Part 18
»Minä kannan sen matkanne määrään asti.» Hän otti kaukoputken Elfriden vastustelemattomista käsistä. »Se ei voi olla puolta peninkulmaa kauempana. Kas, tuolla on vesi.» Hän osoitti harmaata läikkää, joka tasaisena kuvastui taivasta vasten.
Elfride oli jo tähynnyt valtameren pinnalle, mikäli sitä oli näkyvissä, huomaamatta siellä mitään alusta.
He kulkivat toistensa seurassa, toisinaan joki välillänsä — se näet ei ollut hyvää miehen askelta leveämpi — toisinaan vierekkäin. Viheriä ruohomatto muuttui suoperäiseksi, ja he kiipesivät korkeammalle.
Toinen niistä harjanteista, joiden välissä he astelivat, kävi matalammaksi ja hävisi pian olemattomiin. Heidän oikealla puolellansa oleva sitävastoin kohosi yhä korkeammaksi heidän edetessään ja päättyi selvästi valoa vasten kuvastuvaan huippuun, ikäänkuin se olisi äkkiä sahattu poikki. Hieman kauempana puron uoma päättyi samalla tavalla.
He olivat saapuneet kohtaan, josta laaksoa ei enää näkynyt. Sen sijassa oli taivas ja loputon avaruus, ja suoraan heidän alapuolellansa — pienenä ja etäisenä — lepäsi valtameren rosoinen pinta.
Tässä saavutti pienen virran kuolema. Jyrkänteeltä alas syöksyttyään se hajaantui hyyhmäksi jo ennenkuin oli ehtinyt puolitiehen pudotessaan ja lankesi sateena ulkoneviin halkeamiin muodostaen niihin pieniä mätäspaikkoja. Pohjalle ehdittyään vesipisarat imeytyivät kallion murenemiin. Siinä oli joen loistoton loppu.
»Mitä te katselette?» kysyi Knight seuraten Elfriden katseen suuntaa.
Elfride katseli jäykästi erästä tummaa esinettä — lähempänä rantaa kuin horisonttia — jonka huipusta tulviva savu levisi harsona yli merenpinnan.
»Se on _Puffin_, pieni kesähöyry, joka kulkee Bristolin ja Castle Boterelin väliä», sanoi hän. »Minä uskon, että se on se. Katsokaahan! Annatteko minulle kaukoputken?»
Knight veti auki vanhanaikaisen, mutta voimallisen teleskoopin ja antoi sen Elfridelle, joka oli katsellut raukein silmin.
»Minä en voi sitä kannattaa», sanoi hän.
»Asettakaa se olkapäälleni.»
»Se on liian korkealla.»
»Kainalooni.»
»Liian matalalla. Katsokaa mieluummin te», virkkoi hän heikosti.
Knight kohotti kaukoputken ja liikutti sitä, kunnes _Puffin_ sattui näkökenttään.
»Niin, se on _Puffin_ — pieni alus. Minä näen sen kokan selvästi — lintu, jonka nokka on yhtä suuri kuin pää.»
»Näettekö kannen?»
»Odottakaahan hetkinen. Näen, aivan selvästi. Näenpä matkustajiakin tummina hahmoina sen valkoista pintaa vasten. Eräs heistä ottaa toiselta jotakin — arvatenkin kaukoputken — aivan niin, ja suuntaa sen tännepäin. Me olemmekin varmaan sangen näkyviä tässä taivasta vasten seisoessamme. Nyt näyttää siellä satavan, he pukevat ylleen päällysnuttuja ja kohottavat sateenvarjoja. Nyt he katoavat kannen alle — jäljellä on ainoastaan se, joka lainasi kaukoputken. Hän on hoikka nuorukainen ja katselee yhä meitä.»
Elfride kalpeni ja siirsi jalkaansa hieman levottomasti.
Knight laski kaukoputken.
»Luulenpa, että on parasta lähteä takaisin», sanoi hän. »Tuo pilvi, joka valaa sadetta heidän niskaansa, saavuttaa pian meidätkin. Mutta tehän näytätte sairaalta. Mitä tämä merkitsee?»
»Ilma vaikuttaa jollakin tavoin pahasti kasvoihini.»
»Nuo kauniit posket ovat kovin vaateliaat, pelkään mä», vastasi Knight hellästi. »Tämä ilma tekisi rusottaviksi nekin, jotka eivät ole milloinkaan ennen punaa tunteneet — kas vain millainen luonnon hemmoteltu lapsi!»
