Part 25

_Julia_ oli parhaillaan lähtemässä, koneet olivat käynnissä, ja he liukuivat hitaasti pois satamasta. Ei auttanut muuta kuin jäädä, ellei tahtonut pysähdyttää _Juliaa_, ja se olisi ollut suuri häiriö. Elfride luopui aikeestaan ja alistui tyynesti kohtaloonsa. Hänen onnensa oli nyt pahasti häiriytynyt.

Se nainen, jonka saapuminen oli siinä määrin hänen mieltänsä hämmentänyt, muistutti nimenomaisesti mrs Jethwaytä. Hän tuntui ahdistelevan Elfrideä kuin varjo. Yritettyään vähän aikaa turhaan selvittää itselleen, miksi mrs Jethway piti häntä silmällä, Elfride päätti ajatella, että jos tulija tosiaankin oli leski, kohtaus oli satunnainen. Hän muisti tuon rauhattoman lesken usein käyvän Southamptonin lähellä sijaitsevassa kylässä, joka oli hänen alkuperäinen kotipaikkansa, ja mahdollista oli, että hän oli valinnut merimatkan säästääkseen kulunkeja.

»Mikä sinua vaivaa, Elfride?» kysyi Knight seisahtuen hänen eteensä.

»Eipä mikään; olenhan vain sangen masentunut.»

»Sitä en ihmettele; satama oli tosiaankin masentava. Tuntui siltä kuin olisimme olleet kaikkea ympärilläolevaa alempana ja huonompia. Mutta pian me jälleen pääsemme merituuleen, ja se virkistää sinua, rakkaani.»

Ilta tuli, ja pimeä taajeni heidän kulkiessaan pois Southamptonin lahdesta ja läpi Solentin salmen. Elfriden mieli oli siinä määrin hämmentynyt, ettei hänessä ollut jälkeäkään edellisen päivän hyvätuulisuudesta. Sääkin oli käynyt synkemmäksi, sillä vaikka aamuiset sadekuurot olivat tauonneet, taivasta peittivät yhä tiheät lyijynharmaat pilvet. Kuinka kaunis olikaan ollut auringonlasku, kun he edellisenä iltana kiersivät North Forelandin! Nyt oli mahdotonta sanoa, milloin aurinko oikeastaan meni mailleen. Knight käyskeli hänen kerallaan ja ollen jo tottunut hänen äkkinäisiin mielialanvaihdoksiinsa jätti tutkimatta asian varsinaisen syyn.

Elfride silmäili salaa aluksen toiseen päähän. Mrs Jethway tai hänen kummittelijansa istui perässä — katse kiinteästi Elfrideen suunnattuna.

»Lähdetään kokkaan», sanoi Elfride nopeasti Knightille. »Katsohan, tuo mies sijoittaa lyhtyjä yöksi.»

Knight suostui. He katselivat, kuinka punaiset ja viheriät lyhdyt kiinnitettiin laivan sivuille ja valkoinen valo kohotettiin mastonhuippuun. Sitten he käyskelivät edestakaisin, kunnes kiihtyvä tuuli teki sen huvin hankalaksi. Elfride katsahti toisinaan salaa perän puoleen nähdäkseen oliko hänen vihollisensa tosiaankin siellä. Nyt ei ollut ketään näkyvissä.

»Lähdemmekö alas?» kysyi Knight huomatessaan kannen melkein autioksi.

»Emme huoli lähteä», vastasi Elfride. »Jos viitsit noutaa minulle peitteen mrs Swancourtilta, niin jäämme tänne, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.» Hänen mieleensä oli äsken johtunut se pelko, että mrs Jethwayksi otaksuttu henkilö voi olla ensimmäisen luokan matkustaja, ja hän pelkäsi sattumalla kohtaavansa hänet.

