Part 21

Stephen tunsi kohta tutun äänen, joka nyt soi rikkaampana ja täyteläisempänä kuin ennen. »Elfride!» kuiskasi hän itsekseen, nojaten nuoren puun runkoon. Hänen sydämensä oli tauota sykkimästä; hän karttoi etsimänsä selityksen löytämistä.

»Alkaa jälleen tuulla; saarni humisee!» virkkoi Elfride. »Kuuletteko sen? Lieneekö jo myöhäkin?»

Stephen lähti puun luota.

»Minä otan tulta ja katson», kuului mies sanovan. »Mennään kesämajaan, siellä on ilma tyyni.»

Tuo ääni kaikui Stephenin korvissa niinkuin pohjolan lintujen laulu niiden palattua kotimaahansa, vanhana tuttuna, jota ei ollut havainnut niin tutuksi, ennenkuin sen uudestaan kuuli.

He astuivat Belvedereen. Sen alaosan muodosti tiheänlainen rimaristikko, ja ylempänä oli ikkunoiden asemesta aukkoja.

Kuului tulenraapaisu, ja rakennuksen sisäpuolelta säteili kirkas valo. Samassa näkyi karkelevia lehdenvarjoja, runkojenvarjoja, hohtoisia juovia, läikkiä ja kipunoita ja hopeisia lankoja. Se herätti hyttysiä, jotka lensivät valoa kohti, toi näkyviin kirkkaita hämähäkinsiimoja ja häiritsi kastematojen rauhaa. Stephen ei huolinut tarkata noita ilmiöitä, vielä vähemmän ajan kulumista. Hän näki kesämajassa voimakkaasti valaistun kuvan.

Ensinnäkin ystävänsä ja opettajansa Henry Knightin, josta hän oli viimeksikuluneina aikoina vieraantunut; ei mistään muusta nimenomaisesta syystä kuin poissaolon, lisääntyvän iän ja eroavien kiintymysten vuoksi.

Hänen vieressään seisoi Elfride. Elfriden kasvot olivat nyt naisellisemmat kuin silloin, kun Stephen oli häntä omaksensa nimittänyt, mutta yhtä kirkkaat ja terveet kuin ainakin. Hänen runsaat, kauniit hiussuortuvansa olivat nekin ennallaan; kampaustapa vain oli hieman muuttunut.

Heidän otsansa olivat lähellä toisiansa, ja molemmat silmäilivät alas. Elfride piteli kelloansa, Knight toisella kädellä tulta toisen kiertyessä Elfriden vyötäisille. Osan kohtausta Stephen näki vaakasuorain ristikkorimain lomitse, jotka luurangon kylkiluiden tavoin leikkasivat heidän hahmojansa.

Knightin käsivarsi kiersi vieläkin kauemmaksi Elfriden vyötäisille.

»Puoli yhdeksän», sanoi Elfride hiljaisin äänin, jossa soi omituinen musiikki. Sen aiheuttajana oli nähtävästi iloinen tietoisuus siitä, että hän todellakin oli rakkauden esineenä.

Liekki pieneni ja sammui, ja kaikki peittyi pimeyteen, verrattomasti tiheämpään kuin ennen valon syttymistä. Stephen kääntyi pois, mieleltään masentuneena ja sairaana sydänjuuriaan saakka. Kääntyessään hän näki kesämajan takana toisella puolella epämääräisen hahmon. Hänen silmänsä tottuivat pimeään. Oliko tuo ihminen, vaiko taaja katajapensas?

Rakastavaiset nousivat, riensivät pois ja jatkoivat matkaansa kotiin päin. Epäselvä hahmo oli lähtenyt liikkeelle ja kulki nyt Smithin ohi. Henkilö oli niin tarkoin viittaan kääriytynyt, ettei hänestä erottanut mitään muuta kuin ääriviivat. Hahmo liukui ohi äänettömästi.

