Part 22

»Lady Elfriden ja nuoren neidin, joka nyt on elossa. Samat hiukset ja silmät; mutta miss Elfriden äiti oli koko joukon tummempi.»

»Elämä on merkillinen juttu», sanoi William Worm mietteissään. »Jos näet lordin arvo olisi siirtynyt naisille eikä miehille, niin miss Elfride olisi lordi Luxellian — lady, tarkoitan. Mutta toisinpa kävi; hän ei ole lain mukaan ollenkaan Luxellianin sukuun kuuluva, vaikka evankeliumin mukaan olisikin.»

»Nähdessäni, kuinka miss Elfride hyväili pikku ladykultia», virkkoi Simeon, »minä ajattelin, että yhtäläisyyttä oli olemassa; mutta se kai oli vain unennäköäni, sillä vuodet ovat varmaan muuttaneet suvun vanhaa muotoa.»

»Nyt me vielä siirrämme nämä kaksi ja sitten kotiin», pisti väliin John Smith, virkistäen, kuten mestarin sopikin, miesten työintoa, jonka jutteluhalu oli ollut vähällä kerrassaan masentaa. »Olutpullon, jota emme nyt tarvitse, jätämme tänne huomiseen; enpä luule kenenkään näistä edesmenneistä sielu-paroista siihen koskevan.»

Niin päättyi päivän työ, ja seurue vetäytyi pois rauhallisten vainajien tyyssijasta sulkien vanhan rautaoven ja lyöden lukon äänekkäästi valtavaan kuparisalpaan — siten suotta voimallisesti salvaten sisään olennot, jotka eivät pakenemista ajatelleetkaan.

XXVII

Rakkauden surmaa usein pelkkä aika — vielä useammin poissaolo. Viimeksimainittu seikka vaikutti Elfride Swancourtiin sitä voimallisemmin, kun uusi tulija oli edellistä melkoisempi mies. Hänen Knightiltä saamiensa opettavaisten ja hivelevien nuhteiden rinnalla tuntui Stephenin yleinen miellyttävyys laimealta; Knightin pidättyväisyyden rinnalla vaikutti Stephenin alinomainen purkautuvaisuus liikatunteelliselta. Elfride oli alkanut huokailla jotakin korkeampaa miessukupuolen ilmestymää. Stephen ei ollut riittävässä määrässä mies.

Elfriden luonnonlaadussa kenties piili taipumus epävakaisuuteen — mutta niiden silmissä, jotka tarkastelivat samaista luonnonlaatua pitämättä ollenkaan lukua tuosta epävakaisuudesta, se ilmeni taipuvaisuudessaan ja herkässä myötätuntoisuudessaan mitä erinomaisimpana. Se seikka, ettei Stephenin ollut onnistunut voittaa hänen sydäntänsä pysyväisesti johtui osalta siitäkin, että hän liian pelokkaasti moitti itseänsä — keino, joka tunneherkissä miehissä herättää nimenomaisempaa kiintymystä kuin itsensä ilmeinen tehostaminen, mutta auttamattomasti johtaa tuntehikkaimman naisen väheksymään sen käytttelijää. Mies lakkaa olemasta suoranaisesti vallitsevassa asemassa, nainen alkaa moitiskella; jokapäiväinen, mutta samalla varsin valitettava tosiasia näet on, että hentoisempi olento harvoin osaa antaa oikeata arvoa luonnollisen täydennyksensä puolelta saamalleen hyvälle kohtelulle. Stephenin vanhempien olon ja elämän alinomainen näkeminen vaikutti tietysti sekin hieman Elfriden menettelyyn. Sellaisille tytöille köyhyys kenties ei merkitse rikosta, kuten kaikille maailmallisemmille ihmiskunnan jäsenille, mutta se on sittenkin rikos sikäli, että sievät ja hienostuneet käytöstavat harvoin viihtyvät sellaisessa ilmakehässä. Harvoille vanhojen sukujen naisille voidaan saada selväksi, että hieno sielu voi piillä työmekon peitossa, ja mies, joka yleisesti tunnetaan aivan tavalliseksi ja on sellaiseen verhoon puettu, on heidän silmissään maan matonen. John Smithin karheat kädet ja vaatteet, hänen puolisonsa puheenparsi, heidän rajoitetut varansa olivat alinomaa Elfriden havaittavina ja vaikuttivat vieroittavasti.