Knight toi peitteen, ja he istuutuivat tuulenpuolelle suojaverhon taakse Wight-saaren majakan kahden silmän parhaillaan vilkahtaessa näkyviin pimeästä ja sen suippojen huippujen kohotessa haamujen tavoin vasten taivasta. Oli lähdettävä alas aterioimaan, ja Elfride tunsi erinomaista helpotusta havaitessaan, ettei mrs Jethwaystä näkynyt siellä jälkeäkään. Sitten he jälleen nousivat kannelle, kunnes mrs Snewson kömpi sinne tuoden mrs Swancourtilta sen viestin, että hänen mielestään oli aika Elfriden lähteä makuulle. Knight saatteli hänet alas ja palasi viettääkseen vielä vähän aikaa kannella.

Elfride riisui osan vaatteitansa, paneutui makuulle ja vaipui pian tajuttomaksi, vaikka hänen unensa olikin kevyt. Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli nukkunut, kun hänestä vähitellen alkoi tuntua siltä kuin olisi joku kuiskaillut hänen korvaansa.

»Te olette, hyvissä suhteissa häneen, minä näen sen. Hyvä, ärsyttäkää minua nyt, mutta minun päiväni on tuleva, sen saatte nähdä.» Tuo näytti olevan lausuman sisältönä, tai muut sentapaiset, mutta samaamerkitsevät sanat.

Elfride kavahti valveille ja oli kauhuissaan. Hän tiesi, että nuo sanat, jos ne todellakin oli lausuttu, voivat olla ainoastaan mrs Jethwayn lausumat.

Lamppu oli sammunut; oli ihan pimeä. Viereisellä makuusijalla kuului hänen äitipuolensa raskaasti hengittävän, kauempana mrs Snewson vieläkin raskaammin. Siinä olivat hytin ainoat varsinaiset asukkaat, joten mrs Jethwayn oli täytynyt tulla salaa sisään ja peräytyä jälleen pois, ellei hän mahdollisesti ollut sijoittunut Snewsonin vieressä olevalle tyhjälle sijalle. Peläten, että niin oli laita, Elfride joutui sitäkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä kuinka olisikaan laivan toisessa päässä oleva vieras voinut hyttiin tunkeutua? Voiko se kenties olla pelkkää unta?

Elfride kohottautui vuoteessaan ja katsoi ulos ikkunasta. Meri pauhasi vasten laivan kylkeä hänen pääpuolessaan ulottuen siitä sumuisena ja huokailevana epämääräiseen etäisyyteen saakka, ja kaukana kaiken tuon yläpuolella paistoi kaksi valoa vilkkumattomien tähtien tavoin. Melkein peläten kääntää kasvojansa, koska mrs Jethway saattoi ilmaantua hänen viereensä, Elfride mietti, herättäisikö Snewsonin seurakseen. Laivakello soi, ja hän kuuli ääniä saaden siitä hieman rohkeutta. Ei ollut toistaiseksi syytä herättää Snewsonia.

Elfride ei missään tapauksessa voinut enää jäädä hyttiin ollen aina vaarassa joutua tuon kamalan kuiskeen häiritsemäksi. Hän pukeutui kiireesti, lähti käytävään, näki salongin ovella palavan heikon valon, löysi sen avulla portaat ja nousi kannelle. Paikka oli kolkko, ihan toisenlainen kuin päivän aikaan. Hän näki kompassihytistä kiiltelevän valon ja ruorissa olevan miehen epämääräiset ääriviivat sekä erään olennon laivan laidalla. Ketään muuta ei ollut koko kannella näkyvissä.

Olipa sentään — kaksi miestä kannenkatoksen luona. Toinen heistä osoittautui Harryksi, toinen laivamieheksi. Elfride oli varsin iloinen ja havaitsi lähemmäksi tultuaan, että he siinä hiljalleen haastelivat meriasioista. Elfride tuli luo ja pisti kätensä Knightin kainaloon, osittain hellyyden vuoksi, osittain tukea saadakseen.