Stephen astui esiin, koska pelkäsi jonkin onnettomuuden uhkaavan toisia. »Kuka olette?» kysyi hän.

»Älä siitä huoli, kuka olen», kuului heikko kuiskaus viitan laskoksista. »Se, _mikä_ minä olen, tulee hänenkin olla! Minä taisin tuntea liiankin hyvin — ah, kuinka hyvin! — nuorukaisen, jonka sijan te ryöstitte niinkuin tuo tuolla nyt ryöstää teidän sijanne. Tahdotteko sallia hänen murtaa sydämenne ja saattaa teidät ennenaikaiseen hautaan niinkuin sen, joka oli ennen teitä?»

»Te olette mrs Jethway, luulen ma. Mitä täällä teette? Ja miksi puhutte niin hurjasti?»

»Siksi, että sydämeni on lohduton, ja kukaan ei siitä välitä. Käyköön samoin hänen, joka on onnettomuuden minulle tuonut!»

»Vaietkaa!» huudahti Stephen pitäen kaikesta huolimatta Elfriden puolta. »Hän ei loukkaa ketään tahallansa, ei milloinkaan! Kuinka olette tänne tullut?»

»Minä näin heidän tulevan polkua ja halusin katsoa, eikö hän ollut toinen heistä. Voinko olla häntä vihaamatta, kun ajattelen menneitä? Voinko olla häntä vartioimatta, kun muistelen poikaani? Voinko olla toivottelematta pahaa hänelle, kun toivoin pojalleni hyvää?»

Kumarainen hahmo lähti eteenpäin, kulki veräjästä ja painui vainion varjoihin.

Stephen oli kuullut, että mrs Jethway oli poikansa kuoleman jälkeen tullut vähämieliseksi, avuttomaksi naiseksi. Säälien häntä ajatellessaan Stephen unohti hänen kärsimänsä kuvitellut vääryydet, mutta ei Elfriden uskottomuuteen kohdistuvaa tuomiota. Se liittyi niihin tuntoihin, joita hänen äskeinen kokemuksensa oli synnyttänyt. Se tarina, jonka hänen näkemänsä pieni kohtaus oli kertonut, tuki onnettoman naisen mielipidettä, joka tosin oli voinut olla aikaisemmin pätemätön, mutta oli muuttunut varsin todeksi häneen nähden.

Hänen ruumistansa ja sieluansa ahdisti hiipivä epätoivo, joka oli hillittömästä tuskanpuuskasta yhtä kaukana kuin nälkäännääntyminen kuolettavasta laukauksesta. Se, mitä hän oli nähnyt, ei ollut ihan odottamatonta, sillä hän oli viimeksikuluneiden ahdistuksen päivien aikana taipunut selittämään epävarmuuden itselleen epäedulliseksi. Toivo oli vain tilapäisesti keskeyttänyt hänen alinomaista pahaa pelkoansa.

Hänen onnettomuutensa omituisena lisäseikkana oli sen merkillinen muoto. Se tosiasia, että hänen kilpakosijanansa oli Knight, jota hän oli ennen ihaillut, niinkuin nykyisinä aikoina vain harvoin mies toista ihailee, lisäsi suruun syvää valittelua ja ivantuntua molempiin. Henry Knight, jonka ylistystä hän oli alinomaa kaiuttanut Elfriden korviin, mies, jota kohtaan Elfride itse oli tuntenut mustasukkaisuutta, koska oli pelännyt hänen tähtensä menettävänsä Stephenin rakkautta, oli luultavasti voittanut hänet sitäkin helpommin niiden ylistysten vuoksi, joita esittämästä Stephen oli lakannut vasta Elfriden sitä vaadittua. Elfride oli vallinnut häntä kuin kuningatar tässä asiassa samoinkuin kaikissa muissakin. Vaikka Stephen olikin vain vilahdukselta nähnyt hänen käytöstänsä ja kuullut ainoastaan muutaman hänen lausumansa sanan, hän oli kumminkin ehtinyt huomata, että Knight oli aivan toisessa asemassa kuin hän. Jos Elfride oli Stephenille hymyillyt korkeudestansa, niin hän nyt näytti kunnioittaen seisovan Knightin jalustan ääressä.

