Part 27

Knight ei tuohon suoraan vastannut. »Kuulehan, Elfride», sanoi hän, omia ajatuksiansa seuraillen, »minä sanoin sinulle kerran, etten ole milloinkaan suudellut naista armaanani, ennenkuin sinua suutelin. Suudelma ei suuria merkinne, ja vain harvojen nuorten ihmisten onnistuu välttää kaikkia mairitteluja ja huomaavaisuuksia, kunnes löytävät sen henkilön, jonka kanssa menevät naimisiin. Mutta minulla on omat erikoiset heikkouteni, Elfride, ja koska olen elänyt erikoista elämää, minun luullakseni täytyy siitä kärsiä. Minä toivoin — niin, minä toivoin sellaista, mitä en saanut toivoa, kun olit sinä kysymyksessä. Sinä olet tietenkin suonut aikaisemmalle rakastajallesi samat oikeudet kuin minulle.»

Elfriden huulilta kuuluva myöntö oli kuin tuulahduksen viimeinen, alakuloinen kuiskaus.

»Ja hänellä oli tietenkin tapana sinua suudella.»

»Niin oli.»

»Ja sinä kenties sallit hänen käyttäytyä vapaamminkin kuin minä olen käyttäytynyt.»

»En, sitä en tehnyt.» Tuo lausuttiin paljoa vilkkaammin.

»Mutta hän käyttäytyi siten, vaikka et sallinutkaan?» »Niin.»

»Kuinka olenkaan pitänyt sinua arvossa, Elfride, ja kuinka olenkaan pysytellyt loitolla!» virkkoi Knight syvin ja värähtävin äänin. »Kuinka monta päivää ja hetkeä olenkaan rakentanut toivoani sinuun — olen pelännyt sinua suudella enempää kuin nuo kaksi kertaa. Ja hän ei ollenkaan arkaillut...»

Elfride painautui lähemmäksi ja värisi ikäänkuin vilusta. Pelätessään, että koko juttu satunnaisine lisineen tulisi Knightin tietoon, hän kävi niin levottomaksi, että Knight säikähtyneenä vaikeni. Elfriden aito viattomuus, joka sai hänet ajattelemaan kauheaksi seikaksi sitä, mikä todellisuudessa ei paljoakaan merkinnyt, lisäsi hänen näennäistä syyllisyyttänsä. Knight lienee siitä päätellyt, että naisella, joka oli niin hämillään, kun oli kysymyksessä jutun alku, täytyi olla kaamea tarina kerrottavana.

»Minä tiedän», jatkoi Knight, omituisen hitaasti, »minä tiedän olevani turhantarkka, kun on kysymys sinusta — tiedän tahtovani sinut liian yksinomaisesti omakseni. Minä tahdoin ajatella, että olit jo ennenkuin minua tunsitkaan — jo kätkyessäsi — minun. Tahdoin tehdä sinut pakostakin omakseni, Elfride», jatkoi hän kiivaasti, »en voi mitään tälle mustasukkaisuudelleni! Se kuuluu luontooni, niin täytyy olla, ja minä _vihaan_ sitä tosiasiaa, että sinua on ennen hyväilty; niin, minä vihaan sitä!»

Elfride hengähti syvään, melkein huoaten. Knightin kasvot olivat jäykät, ja hän ei luonut katsettansa ollenkaan Elfrideen, vaan tuijotteli yhä merelle, jonka aurinko nyt oli heittänyt varjojen valtaan. Korkeilla paikoilla ei ole pitkä matka päivänlaskusta yöhön, koska hämärää tuskin on ollenkaan. Siinä, missä he istuivat, oli vasta ehtoo, laaksoihin sitävastoin oli levinnyt iltahämärä jo puoli tuntia sitten.

Meren himmeällä pinnalla kehittyi vähitellen ilmi etäisen loistolaivan väike.

»Kun tuo rakastajasi ensimmäisen kerran sinua suuteli, tapahtuiko se tällaisessa paikassa, Elfride?»

