Part 23

Knightin siten puhutellessa nuorempiansa, mitään tietämättä siitä petoksesta, jonka toisistaan erotetut sydämet hänen vieressään toteuttivat, ja niistä kohtauksista, jotka olivat aikaisemmin heitä toisiinsa liittäneet, kumpikin viimeksimainituista tunsi, ettei heidän ja mietteliään ystävän välinen vastakohtaisuus ollut heille itselleen eduksi. Vaikka Knightin kasvot sinänsä eivät olleetkaan niin sievät kuin nuoren arkkitehdin tai papin tyttären, hänen perusteellisuutensa ja eheytensä loi niihin sellaisen arvokkuuden hohteen, josta toisissa ei näkynyt merkkiäkään. On vaikeata laatia sääntöjä, jotka soveltuvat molempiin sukupuoliin, ja Elfrideä, kehittymätöntä tyttölasta, ei kenties sovi rasittaa moraalisilla velvoituksilla, jotka kuuluvat samassa asemassa olevalle miehelle. Johtuuhan naisten sulo sitäpaitsi osittain siitä nokkeluudesta, jota he lemmenseikoissa ilmaisevat. Mutta jos vilpittömyys on hyve sinänsä, niin Elfride, jossa ei sitä nyt ollut nimeksikään, näytti kaiken kaikkiaan tuskin olevan kyllin hyvä Knightille. Vaikka Stephen ei ollutkaan vilpillinen missään arvottomassa tarkoituksessa, hän oli sittenkin vilpillinen, ja millaiset hyvät tulokset lienevätkin sellaisen menettelyn palkkana sen onnistuessa, se harvoin aiheuttaa ihailua, kaikkein vähimmin, jos se epäonnistuu.

Tavallisissa oloissa Knight olisi tuskin viitannutkaan Elfrideen, vaikka olisi ollut kahden kesken Stephenin kanssa. Mutta vallitseva tilanne sai hänet tunnustustuulelle.

»Stephen», sanoi hän, »tämä lady on miss Swancourt. Minä oleskelen hänen isänsä talossa, kuten ehkä tiedät.» Sitten hän astui pari askelta lähemmäksi Stepheniä ja virkkoi hiljaisemmin äänin: »Voinhan yhtä hyvin sanoa sinulle, että olemme kihloissa ja aiomme mennä naimisiin.»

Vaikka sanat lausuttiin matalalla äänellä, Elfride kuuli ne ja odotti hiljaa Stephenin vastausta — jos hiljaisuudeksi sopii nimittää tilaa, missä Elfriden sydän tykytti niin voimakkaasti, että sen liike oli hänen poveansa verhoavassa vaatteessa havaittavissa. Hänen kasvoihinsa sattuva päivänsäde sai ne sinervänkalpeiksi toisten kasvojen rinnalla.

»Toivotan onnea», kuiskasi Stephen ja lausui sitten ääneen: »Minä tunnen miss Swancourtin — jossakin määrin. Sinun tulee muistaa, että isäni on mr Swancourtin seurakuntalaisia.»

»Minä ajattelin, ettet kenties ole asunut kotonasi heidän tänne tultuaan.»

»Minä en tosiaankaan ole kotonani asunut sinä aikana.»

»Minä olen nähnyt mr Smithin», sopersi Elfride.

»Syy on minun, epäilemättä. Jos olitte vieraita, niin minun kaiketi olisi pitänyt teidät esitellä; kun olitte tuttavia, niin minun ei olisi pitänyt niin itsepintaisesti seisoa välillänne. Mutta itse asiassa sinä, Smith, näytät minusta poikaselta, vielä nytkin.»

Stephen näytti ylen voimallisesti tajuavan kohtalonsa julmuuden tuona hetkenä. Hän ei voinut olla synkeän katkerasti lausumatta:

»Olisit sanonut, että minä näytän yhä vielä maalaisen käsityöläisen pojalta ja olen senvuoksi soveltumaton esiteltäväksi.»

