Part 24

»Neiti Kaunisteko-rukka esiintyy neiti Kaunisnäön rinnalla murheellisena hahmona kaikkien miesten silmissä, teidänkin, mr Knight, vaikka suvaitsette toista haastella», virkkoi Elfride kirpeästi. Sitten hän alensi ääntänsä: »Teidän ei olisi pitänyt vaivautua pelastamaan minua jyrkänteeltä, koska ette suinkaan pidä elämääni paljonkaan arvoisena.»

»Ajattelette kenties, että minun elämäni ei ollut teidän elämänne arvoinen.»

»Se oli kenen hyvänsä elämän arvoinen.»

Hänen kätensä loiskutteli pienessä putouksessa, ja hänen silmänsä suuntautuivat samalle taholle.

»Te puhutte ankaruudestani teitä kohtaan, Elfride. Te olette minulle epäystävällinen, tiedättehän sen.»

»Millä tavoin?» kysyi Elfride keskeyttäen hetkiseksi joutilaan askarruksensa.

»Minä olin vaivautunut etsimään koruja, ja te kieltäydyitte ottamasta niitä vastaan.»

»Entä jos nyt suostun ottamaan?»

»Suostukaa!»

Knight veti taskustaan kotelon tarjoten sitä kolmannen kerran. Elfride otti sen ilomielin. Este oli murtunut, ja merkitsevä lahja oli hänen.

»Minä riisun pois nämä rumat», huudahti Elfride, »ja asetan niiden sijaan teidän antamanne — vai mitä ajattelette?»

»Olisin mielissäni.»

Vaikka saattaakin tuntua epätodennäköiseltä, kun ottaa huomioon, kuinka pitkälle nämä kaksi olivat menneet keskusteluissaan, on sittenkin totta, ettei Knight ollut vielä kertaakaan rohjennut suudella Elfrideä. Hän oli paljoa hitaampi kuin Stephen Smith sellaisissa asioissa. Hän ei ollut siinä suhteessa mennyt pitemmälle kuin Stephenin näkemässä kesämajan kohtauksessa. Koska siis Elfriden poski oli hänelle yhä kielletty hedelmä, hän virkkoi vilkkaasti:

»Elfie, minun tekee mieleni koskettaa tuota viekoittelevaa korvaanne. Siinä ovat lahjani; sallikaa minun ne kiinnittää.»

Hän epäröi, siten toista yllyttäen.

»Sallitteko minun asettaa edes toisen niistä paikoilleen?» Elfriden kasvot kävivät melkoista lämpöisemmiksi.

»Enpä luule, että se olisi tavanomainen ja oikea menettely», sanoi hän, äkkiä jälleen alkaen askarrella pienessä putouksessa.

Tilanteen tyyntä rauhaa häiritsi lintu, joka tuli juomaan purosta. Katseltuaan, kuinka se pisti nokkansa veteen, pärskytti vettä höyheniinsä ja lensi puuhun, Knight vastasi kohteliaan häikäilemättömästi — se tapa Elfrideä aina miellytti —

»Elfride, nyt voitte yhtä hyvin olla oikeamielinen. Te luullakseni sallisitte minun sitä hieman asetella; sallikaa siis minun se tehdä.»

»Hyvä, minä olen oikeamielinen», virkkoi Elfride luottavaisesti ja katsoi Knightiä suoraan silmiin. Hänelle oli erikoisen mieluista suorittaa pieni vilpittömyyden teko ilman pelkoa. »Minä en välitä, vaikka sen teettekin — minulle sellainen huomaavaisuus on mieluinen. Mutta minä ajattelin, onko oikein sallia teidän se tehdä.»

»Niinpä minä sen teen!» huudahti Knight osoittaen vähäisessä asiassa — joka naisten-miehen silmissä oli korkeintaan tilapäinen mielistelytemppu — sellaista vakavuutta, joka tavataan ainoastaan syvällisissä, naisten kanssa leikittelemään tottumattomissa miehissä ja joka harvinaisuutensa vuoksi on sinänsä arvokkain vero, mitä voidaan antaa, ja erinomaisin kunnianosoitus, mitä voidaan vastaanottaa.