»Elfie! Etkö olekaan nukkumassa?» kysyi Knight väistyttyään pari askelta syrjemmälle hänen kanssaan.

»En; minä en voi nukkua. Saanko jäädä tänne? Alhaalla on niin synkkää ja — ja minä pelkäsin. Missä nyt olemme?»

»Ihan Portlandin kärjen kohdalla. Tuolla välkkyvät valot meitä varten. Tämä on kamala kohta myrskyisenä yönä. Ja näetkö oikealla puolella tuon pienen valkoisen valon, joka nousee ja laskee? Se on loistolaiva, joka sijaitsee vaarallisen särkän luona, missä moni hyvä alus on pirstoutunut. Sen ja meidän välissä on alue, jossa vastakkaiset merivirrat kohtaavat toisensa muodostaen pyörteitä — alue, joka on kauneimmankin sään aikana hankala, mutta tuulella hirmuinen. Tuo tumma, synkkä raja, jonka erotamme vasemmalla, on West Bay; rannempana on sen jatkona Chesil Beach.»

»Mitä on kello, Harry?»

»Hieman yli kahden.»

»Lähdetkö alas?»

»En; en tänä yönä. Hengitän mieluummin raitista ilmaa.»

Elfride ajatteli, ettei Knight kenties ollut mielissään siitä, että hän saapui niin ajattomalla ajalla. »Minäkin jäisin mielelläni tänne, jos sallit», sanoi hän pelokkaasti. »Minun tekee mieleni kysyä sinulta jotakin.»

»Jos sallin, Elfie!» virkkoi Knight kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet lähemmäksi. »Minä olen kaksin verroin onnellinen, kun sinä olet vieressäni. Niin, me jäämme tänne näkemään päivänkoittoa.»

He lähtivät jälleen suojaiseen paikkaansa, istuutuivat ja kietoutuivat peitteeseen kuten aikaisemminkin.

»Mitä ajattelit minulta kysyä?» tiedusteli Knight heidän siinä keinuessaan.

»Oh, en mitään erinomaista — kenties sellaista, mitä minun ei pitäisi kysyä», virkkoi Elfride epäröiden. Hänen äkillisenä halunaan oli ollut saada tietää, oliko Knight milloinkaan ennen ollut aikeissa mennä naimisiin. Jos oli ollut niin laita, niin Elfride aikoi sen nojalla kertoa hänelle hieman Stephenistä ja itsestään. Mrs Jethwayn merkitsevät sanat olivat vaikuttaneet tyttöön siinä määrin masentavasti, että hän itsekin nyt kuvaili mieleensä pakoansa mitä synkimmin värein ja halusi keventää tuntonsa taakkaa heti tapahtuvan tunnustuksen avulla. Jos Knight itse oli joskus ollut varomaton, niin Elfride toivoi hänen suovan hänelle kaikki anteeksi.

»Minä tahdoin kysyä sinulta», jatkoi Elfride, »oletko — oletko milloinkaan ennen ollut kihloissa.» Sitten hän lisäsi värähtävin äänin: »Minä toivon, että olet ollut — minä tarkoitan, etten ollenkaan välitä, vaikka oletkin ollut.»

»En, minä en ole milloinkaan ollut kihloissa», vastasi Knight viipymättä, sydämellisesti. »Elfride», — hänen sanoissaan oli eräänlainen onnellisen ylpeyden sävy — »minä olen kaksitoista vuotta sinua vanhempi, olen nähnyt paljon maailmaa ja tavallani myöskin seuraelämää, aivan toisin kuin sinä. Mutta sittenkään minä en ole sinulle niin soveltumaton kuin voivat kuvitella ankaramieliset henkilöt, jotka otaksuvat ikäeron varmasti merkitsevän samanlaista eroa lemmenkokemusten lukumäärään nähden.»

Elfrideä puistatti.

»Sinua viluttaa — onko tuuli liian kylmä?»