»Tapahtui.»

»Sinä et kerro minulle mitään, ellen sitä väkivalloin sinusta riistä. Minkätähden menettelet siten? Miksi et ole asiasta mitään maininnut, vaikka minun satunnaiset tunnustukseni olisivat edellyttäneet luottamusta sinun taholtasi? Miksi olit niin salaperäinen _Julian_ kannella? Tuntuupa melkein siltä kuin olisit pitänyt minua pilkkanasi, kun ajattelen, että minun sinulle selittäessäni, kuinka toivottavaa on, ettemme salaa toisiltamme mitään, sinä nimellisesti siihen suostuit, mutta todellisuudessa toimit päinvastoin. Keskinäinen luottamus olisi ollut paljon parempi onnemme takeeksi. Jos olisit minuun luottanut ja vapaaehtoisesti asian ilmaissut, niin minä — olisin toisenlainen. Mutta sinä salaat kaikki, ja minun on pakko sinulta kysellä. Asuitko siihen aikaan Endelstowissa?»

»Asuin», vastasi Elfride tuskin kuuluvasti.

»Missä olitte, kun hän sinua ensimmäisen kerran suuteli?»

»Me istuimme tässä.»

»Sitä minäkin!» huudahti Knight nousten ja silmäillen Elfrideä. »Sepä selittääkin kaikki — huudahduksen, jonka silloin selitit petollisesti, ja kaikki! Suo minulle anteeksi karkea sanani, Elfride — suo se anteeksi.» Hän hymyili pintahymyä jatkaessaan: »Millainen kehno kuolevainen olenkaan, kun soitan aina toista viulua ja sallin pienten valheiden petellä itseäni!»

»Älä sano niin, Harry, älä sano!»

»Missä hän vielä sinua suuteli?»

»Hautausmaalla — istuimme siellä — eräällä haudalla — ja muuallakin», vastasi Elfride hitaasti ja häikäilemättä.

»Älä pane pahaksesi», huudahti Knight nähdessään hänen kyynelensä ja hämminkinsä. »Minä en halua pahoittaa mieltäsi. En siitä välitä.»

Mutta Knight välitti.

»Eihän se mitään haittaa», jatkoi hän, kun ei vastausta kuulunut.

»Minua viluttaa», sanoi Elfride. »Emmekö lähde kotiin?»

»Lähdetään; on liian myöhäinen vuodenaika istua kauan ulkosalla; meidän pitää yrittää ehtiä täältä pois, ennenkuin tulee niin pimeä, ettemme näe, mihin astumme. Hevonen on varmaan kärsimätön.»

Knight puhui nyt pelkkää joutavaa. Hän oli viimeiseen saakka toivonut Elfriden esittävän vapaaehtoisesti ensimmäisen kiintymyksensä tarinan. Hänestä alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä, että Elfridellä oli sellainen salaisuus. Hän oli kuvitellut mitä täydellisimmän luottamuksen vallitsevan itsensä ja sen viattoman nuoren naisen välillä, joka oli kuunnellut ainoastaan hänen huuliltansa tulevia lemmen ääniä — ja tämäkö nyt oli alku? Hän nosti Elfriden satulaan, ja he kulkivat jäykkinä eteenpäin. Epäluulon myrkky teki hyvin tehtävänsä.

Tämän kotiinpaluun aikana sattui eräs seikka, jonka molemmat kauan muistivat, koska se loi mustuutta jo ennestään tummaan mielialaan. Knight ei voinut irroittaa ajatustaan siitä syytöksestä, jonka Aatami lausuu Eevalle _Kadotetussa paratiisissa_, ja vihdoin hän kuiski itsekseen: »'Olette pettäneet; hän sinut, sinä minut’.»

»Mitä sanot?» kysyi Elfride pelokkaasti.

»Muistui vain mieleeni jotakin.»