Saavuttuaan kotiin tuon meren rannalla sattuneen vaarallisen seikkailun jälkeen Knight oli tuntenut itsensä pahoinvoivaksi ja oli melkein kohta vetäytynyt huoneeseensa. Nuori lady, joka oli kouraantuntuvalla tavalla häntä auttanut, teki samoin, mutta ilmaantui jälleen näkyviin, moitteettomasti puettuna, kello viiden tienoissa. Hän vaelteli rauhattomana talossa, mutta hänen levottomuuteensa ei ollut syynä kestetty mielen jännitys. Myrsky, joka oli temmannut puun juurinensa, oli vain taivuttanut kaislaa, ja kun Knight oli pelastunut, olivat kaikki tapahtumaa koskevat syvemmät ajatukset hänen mielestänsä haihtuneet. Se molemminpuolinen tunnustus, jota se oli jouduttanut, askarrutti paljoa kauemmin hänen ajatuksiansa.

Elfriden rauhattomuus johtui tuosta onnettomasta Stephenin kohtaamista koskevasta lupauksesta, joka palautui hänen eteensä alinomaa aaveen tavoin. Häneen vaikutti yhä painostavammin se havainto, että Stephen verrattuna Knightiin oli varsin vähäpätöinen. Hän ajatteli nyt, kuinka oikein hänen isänsä oli tehnyt neuvoessaan häntä Stephenistä luopumaan, ja hän pyrki nyt neuvoa noudattamaan yhtä intohimoisesti kuin oli aikaisemmin sitä karttanut. Nuoren mielen sävyä ei voine mikään muuttaa karummaksi siinä määrin kuin se huomio, että kyynillinen aika vähitellen saattaa kalleimmat ja voimallisimmatkin toiveet tyytymään joihinkin älynomaisiin laskelmiin, joita se on varhemmin halveksinut.

Sopimuksen aika tuli ja sen mukana käänne, ja käännettä seurasi romahdus.

»Jumala minulle anteeksi antakoon — minä en voi kohdata Stepheniä!» huudahti hän itsekseen. »Minä en rakasta häntä vähemmän kuin ennen, mutta minä rakastan mr Knightiä enemmän!»

Niin: hän oli pelastava itsensä joutumasta miehelle, joka ei hänelle sopinut — vannotuista valoista huolimatta. Hän oli totteleva isäänsä ja luopuva Stephen Smithistä. Niin näytti hänen häilyväinen päätöksensä saavan hyveen luonnetta.

Seuraavinakaan päivinä ei Knightin huulilta kuulunut nimenomaista tunnustusta. Kävelyretkiä ja kohtauksia, sellaisia kuin Smithin kesämajassa näkemä, sattui tuhkatiheään, mutta Knight kosiskeli häntä niin hellävaroin, että ainoastaan sellainen herkkä havainto kuin Elfriden voi siinä havaita kosintaa. Hänen aikansa alkoi nyt tosiaankin tuntua suloiselta. Hänen aikaisemmista teoistansa hävisi synnin leima tuokiotilojen vaikuttaessa vastustamattoman hurmaavasti. Se tosiasia, ettei Knight nimenomaisesti tahtoansa ilmaissut, ei ollut mikään haitta. Elfride, joka hänen tunteittensa väkivaltaisen ilmenemisen jälkeen tiesi, että rakkautta todellakin oli olemassa, koki sitä toistaiseksi mieluummin olemisena ja vältti mielellään puhumisen karkeampaa välinettä. Koska heidän tunteensa olivat pakostakin purkautuneet hieman ennen aikojaan, niin he molemmat sietivät vastavaikutuksen.

Mutta Elfride oli tuskin ehtinyt vapautua uskottomuutta koskevista omantunnonvaivoista, kun hänen kestettäväkseen tuli uusi kiusa. Hän pelkäsi, että Knight sattumalta kohtaisi Stephenin ja että hän itse joutuisi puheenaiheeksi.