»Ei», vastasi Elfride synkästi. Se luulo, joka oli ollut hänen toivonsa ankkurina, oli osoittautunut vääräksi. Tuo poikkeuksellisen luonteen kokemuksia koskeva tiedonanto, joka olisi kaksi vuotta sitten saanut hänet riemuitsemaan, koski häneen nyt kuin halla.

»Ethän moiti minua siitä, että kysyin?» jatkoi Elfride.

»Enpä suinkaan — en ollenkaan.»

»Etkö siis ole suudellut useita naisia?» kuiskasi Elfride toivoen hänen tunnustavan suudelleensa ainakin sataa.

Hetki, olosuhteet ja näkymö olivat sellaiset, että ne saivat pidättyvimmänkin tekemään tunnustuksia. »Elfride» kuiskasi Knight vastaukseksi, »on omituista, että tuota kysyt. Mutta minä vastaan sinulle, vaikka en ole milloinkaan ennen sellaisista asioista puhunut. Minä olen ollut sangen omituinen vältellessäni naisia. En ole milloinkaan suudellut ketään muuta naista kuin sinua ja äitiäni.» Kahdenneljättä vuoden ikäinen mieleltään kokenut mies häpesi kuin poikanen tuota tunnustaessaan.

»Mitä? Etkö ole suudellut ketään?» sopersi Elfride.

»En; en ketään.»

»Sepä kovin merkillistä!»

»Niin; vastakkainen kokemus lienee tavallisempi. Mutta niille, jotka ovat huomioineet omaa sukupuoltansa niinkuin minä, tällainen tapaus ei ole erinomainen. Kaupunkien miehet ovat naisten suosikkeja — se on edellytys — ja pintapuoliset henkilöt eivät ajattele riittävän kauas havaitakseen, että voi olla olemassa yksinäisiä poikkeustapauksia.»

»Ylpeiletkö siitä, Harry?»

»Enpä suinkaan. Joitakin vuosia olen toivoellut, että olisin kulkenut teitäni ja saanut oman osani niinkuin kevytmielisemmät miehet. Olen ajatellut, kuinka monta onnellista kokemusta olen menettänyt, kun en ole milloinkaan kosinut.»

»Minkätähden siis olet pidättynyt?»

»Sitä en osaa sanoa. En luule, että se on johtunut luonnonlaadustani; olosuhteet kenties ovat minua estäneet. Olen pahoitellut sitä eräästä toisestakin syystä. Tuo suuri huolimattomuuteni on tehnyt minuun vaikutuksensa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selvemmin olen huomannut sen ehdottomasti estävän minua pitämästä kenestäkään naisesta, joka ei ollut yhtä kokematon kuin minä, ja minä luovuin siitä toivosta, että voisin yhdeksännentoista vuosisadan naisten joukosta löytää sellaisen, joka olisi säilynyt samassa alkeellisessa tilassa kuin minä. Sitten minä löysin sinut, Elfride, ja tunsin ensi kerran, että vaateliaisuuteni oli ollut siunaukseksi. Ja se auttoi minua tekemään itseni kyllin arvokkaaksi sinulle. Minä tunsin heti, että olimmepa kuinka erilaisia tahansa muissa suhteissa, tässä kohden olimme toistemme kaltaiset. Etkö ole iloinen sen kuullessasi, Elfride?»

»Olen kyllä», vastasi Elfride väkinäisesti. »Mutta minä olin aina ajatellut, että miehet ovat useitakin kertoja kihloissa, ennenkuin menevät naimisiin — varsinkin, jos he eivät mene varsin nuorina naimisiin.»

»Niin ajattelevat luullakseni kaikki naiset — ja useimmissa tapauksissa aivan oikein, kuten jo aikaisemmin sanoin. Mutta huomattava, hidasliikkeisempi vähemmistö ei sitä tee — ja senvuoksi he ovat sangen kömpelöitä, kun asiasta tulee tosi. Tässä tapauksessa se kumminkaan ei haitannut.»