»Ei, ei, ei! Sitä en suinkaan tarkoittanut.» Knight yritti saada vastauksensa soimaan leikilliseltä Elfriden ja vakavalta Stephenin korvissa, mutta epäonnistui kummassakin suhteessa saaden aikaan ainoastaan teennäistä puhetta, joka ei miellyttänyt kumpaakaan. »Niin, lähdetäänpä tästä ulkoilmaan; miss Swancourt, te olette erinomaisen vaitelias. Älkää panko pahaksenne. Minä olen tuntenut Smithin jo vuosikausia, kuten sanoin.»

»Niin olette», vastasi Elfride.

»Omituista ajatella, ettei Elfride ole milloinkaan maininnut minua tuntevansa!» mietti Smith ja ajatteli jonkinlaista omantunnonvaivaa tuntien, kuinka suuressa määrin Elfriden käytös muistutti hänen omaa käyttäytymistään hänen ensi kerran vieraana pappilaan saapuessaan.

He nousivat päivänvaloon, ja Knight ei välittänyt sen enempää Elfriden käytöksestä, jonka arveli johtuvan nuoren naisen luonnollisesta arkuudesta esiintyä hänen seurassaan jokseenkin läpinäkyvissä suhteissa häneen. Elfride asteli hieman edellä halki hautausmaan.

»Sinä olet muuttunut melko tavalla, Smith», virkkoi Knight, »mutta uskon mielelläni, että se oli odotettavissa. Sinun ei kumminkaan pidä luulla, että tunnen vähemmän mielenkiintoa sinua ja sinun vaiheitasi kohtaan, jos ne joskus haluat minulle ilmaista. Minä en ole unohtanut sitä kiintymystä, jonka mainitsit Intiaan-lähtösi aiheena. Nuori lontoolainen neiti, eikö totta? Toivottavasti on kaikki parhaalla tolalla?»

»Ei; kihlaus on purettu.»

Sellaisissa tilaisuuksissa on ainakin vaikea tietää, pitääkö ilmaista surua vaiko iloa — koska kaikki riippuu asian luonteesta — ja Knight turvautui niin ollen näihin sanoihin: »Minä uskon, että on paras niinkuin on käynyt.»

»Toivottavasti. Mutta minä pyydän sinua olemaan minulta enempää tutkailematta; ei — ethän ole sitä tehnyt — sitä en tarkoita — mutta ei tee mieleni siitä asiasta enempää jutella.»

Stephen puhui nopeasti.

Knight ei virkkanut enää mitään, ja he lähtivät seuraamaan Elfrideä, joka vieläkin asteli muutamia askelia heidän edellänsä eikä ollut kuullut Knightin häneen kohdistuvaa viittausta. Stephen sanoi Knightille hyvästi kirkkomaan veräjällä lähtemättä sen ulkopuolelle ja jäi odottamaan, kunnes hän ja hänen morsiamensa nousivat ratsuilleen.

»Siunatkoon, Elfride», huudahti Knight, »kuinka kalpea olettekaan! Minun ei varmaankaan olisi pitänyt viedä teitä hautaholviin. Mikä teitä vaivaa?»

»Ei mikään», vastasi Elfride heikoin äänin. »Minä toinnun tuossa paikassa. Kaikki oli niin outoa ja odottamatonta, että aloin kerrassaan voida pahoin.»

»Te olitte kovin vaitelias. Haenko hieman vettä?»

»Älkää huoliko.»

»Lieneekö vaaratonta, jos nousette satulaan?»

»Epäilemättä — ihan vaaratonta», vastasi Elfride anovin katsein.

»Mitäpä siis muuta — heilahdus vain!» kuiskasi Knight nostaen hänet hellävaroen satulaan.