»Olkoon menneeksi», kuiskasi Elfride vastustelematta ja sen enempää tapoja ja tottumuksia ajattelematta. Sitten hän taivutti itseänsä kohti Knightiä, työnsi hiuksensa syrjään ja kallisti päätänsä. Niin tehden hänen käsivartensa ja olkapäänsä pakostakin nojasivat Elfriden poveen.

Molempien tunto näytti tuon kosketuksen johdosta keskittyvän satutuskohtaan. Arkaa tehtäväänsä suorittaessaan Knight koko ajan vapisi kuin nuori lääkäri ensimmäistä leikkausta suoritettaessaan.

»Nyt toinen», kuiskasi Knight.

»Ei, ei.»

»Miksi ei?»

»En oikein tiedä.»

»Sinun täytyy tietää.»

»Kosketus saa minut kovin levottomaksi. Lähdetään kotiin.»

»Älä sano niin, Elfride. Mitä se oikeastaan merkitseekään? Pelkkä mitätön seikka. Käännyhän nyt, rakkaani!»

Elfridellä ei ollut voimia olla tottelematta; hän käänsi päätänsä. Sitten, kummankaan nimenomaisesti sitä aikomatta, heidän kasvonsa lähenivät toisiansa, ja Knight tuki hänen leukaansa ja suuteli häntä.

Knight oli samalla kertaa kaikkein tulisin ja kaikkein kylmäverisin mies. Kun hänen tunteensa uinuivat, hän näytti melkein hidas veriseltä; kun ne olivat hereillä, hän oli suorastaan kiihkeä. Vaikka hän ei ollutkaan aikaisemmin suunnitellut pikaista naimisiinmenoa, hän esitti nyt selvän kysymyksen. Se purkautui ilmi monien vuosien luonnollisen pidättymisen luomin patoutunein voimin.

»Elfride, milloin menemme naimisiin?»

Nuo sanat olivat Elfridelle suloiset; mutta niiden suloisuudessa oli katkera sivumaku. Knightin avomieliset teot, joiden huippukohtana oli tuo suora kysymys, esitetty samana päivänä kuin mrs Jethwayn mieltä korventavat moitteet, merkitsi Elfriden häilyväisyyden sietämättömäksi asiaksi. Salainen rakkaus ei ollut tuntunut sellaiselta ehdottomalta epävakaisuudelta kuin sama rakkaus uhkauksista huolimatta tunnustettuna ja toteutettuna. Knight selitti hänen hämmennyksensä tottumattomuuden ulkonaiseksi ilmaukseksi.

»Minä en vaadi sinulta ratkaisua nyt, kultaseni», sanoi hän, huomatessaan ettei Elfride nähtävästi tulisi antamaan selvää vastausta. »Ota itsellesi ajatusaikaa.»

Kunniallisempi mies kuin Knight ei varmaankaan ole koskaan kokenut naisen rakkautta ja petollisuutta. Voipa sanoa, että hänen sokeutensa sitä osaltaan todisti, sillä lemmenseikoissa ilmaistu oveluus osoittaa useimmiten yleistä halpamaisuutta. Suuren tunteen kerran otettua hänet valtoihinsa Knightin äly oli menettänyt kaiken vaikutusvoimansa. Knight oli rakastajana harvasyisempi ja mutkattomampi kuin hänen ystävänsä Stephen, joka muilta kyvyiltänsä oli häneen verrattuna pintapuolinen.

Virkkamatta enempää heidän avioliittoansa koskevasta asiasta, Knight piti Elfrideä hieman loitommalla ikäänkuin suurta kukkavihkoa ja silmäili häntä kriitillisin hellän kiintymyksen tuntein.

»Sopiiko kaunis lahjasi minulle?» kysyi Elfride, liikutuksen kyynelet silmäripsissä.