Elfriden väri palasi.
»Takanamme on sittenkin enemmän näkemistä», virkkoi Knight.
Elfride käänsi selkänsä alukselle ja Stephen Smithille ja näki, heitä ylemmäksi kohoavana, kukkulan oikeanpuolisen kohtisuoran etupinnan, joka ei ulottunut niin kauas merta kohti kuin laakson uoma, vaan oli näkyvissä koverana seinänä, joka taipui heistä käsin vasemmalle.
Valtavan kukkulan rakenne ilmeni luita ja ytimiä myöten tässä rappeutuvassa äärimmäisessä kohdassa. Sen muodostivat laajat tummanharmaan liuskakiven kerrostumat, johon ainoastaan varjo loi erilaisia vivahduksia.
Kallioiden ja vuorten laita on niinkuin henkilöiden: niissä on kaikissa yksilöllinen vaikutuksensa, joka ei riipu niiden todellisesta suuruudesta. Pienikin kallio voi vaikuttaa teihin voimallisesti, suuri ei ollenkaan. Se riippuu, kuten ihmisenkin ollessa kysymyksessä, kallion hahmosta.
»Minä en voi sietää tuon kallion muotoa», sanoi Elfride. »Se vaikuttaa kammottavalta ja saa minut värisemään. Lähdetään pois.»
»Osaatteko kiivetä?» kysyi Knight. »Jos osaatte, niin me nousemme polkua yli tuon kolkon vanhan veikon otsan.»
»Koetetaan», sanoi Elfride halveksivasti. »Olen minä jyrkempiäkin nousuja noussut.»
Siitä kohdasta, missä he olivat seisoneet, lähti ruohoinen polku kiertelemään jyrkänteen harjalle ja sieltä kukkulaa pitkin kohti sisämaata.
»Tarttukaa käsivarteeni, miss Swancourt», sanoi Knight.
»Minä pääsen paremmin ilman sitä, kiitoksia vain.»
Kun he olivat ehtineet neljänneksen matkaa, Elfride pysähtyi hengähtämään. Knight ojensi kätensä.
Elfride tarttui siihen, ja he nousivat lopun matkaa yhdessä. Saavuttuaan laelle he yhteisestä sopimuksesta istuutuivat levähtämään.
»Siunatkoon, kuinka korkealla!» huudahti Knight hengähdystensä välillä ja silmäili kauas merelle. Rinteen alla oleva putous näytti korkeudesta vain vaaksan kokoiselta.
Elfride katseli vasemmalle. Höyryalus oli jälleen täysin näkyvissä, ja kun ylhäältä näkyi merenpintaa paljoa avarammalti, niin se nyt tuntui olevan ihan lähellä rantaa.
»Tuon reunan tuolla puolen», sanoi Knight, »missä ei näytä olevan muuta kuin tyhjyyttä, on liikkuva jäykkä massa. Tuuli puskee kallion kylkeä vasten, syöksyy ylöspäin ja kohoaa suihkulähteen tavoin korkealle päittemme päälle, kierii kaarena ylitsemme ja hajautuu takanamme. Siinä on itse asiassa käännetty putous — yhtä täydellinen kuin Niagara, mutta nouseva eikä putoava ja ilmaa veden sijasta. Katsokaahan nyt.»
Knight heitti kiven kallionreunan yli. Kun se oli niin kauas ehtinyt, se kohosi ylös ilmoille niinkuin lintu, kääntyi takaisin ja putosi maahan heidän takanansa. He itse olivat täydessä tyvenessä.
»Venhe kulkee Niagaran poikki putouksen alla, missä vesi on ihan tyven pudonneitten määrien kuohuessa sen alapuolella. Me olemme aivan samassa asemassa ilmaputoukseemme nähden. Jos siirrytte viidenkymmenen askelen päähän, niin olette raikkaassa tuulessa. Mutta reunalla käy pieni vastavirta.»
Knight nousi ja kumartui reunan yli. Hänen päänsä oli tuskin ehtinyt reunalle, kun hänen hattunsa ikäänkuin imaistiin hänen päästänsä — se liukui hänen otsansa yli merelle päin.
»Siinä se vastavirta, josta puhuin», sanoi hän painuen pienen vallin taakse hattuansa hakemaan.
Elfride odotti minuutin; häntä ei kuulunut. Hän odotti toisen, mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään.
Putosi joitakin sadepisaroita ja sitten kokonainen sadekuuro.