Hänen entinen rakastajansa katseli tapahtumaa muutaman sylen päästä, veräjään nojaten. Satulaan päästyään ja saatuaan ohjakset kunnolla käteensä Elfride käänsi päätään, ikäänkuin vastustamattoman lumouksen voimasta, ja katsoi nuorukaista, joka oli ollut hänen ensimmäisen rakkautensa esineenä, suoraan silmiin. Siinä oli nuori mies, joka oli monta kertaa nimittänyt häntä uskolliseksi pikku vaimoksensa ja jota hän itse oli sanonut mieheksensä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Elämän mittaamisessa olisi pikemmin otettava huomioon kokemuksen intensiivisyys kuin sen todellinen pituus. Tuo katse, joka ajallisesti oli vain häipyvä tuokio, merkitsi aikakautta heidän historiassaan. Stephenin katseen tuskallinen syytös iski Elfriden sydämeen sanomattoman kuolettavasti. Hän käänsi katseensa toisaalle äkillisin ponnistuksin, hoputti hevostansa ja unohti sekavien muistelmiensa sekasorrossa, että joku muu oli hänen seurassaan. Vilpin työ oli täydellinen.

Saavuttuaan kummulle, missä puisto muodostui lehdoksi, Knight ratsasti lähemmäksi Elfrideä ja virkkoi: »Voitteko nyt paremmin, rakkaani?»

»Voin.» Hän painoi kätensä silmilleen, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä olemattomiin Stephenin kuvan. Hänen kummassakin poskipäässään hohteli nyt luonnottoman heleä punainen läikkä kasvojen muuten säilyessä liljanvalkeina kuten ennenkin.

»Elfride», virkkoi Knight vanhaan opettavaan sävyyn, »te tiedätte, etten ajattelekaan teitä moittia, mutta eikö johdu suuressa määrin epänaisellisesta arkuudesta, että sallitte näyn, joka ei missään tapauksessa ole teille mikään uutuus, siinä määrin itsenne yllättää? Jokainen nainen, joka on nimensä arvoinen, kykenee luullakseni silmäilemään kuolemaa jossakin määrin tyynesti. Te epäilemättä olette samaa mieltä?»

»Niin; minä myönnän sen.»

Se seikka, ettei Knight kyennyt huomaamaan Elfriden pahoinvoinnin syytä, osoitti, ettei hän ollenkaan aavistanut asiassa piilevän jotakin salattua, ja samalla se, mistään oivalluksen tylsyydestä johtumatta, ilmaisi, kuinka kykenemätön Knight itse oli mihinkään vilppiin. Elfride, joka tuon selvästi tajusi, syytti itseänsä sitäkin tuimemmin ja jumaloi Knightiä sitä enemmän heidän luonnonlaatujensa eroavaisuuden vuoksi. Äskeinen Stephenin näkeminen ja hänen äänensä sointu, joka hetkisen oli helähdytellyt vanhan kiintymyksen kieliä, ei sekään kyennyt estämään ihailua nyt, kun hän oli jälleen poissa näkyvistä.

Elfride oli vastannut Knightin kysymykseen nopeasti ja kääntynyt sitten käsittelemään muita asioita. Kun he olivat ehtineet kotiin, Elfride pysytteli näkymättömissä aina päivällisaikaan asti. Päivällisen jälkeen he olivat seurusteluhuoneessa viettämässä hämärähetkeä. Knight lähti ulos kuistikolle. Elfride seurasi häntä varsin päättävästi, hyveikkään päätöksen yllyttämänä.

»Minun tekee mieleni sanoa teille jotakin, mr Knight», lausui hän tyynen päättävästi.

»Mistä on kysymys?» vastasi hänen rakastajansa hilpeästi. »Onnesta, toivon ma. Älkää salliko minkään asian saattaa itseänne niin alakuloiseksi kuin olette näyttänyt tänään olevan.»

»Minä en voi teille asiaa ilmaista, ellen kerro sitä kokonaisuudessaan», sanoi hän. »Ja sen teenkin huomenna. Sain tänään sitä koskevan muistutuksen. Se on jotakin, mitä olen tehnyt ja mitä minun luullakseni ei olisi pitänyt tehdä.»