»Epäilemättä, erinomaisesti!» vastasi hänen rakastajansa kevyempään sävyyn saadakseen hänet rauhoittumaan. »Sinun pitäisi ne nähdä; sinä näytät heleämmältä kuin milloinkaan ennen. Ajattelehan, että minä olen voinut saada aikaan sellaisen hyvän muutoksen!»

»Olenko tosiaankin sievä? Olen iloinen sinun puolestasi. Tahtoisinpa nähdä itseni.»

»Sitä et voi. Sinun täytyy odottaa, kunnes ehdimme kotiin.»

»Minä en mitenkään jaksa odottaa niin kauan», virkkoi Elfride nauraen. »Näetkös: tässä on keino!»

»Niin tosiaan! Hyvin tehty, naisen äly!»

»Pitele minua!»

»Mielelläni.»

»Ethän anna minun veteen pudota?»

»En missään tapauksessa.»

Putouksen alla puro levisi pieneksi tyyneksi suvannoksi. Knight tuki Elfrideä, joka kumartui katselemaan kuvajaistansa.

»Minä näen itseni. Tosiaankin, yritinpä kuinka hartaasti tahansa, minä en voi olla ihailematta itseäni niiden kaunistamana.»

»Miksi et ihailisi. Mutta kuinka voitkaan olla niin mieltynyt koruihin? Luulenpa, että saat minutkin siihen vikaan. Minä vihasin kaikkea sellaista, ennenkuin opin sinut tuntemaan.»

»Minä pidän koruista, koska haluan ihmisten ihailevan, mitä omistat, ja kadehtivan sinua ja sanovan: 'Tahtoisinpa olla hänen sijassaan’.»

»Minä otaksun, ettei minulla ole enää syytä väittää vastaan. Ja kuinka kauan aiotkaan itseäsi siinä katsella?»

»Kunnes sinä väsyt minua pitelemään, eikö niin? Kuulehan, minun tekee mieleni kysyä sinulta jotakin.» Hän kääntyi. »Sanohan nyt totuuden nimessä: mikä hiusten väri on sinulle nyt mieluisin?»

Knight ei vastannut heti.

»Sano: vaalea, sano!» kuiskasi Elfride pakottaen. »Älä sano tumma, niinkuin silloin.»

»Vaaleanruskea siis. Juuri se väri, jonka näen armaani hiuksissa.»

»Tosiaanko?» kysyi Elfride pitäen ilahduttavana totena sitä, minkä tiesi olevan mielistelyä.

»Niin.»

»Ja samoin siniset silmät, eikä ruskeat? Myönnä, myönnä!»

»Yksi peruutus riittää tämän päivän osalle.»

»Ei, ei.»

»Olkoon menneeksi: siniset silmät.» Knight nauroi ja veti hänet luoksensa ja suuteli häntä jälleen suorittaen sen niin hellävaroen kuin hedelmäinkorjaaja, joka rypäieterttua koskettaessaan varoo tärvelemästä sen pinnan härmää.

Elfride vastusteli hänen yrittäessään uutta suuteloa, heitti päätänsä ja sai hatun ja hiukset hieman epäjärjestykseen. Tuskin tietäen, mitä hetken hämmingin vallassa lausui, hän huudahti, vieden äkkiä kätensä korvalleen:

»Ah, meidän pitää varoa! Minä kadotin toisen korvarenkaani tällaisessa tapauksessa.»

Hän oli tuskin ehtinyt käsittää omat merkitsevät sanansa, kun hänen kasvoihinsa levisi huolestunut ilme ja hän sulki huulensa, ikäänkuin olisi yrittänyt saada sanat takaisin.»

»Millaisessa tapauksessa?» kysyi Knight hämmästyneenä.

»Oh, näin ulkosalla istuessani», vastasi Elfride nopeasti.

XXIX

On lokakuun alkupuolen ilta, ja mitä pehmein syksyinen auringonlasku levittää valoansa yli Lontoon, aina sen etäisimpiin itäisiin kolkkiin saakka. Silmän ja leimuavan lännen välimaalla kohoavat savupatsaat tyyneen ilmaan kuin korkeat puut. Kaikki varjokohdat näyttävät hämyisen sinisiltä.

