Part 26

Miehet samoinkuin naisetkin voivat rakastajoina tulla pilalle hemmotelluiksi. Elfriden alinomainen alistuvaisuus oli saanut Knightin käyttäytymään verrattain vaateliaasta »Minkätähden hän kieltäytyikään antamasta sitä, jonka ensin valitsin?» kysyi hän nyt itseltänsä. Elfriden osoittama heikkokin vastustus oli niin poikkeuksellinen, että se herätti huomiota. Knight ei ollut suinkaan harmistunut; vain se seikka, että Elfride oli tänään käyttäytynyt toisin kuin tavallisesti, sai hänet asiaa miettimään, koska se häntä kummastutti.

»Hän on saanut sen lahjaksi» — niinhän hän oli sanonut. Jos niinkin otaksuttiin, oli Knightin mielestä mahdotonta, että Elfride voi pitää pelkkää ystävää suuremmassa arvossa kuin häntä, rakastajaansa, ja kasvin uskominen hänen huostaansa ei olisi asiaa pilannut. »Korkeintaan siinä tapauksessa, että sen lahjoittaja on ollut rakastaja», mietti hän.

»Lieneekö Elfridellä ollut rakastajaa milloinkaan ennen?» virkkoi hän ääneen, ikäänkuin ihan uutta ajatusta tulkiten. Tuo ja muut siihen liittyvät mietteet riittivät askarruttamaan häntä, kunnes hän vaipui uneen — tavallista myöhemmin tänä iltana.

Seuraavana päivänä, kun he olivat jälleen kahden kesken, hän sanoi Elfridelle verrattain valmistelematta:

»Pidätkö minusta enemmän tai vähemmän sen vuoksi, mitä sinulle kerroin höyrylaivan kannella, Elfie?»

»Sinä kerroit minulle paljonkin asioita», vastasi Elfride kohottaen katseensa häneen ja hymyillen.

»Tarkoitan sitä tunnustusta, jonka pakotit minun tekemään — etten ole milloinkaan ennen ollut rakastajan asemassa.»

»Minä voin epäilemättä tuntea tyydytystä ajatellessani, että olen sydämessäsi ensimmäinen», vastasi Elfride yrittäen edelleenkin hymyillä.

»Minä kysyn nyt sinulta jotakin», sanoi Knight, verrattain kömpelösti. »Kysymykseni on pelkkä päähänpisto, eikä mikään vakava asia, Elfride. Sinä kenties pidät sitä omituisena.»

Elfride yritti epätoivoisesti säilyttää väriä kasvoissaan. Hänen yrityksensä ei onnistunut, vaikka hän huolestuneena ajattelijan, että kalpeneminen ilmaisi syvemmän syyllisyyden tuntoa kuin pelkkä punastuminen.

»En — en suinkaan», vastasi hän, koska täytyi jotakin sanoa täyttääkseen kysyjän huomautuksen jälkeen syntyneen vaitiolon.

»Kysymys on tämä: onko sinulla ollut milloinkaan rakastajaa? Olen melkein varma siitä, ettei ole ollut; mutta sanohan itse.»

»Ei oikeastaan rakastajaa; minä tarkoitan: ei ketään sellaista, jota kannattaisi mainita, Harry», sopersi Elfride.

Knight tunsi sydäntään hieman kirvelevän.

»Mutta hän oli kumminkin rakastaja?»

»Niin, tavallaan kyllä rakastaja, luullakseni», vastasi Elfride viivytellen.

»Minä tarkoitan: mies.»

»Niin, mutta oikeastaan vain —»

»Mutta todellinen rakastajasi?»

»Niin; rakastaja — epäilemättä hän se oli. Niin, häntä olisi sopinut sanoa minun rakastajakseni.»

Knight oli vaiti pari minuuttia ja koputti sormellaan vanhan seinäkellon tahtiin kirjastossa, missä tämä keskustelu tapahtui.

»Ethän pane sitä pahaksesi, Harry?» kysyi Elfride pelokkaasti siirtyen aivan lähelle ja tarkastellen hänen kasvojansa.

»Enpä tietenkään erikoisemmin siitä välitä. Eihän oikeastaan käy sanominen mitään sellaisesta mitättömyydestä. Minä vain olin ajatellut toisin — siinä koko juttu.»