»Miksei?» kysyi Elfride levottomana.

»Siksi, että sinä tiedät kosiskelusta ja avioliiton edellä tapahtuvista seikoista vielä vähemmän kuin minä etkä niinmuodoin voi toimeenpanna ikäviä vertailuja, jos minä suoritan kosintani puutteellisesti.»

»Minun mielestäni sinä suoritat sen mainiosti!»

»Kiitos, kultaseni. Mutta», jatkoi Knight nauraen, »sinun mielipiteesi ei ole asiantuntijan, joka tässä on yksin arvokas.»

Jos hän olisi vastannut »Onpa kylläkin» edes puolittain yhtä voimakkaasti kuin hän sen tunsi, niin Knight olisi melko tavalla hämmästynyt.

»Jos sinä olisit ollut aikaisemmin kihloissa tai naimisissa,» jatkoi Knight, »niin mielipiteesi olisi luultavasti toisenlainen. Mutta siinä tapauksessa minä en —»

»Mitä et, Harry?»

»Minä vain aioin sanoa, etten olisi siinä tapauksessa milloinkaan suonut itselleni sitä mielihyvää, että olisin sinua kosinut, koska juuri sellaisen kokeneisuuden puute oli viehätyksenäsi, rakkaani.»

»Sinä arvostelet naisia ankarasti, eikö totta?»

»Luullakseni en. Minulla oli oikeus noudattaa makuani, ja se kysyi kokemattomia huulia. Miehet, jotka eivät kuulu minun lajiini — havaitsevat sen makusuunnan hyväksi vasta vanhemmittain — mutta eivät enää löydä Elfrideänsä —»

»Mikä kamala ääni se on, joka kuuluu tässä eteenpäin liukuessamme?»

»Potkuri — eivät löydä Elfrideänsä niinkuin minä hänet löysin. Merkillistä ajatella, että minä tuolla Lännessä keksin sellaisen piilevän kukkasen, jolle yksi ainoa mies merkitsee samaa kuin suuri joukko eräille toisille naisille ja jolle pieni matka pitkin Englannin kanaalia on kuin matkustus maapallon ympäri!»

»Entä olisitko», virkkoi Elfride värähtävin äänin, »olisitko hylännyt naisen — jos olisit hänen kanssaan kihlautunut — ja olisit sitten saanut tietää, että hän on suudellut _kerran_ ennen — ja olisitko — mennyt pois — ja jättänyt hänet?»

»Kerran suudellut — en, tuskinpa senvuoksi.»

»Entä kahdesti?»

»Asiaa tuskin voi ratkaista siten — pelkän lukumäärän nojalla. Liian monet sellaiset seikat epäilemättä kumminkin saisivat minut naista karttelemaan. Mutta eikö ole parempi rajoittaa huomio itseemme ja jättää ajattelematta, mitä olisi voinut olla?»

Niin Elfride oli sallinut ajatustensa »leikitellä väärillä otaksumilla», ja jokainen Knightin sana putosi hänen mieleensä paadenpainavana. Sitten he olivat vaiti pitkän aikaa, silmäilivät mustalle, salaperäiselle merelle ja kuuntelivat rauhattoman tuulen omituisia ääniä. Kun tuuli ei ole liian kiivas eikä kylmä, niin aaltojen nousu ja lasku vaikuttaa tyynnyttävästi kiihtyneimpäänkin mieleen. Elfride painui hitaasti vasten Knightin rintaa, ja kun viimeksimainittu sitten loi katseensa alas, hän huomasi hänen nukkuvan ja rauhallisesti hengittelevän. Knight ei halunnut häntä häiritä ja tunsi suurta nautintoa saadessaan siten tukea nuorta, lämmintä ruumista, jonka poven hengitys sai nousemaan ja laskemaan.