Tunnustaa täytyy, että tuo oli sangen lievä tapa viitata kiihkeään intohimoon ja pakenemiseen, joka, olipa se sinänsä miten vähäpätöinen seikka tahansa, pelkän sattuman nojalta oli välttynyt muodostumasta häpeänhälinää aiheuttavaksi asiaksi.

Knight arveli kysymyksessä olevan jonkin mitättömyyden ja virkkoi leppoisasti:

»Minä siis en saa kuulla tuota kaameata tunnustusta nyt?»

»Ette, ette nyt. Minä en tarkoittanut tänä iltana», vastasi Elfride, ääni hieman epävarmempana. »Se ei ole niin helppo asia kuin te ajattelette — se tuottaa minulle melkoista huolta.» Peläten oman vakavuutensa vaikutusta hän lisäsi sitten väkinäisesti: »Vaikka te kukaties pidätte sitä sittenkin helppona.»

»Mutta ettehän ole sanonut, milloin sen ilmoitatte?»

»Huomenna, aamulla. Mainitkaa jokin aika ja velvoittakaa minut. Tahdon teidän niin tekevän, sillä olen heikko ja voin muuten yrittää välttää sitä.» Hän lisäsi pienen teennäisen naurun, joka osoitti, kuinka pelokas hänen päätöksensä yhä oli.

»Hyvä, sanokaamme aamiaisen jälkeen — yhdentoista aikaan.»

»Niin, yhdentoista aikaan. Minä lupaan sen tehdä. Velvoittakaa minut ehdottomasti pitämään sanani.»

XXVIII

»Miss Swancourt, kello on yksitoista.»

Elfride katseli huoneensa ikkunasta, ensimmäisestä kerroksesta, ja Knight silmäili häntä kuistikon kaidepuun vierestä, missä oli jonkin aikaa joutilaana istunut — katsellen milloin kädessään olevan kirjan sivuja, milloin heleitä kukkasia, milloin taas äskenmainittua avointa ikkunaa.

»Niin on, minä tiedän sen. Minä tulen kohta.»

Knight siirtyi lähemmäksi ikkunaa.

»Kuinka voitte tänään, Elfride? Te ette näytä kohentuneen yön pitkän levon avulla.»

Elfride ilmestyi pian ovelle, tarttui hänen tarjoamaansa käsivarteen, ja niin he lähtivät yhdessä hitaasti astelemaan virralle johtavaa hiekkapolkua.

Se päätös, jossa Elfride oli viimeksikuluneiden viidentoista tunnin aikana pysynyt tarkoitti koko totuuden ilmaisemista, ja nyt oli ratkaiseva hetki käsissä.

He etenivät askel askelelta, mutta Elfride ei virkkanut vielä mitään. He olivat ehtineet melkein polun päähän, kun Knight keskeytti vaitiolon.

»Mikä olikaan tunnustus, Elfride?»

Elfride oli hetkisen vaiti ja huokasi syvään. Sitten hän lausui:

»Minä sanoin teille eräänä päivänä — tai pikemmin annoin teidän ymmärtää — sellaista, mikä ei ollut totta. Minä luulen teidän luulleen minun sanoneen, että olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen seuraavana syntymäpäivänäni, mutta todellisuudessa minä olin yhdeksäntoista jo viime syntymäpäivänä.»

Hetki oli ollut hänelle liian vaikea. Nyt, käännekohtaan tultuaan, Elfride oli jättänyt asian sittenkin ilmaisematta kaikista omantunnonsoimauksista, kaikesta vilpittömyydenrakkaudesta ja kaikesta siitä kaipauksesta huolimatta, jonka tarkoituksena oli lausua tunnustus ja saavuttaa anteeksianto suudelman muodossa. Hän pelkäsi, ettei Knight tulisi antamaan hänelle anteeksi, sitä enemmän, kun ajatteli eilispäiväistä teeskentelyä, joka saattoi liittää inhontunteita hänen pettymykseensä. Varmuus siitä, että saisi vielä yhden päivän ajan nauttia rakkauden onnea, sysäsi syrjään alinomaisen onnen toivon, johon liittyi kaiken menettämisen uhka.