Oppiessaan Knightin paremmin tuntemaan Elfride havaitsi, ettei Knight tiennyt mitään siitä, että Stephen oli ollut hänen edeltäjänsä, eikä aavistanutkaan, että hän oli aikaisemmin toiselle lupautunut. Tavallisissa oloissa Elfriden kieli oli varsin sukkela ilmaisemaan hänen mielensä koko sisältöä ja mieli kyllin avoin osoittamaan, mitä sydämen syvimmässä lippaassa piili. Mutta nyt oli tullut muutoksen aika. Elfride ei milloinkaan viitannutkaan siihen, että tunsi Knightin ystävän. Kun naiset ovat salamyhkäisiä, niin he ovat todellakin salamyhkäisiä, ja useimmiten käy niin, että toisen rakastajan ilmaantuminen heissä tuon omituisuuden herättää.

Karkaaminen oli nyt entistä pahempi peikko ja kasvoi niinkuin tarinan henki yhä suuremmaksi, kun yritti sitä manata. Hänen luontainen rehellisyytensä yllytti häntä suhtautumaan Knightiin luottavaisesti ja uskomaan, että hän tulisi jalomielisesti suomaan anteeksi; sitäpaitsi hän tiesi, että olisi pelkän politiikankin kannalta parempi ilmoittaa asia hänelle pian, jos aikoi sitä ollenkaan ilmoittaa. Mitä kauemmin hän sitä salasi, sitä vaikeammaksi oli ilmaiseminen muodostuva. Mutta Elfride siirsi toistaiseksi. Se kiihkeä pelko, joka nuorissa naisissa säestelee kiihkeätä rakkautta, oli niin voimallinen, ettei suvainnut vastakkaisen moraalisen voiman vaikutusta.

Suunniteltua uutta liittoa sopi pitää hänen isänsä ja äitinsä aivoituksena. Kirkkoherra muisti Elfriden luvanneen ilmaista hänelle saamansa sähkösanoman tarkoituksen ja kysyi sitä häneltä nimenomaisesti kaksi päivää kesämajassa sattuneen kohtauksen jälkeen. Elfride vastasi nyt peittelemättä.

»Minä olen ollut kirjevaihdossa Stephen Smithin kanssa siitä saakka kun hän lähti Englannista ja aina näihin asti», sanoi hän tyynesti.

»Mitä!» huudahti kirkkoherra kauhistuneena. »Vielä mr Knightinkin nähden?»

»Ei; kun huomasin pitäväni enemmän mr Knightistä, tottelin sinua.»

»Siinä teit hyvin, aivan varmasti. Milloin olet alkanut pitää mr Knightistä?»

»Tuota kysymystä minä en voi pitää sopivana, isä; sähkösanoman oli toimittanut laivatoimisto, ja sitä ei ollut lähetetty minun pyynnöstäni. Se ilmoitti sen aluksen tulon, jossa hän palasi kotiin.»

»Kotiin! Mitä, onko hän täällä?»

»On; kylässä luullakseni.»

»Onko hän yrittänyt tavata sinua?»

»Ainoastaan luvallisin keinoin. Mutta älä kysele minulta noin, isä! Se on kidutusta.»

»Minä sanon vain sanan vielä», vastasi mr Swancourt.

»Oletko hänet tavannut?»

»En ole. Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tällä hetkellä ole olemassa yhteisymmärrystä minun ja sen nuoren miehen välillä, josta et ollenkaan pidä, enempää kuin hänen ja sinun välillä. Sinä kehoitit minua unohtamaan hänet, ja minä olen hänet unohtanut.»

»Hyvä niin; vaikka et minua aluksi totellut, olet kuitenkin hyvä tyttö, Elfride, kun tottelet minua lopulta.»

»Älä sano minua hyväksi, isä», virkkoi Elfride katkerasti, »sinä et tiedä — ja mitä vähemmän eräistä seikoista puhumme sitä parempi. Ota huomioon, ettei mr Knight tiedä mitään toisesta. Surkeata, kuinka väärää on kaikki! Minä en tiedä, mihin joudun!»

»Asiain nykyisellä kannallansa ollen minä taipuisin sen hänelle ilmoittamaan tai en ainakaan olisi kovin huolissani siitä, ettei hän sitä tiedä. Hän havaitsi tässä äskettäin, että nuoren Smithin isä asuu tässä seurakunnassa — minkätähden olet sellaisen hämmingin vallassa?»

»En tiedä; mutta lupaa — minä pyydän, ettet hänelle ilmoita! Se olisi minun tuhoni!»