Elfriden pään yläpuolella hohtelevasta sädekehästä oli joka tapauksessa yksi säde kadonnut. Mutta jälkeenpäin, kun Knight vaelteli yksinään karuilla ja tuulisilla kallioilla, tuo säde yhtäkkiä jälleen löytyi. Olihan näet Elfridellä voinut olla rakastaja, josta hän itse ei ollut vähääkään välittänyt. Hän oli voinut käytellä sanaa soveltumattomassa merkityksessä. Oli voinut tarkoittaa koko ajan »ihailijaa». Ihailijoita hänellä luonnollisesti oli ollut, ja joku niistä oli kenties osoittanut ihailuansa huomattavammin kuin muut — varsin luonnollinen seikka.

He istuivat puutarhan penkillä, kun Knight sai tilaisuuden asiaa lähemmin tutkia. »Rakastitko sinä tuota rakastajaasi tai ihailijaasi, Elfie, vaikkapa vain hiemankin?

Elfride virkkoi hiljaa ja hidastellen: »Rakastin: luulen rakastaneeni.»

Knight tunsi jälleen heikon ikävyyden tunnon. »Vain hiemanko?» kysyi hän.

»En osaa varmaan sanoa, kuinka paljon.»

»Mutta sinä olet varma, kultaseni, että rakastit häntä hieman?»

»Luulen olevani varma siitä, että häntä hieman rakastin.»

»Mutta et kovin, Elfie?»

»Rakkauttani ei tukenut hänen kykyihinsä kohdistuva kunnioitus.»

»Mutta, Elfride, rakastitko häntä syvästi?» virkkoi Knight levottomana.

»En tarkoin tiedä, kuinka syvää rakkautta sinä syvällä rakkaudella tarkoitat.»

»Tuo on mieletöntä.»

»Sinä käsität minut väärin; ja nyt heität minun käteni!» huudahti Elfride kyynelsilmin. »Älä ole ankara minua kohtaan, Harry, äläkä kysele minulta. Minä en rakastanut häntä niinkuin rakastan sinua. Ja voiko se olla mitään syvää rakkautta, kun en pitänyt häntä itseäni älykkäämpänä? Sitä näet en tehnyt. Sinä tuotat minulle surua, et arvaakaan, kuinka paljon.»

»Minä en virka asiasta enää sanaakaan.»

»Etkä ajattelekaan sitä enää, ethän? Minä tiedän, että ajattelet minun puutoksiani, kun en ole näkyvissäsi; ja kun en tiedä, mitä ajattelet, en voi pitää puoltani. Melkein toivoisin luonnonlaatusi karkeammaksi, Harry; tosiaankin! Tai paremmin sanoen: haluaisin, että minulla olisi ne edut, joita sellainen luonnonlaatusi minulle tarjoaisi, ja että sinä kumminkin olisit sellainen kuin olet.»

»Mitä etuja tarkoitat?»

»Vähemmän arkuutta ja enemmän varmuutta. Tavalliset miehet eivät ole niin herkkätuntoisia kuin sinä, ja milloin rakastaja tai aviomies ei ole vaatelias, hienostunut ja syvä luonne, asiat näyttävät luonnistuvan paremmin — mikäli olen voinut havaita.»

»Niin, minä uskon, että olet oikeassa. Mataluudesta on se etu, ettei siihen voi hukkua.»

»Mutta minä pidänkin sinusta sellaisena kuin olet; aivan varmaan pidän!» lausui Elfride viehättävästi. »Käytännölliset aviomiehet ja aviovaimot, jotka suhtautuvat asioihin filosofisesti, ovat ikävystyttäviä, eikö totta? Niin, se minut kerrassaan surmaisi. Minä pidän sinusta eniten sellaisena kuin olet.»

»Siinäkin tapauksessa, vaikka minä toivoisin, ettet olisi pitänyt kenestäkään muusta ennen minua?»

»Niin. Mutta älä sitä toivo. Ethän?»

»Minä koetan olla toivomatta, Elfride.»

Elfride saattoi siis ajatella, ettei asia ollut hukassa, mutta hänen sydämensä oli levoton. Jos Henry piti tuota seikkaa kovin tärkeänä, niin mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi kaikki ja suhtautuisi siihen niinkuin mrs Jethway? Hän ei varmaankaan tekisi häntä, Elfrideä, maailman onnellisimmaksi naiseksi ottamalla hänet omaksi vaimokseen ikiajoiksi. Tuo ajatus sulkeutui häneltä kuin hauta joka kerta, kun hän sitä hämmentyneessä mielessään käsitteli. Hän yritti uskoa, ettei mrs Jethway milloinkaan tekisi sellaista julmaa vääryyttä, että lisäisi hänen ajattelemattoman tekonsa huonoa vaikutelmaa vihjailuillaan, ja päätti mahdollisuuden mukaan jatkaa salaamista, koska oli kerran aloittanut. Pahana seikkana hän näet voi pitää vain sitä, että oli aikaisemmin asiaa tahallisesti salannut.