Knight vaipui hänkin unelmiin, vaikka olikin ihan valveilla. Oli mieluisaa huomata, kuinka neito olennaisesti häneen luotti, ja ajatella, kuinka viehättävä oli sen viattomuus, joka voi vaipua uneen niin yksinkertaiseen ja koreilemattomaan tapaan. Ennen kaikkea tuo mietteisiinsä vaipunut kokematon oppinut tunsi, millaisen suunnattoman vastuun otti kantaakseen antautumalla sellaisen luottavaisen olennon suojaajaksi ja oppaaksi. Elfriden sielun rauhallinen uni loi lepoa hänenkin mieleensä. Sitten neito huokasi ja käännähteli rauhattomasta Kohta hänen soperruksensa kävi kuuluvaksi:

»Älkää kertoko sitä hänelle — hän lakkaa minua rakastamasta... Minä en tarkoittanut mitään häväistystä — en missään tapauksessa; älkää siis kertoko Harrylle. Me olimme aikeissa mennä naimisiin — sentähden minä karkasin... Ja hän sanoo, ettei huoli suudellusta naisesta... Ja jos sanotte sen hänelle, niin hän lähtee pois, ja minä joudun kuolemaan. Olkaa armollinen, minä pyydän — oi!»

Elfride hypähti rajusti seisaalleen.

Hänen oikealta puoleltansa olivat helähtäneet laivakellon lyönnit, jotka herättivät hänet.

»Mitä se merkitsee?» huudahti hän kauhuissaan.

»Kello vain soi», vastasi Knight rauhoittaen. »Älä ole peloissasi, pikku lintu, sinä olet hyvässä turvassa. Mitä olet uneksinut?»

»Sitä en voi sanoa, en voi sanoa!» virkkoi hän väristen. »Ah, minä en tiedä, mitä tehdä!»

»Pysy rauhassa minun luonani. Kohta näemme päivän koittavan. Katsohan, kointähti hohtelee tuolla. Sinun nukkuessasi ovat pilvet kerrassaan hälvenneet. Mitä oletkaan uneksinut?»

»Minä uneksin eräästä seurakuntamme naishenkilöstä.»

»Etkö pidä hänestä?»

»En. Hän ei pidä minusta. Missä olemmekaan?»

»Exen eteläpuolella.»

Knight ei virkkanut sen enempää hänen unessa lausumistaan sanoista. He katselivat taivasta, kunnes Elfride rauhoittui ja päivä koitti. Aluksi näkyi vain valon kajastetta. Sitten tuuli muuttui, vaimeni leppoisaksi läntiseksi. Tähti häipyi päivän valkeuteen.

»Tuolla tavalla minä tahtoisin kuolla», sanoi Elfride nousten istuimeltaan ja nojautuen laivanreunan yli katselemaan tähden viimeistä kimmellystä.

»Niinkuin säkeet sanovat», vastasi Knight —

»'Kointähden lailla sammua kun saisin: ei vaivu tummentuvan lännen varjoon, ei piile alle tuiman myrskypilven, vaan taivaan valkeuteen hiljaa häipyy.'»

»Toiset siis ovat jo ajatelleet saman asian, niinkö? Niin on aina laita minun keksintöjeni — ne eivät ole uusia kenellekään muulle kuin minulle.»

»Niin ei ole yksin sinun laita. Aloitellessani arvostelijana minä havaitsin saman seikan kamalaksi vaaraksi — johduin näet helposti käsittelemään yksityiskohtaisen laajasti sellaisia asioita, jotka olivat minulle itselleni uutuuksia, mutta joiden myöhemmin havaitsin tulleen tyhjentävästi käsitellyiksi jo silloin, kun minä vielä käytin leukalappua.»

»Sepä ilahduttavaa. Joka kerta, kun saan tietää sinun tehneen jotakin mieletöntä, olen iloinen, koska sinä siten näytät tulevan hieman lähemmäksi minua, joka olen tehnyt paljon sellaista.» Elfride ajatteli jälleen vihollistansa, joka nukkui laivankannen alla.