Elfriden mielenmuutoksen äkillisyys oli sekin uuden kidutuksen aiheuttaja. Puolueeton tarkastelija voi sen selittää ainakin kahdella eri tavalla. Se voi johtua joko siitä, että hän oli yrittänyt pysyä uskollisena ensimmäiselle valinnalleen, kunnes nähty rakastaja ehdottomasti sysäsi syrjään muistetun, tai siitä, ettei hän halunnut menettää Stephenin rakkautta ennenkuin oli varma toisesta. Toiseen vaihtoehtoon sisältyvä vaikutin teki sen kumminkin Stephen Smithin mielestä kestämättömäksi selitykseksi, kun oli kysymyksessä Elfride.

Hän muisteli Elfriden hänelle kirjoittamia kirjeitä, joissa ei ollut mainittu sanaakaan Knightistä. On kuitenkin huomattava, että hän olisi voinut sen tehdä ainoastaan kahdessa kirjeessä. Toinen oli kirjoitettu suunnilleen viikkoa ennen Knightin saapumista. Vaikka Elfride ei siinä maininnutkaan Knightin luvanneen saapua, hänellä tuskin oli nimenomaista syytä jättää se tekemättä. Seuraavassa kirjeessä hän oli ohimennen Knightiin viitannut. Mutta sen kirjeen perille saapuessa Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt Bombaystä.

Stephen silmäili taivasta vasten kuvastuvaa läheisen kartanon tummaa hahmoa ja tunsi vihaavansa tätä paikkaa. Hän ei tuntenut asiaan liittyviä seikkoja, mutta yhdisti vaistomaisesti toisiinsa Elfriden häilyväisyyden, hänen isänsä naimisiinmenon ja heidän oleskelunsa lontoolaisessa seurapiirissä. Hän avasi puutarhan rautaveräjän yhtä hiljaa kuin tullessaankin ja lähti vainiolle. Sieltä hän voi nähdä vanhan pappilan, rakennuksen, joka yksin liittyi hänen itävän rakkautensa mieluisiin muisteloihin. Kääntyen alakuloisena pois paikasta, joka ei enää ollut se tyyssija, johon hänen ajatuksensa voivat kaukaa liitää, hän kääntyi kohti itäkylää saapuakseen isänsä kotiin ennenkuin ehtivät siellä mennä levolle.

Suorin tie kulki puiston halki. Hän ei pitänyt kiirettä. Onni käskee useinkin kiirehtimään, mutta murhe kaipaa harvoin erinomaista ponnistusta. Toisinaan hän pysähtyi matalalla riippuvien puunoksien alle, maahan tuijotellen.

Stephen seisoi siinä hämmentynein ajatuksin ja tylsin katsein, kun ilmassa kaikui heleä ääni kiiriskellen kauas eteenpäin. Se oli kellonääni itäisen Endelstowin kirkosta, joka sijaitsi alanteessa, kivenheiton päässä lordi Luxellianin kartanosta, puiston muurin sisäpuolella. Sitten tervehti hänen korvaansa toinen helähdys, edelliseen liittyen, ja vihdoin niitä kaikui enemmän, hitaana sarjana.

»Joku on kuollut», virkkoi hän ääneen.

Siellä soitettiin jonkun itäisen seurakunnan asujaimen kuolinkelloja.

Soitto kuulosti sikäli merkilliseltä, ettei sitä ollut aloitettu Endelstowin ja muiden naapuriseurakuntien yleistä tapaa noudattaen. Oli näet tavallista ilmaista kuolleen sukupuoli ja ikä erikoisen järjestelmän avulla. Kolmesti kolme lyöntiä merkitsi, että vainaja oli mies; kolmesti kaksi, että hän oli nainen; kahdesti kolme: poika; kahdesti kaksi: tyttö. Soiton säännöllisyys ilmaisi nyt, että kellot olivat jo soineet joitakin aikoja ja ettei Stephen ollut ollut kyllin lähellä kuullakseen soiton alkamista.