Elfride nousi ja silmäsi reunavallin yli. Toisella puolella oli parin kolmen askelen levyinen tasanne, sitten lyhyt jyrkkä rinteen alku ja vihdoin itse jyrkänne.
Knight oli rinteellä, hattu päässään. Hän oli nelin ryömin yrittämässä kiivetä takaisin tasanteelle. Sade oli liottanut rinteen niljakkaaksi. Kevyt maaperän kostuminen teki sen liukkaammaksi kuin jos se olisi läpeensä kastunut. Sisäosat olivat vielä kovat ja kävivät pinnan kostuessa livettäviksi.
»Minun on vaikea päästä takaisin», sanoi Knight.
Elfriden sydän valahti lyijynraskaaksi.
»Mutta pääsettehän takaisin?» kysyi hän kiihkeästi.
Knight ponnisteli kaikin voimin pari-kolme minuuttia, kunnes hikipisarat alkoivat kihota hänen otsallensa.
»En, minä en pääse», vastasi hän.
Elfride poisti äkkinäisellä ajatuskäänteellä mielestään sen vaikutelman, että Knight oli hengenvaarassa. Mutta apuun hänen piti joka tapauksessa yrittää. Hän uskaltautui petolliselle rinteelle, nojautui suljettuun kaukoputkeen ja ojensi Knightille kätensä, ennenkuin viimeksimainittu havaitsi hänen liikkeitänsä.
»Elfride! Mitä teettekään?» huudahti hän. »Minä pelkään, että olette vain saattanut itsenne vaaranalaiseksi.»
Ikäänkuin hänen lausumansa todisteeksi he molemmat samassa luisuivat alemmaksi, ja sitten Knight jälleen pysähtyi. Hänen jalkansa puski äkkijyrkänteen reunalla olevaan ukonkiven möhkäleeseen. Siihen varautuen hän tuki Elfrideä, jonka pää oli jalan verran alempana rinteen reunaa. Elfride oli pudottanut kaukoputken; se vieri jyrkänteen reunalle ja hävisi alailmoihin.
»Pitäkää kiinteästi minusta kiinni», sanoi Knight.
Elfride kietoi käsivartensa hänen kaulaansa niin kiinteästi, että hänen oli mahdoton pudota, jos vain Knight seisoi paikallaan.
»Älkää hämmentykö», jatkoi Knight. »Niin kauan kuin varaudumme tuohon möhkäleeseen, olemme täydessä turvassa. Odottakaa hetkinen; minä ajattelen, mitä tässä on paras tehdä.»
Hän kääntyi katsomaan alapuolellansa oleviin pyörryttäviin syvyyksiin ja tarkasteli asiain tilaa.
Kaksi silmäystä riitti hänelle kaamean selvästi osoittamaan, kuinka oli laita. Elleivät he voineet täsmällisesti kuin koneet nousta rinnettä ylös, he joutuisivat piankin luisumaan yli jyrkänteen reunan syvyyteen.
Oli siis välttämätöntä, että hän sai hengähtää ja kerätä voimia, jotka hänen edelliset ponnistuksensa olivat häneltä vieneet. Hän odotti hiljaa, silmäillen vihollista kasvoihin.
Lähiseutujen asukkaat sanoivat tuon hirvittävän luonnollisen seinämän harjan kohoavan seitsemänsataa jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Tarkat mittaukset olivat osoittaneet, ettei puuttunut jalkaakaan kuudestasadasta viidestäkymmenestä. Yksi ainoa länsirannikon kohta voittaa sen korkeudessa, mutta ainoastaan muutamalla jalalla — Great Orme’s Head Caernarvonshiressä.
Tämä huomattava rantakallio ei kumminkaan muodosta mitään ulkoreunaa — sen molemmilla puolilla sijaitsevat uloimmat niemekkeet ovat paljoa mahtavammat. Kallion horisontaalinen läpileikkaus ei siis suinkaan ole ulkoneva, vaan kovera. Meri, joka vyöryttelee aaltojansa suoraan Pohjois-Amerikan rannikolta, on tosiaankin uurtanut kallion keskiosaa, joten kalliojättiläinen seisoo kääpiömäisten tukijoittensa takana. Omituisena seikkana on vielä mainittava, ettei kukkulalla, onkalolla eikä jyrkänteellä ole minkäänlaista nimeä. Senvuoksi minä nimitän jyrkännettä Nimettömäksi kallioksi.
