalla olevaa lujasti perusteltua pelkoa. Knightin edellisenä iltana lausumat ankarat sanat painoivat vielä raskaasti hänen mieltänsä.

»Minä näin sinut ikkunastani, Harry», sanoi hän arasti.

»Kaste saa jalkasi märiksi», huomautti Knight ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.

»Se ei haittaa.»

»Se on vaarallista.»

»Niin... Harry, mikä sinua vaivaa?»

»Eipä mikään. Onko minun ryhdyttävä jatkamaan eilistä vakavaa keskustelua? Tuskinpa; lienee parempi olla se tekemättä.»

»En tiedä! Kuinka onnetonta kaikki onkaan! Kunpa olisit oma itsesi jälleen ja olisit suudellut minua tullessani! Minkätähden et kysy sitä minulta nyt?»

»Koko lailla liian vapaa käytös», kuuli Knight äänen mielessään hymähtävän.

»Syynä on tuo ilkeä eilinen keskustelu», jatkoi Elfride. »Voi niitä sanoja! Viime yö oli minulle musta yö.»

»Suudella! — Minä vihaan tuota sanaa! Älä puhu suutelemisesta, Jumalan nimessä! Arvelenpa, että sinulle olisi ollut edullisempaa olla puhumatta suuteloista, kun ajattelet entisiä.»

Elfride kalpeni, ja hänen kasvoihinsa tuli jäykkä ja eloton ilme. Nuo kasvot olivat nyt niin herkät, että voi hyvin ajatella sormen kosketuksen jättävän niihin valkean täplän.

Knight asteli eteenpäin ja Elfride hänen kerallaan, vaieten ja vastustelematta. Knight avasi veräjän, ja he lähtivät kulkemaan sänkipellon poikki johtavaa polkua.

»Häiritsenkö ehkä sinua?» kysyi Elfride hänen sulkiessaan veräjää. »Pitääkö minun lähteä pois?»

»Ei. Kuulehan, mitä sanon, Elfride.» Knightin ääni kaikui matalana _ja_ värähdellen. »Minä olen käyttäytynyt rehellisesti sinua kohtaan; tahdotko sinä menetellä samoin? Jos jokin — omituinen — suhde on vallinnut sinun ja jonkun edeltäjäni kesken, sano se nyt. On parempi, että minä sen nyt tiedän, vaikka se meidät erottaisikin, kuin jos minä saisin sen tietää vasta tuonnempana. Minussa on herännyt epäluulo. En mielelläni sano, millä tavoin, koska halveksin sellaista keinoa. Jonkin vanhan salaisuuden ilmitulo katkeroittaisi meidän elämämme.»

Knight odotti tyynen näköisenä. Hänen silmänsä olivat surulliset ja käskevät. He astelivat eteenpäin pitkin polkua.

»Annatko minulle anteeksi, jos kerron sinulle kaikki?» huudahti Elfride anelevasti.

»En voi luvata; se riippuu suuressa määrin siitä, mitä sinulla on sanottavana.»

Elfride ei voinut sietää seuraavaa vaitioloa.

»Etkö rakasta minua?» puhkesi hän puhumaan. »Harry, Harry, rakasta minua ja puhu minulle niinkuin ennenkin! Tee se; minä rukoilen sinua, Harry!»

»Aiotko kohdella minua rehellisesti», kysyi Knight yhä harmistuneempana, »vai etkö? Mitä olenkaan tehnyt, jotta kohtelet minua näin? Minä olen kuin lintu paulassa; kaikki tahdotaan minulta salata! Miksi niin, Elfride? Sitä minä sinulta kysyn.»

He olivat kiihdyksissään poikenneet polulta ja kulkivat nyt märässä ja hankalassa sängessä sitä huomaamatta ja siitä välittämättä.

»Mitä olenkaan tehnyt?» lausui Elfride tukehtuvin äänin.

»Mitä? Kuinka voit niin kysyä, kun varsin hyvin sen tiedät? Sinä tiedät, että minulta on tahallisesti salattu eräitä seikkoja, jotka olisivat saaneet minut käyttäytymään toisin, jos olisin ne tietänyt. Ja sinä kysyt, mitä?»

Elfride näytti masentuvan eikä virkkanut enää mitään.

»Minä en suinkaan usko pahansuopia kirjeitten kirjoittajia ja kuiskailijoita. Minä tiedän, että sydämessäni oli rakentumassa horjumaton luottamus sinuun. Minä katsoin silmiisi ja olin niissä näkevinäni totuutta ja puhtautta niin täydellistä kuin Luoja on konsanaan naiselle suonut. Täydellistä totuutta ei sovi odottaa, mutta tavallisen totuudellisuuden minä vaadin, tai sitten ei mitään. Sano siis: onko se asia, jota salaat, mitä tärkein, vai eikö?»

»En ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos olen sinulta jotakin salannut, olen tehnyt sen siitä syystä, että sinua sydämestäni rakastan ja pelkäsin — pelkäsin — sinut menettäväni.»

»Koska et osoita minulle luottamusta, haluan esittää sinulle muutamia selviä kysymyksiä. Sallitko?»