Mr ja mrs Swancourt ja Elfride katselevat näitä hohtoisia ja synkkiä vastakohtia erään London Bridgen läheisyydessä sijaitsevan suuren hotellin ikkunasta. He ovat palanneet vierailulta St. Leonardsissa asuvien tuttaviensa luota ja viipyvät kotimatkallaan pari päivää pääkaupungissa.

Knight käytti saman ajan matkustamalla Jerseyn ja St. Malon kautta Bretagneen. Sitten hän kulki halki Normandian ja palasi hänkin Lontooseen saapuen sinne kaksi päivää myöhemmin kuin Elfride ja hänen vanhempansa.

Tuo lokakuun ilta näki siis kaikki jälleen koolla mainitussa hotellissa, josta he olivat ennakolta tilanneet itselleen asunnon. Iltapäivän kuluessa Knight oli käynyt asunnossaan Richmondissa vaihtamassa matkalaukkujensa sisältöä, ja kun hän sieltä palasi, johdatti hotellin palvelija maailman onnellisimman miehen siihen huoneeseen, jossa Elfride ja hänen äitipuolensa istuivat päivän väsyttävien ostoretkien jälkeen.

Elfride oli matkasta huolimatta entisellään; Knight oli ruskea kuin pähkinä. He olivat kohta kahden kesken eräässä huoneen nurkassa. Nyt, kun kalliit lupauksen sanat oli lausuttu, nuori tyttö ei ajatellutkaan tehdä itseään arvokkaammaksi käyttelemällä sellaista varovaisuusjärjestelmää, jota kehittyneemmät neitoset viljelevät. Hänen rakastajansa oli jälleen hänen luonansa, ja se riitti: Elfride oli hänen koko sydämestään.

Päivällisestä suoriuduttiin aivan pian. Kun sitten oli aluksi juteltu viimeksikuluneen ajan tapahtumista, he ryhtyivät jälleen käsittelemään huomenna suoritettavaa kotimatkaa.

»Kuinka rasittava tuleekaan taas olemaan matka Etelä-Devonin helteisessä ilmassa — minä olen kovin peloissani huomispäivän vuoksi!» sanoi mrs Swancourt. »Toivoin jo sään viilentyvän.»

»Oletteko milloinkaan matkustaneet vesitse?» kysyi Knight.

»Emme milloinkaan — tarkoitan: emme koskaan rautateiden rakentamisen jälkeen.»

»Jos voitte käyttää matkaan päivän lisää, niin ehdotan merimatkaa», sanoi Knight. »Kanaali on nyt tyyni kuin järvi. Me saavumme Plymouthiin luullakseni neljässäkymmenessä tunnissa, ja laivat lähtevät ihan tästä sillan alapuolelta» (hän viittasi olkansa taakse itäänpäin).

»Sitä kelpaa kuulla!» sanoi kirkkoherra.

»Käteenotettava ajatus, epäilemättä», virkkoi hänen puolisonsa.

»Rannikkoalukset ovat tietenkin sangen vaatimattomat», sanoi Knight. »Mutta ettehän sitä pane pahaksenne?»

»Emme suinkaan.»

»Salonki niissä on sellainen kuin yhdeksännen luokan maaseutukaupungin kalatori, mutta eihän sekään haittaa.»

»Mitäpä tuosta. Kun olisimme johtuneet aikaisemmin asiaa harkitsemaan, olisimme voineet käyttää lordi Luxellianin huvipurtta. Mutta eipä haittaa, lähdetään vain. Niinpä ei tarvitse huomenna retuuttaa junassa halki koko Lontoon; puhumattakaan siitä, että rautatiellä on vaarassa joutua ylimääräisten junien murskaamaksi — jos saa uskoa sanomalehtiä, ei vaara ole tähän vuodenaikaan kovinkaan vähäinen.»

Elfridekin piti ajatusta oivallisena. Seuraavana aamuna siis nähtiin kahdet ajurinrattaat pyrkimässä kohti virran rantaa.