He olivat nyt ehtineet alanteeseen, ja kirkontorni kuvastui kalpeata taivasta vasten sen alempien osien jäädessä piiloon muutamien välillä olevien puiden taakse. Elfride, joka ei ollut saanut vastausta, silmäili tornia ja yritti keksiä jotakin vastakkaista lausumaa, jota voisi käyttää saadakseen hänet leppymään. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi viehättävään tapaan:

»'Sinä olet ollut minun toivoni ja vahva torni minun vihamiehiäni vastaan’.»

He etenivät. Muutamia minuutteja myöhemmin näkyi tornista lentävän kolme-neljä lintua.

»Vahva torni horjuu», virkkoi Knight ihmeissään.

Tornin eräs kulma horjahti eteenpäin, kaatui ja hävisi näkyvistä. Seurasi äänekäs ryske, ja kirkkaaseen ilmaan kohosi pölypilvi.

»Sen ovat tehneet kirkon uudistajat!» sanoi Elfride.

Samassa näkyi mr Swancourt lähestyvän heitä. Hän saapui touhukkaana, nähtävästi kovin innostuneena johonkin käsilläolevaan asiaan.

»Me olemme kaataneet tornin!» huudahti hän. »Se kävi sukkelammin kuin olimme ajatelleetkaan. Aluksi, nähkääs, ajattelimme purkaa sen kivi kiveltä. Sitä tehtäessä halkeama melkoisesti laajeni, joten ei enää katsottu vaarattomaksi, että miehet seisoivat muureilla. Sitten me päätimme sen miinoittaa, ja kolme miestä kävi työhön heikoimmalla kulmalla tänään ehtoopuolella. He olivat lopettaneet työnsä tältä päivältä, aikoivat suorittaa huomenna aamusella ratkaisevan iskun ja olivat olleet kotona suunnilleen puoli tuntia, kun se jo romahti. Onnistunut temppu — tosiaankin erittäin onnistunut temppu.. Mutta se oli sitkeä, vanha veikko, halkeamastaan huolimatta.» Mr Swancourt pyyhki nyt kasvoiltansa kiihtymyksen aiheuttamat hikikarpalot.

»Torni raukka!» virkkoi Elfride.

»Niin, minä valitan sitä», sanoi Knight. »Se oli mielenkiintoinen kappale menneisyyttä — paikallisen rakennustaiteen paikallinen muistomerkki.»

»Mutta, hyvä herra, mehän saamme sijaan uuden», huomautti mr Swancourt tiukasti. »Komea torni — sen on piirustanut eräs Lontoon parhaita ammattimiehiä kaikkein uusimpaan goottilaiseen tyyliin ja täysin kristillistä tunnetta tyydyttäväksi.»

»Tosiaankin!» sanoi Knight.

»Epäilemättä. Ei tämän seudun barbaarisen kömpelön rakennustavan mukaan — mitään niin karkeata ja pakanallista ette näe missään muualla koko Englannissa. Kehoitan teitä työmiesten poistuttua käymään kirkossa, ennenkuin siellä on mitään muuta tehty. Te voitte nyt istua kuorissa ja silmäillä pitkin laivaa läntisen holvin alitse aina kauas merelle asti. Jos niin sattuisi», lisäsi mr Swancourt merkitsevästi, »että alttarilla suoritettaisiin huomisaamuna vihkimistoimitus, niin sitä voisi katsella eteläisille merille purjehtivan laivan kannelta, jos olisi hyvä kaukoputki käytettävänä. Menkää sinne joka tapauksessa itse näkemään aterian jälkeen, kun kuu on ehtinyt nousta.»

Knight suostui kuumeisen auliisti. Hänelle oli viimeisten tuokioiden aikana selvinnyt, ettei hän voinut enää jäädä yöksi keskustelematta Elfriden kanssa seikasta, joka nyt erotti heitä toisistaan. Hän oli päättänyt saada selville kaikki ja tyynnyttää levottomuutensa jollakin tavalla. Elfride olisi mielellään välttänyt enempää seurustelua sinä iltana, mutta asia ei näyttänyt olevan autettavissa.