Vanhempiin kohdistuva hetkellinen pelko häipyi kohta. He olivat hänen lähtiessään olleet ihan terveet, ja jos jokin vakava sairaus olisi sattunut, niin tieto siitä olisi varmaan tätä ennen saavuttanut hänet. Mutta koska hänen tiensä johti kirkkomaan marjakuusien alitse, hän päätti ohimennen pistäytyä kellotapulissa puhutellakseen siellä olevaa Martin Cannisteria.

Stephen saapui kukkulan laelle ja oli taipuvainen luopumaan aikeestansa. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että keskustelu henkilön kanssa, jolle hän ei voinut ajatuksiansa ilmaista, pakostakin muodostui rasittavaksi. Mutta ennenkuin nuori mies ehti mitään päättää, hän näki puiden takaa hohtelevan kirkkaan valon, jonka säteet pujahtelivat kuin neulat marjakuusten tuuheiden oksien lomitse. Valo näytti tulevan kirkkomaan keskiosasta.

Stephen asteli konemaisesti eteenpäin. Kahden samaa tarkoitusta palvelevan paikan välillä ei voinut olla suurempaa eroa kuin tämän ja toisen kylän hautausmaan kesken. Täällä oli nurmikko hyvin hoidettu ja muodosti oikeastaan osan kartanon pihanurmea. Kukkia ja pensaita oli istutettu säännöttömästi kaikkialle, mutta ne harvat hautakummut, jotka olivat nähtävissä, olivat matemaattisen täsmälliset muodoltaan ja muistuttivat siloisuutensa vuoksi vasta-ajeltuja leukoja. Mitään muuria ei ollut; Jumalan pellon ja lordi Luxellianin vainion välille oli vain pystytetty säännöllisten välimatkojen päähän muutamia neliskulmaisia paasia. Niistä henkilöistä, jotka ajattelevat romanttisin tunnoin viimeistä olosijaansa, olisi luultavasti suurin osa valinnut tällaisen paikan mieluummin kuin minkään muun; vain harvat olisivat moittineet sen ylenmääräistä säännöllisyyttä ja olisivat asettaneet etusijalle naapuriseudun karun kukkulan, missä luonto esiintyi kaikessa alastomuudessaan.

Kirkkomaalta hohteleva valo näytti johtuvan jostakin kohdasta aivan läheltä maankamaraa, ja Stephen ajatteli sen voivan tulla kaivettavana olevassa haudassa riippuvasta lyhdystä. Lähemmäksi ehdittyhän hän kumminkin havaitsi valolähteen sijaitsevan kirkon seinämällä, oviaukon suulla. Hän kuuli ääniä, ja asian todellinen laita alkoi hänelle selvitä. Astuessaan luo Smith havaitsi vasemmalla puolellansa multakasan ja edessään porrasaskelmat, joilta multa oli poistettu ja jotka johtivat rakennuksen alle. Siinä oli kirkon pohjoislaivan alla sijaitsevaan avaraan hautaholviin johtava sisäänkäytävä.

Stephen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä avoinna. Hän astui pari askelmaa alaspäin ja kumartui katsomaan holviin. Se näytti olevan täynnä ruumisarkkuja, lukuunottamatta avointa keskipalkkaa, joka oli pidettävä vapaana, jotta päästiin holvin seinämille, missä kirstut sijaitsivat kivialtaissaan tai komeroissaan.