Ensimmäisissä ajoneuvoissa olivat matkustajat itse, toinen kuljetti heidän matkatavaroitansa, joita valvomassa oli mrs Snewson, mrs Swancourtin — ja viimeksikuluneiden kahden viikon aikana myöskin Elfriden kamarineiti. Vaikka näet nuorempi lady ei ollut milloinkaan tottunut sellaiseen pukeutumista edistävään henkilöön, äitipuoli pakotti hänet sellaisen virkailijan näennäiseen käyttelyyn heidän ollessaan poissa kotoa.

Kuormarattaita, tavarakääröjä ja mitä erilaisimpia tuoksuja alkoi vähitellen olla niin runsaasti, että ajoneuvot pääsivät vain erinomaisen hitaasti etenemään. Toisinaan oli välttämätöntä kerrassaan pysähtyä odottamaan, kunnes raskaat kuormarattaat, joita parhaillaan purettiin, saatiin siirretyksi pois tieltä, mikä toimitus ei suinkaan tapahtunut ilman melkoista sadattelua ja meteliä. Kirkkoherra pisti päänsä vaunujen ikkunasta.

»Me olemme varmaan ajaneet väärään», sanoi hän kovin huolestuneena ja vetäen päänsä takaisin. »Ei näy yhtään muuta kunnollista ajoneuvoa. Minä olen kuullut, että tässä Lontoon osassa on kamalia luolia, joihin ihmisiä houkutellaan surmattaviksi — ei suinkaan ajomies liene sellaisessa juonessa?»

»Ei, ei. Kaikki on niinkuin olla pitääkin», virkkoi Knight, joka istui Elfriden vieressä tyynenä kuin kasteinen ehtoo.

»Minä päättelen vain sen nojalla, mitä omin silmin näen», sanoi kirkkoherra vieläkin huolestuneempana. »Tämä ei voi olla Lontoosta Plymouthiin vesitse johtava valtatie, koska tämä tie ei johda kerrassaan mihinkään. Me jäämme laivastamme ja samoin junasta — sitä minä pelkään.»

»Voitte luottaa siihen, että olemme oikeassa. Nytpä jo olemmekin perillä.»

Samassa ajuri aukaisi vaunujen oven.

Kohta vaunuista astuttuaan he havaitsivat ankaran kiistan olevan käynnissä ajomiehen ja kantajajoukon kesken, joka oli hänet piirittänyt yrittäen päästä käsiksi matkalaukkuihin. Mrs Snewsonin kädet näkyivät taivasta kohti kohotettuina sekamelskan keskeltä. Knight kävi urhoollisesti luo ja sai ankaran taistelun jälkeen joukon vähenemään kahdeksi kantajaksi, joiden hartioille ladottuina matkatavarat katosivat kohti laiturinreunaa hämmästyttävän nopeasti.

Sitten kuuluivat saman veljeskunnan toiset jäsenet huhuilevan venhemiehille, joita saapui laiturin kupeeseen kolme. Kun kaksi heistä oli kukistettu, vierivät matkatavarat jäljellejääneeseen.

»Enpä ole eläissäni nähnyt tuollaista kamalaa näkyä — en milloinkaan!» sanoi mrs Swancourt venheeseen kömpien. »Ei miekka ja nälänhätäkään voi olla hirmuisempi. Minä luulin tuollaisten tapojen vallitsevan ainoastaan mannermaan satamissa. Etkö ole ihmeissäsi, Elfride?»

»En erikoisesti», vastasi Elfride hohtaen siinä ympäristössä niinkuin sateenkaari sumuisella taivaalla. »Onhan se uutta ja sikäli huvittavaa.»

»Missä ihmeessä onkaan meidän höyrylaivamme?» tiedusteli kirkkoherra. »Minä en totisesti näe mitään muuta kuin laivahylkyjä.»

»Tuolla takana», vastasi Knight. »Kohta pääsemme sen viereen.»