Sen korkeuden aiheuttamaa kaameutta lisäsi sen mustuus. Ja noihin tummiin kasvoihin olivat vielä tuhannet länsituulet luoneet jonkinlaista härmää, jota tuntui leijuvan ilmassakin herättäen kauhuntuntoa hengittäjässä.
»Tuo kvartsinkappale, joka jalkaani tukee, on ihan kallion reunalla», virkkoi Knight keskeyttäen vaitiolon jäykkäin stoalaisten mietteittensä jälkeen. »Nyt teidän tulee menetellä seuraavalla tavalla. Kiivetkää ruumiini varassa ylöspäin, kunnes jalkanne ovat olkapäilläni. Kun olette siihen asti ehtinyt, niin luullakseni voitte kavuta tasanteelle.»
»Entä mitä te teette?»
»Odotan, kunnes te juoksette etsimään apua.»
»Minun olisi pitänyt tehdä se heti, eikö totta?»
»Minä olin liukumassa enkä luultavasti olisi ilman teidän painoanne saavuttanut mitään tukikohtaa. Mutta suotta tässä puhumme. Olkaa rohkea, Elfride, ja kiivetkää.»
Elfride valmistautui nousemaan sanoen: »Tätä silmänräpäystä minä aavistelin silloin tornissa ollessamme. Minä ajattelin, että se oli tuleva!»
»Tässä ei ole aikaa taikauskoon», sanoi Knight. »Jättäkää kaikki sellaiset ajatukset.»
»Minä teen niin», vastasi Elfride nöyrästi.
»Astukaa nyt jalkanne minun käteeni; sitten toinen. Kas niin — hyvin tehty. Nojatkaa olkapäihini.»
Elfride sijoitti jalkansa hänen kätensä muodostamaan tukikohtaan ja oli kyllin korkealla päästäkseen näkemään kukkulan pinnan äyrään toisella puolen.
»Voitteko nyt kiivetä tasanteelle?»
»Pelkään, etten voi. Minä koetan.»
»Mitä näette?»
»Kalliorinteen.»
»Mitä siinä?»
»Kanervaa ja hienoa ruohoa.»
»Ettekö näe mitään muuta — miestä tai jotakin inhimillistä olentoa?»
»En ketään.»
»Koettakaa nyt päästä ylemmäksi. Näettehän tuon mättään yläpuolellanne. Tarttukaa siihen kiinteästi, mutta älkää siihen ehdottomasti varautuko. Astukaa sitten olkapäilleni; minä uskon, että siten pääsette ylös.»
Elfride teki vapisevin jäsenin niinkuin käskettiin. Knightin käytöksen yliluonnollinen levollisuus ja juhlallisuus vaikuttivat häneen antaen hänelle rohkeutta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän ponnistautui hyppyyn Knightin hartioilta ja pääsi ylös.
Sitten hän kääntyi katsomaan taaksensa.
Onnettomuudeksi oli hänen ponnistuksensa Knightin oman painon lisäksi tullen liikaa sille kvartsinkappaleelle, joka oli jalan tukena. Tuo kappale oli alkujaan vieraana lisänä tukeutunut suunnattomiin mustiin kerrostumiin, ja satojen vuosien sateet olivat vähitellen sitä kulutelleet ja irroitelleet, niin että se nyt oli jokseenkin löyhässä.
Se liikkui. Knight tarttui molemmin käsin hänen ulottuvillaan olevaan mättääseen.
Kvartsinkappale, joka oli hänet pelastanut, oli nyt ihan hyödytön. Se vierähti pois näkyvistä samoihin alailmoihin, jotka olivat nielleet kaukoputken.
Toinen niistä mättäistä, joihin hän nyt varautui, lähti irti juurinensa, ja Knight alkoi seurata kvartsimöhkälettä. Hetki oli kamala. Elfride päästi tuskan huudon, taivutti päätänsä ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Mättäiden peittämän rinteen ja jättiläismäisen äkkijyrkän kallion välimaalla oli sarja sakaraisia kallionkielekkeitä, jotka muodostivat edellistä rinnettä jyrkemmän vierun. Tuuma tuumalta hitaasti liukuessaan niitä kohti Knight vihdoin epätoivoissaan tarttui alimpaan kasvimättääseen. Se pysähdytti hänen liukumisensa. Knight riippui nyt sananmukaisesti käsivarsiensa varassa, mutta kun vieru oli sangen loiva, se riitti vapauttamaan hänen käsivartensa osasta hänen painoansa, mutta ei suinkaan tarjonnut sellaista tasapintaa, joka olisi voinut hänet kannattaa.