He lähtivät kohta kuun noustua. Elfride tiesi yhtä hyvin kuin Knight, ettei viimeksimainittu ollut suinkaan kehoittanut häntä matkaan kuutamonäköalan vuoksi, joka oli heidän vaelluksensa nimellisenä aiheena.

XXXII

Oli lokakuu, ja yöilma oli kolea. Pidettyään huolta siitä, ettei Elfride lähtenyt matkaan liian ohuissa pukimissa, Knight asteli hänen kerallaan rinteen polkua, jota he olivat kulkeneet monesti toistensa seurassa, kun epäily oli heille vielä tuntematon asia. Saavuttuaan kirkon luo he havaitsivat, että toinen puoli tornia oli tosiaankin kerrassaan luhistunut ja makasi sorakasana heidän edessään. Tornin itäinen puoli oli vielä luja ja olisi kestänyt sellaisenaan myrskyn ravistelua ja vuosien hiljaista piiritystä monen sukupolven ajan. He astuivat sisään sivuovesta ja istuutuivat alttarin porrasaskelmille.

Se jykevä kaari, joka liitti toisiinsa tornia ja kirkon laivaa, esiintyi nyt tummana kehyksenä, johon sisältyi kauas länteen ulottuva hämärä etäinen näköala. Kohta holvikaaren ulkopuolella oli mainittu sorakasa, sitten näkyi kappale kuutamon valaisemaa kirkkomaata ja vihdoin meren aava ja kupera pinta. Tämä näköala oli ollut peitossa aina siitä saakka, kun keskiaikaiset muuraajat liittivät vanhan tornin kirkkoon, jolle se antoi arvokasta leimaa. Senvuoksi sopii otaksua tuon näkymön herättäneen mielenkiintoa muutenkin kuin pelkkänä kuutamoisena maisemana — jollaisen mainitseminen lienee nykyjään muuttunut sellaiseksi käenkukunnaksi, joka kuullaan, mutta josta ei välitetä. Punaisia, sinisiä ja purppuraisia säteitä tulvi heidän takanansa olevasta itäisestä ikkunasta, missä pyhimykset ja enkelit kilpailivat keskenään alkeellisesti kuvattujen maisemien ja taivaan piirissä, ja loi permantoon, istujien jalkojen eteen, samojen läpikuultoisten värien pehmoisemman kuvan, johon Knightin ja Elfriden pään varjot liittyivät tummempina täplinä. Sitten kuu peittyi pilveen, ja värihohtelu häipyi olemattomiin.

»Kas niin, se on mennyttä!» virkkoi Knight. »Minä olen ajatellut, Elfride, että tässä on paikka, johon me toivomme pian yhdessä polvistuvamme. Mutta minä olen levoton ja huolestunut, ja sinä tiedät minkätähden.»

Ennenkuin Elfride vastasi, kuutamo jälleen valaisi heidän näkyvissään olevaa kirkkomaan osaa. Se kirkasti aluksi lähinnä olevan kaistan ja taka-alalla, mistä pilvenvarjot eivät olleet vielä väistyneet, oli kaikkea muuta kirkkaampana eräs valkoinen hautakivi — nuoren Jethwayn haudalla.

Knight, jota yhä askarrutti Elfriden salaisuus, ajatteli hänen suudelmaa koskevia sanojansa — että se oli kerran tapahtunut hautakivellä kirkkomaalla.

»Elfride», sanoi hän teeskennellyn kevyesti ja leikkisästi voimatta kumminkaan läheskään salata moitteen pohjavirtaa, »tiedätkö, minun mielestäni olisit voinut vapaaehtoisesti kertoa menneisyydestä — suudelmista ja kihlauksesta — aiheuttamatta minulle sellaista ikävyyttä. Onko se hauta, johon viittasit?»

Elfride oli hetkisen vaiti. »On», vastasi hän.