Suunniteltua tunnustusta koskevien ajatusten aiheuttama mielenliikutus värähdytteli hänen sanojansa niin luontevasti, ettei Knight hetkeäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä. Hän hymyili ja pudisti lämpimästi Elfriden kättä.

»Rakas Elfie — niin, se te nyt olette — älkää ollenkaan väittäkö vastaan — millainen hurmaava pikku nainen olettekaan — niin omantunnontarkka kaikkein mitättömimmissäkin seikoissa! Minä en tosiaankaan ole milloinkaan ajatellut, onko yhdeksännentoista vuotenne. pää jo saavutettu, vai eikö. Ja eihän minun — pyhän Yrjön nimessä — minun, kaksitoista vuotta vanhemman jurottelijan, sovi sellaisista joutavista välittää.»

»Älkää minua kiittäkö — älkää kiittäkö! Vaikka mielelläni kuulenkin sellaisia sanoja teidän huuliltanne, en kumminkaan niitä nyt ansaitse.»

Knight, joka oli harvinaisen hilpeällä tuulella, piti tuota alakuloista huudahdusta pelkkänä vaatimattomuuden ilmauksena. »Niin», lisäsi hän hetkisen kuluttua, »minä pidän teistä sitäkin enemmän tuon moraalisen täsmällisyyden vuoksi, vaikka sanoinkin sitä joutavaksi.» Hän jatkoi hellän vakavasti: »Eräästä seikasta minä näet naisessa pidän — sielusta, joka on vilpitön ja kirkas kuin taivaan valkeus. Minä voin sietää mitä tahansa, jos se minulla on, — minä en voi antaa mitään anteeksi, ellei sitä ole. Elfride, teillä on sellainen sielu, jos naisella konsanaan. Ja kun se kerran teillä on, niin säilyttäkää se, älkää milloinkaan kuunnelko päivän muotiteorioja, jotka suovat naiselle erioikeuden ja luontaisen oikeuden vilpin harjoittamiseen. Saatte olla siitä varma, rakas tyttöni, että jalon naisen tulee olla yhtä vilpitön kuin jalon miehen. Minä tarkoitan vilpittömyydellä erikoisesti moitteettomuutta sekä liikeasioissa että sosiaalisissa seikoissa, mutta myöskin kaikissa herkissä ja hienoissa lemmenvaiheissa, joita sukupuolellenne myönnetty erivapaus koskee.»

Elfride silmäili hämillään puiden lehviä.

»Lähdetään nyt joelle, Elfie?»

»Mielelläni lähtisin, jos minulla olisi hattu», vastasi Elfride ikäänkuin jotakin tuskaa salaten.

»Minä noudan sen teille», sanoi Knight varsin mielissään siitä, että sai hänet kumppanikseen niin huokeasta hinnasta. »Istukaa tuohon hetkiseksi.» Hän kääntyi ja asteli nopeasti takaisin kartanoon noutaakseen puuttuvan esineen.

Elfride istuutui rahille ja tuijotteli ruohikkoon, sitten hän kohotti katseensa kuullessaan kevyitä ja säännöttömiä askelia. Pitkin polkua, joka leikkasi Elfriden ja Knightin kulkemaa, kulki farmarin leski, mrs Jethway. Ennenkuin havaitsi Elfriden, hän pysähtyi katselemaan kartanoa, josta osa oli pensaiden lomitse näkyvissä. Elfride väistyi taaksepäin toivoen epämiellyttävän naisen kulkevan ohi häntä huomaamatta. Mutta mrs Jethway oli jo hänet huomannut ja astui kohta hänen eteensä.