Tästä kamalasta ruumiin ja mielen jännityksestä huolimatta Knightillä oli hetkinen aikaa tuntea kiitollisuutta. Elfride oli pelastettu.
Elfride makasi kyljellään hänen yläpuolellansa — sormet ristissä. Nähdessään Knightin jälleen pysähtyneen hän hypähti seisaalleen.
»Minä voin teidät pelastaa ainoastaan juoksemalla hakemaan apua!» huusi hän. »Kunpa olisin minä kuollut teidän sijastanne! Miksi yritittekään niin kovin minua pelastaa?» Hän käännähti pois lähteäkseen juosten etsimään apua.
»Elfride, kuinka pitkän ajan tarvitsette juostaksenne Endelstowiin ja takaisin?»
»Kolme neljännestuntia.»
»Se ei käy päinsä; minun käteni eivät kestä kymmentä minuuttia. Eikö ole ketään lähempänä?»
»Ei; ellei sattumalta joku ohikulkija.»
»Sellaisella ei olisi mitään keinoa minun pelastamisekseni. Eikö siellä ylhäällä ole mitään seivästä tai keppiä?» Elfride silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään muuta kuin kanervaa ja ruohoa.
Minuutti — kenties enemmänkin — kului kummankin vaietessa. Yht'äkkiä tuskan avuttomuus hävisi Elfriden kasvoista. Hän hävisi reunan yli pois Knightin näkyvistä.
Knight tunsi olevansa henkilöistyneen yksinäisyyden valloissa.
XXII
Karut kalliot, kaiken korkuiset, ovat yhtä yleisiä kuin merilinnut Exmoorin ja Land’s Endin välisellä rannikolla; mutta tämä sivuilta saarrettu ja ympäröity yksilö oli niistä kaikkein rumin. Niiden huiput eivät ole turvallisia ilmavirtojen tutkimispaikkoja, kuten Knight kauhukseen oli havainnut.
Hän piteli yhä kiinni vierusta — ei hurjan epätoivoisena, vaan sitkeän päättävästi, tahtoen mitä parhaimmin käyttää kaiken kestävyytensä määrän ja tehdä siten Elfridelle mahdolliseksi toteuttaa aikeensa, mikä se lieneekään ollut.
Hän oli nyt maailman lapsuusajan välittömässä läheisyydessä. Yhtäkään nykyisyydestä muistuttavaa lehteä tai hyönteistä ei ollut hänen ja menneisyyden välillä. Näiden mustien jyrkänteiden ja kaikkien elämän taisteluun osaaottavien olentojen jyrkkää vastakohtaisuutta ei ilmaissut mikään paremmin kuin viimeisillä tasanteilla tavattavien ruohojen, jäkälien ja kanervien harvalukuisuus.
Knight mietti, miksi Elfride oli niin äkkiä hävinnyt näkyvistä, mutta ei voinut ehkäistä sitä vaistomaista päätelmää, että hänellä tuskin oli enää toivomisen syytä. Mikäli hän voi asiaa arvostella, oli ainoana pelastuksen mahdollisuutena köyden tai seipään löytyminen, ja se mahdollisuus oli tosiaankin vähäinen. Näiden korkeiden rantahietikkojen maaperä oli jätetty siinä määrin viljelemättömäksi, että ne olivat peninkulmamääriä aitaamattomat ja että niillä tuskin milloinkaan kukaan kävi muulloin kuin koottaessa ja laskettaessa karjalaumoja, jotka löysivät niistä niukan ravintonsa.
Aluksi, kun kuolema tuntui epätodennäköiseltä, koska se ei ollut milloinkaan ennen ollut hänen vieraanansa, Knight ei voinut ajatella tulevaisuutta eikä mitään menneisyyteen liittyviä asioita. Hän voi vain jäykästi katsella Luonnon petollista yritystä, jonka tarkoituksena oli hänen tuhoaminen, ja kokea sitä ehkäistä.
Sen seikan nojalla, että kallio muodosti sisäpinnan suuressa lieriössä, jonka kärki oli taivaalla ja pohja meressä, hän voi nähdä äkkijyrkän pinnan kaartumassa kummallakin puolellansa. Hän silmäili alaspäin ja käsitti entistä selvemmin, kuinka tämä julma kallio häntä uhkasi.