Pitkin rannikkoa sukelsivat vuoriulkonemat näkyviin. Sitten kohosi rusotus itäiselle taivaalle heittäen kajasteensa heleinä läikkinä matalalla näkyvän rannikkoviivan seuduilla väikkyvien utuisten pilvien kaunisteeksi. Jokainen ulkonema tuntui nyt sormen tavoin yrittävän siepata itselleen hieman tuota taivaalle runsaasti valautuvaa loistetta, ja kun sitten idän taivas oli ehtinyt hohdella haaveellisen kellervänä, saivat rannan korkeammat kohdat osansa samoista värisoinnuista. Start Pointin jyrkkä ja karu hahmo sai osakseen kirkkaimman, varhaisimman hehkun, samoin valkoinen loistotorni, joka sijaitsi tasanteella vuoren äkkijyrkässä kupeessa niinkuin keskiaikainen pyhimys komerossaan. Niiden vasemmalla puolella oleva ylhäinen naapuri, Bolt Head, pysyi vielä kultaamattomana harmaudessaan.

Sitten aurinko nousi, ikäänkuin tempauksittain, rannikon itäisimmän kohdan vierestä, heittäen valosäihkeen Elfrideen ja Knightiin asti ja kietoen heidät muutamassa hetkessä säteittensä kirkkaaseen vaippaan. Rannikon vähäisemmät korkeudet — Froward Point, Berry Head ja Prowle. — olivat kaikki saaneet jo sitä ennen osansa juhlavalaistuksesta, ja vihdoin kävi samoin jokaisen pienimmänkin laineen, kallion ja poukaman aina Dartin kauniin laakson sisimpiin sopukkoihin saakka; ja päivänpaiste, joka nyt oli kaikkien yhteistä omaisuutta, lakkasi olemasta se ihmeellinen ja kaipaeltu asia, jona se oli vielä puolisen tuntia aikaisemmin ilmennyt.

Aamiaisen jälkeen nousi näkyviin Plymouth käyden heidän lähestyessään yhä yksityiskohtaisemmin havaittavaksi Breakwaterin näkyessä fosforihohtoisena valojuovana meren pinnalla. Elfride silmäili salavihkaa ympärilleen nähdäkseen, oliko mrs Jethway läheisyydessä, mutta ei keksinyt ketään hänen näköistänsä. Myöhemmin, maihinnousun hälinässä, hän jälleen katseli, mutta samoin tuloksin. Nainen oli nähtävästi ehtinyt pujahtaa laiturille hänen huomaamattansa. Elfride huokaisi helpotuksesta odotellessaan siinä Knightiä, joka piti huolta matkatavaroista, ja sitten hän näki isänsä lähestyvän väkijoukon halki heiluttaen kävelykeppiänsä, jotta tulijat hänet huomaisivat. Raivattuaan itselleen tien hänen luoksensa he kaikki lähtivät kaupunkiin, joka hymyili Elfridelle yhtä aurinkoisena kuin toista vuotta aikaisemmin, jolloin hän oli sinne saapunut täsmälleen samaan aikaan Stephen Smithin valittuna morsiamena.

XXX

Elfride kiintyi Knightiin päivä päivältä yhä kiinteämmin. Miten lieneekään muuten ollut laita, varmaa on, että tuo hänen kiintymyksensä johtui koko hänen sielustansa ja olemuksestansa. Oli tullut toinen, joka oli Stepheniä suurempi, ja hän oli jättänyt kaikkensa seuratakseen häntä.