Knight hämmästyi satunnaisen laukauksensa oivallista osumaa, vaikka se itse asiassa ei ollutkaan kovin merkillinen, kun ottaa huomioon, että melkein kaikki muut hautausmaan muistomerkit olivat pystyssä seisovia kiviä, joilla istuminen ei olisi kenellekään luonnistunut.

Elfride ei ryhtynyt nytkään niihin lähempiin selityksiin, joita hänen vaatelias rakastajansa halusi, ja hänen pidättyväisyytensä alkoi kiusata Knightiä kuten ennenkin. Hänen teki mieli sanoa Elfridelle, mitä ajatteli.

»Mitä, etkö kerro asiaa minulle ollenkaan?» sanoi hän hieman harmistuneena. »Kuulehan, Elfride, ei ole mitään muuta seikkaa, jota pidän tärkeämpänä kuin sitä, että kaikki on selvää kahden henkilön välillä, jotka aikovat mieheksi ja vaimoksi. Sellainen menettely on erinomaisen suotava ja viisas, koska sen nojalla vältetään myöhempien ilmitulojen aiheuttamat ikävyydet. Näetkös, Elfride, mitätönkin salaisuus voi muodostua jonkin kohtalokkaan väärinymmärryksen pohjaksi vain sen nojalla, että se tulee tunnustamattomana ilmi. Sanotaan, ettei ole ainoatakaan pariskuntaa, jonka toisella jäsenellä ei olisi jotakin toiselta kätkettyä salaisuutta. Olipa tuo totta tai ei, joka tapauksessa on varmaa, että jos se on totta, niin useat ovat onnelliset pikemmin siitä huolimatta kuin sen vuoksi. Jos mies huomaa jonkun toisen miehen silmäilevän merkitsevästi hänen vaimoansa, ja jos vaimo sävähtää tulipunaiseksi ja näyttää hämmästyneeltä, luuletko, että mies olisi hyvinkin tyytyväinen, jos vaimo totuudenmukaisesti selittäisi kerran, valitettavasti, pyörtyneensä tuon miehen syliin, sen sijaan, että olisi jo aikoja sitten vapaaehtoisesti asian kertonut, ennenkuin sattui tapaus, joka pakotti hänet sen tekemään? Otaksukaamme, että se ihailija, josta puhuit tuon haudan yhteydessä, sattuisi ilmaantumaan minun kiusakseni. Se katkeroittaisi minun elämäni, jos olisin silloin puoliksikaan niin pimeässä kuin nyt!»

Knight lausui viimeiset lausumansa yhä voimakkaammin.

»Niin ei voi käydä», sanoi Elfride.

»Miksi ei?» kysyi Knight terävästi.

Elfride oli pahoillaan havaitessaan hänen olevan niin synkän mielialan vallassa, ja hän värisi. Sekoittaen ajatuksia, todennäköisesti mitään tahallista veruketta tarkoittamatta, hän vastasi äkkiä:

»Kuinka voit hänet kohdata, jos hän on kuollut?»

»Onko hän kuollut? Silloinhan asia on aivan toinen!» virkkoi Knight sanomattomasti huojentunein tunnoin. »Mutta maltahan — mitä sanoitkaan tuosta haudasta ja hänestä?»

»Se on hänen hautansa», jatkoi Elfride heikoin äänin.

»Mitä! Oliko hän, joka lepää siihen haudattuna, sinun rakastajasi?» kysyi Knight kuuluvin äänin.

»Oli; mutta minä en rakastanut enkä rohkaissut häntä.»

»Mutta sinä sallit hänen suudella itseäsi — niinhän sanoit, Elfride.»

Elfride ei vastannut.