Holvia valaisivat seiniin kiinnitettyihin pitimiin pistetyt kynttilät. Astuttuaan vielä alemmaksi Stephen tunsi holvissa olevat henkilöt. Siellä oli hänen isänsä, muurarimestari, eräs toinen muurari, Martin Cannister ja pari-kolme nuorta ja vanhaa työmiestä. Rautakankia ja moukareita näkyi siellä täällä. Koko seurue istui kirstujen kansilla — kirstut oli siirretty paikoiltansa, nähtävästi jonkin holvissa suoritettavan muutoksen tai laajennuksen vuoksi — syöden leipää ja juustoa ja juoden olutta haarikasta, joka kiersi mieheltä toiselle.

»Kuka on kuollut?» kysyi Stephen astellen alas holviin.

XXVI

Kaikkien katseet suuntautuivat tulijaan, ja vanhoja tapojansa noudatteleva seura silmäili Stepheniä tutkivasti.

»Kas, se on meidän Stephen!» virkkoi hänen isänsä seisaalleen nousten. Sitten hän ojensi oikean kätensä tervehdykseen, vasemmassa yhä pidellen vaahtoista haarikkaa. »Äitisi odottaa sinua — ajatteli sinun saapuvan ennen pimeän tuloa. Mutta jääthän tänne tuokioksi, niin menemme yhdessä? Minä olen tehnyt, mitä tänään oli tehtävä, ja ajattelin tästä kohta lähteä.»

»Tosiaankin, master Stephen. Hauskaa tavata jälleen näin pian, master Smith», virkkoi Martin Cannister hilliten sanoissaan ilmenevää iloisuutta kasvojensa ankaralla levollisuudella saadakseen tuntonsa mahdollisimman hyvin sointumaan hautaholvin juhlallisuuteen.

»Samaa sinulle, Martin, ja sinulle, William», vastasi Stephen nyökäten toisille, joiden oli pakko tyytyä vastaamaan tervehdykseen vain ystävällisesti rypistämällä silmäkulmiansa, koska näet heidän suunsa olivat täynnä leipää ja juustoa.

»Entä kuka on kuollut?» kysyi Stephen uudelleen.

»Lady Luxellian raukka, niinkuin meidän kaikkien kerran kuolla pitää», vastasi muurari. »Niin, ja me tässä laajennamme holvia tehdäksemme tilaa hänelle.

»Milloin hän kuoli?»

»Tänään, varhain aamulla», vastasi hänen isänsä ikäänkuin jotakin vanhaa asiaa muistellen. »Niin, tänä aamuna. Martin on soittanut siitä lähtien melkein lakkaamatta. Sitä saattoikin odottaa. Hän oli hyvin heikko.»

»Niin, tänä aamuna se lähti, se sielu-parka», puuttui puheeseen muurari, ihmeen vanha mies, jonka nahka näytti siinä määrin liian väljältä hänen ruumiillensa, ettei tahtonut ollenkaan pysyä kohdallansa. »Hänen täytyy nyt tietää, onko hän menossa ylös- vai alaspäin.»

»Kuinka vanha hän oli?»

»Ei enempää kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta kynttilänvalossa. Mutta päiväiseen aikaan hän varmaan oli ainakin neljänkymmenen.»

»Niin, yön tai päivän aika tekee kahdenkymmenen vuoden erotuksen, kun on puhe rikkaista vaimoihmisistä», huomautti Martin.

»Hän oli yhdenneljättä», sanoi John Smith. »Minä olen kuullut sen sellaisilta, jotka tietävät.»

»Eikö vanhempi!»

»Hän oli kovin huononnäköinen nais-raukka. Sopiipa sanoa, että hän oli kuollut jo vuosia sitten.»

»Kuten isävainajani tapasi sanoa: 'kuollut, mutta ei vain maahan varise’.»

»Minä näin hänet», virkkoi eräs työmies joidenkin paikoiltaan siirrettyjen kirstujen takaa, »minä näin hänet viime Valentininpäivänä. Lordin kanssa käveli käsi kainalossa. Minä ajattelin: 'kirkkomaahanpa olet menossa, jalo lady, vaikka et itse sitä ollenkaan aavista.»