»Joutavia, lapseni! Knight on kelpo poika ja älykäs mies; mutta siitä huolimatta on mielestäni selvää, ettei hän ole sinulle mikään iso saalis. Hänenlaisensa miehet eivät ole aviomiehinä ollenkaan erinomaisia. Jos olisit viitsinyt odottaa, niin olisit voinut saada paljoa äveriäämmän miehen. Mutta muista, etten minä sanallakaan vastustele, jos hänestä pidät. Charlotte on mielissään, kuten tiedät.»

»Olkoon menneeksi, isä», virkkoi Elfride toivorikkain hymyin säestäen huokaustansa, »on ilahduttavaa tietää, että suostuessani hänestä pitämään teen sukuni mieliksi. Mutta minä en ole hyvä, en ollenkaan, kaukana, kaukana siitä!»

»Kukaan meistä ei ole hyvä, valitettavasti», vastasi hänen isänsä sukoillen, »mutta tytöille on taattu oikeus muuttaa mieltänsä, tiedäthän sen. Sen ovat tunnustaneet runoilijat ikimuistoisista ajoista. Catullus sanoo: 'Mulier cupido quod dicit amanti, in vento' —» Onpa muistini hatara! Mutta olipa miten tahansa, siihen sisältyy ajatus, että naisen rakastajalleen sanomat sanat ovat luonnollisesti tuuleen ja veteen kirjoitetut. Älä ole tuosta huolissasi, Elfride.»

»Ah, sinä et tiedä!»

He olivat seisoneet pihamaalla, ja nyt näkyi Knight astelemassa pitkin mutkaista polkua. Elfride kohtasi hänet paljoa keveämmin mielin; asiat olivat nyt suoremmat. Hänen häilyväisyydestänsä johtuva vastuu tuntui osalta siirtyneen hänen isänsä kannettavaksi. Mutta olihan vielä vaikeuksiakin.

»Kunpa hän olisi tietänyt, kuinka pitkälle olen mennyt Stephenin kanssa, ja siitä huolimatta sanonut, mitä sanoi, niin olisin paljoa onnellisempi!» Tuo oli hänen vallitsevana ajatuksenansa.

Iltapäivällä rakastavaiset lähtivät yhdessä ratsastamaan tunniksi tai pariksi. Vaikka he eivät halunneetkaan joutua nähtäviin, he kuitenkin havaitsivat välttämättömäksi kulkea ohi Itä-Endelstowin kirkon, johon lady Luxellian oli edellisenä päivänä haudattu ilman suuria saattojoukkoja.

Holvin portaat, kuten sanottu, olivat rakennuksen ulkopuolella, kirkonseinämällä. Satulassa ollen Knight ja Elfride voivat nähdä kirkkomaata ympäröivien pensaiden yli.

»Kas, holvi näyttää olevan yhä avoinna», sanoi Knight.

»Niin, se on avoinna», vastasi Elfride.

»Kuka on tuo mies siinä lähellä? Arvatenkin muurari?».

»Niin on.»

»Lieneekö hän John Smith, Stephenin isä?»

»Luultavasti», vastasi Elfride huolestuneena.

»Onko se mahdollista? Tekisipä mieleni tiedustella, kuinka hänen poikansa, minun laiskan suojattini laita on. Sen nojalla, mitä isänne kertoi, täytyy holvin olla mielenkiintoinen. Mitäpä, jos käymme siellä?»

»Luuletteko olevan syytä? Eikö lordi Luxellian liene siellä?»

»Se on varsin vähän todennäköistä.»

Elfride myöntyi, kun ei muutakaan voinut. Hänen sydämensä, jota aluksi oli kouristanut äkillinen pelko, rauhoittui, kun hän ajatteli John Smithin luonnonlaatua. Tuo rauhallinen, vaatimaton mies tulisi varmaan käyttäytymään aivan samoin kuin ennen hänen poikansa kanssa sattuneita lemmenseikkoja, jotka olisivat voineet luoda häneen hieman vaateliaampaa sävyä. Niinpä Elfride satulasta astuttuaan tarttui muitta mutkitta Knightin käsivarteen ja lähti hänen kerallansa hautojen yli ja välitse. Muurarimestari tunsi hänet ja nosti hattuansa kunnioittavasti kuten ainakin.

»Minä tiedän, että olette mr Smith, aikaisemman ystäväni Stephenin isä», sanoi Knight tarkasteltuaan Johnin ruskettuneita ja punakoita kasvoja.