»Kuinka olikaan» sanoi Knight, vähitellen palauttaen mieleensä asian yksityiskohtia, »sinähän sanoit olleesi jossakin määrin hänen kanssaan kihloissa — ja niin täytyi tietenkin olla laita, koska hän kerran sinua suuteli. Ja nyt sinä sanot, ettet ole milloinkaan häntä rohkaissut. Sitäpaitsi minä luulin sinun sanoneen — olenpa melkein varmakin, — että istuit tuolla hautakivellä hänen kanssaan. Hyvä Jumala», huudahti hän äkkiä vihastuen, »kerrotko minulle sellaista, mikä ei ole totta? Minkätähden leikittelet kanssani tuolla tavalla Elfride, me emme tule milloinkaan onnellisiksi! Meitä vainoo jokin noituus, joko minua tai sinua, ja se on saatava pois tieltä, ennenkuin menemme naimisiin.» Knight lähti kiivaasti liikkumaan, ikäänkuin olisi aikonut jättää Elfriden.

Elfride hypähti seisaalleen ja tarttui hänen käsivarteensa.

»Älä mene, Harry — ethän!»

»Niinpä kerro se minulle», virkkoi Knight ankarasti. »Eikä enää mitään pikku valheita, muista se, tai muuten vannon sinua vihaavani. Taivasten tekijä! Että minun piti joutua tähän, valhettelevan tytön pilkkana pidettäväksi —»

»Älä kohtele minua niin säälimättömästi! Armahda minua, Harry, ja peruuta nuo kamalat sanasi! Minä olen luonnostani rehellinen enkä ymmärrä, kuinka sain sinut ymmärtämään itseäni väärin! Mutta minä pelkäsin!» Mielenliikutus vapisutti häntä niin, että hän tutjutti Knightiakin kerallansa.

»Etkö sanonut, että istuitte tuolla hautakivellä?»

»Sanoin kyllä, ja se on totta.»

»Kuinka taivaan nimessä mies voi istua oman hautansa paadella?»

»Se oli toinen mies. Suo minulle anteeksi, Harry, suothan?»

»Mitä? Rakastaja haudassa ja toinen haudan päällä?»

»Ni-in!»

»Niitä oli siis kaksi ennen minua?»

»Minä — luulen niin.»

»Älä ole typerä nainen luuloinesi — minä vihaan kaikkea sellaista», virkkoi Knight melkein halveksivasti. »Niin, tässä saa kuulla merkillisiä asioita. En tiedä, mitä olisin itse tehnyt — kukaan ei voi sanoa, mihin hahmoon olosuhteet saattavat hänet muovata — mutta tuskin luulen, että minulla olisi ollut omaatuntoa nauttia uuden rakastajan hyväilyistä istuessani vanhan rakastajan maallisten jäännösten päällä, totisesti en sitä usko.» Knight silmäili yhä mietteissään hautaa, jonka paasi tuijotteli heihin kuin kostava haamu.

»Sinä teet minulle vääryyttä — katkeraa vääryyttä!» huudahti Elfride. »Minä en mitään sellaista ajatellut; usko minua, Harry, minä en sitä tehnyt. Sattui vain niin — ihan itsestään.»

»Niinhän otaksun minäkin, ettet sellaista _tarkoittanut_», jatkoi Knight. »Kukaan ei milloinkaan sellaista tahallaan tee», jatkoi hän alakuloisesti.

»Ja häntä, joka lepää haudassa, minä en ole milloinkaan rakastanut.»

»Luulenpa, että te, toinen rakastajasi ja sinä, siinä istuessanne, vannoitte toisillenne ikuista uskollisuutta?»

Elfride vastasi ainoastaan kiihkein henkäyksin, jotka osoittivat hänen olevan nyyhkytyksiin puhkeamassa.

»Sinä siis aiot edelleenkin olla mitään kertomatta?» virkkoi Knight käskevästi.

»Tietysti vannoimme», vastasi Elfride.

»'Tietysti!’ Sinä näytät käsittelevän asiaa varsin kevyesti.»

»Se on ollutta ja mennyttä eikä merkitse meille nyt mitään.»

»Kuulehan, Elfride, se on sellainen mitättömyys, joka tosin voi saada huolettoman miehen nauramaan, mutta joka vakavassa mielessä herättää vain surua. Se saa aikaan kalvavaa tuskaa. Kerro minulle avoimesti kaikki.»