Avomielinen tyttö ei milloinkaan varonut ilmaisemasta, kuinka kovin hän rakastettuansa ihaili. Hän ei milloinkaan puolustanut mielipidettä, jota Knight vastusti, eikä osoittautunut milloinkaan itsepäiseksi. Hän hyväksyi Knightin pienimmänkin päähänpiston kunnioittaen ja totellen sitä lakina, ja jos hänen jotakin mielipidettä esittäessään Knight alkoi puolustaa vastakkaista, hän kohta luopui omasta ajatuksestaan pitäen sitä vääränä ja kestämättömänä. Elfriden kaksimieliset ja kujeellisetkin lausumat olivat samanlaisia ilmaisukeinoja, näyteltyjä arvoituksia, joiden sisällyksenä olivat hänen esikuvansa, Naomin hellän ja herkän miniän sanat: »Salli minun löytää armo sinun edessäsi, minun herrani; sillä sinä olet lohduttanut minua ja olet puhunut ystävällisesti palvelijattarellesi.»

Eräänä sateisena päivänä Elfride oli kastelemassa kukkia kasvihuoneessa. Knight istui hänen läheisyydessään toimitusta silmäillen. Toisinaan hän katseli ulkona valuvaa sadetta ja sitten jälleen Elfriden aikaansaamaa, joka suurina pisaroina putosi lehdille ja niistä alas, riiputtuaan sitä ennen niiden reunoissa pieninä hopeisina helminä.

»Minun täytyy antaa sinulle jotakin, jotta muistat minut tänä syksynä omissa huoneissasi», sanoi Elfride. »Mitäpä sinulle antaisin? Muotokuvat ovat pikemmin haitaksi kuin hyödyksi, koska valitsevat kasvojen kaikkein huonoimman ilmeen. Hiukset tuottavat onnettomuutta. Ja koruista sinä et pidä.»

»Jotakin sellaista, mikä tuo mieleeni ne monet kohtaukset, joita tässä kasvihuoneessa on sattunut. Minä näen jo, mitä mielelläni ottaisin. Tuon ruukussa kasvavan kääpiömyrtin, jota olet ylen huolellisesti hoitanut.»

Elfride katseli mietteissään myrttiä.

»Minä voin varsin mukavasti kuljettaa sen hattukotelossani», sanoi Knight. »Minä asetan sen ikkunaani, ja kun se on siinä alinomaa nähtävissäni, ajattelen aina sinua.»

Sattui niin, että Knightin valitsemalla myrtillä oli erikoinen historiansa. Se oli alkujaan ollut Stephen Smithin napinlävessään kantama oksa, ja Elfride oli sen ottanut, istuttanut ruukkuun ja sanonut, että jos se kasvaisi, hän pitäisi siitä huolta ja säilyttäisi sen muistona, kun hän olisi kaukana poissa.

Elfride silmäili kasvia mietteissään, ja se tunto, että oli kunnioitettava Smithin muistoa, sai hänet valittamaan Knightin valintaa. Tuntui olevan enemmän kuin sydämetöntä antaa kukka pois.

»Eikö mikään muu miellytä sinua enemmän?» kysyi hän alakuloisesti. »Tuo on vain tavallinen myrtti.»

»Ei; minä pidän myrtistä.» Huomatessaan, ettei ehdotus miellyttänyt Elfrideä, hän jatkoi: »Minkätähden et tahdo sitä minulle antaa?»

»Tahdonhan kyllä — minä en ole suorastaan sitä vastaan — se oli pelkkä tunne. Kas tässä on toinen nuori pistokas — parempaa lajia ja lehdiltään kauniimpi — myrtus microphylla.»

»Se on erittäin soma. Käske tuoda se minun huoneeseeni, jotten sitä unohda. Millainen romaani liittyykään tuohon toiseen?»

»Minä olen saanut sen lahjaksi.»

Asiasta ei puhuttu sen enempää. Knight ei sitä ajatellut, ennenkuin illalla, makuuhuoneeseensa astuessaan löysi toisen myrtin pöydältänsä. Hän seisoi hetkisen ihastellen kynttilänvalossa lehtien tuoreutta ja muisteli sitten päivän tapahtumia.