Toisaalta Elfride tiesi, että mrs Jethway oli hänen vihollisensa. Oli mahdollista, että hän tulisi menettelemään niin pahoin kuin suinkin voi. Ja jos niin kävisi, niin kaikki olisi varmaan mennyttä.

Kuuntelisikohan tuo nainen järjen ääntä ja jättäisi tuhoamatta henkilön, joka ei ollut milloinkaan tahallansa häntä loukannut?

Endelstowin ja rannikon välisessä laaksossa vallitsi yö. Puro, joka lirisi siinä suunnassa kohti merta, solisi nyt kuuluvasti, ja sen uoman yläpuolella alkoi leijua valkoinen usvanauha. Laakson vasemmalla laidalla kuvastui kirkon tumma hahmo taivasta vasten. Toisella puolen kohosi pähkinäpensaita, muutamia puita, ja missä niitä ei ollut, väriherneviuhkoja, miehenkorkuisia ja rungoltaan melkein puiden veroisia. Toisinaan kuului kirkaisevan jokin lintu, joka säikähtyneenä lähti oksaltaan etsiäkseen itselleen uutta yöpuuta, missä voisi nukkua häiritsemättä.

Laakson alaosassa, vaivaisten tammien alla, voi illan hämärässä erottaa asumuksen. Se sijaitsi ihan yksinään. Rakennus oli verrattain iso, ja muutamien huoneiden ikkunoihin oli ulkopuolelle naulattu lautoja, jotka loivat koko asumukseen erikoisen autiuden leiman. Ulko-ovelta johtivat karkeat ja epäsäännölliset, kallioon hakatut portaat puron rannalle, joka oli siinä kohden koverrettu altaaksi, jonka läpi vesi lirisi. Talon asujaimet ilmeisesti hakivat siitä tarvitsemansa veden.

Rinteeltä kuului lähestyviä kevyitä askelia. Polulle ilmaantui epäselvä naishahmo, joka astui talon ovelle ja koputti. Kun ei kuulunut vastausta, hän koputti vielä kerran, samoin tuloksetta, ja vielä kerran kolmannenkin. Yhä ilman tulosta.

Toisesta laudoittamattomasta alakerran ikkunasta, jossa ei ollut luukkuja eikä uutimia, näkyi valoa ulkona seisovan silmään. Sen häilyvät läikät osoittivat sen johtuvan lieden tulesta. Koputettuaan kolmannen kerran vierailija astui hieman vasemmalle päästäkseen näkemään huoneeseen ja työnsi päähineen kasvoiltansa. Värjyvä kellervä hohde valaisi Elfriden kauniita ja pelokkaita kasvoja.

Lieden tuli riitti valaisemaan huoneen ja osoittamaan, että asumuksen sisustus oli parempi kuin sen vaatimattoman ulkoasun nojalla olisi voinut arvata. Samalla kävi ilmi, että huone oli tyhjä. Paitsi tulen väikettä ja liekkien heikkoa rätinää ei huoneessa näkynyt eikä kuulunut mitään.

Elfride avasi oven ja astui sisään, riisui viittansa, eteni sitten yläkertaan johtavien portaiden luo ja lausui selvästi, mutta hieman pelokkaasti: »Mrs Jethway!»

Vastausta ei kuulunut.

Elfriden katse ilmaisi samalla kertaa helpotusta ja pettymystä: edellinen tunne tuli hänen sydämensä, jälkimmäinen hänen aivojensa osaksi. Sitten Elfride oli muutamia minuutteja aivan hiljaa, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Päätettyään odottaa hän istuutui. Minuutit kuluivat, ja kun hän oli kärsimättömänä viettänyt puoli tuntia, hän veti taskustaan kirjeen, josta repäisi tyhjän lehden. Siihen hän kirjoitti lyijykynällä:

»Parahin mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Minä pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän

E. Swancourt.»

Hän taittoi paperiliuskan kulmittain, kirjoitti osoitteen ja jätti sen pöydälle. Sitten hän jälleen veti päähineen kiharoilleen ja poistui yhtä hiljaa kuin oli saapunut.