»En milloinkaan. Harry, kuinka voitkaan odottaa, että kertoisin, kun se pieni osa, jonka tiedät, jo saa sinut kohtelemaan minua ylen karusti?»

»Elfride, kuulehan, mitä sanon. Sinä tiedät, että se, mitä olet kertonut, on vain omansa herättämään kaikenlaisia kuvitteluja. Sitä koskeva tuntoni ansainnee pelkän herkkätunteisuuden nimen, ja minä en suinkaan tahdo herättää sinussa sitä luuloa, että tavallinen aikaisempi kihlaus voisi mitenkään vaikuttaa minun rakkauteeni tai avioliittoa koskeviin suunnitelmiini. Mutta sinulla tuntuu olevan enemmän kerrottavaa, ja siinä juuri piileekin vääryys. Onko sinulla vielä sanottavaa?»

»Ei paljoa», vastasi Elfride väsyneesti.

Knight oli hetkisen vaiti kuin hauta. »'Ei paljoa’», virkkoi hän vihdoin. »Eipä suinkaan!» Hänen äänensä kääntyi matalaksi ja jäyhäksi. »Elfride, sinä et saa panna pahaksesi, jos sanon sinulle jotakin sellaista, mikä kenties kuulostaa kummalliselta, sillä minun täytyy se sanoa. Tarkoitan tätä: että _jos olisi_ vielä paljon lisättävää kertomukseen, joka sinänsä sisältää kaikki purkautuvaan kihlaukseen kuuluvat seikat, niin tuon lisän täytyisi olla jotakin erikoista, mikä voisi tehdä minulle ja kenelle muulle tahansa mahdottomaksi rakastaa sinua ja mennä kanssasi naimisiin.»

Knightin hämmentynyt mieliala vei hänet kauemmaksi kuin hän rauhallisempana hetkenä olisi mennyt. Ja jos näinkin ollen Elfride olisi esiintynyt edes jossakin määrin myönteisemmin, niin Knight ei olisi ollut niin vääjäämätön; jos taas Elfride olisi ollut voimakkaampi luonne — käytännöllisempi ja vähemmän kuvitteellinen — niin hän olisi paremmin käytellyt hyväkseen Knightin sydämessä omistamaansa sijaa häneen vaikuttaakseen. Mutta siihen luottavaiseen hellyyteen, joka oli Knightin voittanut, liittyy aina jonkinlainen taipumus antautua tapahtumien virran vietäväksi, joten sellainen naishenkilö aina luottaa enemmän armeliaaseen kaitselmukseen kuin omien väitteittensä tehoisuuteen.

»Olkoonpa menneeksi», virkkoi Knight hiljaa ja ivallisesti. »Minä en tahdo väittää, että se on sinun syysi, koska se luultavasti on minun huono onneni. Minulla ei ollut mitään todellista oikeutta sinulta asiaa tiedustella — kaikki olisivat nimittäneet sellaista menettelyä liian vaateliaaksi. Mutta kun kerran olemme jotakin väärin käsittäneet, niin väärinkäsityksemme esine tuntuu meistä loukkaavalta. Sinä et milloinkaan sanonut, että sinulla oli aikaisemmin ollut täällä kosija, joten minulla ei ollut mitään syytä sinua moittia. Elfride, minä pyydän sinulta anteeksi.»

»Ei, ei! Mieluummin saat olla minulle vihainen, kunhan et ole kylmän kohtelias ja loukkaantunut. Miksi kohteletkaan minua noin? Se saattaa minut takaisin pelkän tuttavuuden asteelle.»

»Sinä itse olet siihen syypää. Miksi et tarjoa luottamusta luottamuksesta?»