»Niin, sir, taidanpa olla.»

»Kuinka poikanne nyt voi? Minä olen kuullut hänestä vain kerran hänen Intiaan lähdettyään. Luulenpa hänen puhuneen minusta — minä olen mr Knight; tutustuin häneen joitakin vuosia sitten Exonburyssä.»

»Epäilemättä. Kiitos kysymästä, Stephen voi varsin hyvin ja on Englannissa; hän on kotona. Sanalla sanoen, sir, hän on tuolla holvissa katselemassa kirstuja.»

Elfriden sydän lepatti kuin perhonen.

Knight näytti ylen hämmästyneeltä. »Sepä merkillistä», virkkoi hän hiljaa. »Onko hän tietänyt minun olevan paikkakunnalla?»

»Sitä en tosiaankaan tiedä, sir», vastasi John, joka olisi mielellään päässyt eroon pikemmin aavistamastaan kuin täysin käsittämästään selkkauksesta.

»Pitäisikö perhe tungetteluna, jos kävisimme holvissa?»

»Ei ollenkaan, sir; siellä on jo käynyt paljon väkeä. Se on tahallaan jätetty auki.»

»Lähdetään sinne, Elfride.»

»Minä pelkään, että ilma on ummehtunut», sanoi Elfride anovasti.

»Ei ollenkaan, armollinen neiti», sanoi John. »Me olemme valkaisseet holvit ja seinät sen avattuamme, kuten ainakin teemme, ja jälleen hautajaispäivän aamuna; se on raikas kuin aitta.»

»Mielelläni näkisin, että lähdette mukaani, Elfie; olettehan tekin alkujaan samaa sukua.»

»Minä en mielelläni käy paikoissa, joissa kuolema on niin painostavana läsnä. Minä seison hevosten luona sen ajan; ne voivat päästä irti.»

»Mitä joutavia! Enpä osannut aavistaakaan tunteittenne olevan niin haperoita, että jotkin vainajain maalliset jäännökset kykenevät niitä hämmentämään. Mutta jos tosiaankin olette niin arka, niin jääkää ulos kaikin mokomin.»

»Arka en ole; älkää sanoko niin.»

Elfride piteli onnettomana hänen käsivarttansa ajatellen, että kenties oli yhtä hyvä, jos asia tuli ilmi kymmenen minuuttia aikaisemmin, sillä Stephen tulisi varmaan saattelemaan ystäväänsä hevosen luo.

Holvi, jota valaisi ainoastaan pari kynttilää, oli aluksi niin pimeä, ettei voinut selvästi erottaa mitään. Kauemmaksi astuessaan Knight kumminkin havaitsi seinällä sijaitsevien tummien ryhmien edessä nuoren miehen, joka seisoi kirjoittamassa jotakin muistikirjaansa.

Knight lausui yhden ainoan sanan: »Stephen!»

Stephen Smith, joka ei ollut yhtä tietämätön Knightin olosta ja elämästä kuin Knight oli ollut häneen nähden, tunsi heti ystävänsä ja arvasi vaikeudetta, kuka hänen takanansa seisova kaunis nainen oli.

Stephen astui lähemmäksi ja puristi Knightin kättä, sanaakaan sanomatta.

»Miksi et ole kirjoittanut, poikani?» kysyi Knight, millään tavoin huomauttamatta Stephenille Elfriden läsnäolosta. Kirjailijalle Smith oli edelleenkin maalaispoika, jota hän oli suosinut ja opettanut, henkilö, jolle hän ei ajatellutkaan muodollisesti esitellä kihlattua morsiantansa.

»Minkätähden et ole minulle kirjoittanut?» kysyi Stephen.

»Niin tosiaan. Minkätähden en ole? Minkätähden emme ole? Siinä se kysymys, jota emme kykene milloinkaan tyydyttävästi ratkaisemaan ilman ikävänlaista puutteellisuutemme tuntoa. Minä en kumminkaan ole sinua unohtanut, Smith. Ja nyt, kun olemme kohdanneet toisemme, meidän on välttämättä kohdattava toisemme jälleen ja juteltava kauemmin kuin tässä voimme. Minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olet tehnyt. Minä tiedän, että olet menestynyt, ja sinun tulee minulle kertoa, miten.»