»Lordi arvatenkin kirjoittaa kaikille muille lordeille antaen heidän tietää, että hän, joka oli olemassa, ei ole enää.»

»Se on jo tehty. Minä näin kimpun kirjeitä lähtevän matkaan, kun oli kulunut tunti kuolemasta. Olipa niissä kirjeissä ihmeen leveät mustat reunat — ainakin puolen tuuman levyiset.»

»Se on liikaa», huomautti Martin. »Eihän kukaan ihminen voi niin armottomasti surra, että puolen tuuman leveydeltä mustaa. Minä olen varma siitä, että ihmisten mielissä on hyvin kapea musta reunus, jos on mitään.»

»Häneltä jäi kaksi pientä tyttöä, eikö totta?» kysyi Stephen.

»Sievät tyttöset — jäivät nyt äidittömiksi.»

»Tapasivat tulla Swancourtin pappilaan leikkimään miss Elfriden kanssa, kun minä vielä siellä olin», kertoi William Worm. »Niin, niinpä tekivät!» Jälkimmäisen lauseen William liitti lausumaansa saadakseen siihen tarpeellista alakuloista sävyä, jota se sinänsä ei mitenkään voinut sisältää. »Niin», jatkoi Worm, »ylös he juoksentelivat ja alas; kaikkialla kirmailivat. Kovin ne pitivät Elfridestä. Niinpä niin!»

»Sanotaanpa, että pitivät hänestä enemmän kuin omasta äidistänsä», lisäsi eräs työmies.

»No, nähkääs, se on aivan luonnollista. Lady Luxellian oli heistä loitolla — oli sellainen unelias, etteivät lapset voineet hänestä pitää sillä iloisella tavalla, joka lapselle kuuluu. Vielä viime talvena minä näin miss Elfriden juttelevan ladyn ja lasten kanssa, ja miss Elfride pyyhki lasten nenät ylen huolellisesti — lady se ei ollenkaan havainnut sitä tarpeelliseksi, ja mikäs luonnollisempaa kuin että lapset kiintyvät ihmisiin, jotka ovat heidän parhaita ystäviänsä.»

»Olipa miten tahansa, se nainen on nyt ollut ja mennyt, ja meidän täytyy valmistaa hänelle sija», sanoi John. »No, pojat, juokaa oluenne, ja korjataan tämä nurkka, jotta pääsemme huomenna kohta päivän valjettua siirtämään seinää.»

Stephen kysyi, missä lady Luxellian tulisi lepäämään.

»Tässä», vastasi hänen isänsä. »Me siirrämme tämän seinän tuonnemmaksi ja rakennamme komeron, ja onhan meillä siinä ihan riittävästi tekemistä ennen hautajaisia. Kun lordin äiti kuoli, niin hän sanoi: 'Kuulehan, John, täytyy ryhtyä laajennustöihin, ennenkuin ketään muuta voidaan tänne enää haudata’. Mutta eipä hän arvannut, että se kävisi niin pian välttämättömäksi. Taitaa olla parasta siirtää ensin lordi George, vai mitä arvelet, Simeon?»

Hän osoitti jalallaan raskasta kirstua, jonka samettipeite lienee ollut alkujaan punainen, mutta jonka väri nyt oli tuskin erotettavissa.

»Niinkuin hyväksi näette, mestari John», vastasi ryppyinen muurari. »Lordi George rukka!» jatkoi hän silmäillen mietteissään valtavaa kirstua, »me olimme aikoinamme niin katkerat vihamiehet kuin ikänä voivat olla lordi ja tavallinen kuolevainen. Mies-parka! Toisinaan hän taputti minun olkapäätäni ja retuutti minua niin tuttavallisesti ja naapurillisesti kuin olisi ollut aivan tavallinen veikko. Niin hän toisinaan taputteli; mutta sitten hän taas hurjistui ja hänen uusien hampaittensa kultaiset sinkilät kiiltelivät auringonpaisteessa kuin messinkihaahlat, ja minä, vähäinen mies ja köyhä, en halunnut virkkaa sanaakaan. Sellainen herra hän oli toisinaan! Mutta kun sattui, niin minä pidin hänestä hyvinkin. Silloin tällöin, kun tulin silmäilleeksi hänen huimaa pituuttansa, minä ajattelin omia ajatuksiani: 'Kyllä on sinussa, lordi kulta, taakkaa meidän käsivarsillemme, kun kerran sinut laskemme Endelstowin kirkon laivan alle!»