Sill'aikaa kuin tuo tapahtui mrs Jethwayn asumuksessa, Knight oli lähtenyt ruokasalista seurusteluhuoneeseen, missä istui mrs Swancourt yksinään.

»Elfride on hävinnyt yläkertaan tai minne lienee lähtenyt», sanoi mrs Swancourt. »Minä olen tässä lukenut kirjoitusta eräästä vanhasta _Nykyajan_ numerosta, joka sattumalta joutui käsiini. Se on kirjoitus, jonka kerran mainitsit omanasi. Kuulehan, Harry, vaikka muuten kunnioitankin kirjallisia kykyjäsi, salli minun sanoa, että tämä vuodatus on minun mielestäni ihan tolkuton.»

»Mitä se koskee?» kysyi Knight ottaen lehden ja alkaen lukea.

»Kas tuossa; älähän punastu, kun siihen tutustut. Myönnä, että kokemus on opettanut sinua olemaan lempeämpi. Minä en ole eläessäni lukenut niin epäritarillisesti ilmaistuja tunteita — miehen kirjoittamia, tarkoitan. Mutta minä annan sinulle anteeksi; se tapahtui ennenkuin olit Elfrideen tutustunut.»

»Aivan niin», vastasi Knight, »nyt muistan. Tuon saarnan teksti ei ollut laisinkaan minun omani, sen neuvoi minulle eräs Smith-niminen nuori mies — sama henkilö, jonka mainitsin olevan kotoisin tästä seurakunnasta. Minä pidin ajatusta silloin varsin nerokkaana ja laajensin sen muutaman guinean laajuiseksi, kun ei sattunut olemaan mitään muutakaan pääkopassani.»

»Mitä aatetta sinä siinä tekstiksi nimität? Tekisipä mieleni se tietää.»

»Sitä», vastasi Knight hieman haluttomasti, »että kokemus opettaa morsiamenne, yhtä hyvin kuin räätälinnekin, suorittavan tehtävänsä pakostakin ylen puutteellisesti, jos te olette hänen ensimmäinen haltijansa; ja päinvastoin: sen sydänkäpysen, joka toimii sulavasti ensimmäisen suudelman aikana, täytyy otaksua jossakin määrin tehtävään harjaantuneen.»

»Tarkoitatko siis, että kirjoitit tuon asian toisen miehen huomautuksen nojalla sitä itse käytännössä kokematta?»

»Tarkoitan.»

»Siinä tapauksessa pidän sitä tarpeettomana ja epäoikeutettuna. Kuinka voit tietää, onko se totta? Toivottavasti sitä nyt kadut.»

»Koska pakotat minut keskustelemaan vakavasti, niin tahdon puhua suoraan. Minä uskon, että tuo huomio on ihan oikea, ja kun kerran olen sen kirjoittanut, puolustan sitä missä tahansa. Mutta useasti kadun, että olen ollenkaan sitä kirjoittanut enempää kuin useita muitakaan samanlaisia asioita. Olen senjälkeen saanut lisää ikää ja olen nyt sitä mieltä, että sellainen kirjoitustapa on omansa tekemään vahinkoa. Jokainen kirjallinen Kukatahansa tulee gentlemanin maineeseen, jos kykenee piirtämään muutamia naissukupuolta koskevia olemattomia satiireja, joten minä oikeastaan alan aika tavalla hävetä kumppanejani.»

»Kuulehan, Henry, sinä olet sittemmin rakastunut, ja se tekee eron asiaan», sanoi mrs Swancourt hieman ivallisesti.

»Totta kyllä; mutta se ei ole syynä tässä tapauksessa.»

»Koska olet huomannut, että sinun kokemassasi tapauksessa niinsanottu hanhi olikin joutsen, sinusta tuntuu mielettömältä väittää, etteivät toiset miehet voi joutua samaa kokemaan.»

»Sinä kykenet satuttamaan niin että tuntuu, serkku Charlotte», sanoi Knight. »Sinä olet kuin poika, joka pistää kiven lumipalloonsa, ja minä en leiki enää kanssasi. Suo anteeksi — minä lähden tästä iltakävelylleni.»