Heidän etsintänsä esine tuli pian näkyviin — suuri, kömpelö ruho, joka ei näyttänyt viiteenkymmeneen vuoteen kokeneen värisiveltimen kosketusta. Se lepäsi siinä toisen ihan samanlaisen vieressä, ja kannelle johtavat portaat olivat niiden välisessä solassa, joka oli tuskin puolentoista kyynärän levyinen toisesta päästä ja vähitellen kapeni olemattomiin. Heidän saapuessaan tuohon ahtaaseen solaan eräs loistavasti maalattu kilpailija ui virtaa alas kuin korska ratsu aiheuttaen sellaisia aaltoja ja läiskeitä, että heidän hauras ruuhensa keikkui kuin kaarnankappale, kirkkoherra ja hänen puolisonsa heilahtelivat puolelle ja toiselle, ja laivain kupeista kimpoavat laineet loiskivat heidän syliinsä.

»Kauheata! Kauheata!» mutisi mr Swancourt itsekseen ja virkkoi sitten ääneen: »Minä luulin, että astumme alukseen laiturilta. Enpä tosiaankaan tiedä, olisinko tullut, jos osasin tämän vastuksen aavistaa.»

»Jos välttämättä pitää pärskyä, niin voisihan toki pärskyä puhdasta vettä», sanoi vanha rouva pyyhkien vaatteitansa taskuliinallaan.

»Toivottavasti siihen uskaltaa nousta», jatkoi kirkkoherra.

»Isä kulta! Etpä ole kovin urhoollinen!» huudahti Elfride hilpeästi.

»Urhoollisuus osoittaa vain havainnon tylsyyttä», vastasi mr Swancourt ankarasti.

Mrs Swancourt nauroi, ja Elfride nauroi, ja Knight nauroi, ja keskellä tuota iloa kuului mies huutavan heille heidän yläpuoleltansa; he havaitsivat olevansa _Julian_ kupeessa ja nousivat vaivalloisesti sen kannelle.

Koska havaittiin, että luodevetten mataluus teki mahdottomaksi lähteä ennenkuin tunnin kuluttua, niin Swancourtit, joilla ei ollut muutakaan tekemistä, silmäilivät joutessaan sinipaitaisia miehiä, jotka pikilankaa käytellen suorittivat salaperäisiä korjaustöitä. Sitten he kääntyivät silmäilemään auringonlaskun aalloille luomia väriläikkiä, jotka kuparinhohtoisina siinä karkelivat häikäisten katselijan silmää. Sitten he kuuntelivat läheisen nostokurjen ratinaa tai ohikulkevien höyrylaivojen puhkumista, joka häipyi kuulumattomiin niiden kauemmaksi ehtiessä tai laivankansilta kuuluvia erilaisten ammattilaisten työhuutoja, jotka kaikki noudattivat samaa kaavaa: »O-hii-o-hei!»

Puoli yksitoista; ei ole vieläkään lähdetty. Mr Swancourt huokasi väsymyksen huokauksen ja alkoi tarkastella kanssamatkustajiansa. Heidän kasvoissaan ei tosiaankaan ollut mitään katselemista. Odottamisen ilme oli niissä niin ehdoton, ettei mitään muuta voinut erottaa. Elämä tuntui pysähtyneen, kunnes Kaitselmus näkisi hyväksi antaa veden nousta ja päästää heidät lähtemään.

»Olen tässä miettinyt», sanoi Knight, »että olemme joutuneet kuningaskunnan harvinaisimpien henkilöiden joukkoon. On yleensä perin vaikea löytää yksilöä, joka ei pidä omaa aikaansa kalliina. Täällä me näemme suuren määrän sellaisia kärsivällisiä ja onnellisia olentoja. Kulkijoita, jotka on tarkoin erotettava matkustajista.»

»Mutta ne ovat varmaan nautinnonetsijöitä, joille aika ei merkitse mitään.»