»Entä kuinka oli?» kysyi eräs nuoremmista työmiehistä.

»Olihan siinä. Kolmen miehen paino valehtelematta.

Ja siihen lisäksi lyijyt ja tammet ja kahvat ja muut» — vanha mies iski kädellään kirstun kantta, niin että luut sisällä kalahtivat — »olipa selkäni taittua, kun minä kannoin häntä jalkopuolesta tänne alas. 'Onnetonta’, sanoin minä silloin tälle Johnille — eikö totta, John? — 'että toisen miehen kunnia näin riivatusti rasittaa toista miestä!’ Mutta niinkuin sanoin, minä sittenkin pidin lordista toisinaan.»

»Merkillistä ajatella», sanoi toinen, »että tämä Luxellianien suku, joka on sievästi koottu tänne saman katon alle, todellisuudessa on hajallansa, peninkulmien päässä toisistaan, otollisten lampaiden ja syntisten vuohten hahmoissa, eikö totta?»

»Totta kyllä, sitä ajatusta kannattaa pohtia.»

»Ja että mies, joka on lähtenyt ylöspäin, ei tiedä vaimostansa enempää kuin mies kuussa, jos näet vaimo on lähtenyt alaspäin. Ja että jokin onneton seilailee sieltä kuumasta paikasta päin ylhäällä pilvissä asustavaa onnellista eikä ollenkaan muista, että heidän ruumiinsa ovat koko ajan täällä ihan vieretysten.»

»Niin, ja onpa ajatus sekin, että minä voin tässä karskin lordi Georgen vierellä huutaa: 'Hei poikaseni!’ ja hän ei minua kuule.»

»Ja että minä tässä syön sipuliani ylen hienon lady Janen nokan edessä, ja hän ei haista mitään.»

»Miksikäs niiden kaikkien päät käännetään yhtäänne?» tiedusteli eräs nuori mies.

»Siitä syystä, että sellainen on hautausmaan laki, sinä yksinkertainen. Elävien lakina on se, että ihmisen pitää kävellä pää pystyssä, ja kuolleiden lakina on, että vainajien pitää maata idästä länteen. Jokaisessa yhteiskunnassa on omat lakinsa.»

»Muutamiin sielu-parkoihimme nähden meidän kumminkin täytyy se laki rikkoa. Käykäähän käsiksi», sanoi muurarimestari.

Niin he ryhtyivät jälleen työhönsä.

Kirstujen ulkomuodosta saattoi aivan selvästi nähdä, missä järjestyksessä ne oli holviin tuotu. Niissä, jotka olivat siellä olleet ainoastaan yhden tai kahden sukupolven ajan, koristeet olivat vielä jäljellä. Aikaisemmissa näkyi paljas puu ja joitakin risaisia kangaskappaleita. Vielä vanhempien kirstujen puuosat lepäsivät hajallaan komeron lattialla, ja kirstuna oli pelkkä lyijylaatikko, ja kaikkein vanhimmissa oli lyijykin halkeillut kappaleiksi osoittaen uteliaalle silmälle arkussa piilevän kourallisen tomua. Useiden nimikilvet olivat kiinni ihan löyhästi, käsin irroitettavissa, ja niiden kiillottomista pinnoista voi yhä vielä lukea vainajan nimen ja arvon.

Pään päällä kaareutuivat holvit joka suuntiin madaltuen seinillä, missä holvi oli vain niin korkea, että mies sopi seisomaan.