Elfride seisoi taka-alalla. Stephen oli kohta tajunnut tilanteen ja arvannut, ettei Elfride ollut kertaakaan maininnut hänen nimeänsä Knightille. Se tahdikkuus, jota Stephen yleensäkin osoitti väittäessään jyrkkiä tilanteita, oli hänen älyllisyytensä huomattavimpia piirteitä, ja siinä suhteessa hän oli verrattomasti etevämpi kuin Knight. Stephen siis päätti, jos mahdollista, saada kohtauksen päättymään rauhallisesti, Knightin enempää kuin Elfridenkään tunteita loukkaamatta. Hänen vanha Knightiin kohdistuva kiitollisuudentunteensa ei ollut kokonaan sammunut, ja Elfrideen kohdistuva rakkaus oli nyt luonteeltaan jalomielinen.

Mikäli hän uskalsi silmäillä Elfriden liikkeitä, hän havaitsi, että hänen oma käytöksensä tulisi määräämään Elfriden suhtautumisen: jos hän käyttäytyisi ikäänkuin vieras, niin Elfride tekisi samaten. Koska olosuhteet suosivat sellaista menettelyä, oli suotavaa olla varsin pidättyväinen myöskin Knightiin nähden, jotta kohtaus muodostuisi mahdollisimman lyhyeksi.

»Pelkäänpä, että minulla on liian vähän aikaa sellaiseenkaan huviin», sanoi hän. »Minä lähden täältä huomenna aamulla. Ja kun jo viikon tai parin kuluessa matkustan mannermaalle ja sitten Intiaan, niin minulta liikenee tuskin hetkeäkään.»

Tuon vastauksen aiheuttama pettymys ja tyytymättömät silmäykset koskivat Stepheniin yhtä kipeästi kuin Elfriden näkeminen. Ajan vähyyttä koskevat sanat olivat kirjaimellisesti todet, mutta niiden sävy oli kaukana siitä. Stephen olisi kovin mielellään jutellut Knightin kanssa niinkuin menneinä aikoina ja piti kuolettavana häviönä, että täytyi tahallaan sysätä luotaan ystävä naisen tähden, joka ei hänestä ollenkaan välittänyt.

»Sepä ikävää», virkkoi Knight toisin äänin. »Epäilemättä, jos sinulla on tärkeitä tehtäviä, niin niitä ei suinkaan sovi laiminlyödä. Ja jos tämä on meidän ensimmäinen ja viimeinen kohtauksemme, niin salli minun toivottaa sinulle menestystä kaikesta sydämestäni!» Knightin ääni kävi lausuman lopussa jälleen lämpöisemmäksi; ympärilläolevan näkymön juhlalliset vaikutelmat alkoivat häneen vaikuttaa poistaen hänen sydämestään sanojen aiheuttaman harmin, joka nyt tuntui lapselliselta. »Omituisessa paikassa me toisemme kohtaamme», sanoi hän silmäillen ympärilleen.

Stephen myönsi lyhyesti, ja syntyi vaitiolo. Mustat ruumiskirstut näkyivät selvemmin valkaistujen seinien ja holvipintojen taustalla. Tämä kohtaus jäi heidän kaikkien muistiin heidän tarinansa kumoutumattomana rajamerkkinä. Knight, mietteisiinsä vaipuneena, seisoi kumppaniensa keskellä, vaikka hieman heidän edessään, Elfride oikealla puolella ja Stephen Smith vasemmalla. Hänen oikealta puoleltaan virtasi sisään heikko valkea päivänvalo, ja seinällä olevien kynttilöiden kellervä hohde sai sen näyttämään sinervältä. Elfride, joka pelokkaana vetäytyi kohti sisäänkäytävää, sai osakseen eniten päivänvaloa, Stephen taas oli melkein kokonaan kynttilöiden valaisema, ja hänelle portaiden yläpuolelta näkyvä taivaankannen kappale oli pelkkä teräksensininen täplä eikä mitään muuta.

»Minä olen ollut täällä jo pari-kolme kertaa», sanoi Stephen, »Isäni näet on suorittanut täällä töitä.»

»Niinkö. Mitä sinä puuhailet?» kysyi Knight silmäillen Stephenin muistikirjaa ja kynää.