»Eipä suinkaan. Ne nautinnonetsijät, joita valtareiteillä tapaamme, pyrkivät syöksymään eteenpäin vieläkin nopeammin kuin kauppamatkustajat. Mutta nämä henkilöt eivät menetä ainoastaan aikaansa tätä tietä kulkiessaan, vaan hankkivat itselleen vielä tilaisuuden meritaudista nauttimiseen.»

»Voiko se olla mahdollista?» kysyi kirkkoherra pahaa peläten. »Varmaankaan ei, mr Knight, sillä olemmehan tässä Englannin kanaalissa — oman kynnyksen edessä, jos niin sopii sanoa.»

»Salmet ovat sangen vetoisia paikkoja, ja Kanaali on toisten kaltainen. Se pilaa merimiesten mielenlaadun. Filosofit ovat laskeneet, että Kanaalista kaikuu ilmoille enemmän sadatuksia kuin kaikilta viideltä valtamereltä yhteensä.»

Nyt he tosiaankin lähtevät, ja kaikkien matkustajien elottomat katseet elpyvät kohta. Mies, joka on raivokkaasti vetänyt laivaan köyttä, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan, lopettaa työnsä, ja he liukuvat Thames-virran mutkaista uomaa alaspäin.

Elfridelle avautui kaikkialla mielenkiinnon lähteitä; niin tässäkin.

»Käyhän se nyt päinsä», virkkoi mrs Swancourt, kun he olivat ehtineet avoimelle merelle, »mutta enpä voi sanoa matkan minua tähän saakka erikoisesti miellyttäneen.» Nyt oli alkanut hieman tuulla, ja se virkisti häntä samoinkuin hänen nuorempia matkakumppaniansa. Kirkkoherraan se valitettavasti vaikutti aivan toisin: hänen värinsä muistutti aprikoosihyydelmää, missä siellä täällä näkyy vadelmaläikkiä, hän valitti voivansa pahoin ja hävisi näkyvistä.

Iltapäivä kului. Mrs Swancourt istui ystävällisesti erillään lukemassa, ja kihlattu pari sai olla kahden kesken. Elfride nojasi luottavasti Knightin käsivarteen ja oli ylpeä saadessaan hänen kanssaan käyskellä kannella edestakaisin tai mennä hänen kanssaan kokkaan ja nojata siellä kaidepuuhun laskevan auringon vähitellen vaipuessa sitä vastaan nousevaan valtavaan hallavaan pilveen, jonka päärme värjäytyi kullanhohtoiseksi.

Elfride oli lapsellisen vilkas ja iloinen, vaikka tunsikin melkoista hämminkiä siinä kulkiessaan Knightin kanssa toisten matkustajien nähden, koska tämä oli ensi kerta, jolloin hän näyttäytyi julkisesti sellaisen suojaajan seurassa. »Luulenpa, että he ovat kateellisia ja juttelevat meistä», kuiskasi hän Knightille, salaa hymyillen.

»Eipä suinkaan», vastasi Knight huolettomasti. »Miksi he meitä kadehtisivat ja mitäpä he voivat sanoa?»

»Ei mitään pahaa, tietenkään», sanoi Elfride, »korkeintaan jotakin tämäntapaista: 'Kuinka onnelliset ovatkaan nuo kaksi! Tuo naishenkilö on nyt varsin ylpeä.’ Pahinta on», jatkoi hän ylen tuttavallisesti, »että kuulin noiden kahden kriketinpelaajan sanovan: 'Hän on hienoin tyttö koko laivassa.’ Mutta ethän siitä nyt välitä, Harry?»

»Olisin tuskin luullut sinunkaan välittävän, vaikka et olisi sitä minulle kertonutkaan», vastasi Knight ylen leppoisasti.

Elfride ei väsynyt kyselemään sulhaseltaan ja ihailemaan hänen vastauksiansa, olivatpa ne hyviä, huonoja tai siltä väliltä. Ilta pimeni ja yö saapui, ja he näkivät valoja välkkyvän taivaalta ja taivaanrannalta.

»Katsohan nyt tuota edessämme näkyvää hopeista hohdetta. Odota hieman, niin saat nähdä, mistä se tulee.»