Georgen, neljännentoista paroonin, ja parin kolmen muun ruumiit, jotka kaikki olivat äskeisemmät kuin kirstujen suuri enemmistö, oli tilanpuutteen vuoksi sijoitettu holvin perälle eikä komeroihin, kuten muut. Komerot täytyi hajoittaa, jotta voitiin niiden taakse rakentaa kammio, johon ne piti lopullisesti sijoittaa. Stephen, jonka synkkään mielialaan paikka ja tapahtumat tuntuivat hyvin sointuvan, jäi vielä odottamaan.

»Simeon, muistathan lady Elfride rukan ja kuinka hän karkasi näyttelijän kanssa?» kysyi John Smith hetkisen kuluttua. »Minä luulen sen sattuneen siihen aikaan, jolloin isäni oli täällä suntiona. Katsotaanpa — missä hän on.»

»Täällä jossakin», sanoi Simeon silmäillen ympärillensä.

»Tässähän minä syleilen ladyä itseänsä.» Hän laski maahan kirstun kulman, jota oli nostanut, pyyhki kasvojansa, heitti kappaleen lahoa puuta toisen kirstun kannelle merkiksi ja jatkoi: »Tuossa on hänen miehensä. Siinä oli komea pari ja hyväsydäminen pari samalla kertaa. Minä muistan sen vielä aivan hyvin, vaikka olinkin silloin vain poikapahanen. Hän rakastui tähän nuoreen mieheen, ja heidät kuulutettiin jossakin Lontoon kirkossa. Hänen isänsä, vanha lordi, oli itse kuullut heitä kolme kertaa kuulutettavan, mutta ei havainnut hänen nimeänsä monien muiden joukossa. Mentyään naimisiin hän ilmoitti asian isällensä, joka kamalasti vihastui ja sanoi, ettei hän tulisi saamaan äyriäkään. Lady Elfride sanoi, ettei hän ajatellutkaan mitään saada; jos isä vain antaisi hänelle anteeksi, niin hän olisi tyytyväinen, ja mitä elatukseen tuli, hän sanoi mielellään näyttelevänsä miehensä kanssa. Siitä vanha lordi säikähti ja antoi heille talon, missä asua, ja ison puutarhan ja pellonkappaleen tai kaksikin ja vaunut ja hyvän joukon rahaakin. Niin, nais-rukka kuoli ensimmäiseen synnytykseen, ’ja hänen miehensä — joka oli ylen helläsydäminen ja olisi kuollut vaimonsa puolesta — meni päästään sekaisin ja mursi sydämensä (niin sanottiin). Joka tapauksessa heidät haudattiin samana päivänä — isä ja äiti — mutta pienokainen jäi elämään. Lordin perhe piti sittemmin miestä erittäin hyvänä ja hautasi hänet tänne vaimonsa kerällä, ja tuolla nurkassa hän nyt on. Seuraavana sunnuntaina oli hautajaissaarna, jonka kestäessä miehet moneen kertaan pyyhkäisivät silmiänsä ja kaikki naiset parkuivat ääneen.»

»Entä miten kävi lapsen?» kysyi Stephen, joka oli usein kuullut tarinan kappaleita.

»Hänet kasvatti hänen isoäitinsä, ja kaunis tyttö hän olikin. Ja hänen vuorostaan piti välttämättä karata hänenkin — apulaisen kanssa, joka nyt on kirkkoherra Swancourt. Sitten hänen isoäitinsä kuoli, ja arvonimi ja kaikki siirtyi kerrassaan toiselle sukuhaaralle. Kirkkoherra Swancourt tuhlasi koko joukon vaimonsa varoja, ja vaimo jätti hänelle miss Elfriden. Tuo karkaamisvillitys näyttää menevän perintönä suvuissa samoinkuin heikkomielisyys ja luuvalo. Ja noiden kahden naisen sanotaan olleen yhdennäköiset kuin kaksi hernettä.»

»Keiden kahden?»