»Ahaa, miss Swancourt! Minkätähden te minua häiritsitte? Eikö minun pidä tästä ylitsekäydä?»

»Te voitte kävellä täällä mielin määrin, Mrs Jethway, Minä en teitä häiritse.»

»Te häiritsette minun mieltäni, ja minun mieleni on minun koko elämäni; sillä poikani on vielä siellä, ja hän on lähtenyt pois minun ruumiistani.»

»Niin, poika rukka. Minä olin surullinen, kun hän kuoli.»

»Tiedättekö, mihin hän kuoli?»

»Hivutustautiin.»

»Ei, ei, ei!» huudahti leski. »Se sana sopii moneen paikkaan. Hän kuoli siitä syystä, että te olitte hänen oma morsiamensa ja sitten osoittauduitte petolliseksi — ja se hänet surmasi. Niin, miss Swancourt», kuiskasi hän kiivaasti, »te surmasitte minun poikani!»

»Kuinka voitte olla niin väärä ja mieletön!» vastasi Elfride nousten loukkaantuneena. Mutta loukkaantuminen ei ollut hänelle luontaista, ja kun viimeaikaiset tapaukset olivat häntä kovin masentaneet, hän menetti kaikki ne puolustusvoimat, joita tuo mieliala olisi voinut hänelle suoda. »Minä en voinut mitään sille, että hän minua rakasti, mrs Jethway!»

»Sillepä juuri olisitte jotakin mahtanut, miss Elfride. Tiedättehän, kuinka asia sai alkunsa. Niin: te sanoitte pitävänne nimestä Felix enemmän kuin mistään muusta koko seurakunnassa esiintyvästä nimestä ja tiesitte sen olevan hänen nimensä ja tiesitte niiden, joille sen sanoitte, tuovan sen hänen tietoonsa.»

»Minä tiesin, että se oli hänen nimensä — tietysti tiesin; mutta varmaa on, mrs Jethway, etten ajatellut kenenkään sitä hänelle ilmoittavan.»

»Mutta te tiesitte, että he sen tekisivät.»

»En, minä en sitä tietänyt.»

»Sitäpaitsi, myöhemmin, kun olitte ratsastamassa meidän asuntomme ohi, ja pojat olivat siinä koolla, ja te halusitte nousta satulasta, ja Jim Drake ja George Upway ja kolme tai neljä muuta juoksivat pitelemään teidän ponyanne, ja Felix seisoi ujona taka-alalla — miksi viittasitte hänelle ja sanoitte haluavanne hänet sitä pitelemään?»

»Mrs Jethway, te ajattelette aivan väärin! Minä pidin hänestä enemmän kuin muista — senvuoksi minä halusin saada hänet sen tekemään. Hän oli kohtelias ja sievä — minä pidin häntä aina sellaisena — ja hän miellytti minua.»

»Miksi sitten sallitte hänen suudella itseänne?»

»Se on erehdys; ihan varmaan se on erehdys!» huudahti Elfride epätoivosta itkien. »Hän tuli taakseni ja yritti minua suudella, ja siitä syystä minä sanoin hänelle, ettei hän saanut enää milloinkaan tulla näkyviini.»

»Mutta te ette kertonut asiaa isällenne ettekä kenellekään, kuten olisitte varmaan tehnyt, jos piditte tekoa sellaisena loukkauksena, joksi sitä nyt kuvailette.»

»Hän pyysi minua olemaan sanomatta, ja minä typerästi kylläkin tottelin. Toivoisin nyt, etten olisi niin menetellyt. Enpä ole osannut odottaa, että minua rangaistaan hyvästätyöstäni. Lähtekää, olkaa hyvä, mrs Jethway.» Tyttö asetti nyt jyrkän vaatimuksen.