»Niin; mutta minä en ole kysynyt sinulta mitään menneisyydestäsi. Minä en halunnut siitä mitään tietää. Olitpa tullut mistä tahansa, olitpa tehnyt mitä tahansa, rakastanut ketä hyvänsä, minulle oli tärkeätä vain se, että olit vihdoin minun. Jos olisit alussa tietänyt minun jo ennen rakastaneen, etkö olisi minusta mitään välittänyt, Harry?»

»Sitä en tahdo nimenomaan sanoa, vaikka myönnänkin, että kokemattomuuttasi koskeva ajatus minua kovin viehätti. Mutta minä ajattelen näin: jos olisin tietänyt, että entisessä rakkaudessasi on ollut jokin vaihe, jota kieltäydyt minulle kertomasta, vaikka sitä sinulta kysyn, en olisi milloinkaan sinua rakastanut.»

Elfride nyyhkytti katkerasti. »Olenko minä — sellainen — pelkkä luonteeton lelu — ettei minussa ole — tuoreutta lukuunottamatta — minkäänlaista viehätysvoimaa? Eikö minussa ole älyä? Sanoithan sinä — että minun ajatukseni ovat notkeat ja nerokkaat, ja — eikö se mitään merkitse? Enkö ole ollenkaan kaunis? Luulen olevani ainakin jossakin määrin — niin minä tiedänkin, että olen! Sinä olet ylistänyt minun ääntäni ja käytöstäni ja kykyjäni. Mutta kaikki tuo on nyt pelkkää rihkamaa, koska — minä olen sattunut näkemään aikaisemmin jonkun miehen!»

»Mitä sanotkaan, Elfride! 'Sattunut näkemään miehen’ — tuo on verrattain kalseasti sanottu. Muista, että olet häntä rakastanut.»

»Ja rakastanut häntä vain hieman!»

»Ja kieltäydyt nyt vastaamasta selvään kysymykseeni, kuinka se päättyi. Kieltäydytkö yhä vieläkin, Elfride?»

»Sinulla ei ole oikeutta minulta kysellä — sanoithan sen itse. Se ei ole oikein. Luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.»

»Tuo ei ole yhtään mitään.»

»Minä en rakasta sinua, jos olet niin julma. On julmaa kiistellä tuolla tavalla.»

»Voipa olla. Niin, se on totta. Minut tempasi mukaansa sinuun kohdistuva tunteeni. Taivas tietää, ettei se ollut tarkoitukseni; mutta minä olen rakastanut sinua niin, että olen kohdellut sinua pahoin.»

»Minä en siitä välitä, Harry», vastasi Elfride kohta painautuen jälleen lähemmäksi häntä. »Ja minä en ajattele ollenkaan, että olet minua pahoin kohdellut, jos annat minulle anteeksi etkä ole enää minulle vihoissasi. Mielelläni olisin ollut ihan sellainen kuin sinä luulit minun olevan, mutta enhän sille mitään voinut. Kunhan olisin vain tietänyt sinun kerran tulevan, olisin elänyt kuin luostarissa kelvatakseni sinulle!»

»Eipä tuosta huolita», virkkoi Knight ja kääntyi menemään. Sitten hän yritti puhua leikkisästi: »Diogenes Laertius kertoo filosofien tapana olleen sokaista itsensä, jotta voivat häiriytymättä vaipua mietiskelyihinsä. Miesten, jotka ryhtyvät rakastajoiksi, pitäisi menetellä samoin.»

»Miksi niin? — Mutta olkoon menneeksi, — minä en tahdo sitä tietää. Älä puhu minulle niin kylmästi», sanoi Elfride pyytäen.

»Miksi? Siitä syystä, ettei heitä myöhemmin milloinkaan häiritsisi se ajatus, että heidän epäjumalansa on jo ollut toisissa käsissä.»

Elfride loi katseensa maahan ja huokasi. Sitten he lähtivät murenevasta, vanhasta rakennuksesta ja astelivat hitaasti kirkkomaan portille. Knight ei ollut oma itsensä eikä voinut väittää se olevansa. Elfride ei ollut kertonut kaikkea.