Vaikka Knight oli puhunut leikkisästi, tämä tapaus ja keskustelu sai hänet sittenkin äkkiä masentumaan. Kun se oli tapahtunut kohta hänen saatuaan selville, että Elfride oli jo aikaisemmin tietänyt, mitä lämmin rakkaus merkitsee, niin hänen mielensä askarteli asiassa, ja tuttu piippu, jota hän puiston käytävää astellessaan poltti, ei kyennyt häntä lohduttamaan. Hän ajatteli jälleen noita — tällävälin kerrassaan unohtuneita — tytön ensimmäistä suudelmaa koskevia sanoja, ja teoria tuntui erittäin todennäköiseltä. Sanojen pistävyys johtui tällä kertaa tietenkin siitä, että ne olivat Elfrideen sovellettavissa.

Knightin suudellessa Elfride epäilemättä oli ollut ihan toinen nainen kuin Stephenin kerällä. Olipa se hyväksi tai pahaksi, joka tapauksessa hän oli mainiosti oppinut näyttelemään kihlatun ladyn osaa, ja hänen käyttäytymisensä viehättävä valmius tällä toisella kerralla johtui varmaan siitä ehdottomasta rohkaisusta, jonka hän oli sallinut tulla Stephenin osaksi. Mustasukkaisen herkkätuntoisuuden nopeita mieleen johdatuksia noudatellen Knight osui ajattelemaan eräitä varomattomia, korvarenkaan kadottamista koskevia sanoja, jotka Elfride oli tullut ajattelemattansa lausuneeksi ja jotka hän silloin oli vain osittain ymmärtänyt. Se oli tapahtunut ensimmäisen suudelman aikana pienen vesiputouksen partaalla:

»Meidän täytyy varoa. Minä menetin toisen tällaisessa tapauksessa!»

Puna, joka ilmaisi yhtä paljon loukkaantunutta ylpeyttä kuin surua, kohosi Knightin poskiin, kun hän ajatteli, mitä oli monesti yksinkertaisuudessaan Elfridelle sanonut. »Minä olen aina tahtonut olla ensimmäinen tulija naisen sydämeen; joko tuoreet huulet tai ei mitään! Kuinka lapsellisen sokeana olikaan tuon tyttösen täytynyt häntä pitää! Kuinka hän olikaan mielessään hänelle nauranut! Ilkeä tunne kerrassaan kouristi häntä hänen ajatellessaan sitä tunnustusta, jonka Elfride oli hänestä puristanut ilmi yön pimeydessä laivan kannella.

Se ainoa otaksuma, joka oli tukenut hänen arvokkuuttansa, kun hän siten oli joutunut kuorestaan ulos kiskaistuksi — se luulo, että Elfride oli viehättävän kokematon niissä asioissa — kuinka mieletön se olikaan!

Tämä mies, jonka mielikuvituksen olivat kehitelleet tavallista avarammaksi yksinäiset opinnot ja hiljaiset kaltaisiansa koskevat huomiot — jonka tunneliikunnot olivat hänen eristetyssä elämässään kehittyneet laajoiksi ja herkiksi kuin kasvit kellarissa — oli nyt ehdottoman tuskan vallassa. Sitäpaitsi olivat useita vuosia kestäneet runolliset opinnot ja, jos totuus on tunnustettava, runolliset yritykset pyrkineet yhä enemmän kehittelemään hänen olemuksensa tunteenomaista puolta yhtä rintaa hänen toiminnallisten kykyjensä keralla. Elfriden alkuperäisenä viehätyksenä oli ollut se usko, ettei hän ollut milloinkaan ennen ollut mairittelun esineenä. Nyt Knight alkoi ajatella, että on yhtä vaikea päästä ensimmäisenä naisen sydämeen kuin Bethesdan lammikkoon.

Sen sijaan, että Elfriden toinen rakastaja olisi ollut ihmiskunnan toimeliaaseen suureen enemmistöön kuuluva henkilö, joka ei olisi paljoa välittänyt itsensähuomioimisesta ja jonka hyvänluontoisuus olisi korvannut kaiken herkkävaistoisuuden puutteen, hän sattuikin olemaan sellainen kuin oli Knight. Elfriden onnettomuutena oli, että hänen sykähtelevä, hämmentyvä, varomaton sydämensä sai tehtäväkseen avuttomana puolustautua sitä terävää tarkastelua ja loogillista voimaa vastaan, jonka Knight nyt, hänen epäluulonsa kerran herättyä, oli suuntaava häneen. Surkea ristiriitaisuus ilmeni siinä seikassa, että voimakas mieli suuntasi erehtymättömän hyökkäyksensä kohti sydäntä, jota tuon mielen omistaja rakasti enemmän kuin omaa sydäntänsä.