Elfride odotti muutamia minuutteja ja näki sitten kaksi valkoista valoa sukeltavan esiin kallion kupeelta.

»Ovatpa ne häikäisevän kirkkaat! Minkä merkkinä ne ovat?»

»South Forelandin; äsken ne olivat rantakallion peitossa.»

»Mikä on tuo tasainen tuikejuova — arvatenkin jokin kaupunki?»

»Se on Dover.»

Koko tämän ajan ja myöhemminkin valaisivat lauhkeat kalevantulet aluksen reittiä, heittäen hohteina heidän kasvoihinsa heidän siinä edestakaisin astellessaan, valaisten vedenpintaa ja osoittaen taivaanrannan terävänä viivana.

Elfride nukkui sikeästi sen yön. Hänen ensimmäisenä mieltähivelevänä ajatuksenaan oli aamulla se, että Knight oli aivan yhtä lähellä kuin kotona Endelstowissa, ja hänen ensimmäinen näkemänsä, kun hän hytin ikkunasta kurkisti, oli äkkijyrkkä Beachy Head, joka hohteli valkoisena heleän aamuauringon valossa. Kaunis päivänkoitto muutti kuitenkin pian näköänsä. Merelle laskeutui kylmä tuulenhenki ja haalea sumu, jotka uhkasivat päivän muodostuvan kolkoksi.

Heidän lähestyessään Southamptonia mrs Swancourt tuli ilmoittamaan miehensä olevan niin sairaan, että halusi päästä maihin ja suorittaa lopun matkaa rautateitse. »Hän paranee ihan kerrassaan, kunhan pääsee jälleen maankamaralle. Mitä teemme — lähdemmekö hänen mukaansa, vai jatkammeko matkaamme niinkuin olimme ajatelleet?»

Elfride oli miellyttävässä paikassa sateenvarjon alla, jota Knight piteli suojatakseen häntä tuulelta. »Emmehän lähde maihin!» sanoi hän pelästyneenä. »Sehän olisi vahinko!»

»Varsin hyvin sanottu», virkkoi mrs Swancourt viekkaasti, kuin lapselle. »Kas vain, tuuli on luonut hänen poskipäihinsä väriä, meri on lisännyt hänen ruokahaluansa ja iloisuuttansa ja joku, kuka lieneekään, hänen onneansa. Niin kyllä, olisi varmaan vahinko.»

»Minun onnettomuuteni on, että minulle aina puhutaan ikäänkuin jalustalta», huokasi Elfride.

»Niin, me teemme niinkuin tahdotte, mrs Swancourt», sanoi Knight, »mutta —»

»Minä itse jäisin mieluimmin laivaan», keskeytti vanha rouva. »Ja mr Swancourt haluaa nimenomaan matkustaa yksin. Asia on niinmuodoin selvä.»

Kirkkoherra, jonka väri nyt oli kellervänharmaa, laskettiin maihin ja parani ihan entiselleen.

Istuessaan yksin eräässä laivan kulmassa Elfride näki viimeisten laivalle tulijoiden joukossa saapuvan erään hunnutetun naisen. Hänellä oli yllään musta silkkipuku ja tumma hartiahuivi käsivarrellaan. Nainen ei kääntynyt ollenkaan häneen päin, vaan suuntasi kulkunsa siihen osastoon, jossa toisen luokan hytit sijaitsivat. Koko se verevyys, jonka mrs Swancourt oli kiittäen maininnut, katosi Elfriden poskista, ja hän vapisi.

Hän kiiruhti laivan toiselle laidalle, missä mrs Swancourt seisoi.

»Lähdetään sittenkin rautateitse isän keralla», pyysi hän vakavasti. »Minä lähtisin mieluummin hänen kanssaan — emmekö lähde?»

Mrs Swancourt silmäili hetkisen ympärilleen, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. »Liian myöhäistä!» huudahti hän sitten. »Miksi et sanonut sitä aikaisemmin, kun meillä vielä oli aikaa yllin kyllin?»