»Minä olen luonnostellut eräitä kohtia kirkossa ja sitten olen jäljentänyt joitakin kirstujen kansissa olevia nimiä. Vielä Englannissa asuessani minä olin useinkin sellaisissa askareissa.»

»Niin; epäilemättä. Ah, tuossa on lady Luxellian-parka, ellen erehdy.» Knight osoitti kevyestä silkkipuusta tehtyä kirstua, joka lepäsi uudessa komerossa kivialustalla. »Ja muut suvun jäsenet ovat tuolla. Keitä ovat nuo kaksi, jotka lepäävät aivan lähekkäin?»

Stephenin ääni hieman värähteli hänen vastatessaan: »Siinä ovat lady Elfride Kingsmore — syntyjään Luxellian — ja hänen puolisonsa Arthur. Minä olen kuullut isäni kertovan, että he — hän — karkasi hänen kanssaan ja että he menivät naimisiin vastoin vanhempien tahtoa.»

»Tässäpä lienee 'teidän ristimänimenne alkulähde, miss Swancourt?» sanoi Knight Elfriden puoleen kääntyen. »Ellen erehdy, kerroitte minulle sukunne haarautuvan kolme tai neljä sukupolvea sitten Luxellianeista?»

»Hän oli minun isoäitini», sanoi Elfride turhaan yrittäen kostuttaa kuivia huuliansa. Elfride muistutti siinä Guidon Magdalenaa hieman lapsellisempaan muotoon muovattuna. Hän käänsi kasvonsa syrjittäin Knightiin ja Stepheniin ja silmäili ulkoa näkyvää taivaanlakea, ikäänkuin hänen pelastuksensa olisi riippunut nopeasta sinne pääsemisestä. Hänen vasen kätensä lepäsi kevyesti Knightin käsivarrella, puolittain pois vedettynä, koska hän häpesi vaatia Knightiä itselleen vanhan rakastajansa nähden, mutta toisaalta ei halunnut hänestä luopuakaan — vain hänen käsineensä kosketti Knightin hihaa.

Keskustelussa ei tuntunut olevan elonvoimaa; se jatkui hajanaisten huomautusten muodossa. »Ajatus ajatuksen jälkeen johtuu mieleen tässä juhlallisesti seistessä», virkkoi Knight rauhallisesti. »Kuinka paljon onkaan kuolemasta sanottu aikojen kuluessa, ja kuinka paljon voimmekaan sitä itse ajatella! Voimmehan kuvitella jokaisen täällä lepäävän sanovan: 'Sinä nostit minut korkealle, jotta putoaisin sitä syvemmälle.’ Mitä seuraakaan sitten, Elfride? Minä muistelen tässä sadattatoista psalmia.»

»Niin, minä tiedän», sanoi Elfride ja jatkoi vieläkin hiljaisemmin äänin, ilmeisesti peläten, että jokin hänen tunteensa värittämä sana voisi kuulua Stephenin korvaan: 'Päiväni ovat kuin illan varjo, ja minä itse kuihdun pois kuin ruoho lakastuessaan’.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »lähdetään heidän luotansa. Tällaiset tapaukset tuntuvat pakottavan meitä väikkymään itsemme ulkopuolella, kaukana siitä särkyväisestä majasta, jossa asustamme, ja avartamaan tuntoamme siinä määrin, ettei ruumiillinen todellisuutemme ole siihen minkäänlaisessa suhteessa. Me silmäilemme sitä heikkoa ja vähäistä vartta, josta tuo runsas kasvu riippuu, ja kysymme 'Onko mahdollista, että sellaisella kyvyllä on niin vähäpätöinen perustus? Täytyykö minun jälleen palata jokapäiväiseen vaellukseeni tuohon ahtaaseen vankikoppiin, ihmisruumiiseen, missä ajallisuuden mietteet voivat minua kiduttaa? Eikö totta?»

»Epäilemättä», vastasivat Stephen ja Elfride.

»Tuntuupa väärältäkin, että tajuisen olennon mahdollisuudet suljetaan ruumiiseen, tuohon hauraaseen lippaaseen. Mikä muu heikentääkään tulevaisuuteen kohdistuvia suunnitelmia niinkuin tuo ajatus?... Mutta olipa miten tahansa, käännytään hilpeämmälle mielelle, sillä meillä jokaisella on vielä paljon suoritettavaa.»