Elfriden nöyrä kunnioitus oli nyt oma vihollisensa. Ollen Knightiin ehdottomasti kiintynyt Elfride opetti hänet piankin vaatimaan tuota kiintymystä — ja miehet oppivat sellaisen läksyn varsin helposti. Pieni satunnainen kapinallisuus ei olisi tehnyt toiselle haittaa, ja Elfridelle itselleen siitä olisi ollut sanomatonta hyötyä. Elfride jumaloi häntä ja oli ylpeä orjamaisuudestaan.

XXXI

Eräänä päivänä Knight ehdotti: »Lähdetään taas kerran rantakallioille.» Huolimatta odottaa vastausta hän ryhtyi heti lähtemään.

»Sinnekö, missä koimme kamalan seikkailumme?» kysyi Elfride väristen. »Se kallio tuijottelee minua kasvoihin kuin kuolema itse.»

Hän oli kumminkin siinä määrin luopunut itsenäisyydestänsä, ettei lausunut tuota huomautusta minään vaatimuksena, vaan ryhtyi hänkin kohta valmistautumaan matkaan.

»Ei, ei sinne», vastasi Knight. »Paikka on minullekin ylen kolkko. Minä tarkoitin toista, mikä sen nimi olikaan — Windy Beak.»

Windy Beak oli korkeudeltaan toinen järjestyksessä rannikon kallioiden joukossa ja — kuten usein on laita maapallon luonnonmuodostumien ja samoin ihmisten älyllisten ominaisuuksien — oli ensimmäisen maineessa. Sitäpaitsi se oli juuri se kallio, jolle Elfride oli ratsastanut Stephen Smithin saattelemana hyvin muistettuna aamuhetkenä kesäisen vierailunsa aikana.

Vaikka siis edellinen kallio olikin saanut hänet värisemään sen vaaran vuoksi, johon hänen rakastettunsa ja hän itse oli siellä joutunut, se sittenkään ei ollut niin vastenmielinen kuin Windy Beak, koska muistutti ainoastaan Knightistä. Toinen paikka oli pelottavaa pahempi, se oli Elfridelle alinomainen moite.

Haluamatta kumminkaan kieltäytyä hän sanoi: »Se on kauempana kuin toinen kallio.»

»Niin; mutta sinä voit ratsastaa.»

»Ratsastatko sinäkin?»

»En; minä kävelen.»

Ihan samanlainen järjestys kuin Stephenin kanssa matkattaessa. Elfride tunsi jonkinlaisen kohtalokkuuden väikkyvän yläpuolellansa. Mutta hän lakkasi väittämästä vastaan.

»Hyvä, Harry, minä ratsastan», sanoi hän nöyrästi.

Neljännestunnin kuluttua hän oli satulassa. Mutta kuinka toisenlainen hänen mielensä olikaan nyt kuin edellisellä kerralla! Hän oli tosiaankin luopunut olemasta vähäisemmän kuningatar ollakseen suuremman palvelija. Tällä kerralla ei tullut kysymykseenkään mikään näytteille-asettaminen, ei mikään näkyvistä pois kiitäminen kumppanin hämmästyttämiseksi ja ikävystyttämiseksi, eivät mitkään nenäkkäät huomautukset, joiden esineenä oli _La Belle Dame sans Merci_. Elfriden riittävänä taakkana oli hänen kiihkeä rakkautensa.

Knight puhui matkan kestäessä suurimman osan siitä, mikä puhuttiin. Elfride kuunteli vaieten ja antautui tasaisesti astelevan ratsun liikkeiden keinutukseen: nousi ja laski säännöllisesti kuin lintu meren aalloilla.

Kun oli ehditty siihen kohtaan, missä nelijalkaisen kuljettava tie päättyi, Knight nosti Elfriden hellästi satulasta, sitoi hevosen ja lähti kumppanin seurassa kalliolla olevalle istuinpaikalle. Knight istuutui, veti Elfriden sievästi viereensä ja loi katseensa merelle.