»Niin, te hylkäsitte hänet säälimättömästi, ja hän kuoli. Ja ennenkuin hänen ruumiinsa ehti kylmetä, te jo otitte toisen. Sitten te huolettomasti lähetitte hänet asioilleen ja otitte kolmannen. Ja ellette pidä tuota minään, miss Swancourt», jatkoi hän, lähemmäksi astuen, »niin muistakaa, että se johti asioihin, jotka olivat varsin vakavia. Oletteko jo unohtanut suunnittelemanne karkaus-avioliiton? Te matkustitte Lontooseen ja palasitte seuraavana päivänä olematta naimisissa, ja siinä on häpeätä kylliksi pilaamaan naisen hyvän nimen, vaikka se ei olisikaan läheskään niin kuuluva kuin teidän. Kenties olette sen unohtanut; minä en ole. Häilyväisyys rakastajaan nähden on paha asia, mutta häilyväisyys sen jälkeen, kun on näytellyt aviovaimon osaa, on rivoutta.»

»Tuo on väärämielinen, julma valhe! Älkää sanoko niin, älkää sanoko!»

»Tietääkö uusi miehenne tuon asian? Luulenpa, ettei tiedä, sillä muuten hän ei olisi teidän miehenne! Sen verran kuin tarinasta tiedettiin, sen verran siitä vieläkin kuiskaillaan lähiseuduilla; mutta minä tiedän enemmän kuin kukaan muu, ja mitä syytä minulla on armahtaa teidän rakkauttanne?»

»Minä uhmaan teitä!» huusi Elfride raivoissaan. »Sanokaa vain kaikki, mikä voi minua tuhota; pankaa kielenne käyntiin; minä kehoitan teitä! Minä uhmaan teitä, parjaavaa naista! Kas, tuollapa hän tuleekin.» Hänen äänensä vavahteli ankarasti, kun hän lehvien lomitse näki rakastamansa Knightin saapuvan, hattu kädessään. »Sanokaa se hänelle heti; minä sen kyllä kestän.»

»En sano sitä nyt», virkkoi vaimo häviten polun käänteen taa.

Viimeiset kiihtyneet sanat olivat kohottaneet punan Elfriden poskiin. Nyt hän nopeasti pyyhki kyynelensä ja asteli kauemmaksi, joten Knightin hänet saavuttaessa mielenliikutuksen jäljet olivat melkein täydellisesti hävinneet hänen kasvoistansa. Knight laski hatun hänen päähänsä, tarttui hänen käteensä ja veti sen kainaloonsa.

Heidän oli määrä jo ylihuomisin lähteä St. Leonardiin, ja Knight näytti päättäneen olla tänä päivänä mahdollisimman paljon Elfriden seurassa. He kulkivat pitkin laaksoa. Oli se syksyn aika, jolloin aivan tavallisen istutuksen lehvistö hyvin kykenee kilpailemaan taiteilijan paletin väriloiston kanssa. Kaikkein hohtelevimpina esiintyvät pyökit, joiden värit vaihtelevat oksien kärjissä ilmenevästä ruosteenpunaisesta aina sisempänä loistavaan kirkkaaseen keltaiseen asti; nuoret tammet ovat yhä viheriät, skotlanninkuuset melkein siniset; toisten lajien täplät siellä täällä tuovat tauluun kastanjanruskeita ja purppuraisia läikkiä kaikin eri vivahduksin.

Joki virtasi siinä kohden yli laakakivien, jotka sellaisinaan olisivat kelvanneet katukäytävään, mutta joita erottivat erisuuruiset ja epäsäännölliset välipaikat. Kesän kuivuus oli kaventanut veden kristallinkirkkaaksi juovaksi, joka poimutteli talvisen virran kallioisessa uomassa. Knight tunkeutui pensaikon läpi, joka tässä kohden melkein peitti joen näkyvistä, ja juoksi kuivalle pohjalle.

»Elfride, enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista näkyä!» huudahti hän. »Pähkinäpuut muodostavat virran yli kohoavan holvin, ja permanto on mainiosti kivetty. Paikka muistuttaa luostarin holvikäytävää. Sallikaahan auttaa teidät tänne.»