Pari-kolme astetta ylempänä alakuloista ja alinomaista tasaista viivaa, meren horisonttia, riippui kuparinen aurinko näkymättömine säteineen tuhkankarvaisella taivaalla. Sellaista taivasta aurinko ei kyennyt kirkastamaan eikä värittämään, kuten muuten laskiessaan. Taivaaseen näytti sulautuvan harmaiden suolaisten vetten paljous, jossa siellä täällä näkyi valkoista. Toisinaan heidän kasvoihinsa nousi kostea henkäys, arvatenkin kallion juurelle murtuvien aaltojen pärskeen aiheuttama.

Elfride toivoeli, että olisi jo ehtinyt kulua pitempi aika siitä, jolloin hän oli istunut samassa paikassa, Stephen armaanansa, ja oli lupautunut hänen vaimoksensa. Tuon hetken läheisyys lisäsi osaltaan niitä alinomaisia pelkoja, jotka häntä nyt ahdistivat.

Knight oli tänä iltana erittäin hellä ja piteli häntä lähellänsä heidän siinä istuessaan.

Ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin he olivat istuutuneet, kun Knight virkkoi mietteissään, yhä etäälle silmäillen:

»Lieneekö menneinäkin vuosina istunut tässä joitakin rakastavaisia, niinkuin me nyt istumme? Luultavasti, sillä paikka on kuin istuimeksi muovattu.»

Elfride muisti varsin hyvin erään parin, joka oli siinä istunut, muisti kadottamansa korun ja kuinka nuori mies oli lähetetty sitä etsimään. Elfride tuli senvuoksi silmänneeksi sivulleen ja taakseen. Useat henkilöt tulevat jonkin korun kadotettuaan tahtomattansa sitä silmillään etsineeksi siitä paikasta, mihin luulevat sen hukanneensa, vielä kauan jälkeenkinpäin. Kääntäessään päätänsä Elfride näki jotakin himmeätä kiiltoa kallion halkeamassa. Auringonvalo sattui ainoastaan muutamina päivän hetkinä rantakallion sisimpiin rakoihin ja halkeamiin, mutta nyt oli niiden hetkien aika, ja vaakasuorat säteet tekivät Elfridelle hyvän tai huonon palveluksen osoittamalla, missä hänen kadonnut korunsa piili.

Elfriden ajatukset palasivat silmänräpäyksessä niihin tarkoituksetta lausuttuihin sanoihin, jotka olivat koskeneet korvarenkaan kadottamishetkeä. Ja samassa hän alkoi pelätä, että Knight esineen nähdessään muistaisi hänen sanansa. Senvuoksi hän vaistomaisesti yritti salaa pelastaa kadottamaansa.

Koru oli joutunut niin syvälle halkeamaan, ettei Elfride saanut sitä sieltä käsin, vaikka yrittikin useita kertoja.

»Mitä teetkään, Elfride?» kysyi Knight huomaten hänen yrityksensä ja katsahtaen hänkin taaksensa.

Elfride oli luopunut aikeestaan, mutta liian myöhään.

Knight tirkisti rakoon, josta Elfride oli vetänyt kätensä, ja näki, mitä hän oli nähnyt. Sitten hän heti otti taskustaan kynäveitsen ja raapi sen avulla korvarenkaan esiin.

»Ei kai se sinun ole?» kysyi hän.

»On, on kyllä», vastasi Elfride rauhallisesti.

»Sepä ylen merkillistä, että sen tällä tavalla löydämme!» Sitten Knight muisti enemmän asiaankuuluvia seikkoja: »Mitä, onko se se, josta olet minulle maininnut?»

»On.»

Elfriden onneton, suudelmien aikana lausuttu huomautus johtui hänen mieleensä. Hän yritti olla mitään sanomatta, mutta puhui kumminkin edelleen asiasta, pikemmin saadakseen vakuuden siitä, että lausuman näennäinen sisältö ei pitänyt paikkaansa, kuin päästäkseen saamaan selkoa menneistä asioista.

»Olitko tosiaankin jo kihloissa sen rakastajan kanssa?» kysyi häh silmäillen jälleen suoraan merelle.

»Olin — vaikka en oikein. Olin kyllä.»

»Elfride — sinä olit kihloissa aikoen mennä naimisiin!» lausui hän hiljaa.

»Sitä olisi luullakseni pitänyt nimittää salaiseksi kihlaukseksi. Mutta miksi näytät niin pettyneeltä; ethän ole minulle vihainen?»

»En, en.»

»Minkätähden sanot ’En, en’ tuolla tavalla? Ystävällisesti kyllä, mutta niin kylmästi?»