Hän auttoi Elfrideä pääsemään pensaikon halki alas kiville. Sitten he yhdessä kävelivät pienen, suunnilleen jalankorkuisen ja -levyisen putouksen luo ja istuivat sen ääreen laakakiville, jotka yhdeksän kuukauden aikana piilivät kihisevän kuohun alla. Heidän jalkojensa vieritse lirisi ohut vesijuova, joka yksin oli kertomassa tämän lehväkatteisen holvin tarkoitusta ja syytä, kulkien kaarrellen edelleen ja häipyen varjoon.

Katseltuaan kaikkea tuota Knight nojasi kyynäspäähänsä ja silmäili kriitillisin katsein Elfrideä.

»Eikö tuollainen upea hiusaarre hupene sekin ohueksi vuosien vieriessä kahdeksastatoista kahdeksaankolmatta?» kysyi hän vihdoin.

»Ei, ei!» virkkoi Elfride vikkelästi, ilmeisesti ollenkaan haluamatta ottaa omakseen ajatusta, jonka ankaraa vastenmielisyyttä miesten lienee vaikea käsittää. Sitten hän lisäsi, epämieluisan tunteen yhä ollessa mielessä kytemässä: »Luuletteko tosiaankin, että runsaat hiukset ohentuvat helpommin kuin keskinkertaiset?»

»Luulen, todellakin. Minä uskon — olenpa melkein varmakin siitä — että jos voitaisiin saada asiaa koskevia tilastollisia tietoja, niin havaittaisiin, että niillä henkilöillä, joiden hiukset ovat kehnot, on alkujaan ollut runsas tukka, ja että ne, joilla alunpitäen on vain kohtalainen määrä, säilyttävät sen suuremmitta vaurioitta.»

Elfriden huolet sijaitsivat hänen kasvoissaan samoinkuin hänen sydämessäänkin. Naishenkilölle on kenties yhtä kauheata ajatella kauneutensa katoamista kuin maineensa menettämistä. Joka tapauksessa hän näytti yhtä synkältä kuin konsanaan päivän kuluessa.

»Ei pidä olla niin huolissaan pelkän henkilökohtaisen kaunisteen vuoksi», sanoi Knight, äänessä hieman sitä ankaruutta, joka oli ollut alinomainen, ennenkuin Elfride vietteli hänet leppoisaksi.

»Minun mielestäni on naisen velvollisuus olla niin kaunis kuin voi. Jos olisin oppinut, mainitsisin tässä yhteydessä erään roomalaisen kirjailijanne lauselman. Minä tiedän, että sellainen kohta on olemassa, sillä isä on siihen viitannut.»

»'Munditiae, et ornatus et cultus’ jne — sitäkö tarkoitat? Se on eräs Liviuksen kohta, joka ei millään muotoa asiaa puolusta.»

»Ei, se ei ole se.»

»Olkoon sitten; minulla näet ei ole halua alkaa jälleen kinastella, Elfie. Voitteko arvata, mistä syystä?»

»En, mutta olen iloinen sen kuullessani», virkkoi Elfride mietteissään. »On kamalaa, kun puhutte sillä tavalla. Millaisen pahan nimen heikkouteni ansainneekin, minun täytyy joka tapauksessa vilpittömästi tunnustaa, että minua kauhistuttaa ajatella tukkani milloinkaan ohentuvan.»

»Tietysti; herkkätunteinen nainen menettää mieluummin järkensä kuin kauneutensa.»

»En välitä, vaikka ivailette ja minua säälimättömästi tuomitsette. Minä tiedän, että tukkani on kaunis; kaikki sanovat niin.»

»Kallein miss Swancourt», vastasi Knight hellästi, »minä en ole väittänyt vastaan. Mutta tiedättehän, mitä on sanottu kauniista näöstä ja kauniista teosta?»