Eräs niistä tavallisista asioiden yhteenpunoutumisista, joiden nojalla eloton luonto houkuttelee ihmismieltä sen hetkiseksi pysähtyessä epäröimään, Knightin silmien edessä oli kivettymä, kallion pinnasta hieman ulkonemassa. Se oli silmillä varustettu olento. Silmät, kuolleet ja kivettyneet, olivat häneen suunnatut. Se oli eräs niistä varhaisten aikojen kuoriaisista, joita nimitetään trilobiiteiksi. Knight ja tuo alkeellinen olento, jonka elämä oli sykähdellyt miljoonia vuosia aikaisemmin, näyttivät nyt kohdanneen toisensa kuollessaan. Hänen näkökentässään ei ollut mitään muuta sellaista olentoa, joka olisi milloinkaan elänyt ja pyrkinyt pelastamaan ruumistansa niinkuin hän nyt.
Olento edusti alhaista eläinkunnan astetta, sillä noiden lukemattomien liuskakerrostumien osoittamat tasanteet eivät olleet milloinkaan kantaneet älyä, joka olisi sen nimen ansainnut. Zoofyytit, nilviäiset ja kuoriaiseläimet olivat noiden muinaisten aikojen korkeimmat kehitysmuodot. Ne suunnattoman pitkät aikajaksot, joita jokainen noista kerrostumista edusti, eivät olleet tietäneet mitään ihmisen ylevyydestä. Ne olivat suuria aikoja, mutta myöskin vähäpätöisiä, ja vähäpätöiset olivat niiden jäännökset. Knight oli joutunut kuolemaan vähäpätöisen ympäröimänä.
Knight oli geologi; ja niin voimakkaasti vallitsee tottumus satunnaisia tilaisuuksia ohjaillen ihmisten ajatuksia, että hänen ajatuksellansa oli aikaa tuossa kauhistuttavassa tilanteessa yhdellä silmäyksellä havaita ne erilaiset näkymöt, jotka sijaitsivat tuon olennon aikakauden ja nykyisen välillä.
Aika sulkeutui hänen edessään kuin viuhka. Hän näki itsensä vuosien toisessa päässä, näkemässä alkua ja kaikkia välilläolevia vuosisatoja samalla kertaa. Hurjat, eläintennahkoihin puetut miehet, jotka puolustusta ja hyökkäystä varten pitelivät valtavia nuijia ja kärjellisiä keihäitä, kohosivat kalliosta kuin haamut tuomitun Macbethin eteen. He elelivät kallioluolissa, metsissä ja maakuopissa — kenties läheisten kallioiden onkaloissa. Heidän takanansa oli varhaisempi joukko. Siellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä. Valtavia norsumaisia hahmoja — mastodontti, virtahepo, tapiiri, suunnattoman suuria antilooppeja, megatherium ja myledon — kaikki vieretysten. Vieläkin taampana oli lintuja valtavine nokkineen ja hevosenkokoisia sikaeläimiä. Vielä varjomaisemmat olivat synkät krokodiilimaiset ääriviivat — alligaattorit ja muut kömpelöt hahmot, joiden päätekohtana oli jättiläislisko, iguanodon. Niiden takana näkyi lohikäärmeiden hahmoja ja lentäviä matelijoita, joiden joukot pimittivät taivaan; vieläkin kauempana oli alemmalla kehitysasteella olevia kalaolentoja, ja niin edespäin, kunnes hänen edessään olevan kivettyneen elinkauden näyt olivat ilmeistä nykyisyyttä. Nuo kuvat kulkivat Knightin sisäisen katseen ohi kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa, ja hän tarkasteli jälleen todellista nykyisyyttä. Oliko hän kuoleva? Se ajatus, että Elfride jäisi maailmaan vaille hänen hellyyttänsä, sattui hänen sydämeensä kuin isku. Hän oli toivonut pelastuvansa, mutta mitä voikaan tyttö tehdä? Knight ei uskaltanut liikahtaa tuumaakaan. Ojensiko kuolema tosiaankin kättänsä? Aikaisempi tunto, jonka mukaan oli epätodennäköistä, että hän nyt kuolisi, oli käynyt heikommaksi.
Knight piti kuitenkin yhä kiinni kalliosta.
Mietteliäille ja karaistuneille länsirannikon asukkaille, jotka viettävät suurimman osan päiviänsä ja öitänsä ulkosalla, Luonto ilmenee mielialoiltansa vaihtelevana aivan toisenlaisessa mielessä kuin runoniekoille: se näyttää suosivan eräitä tekoja eräinä määrättyinä aikoina, minkään lain voimatta tehdä niiden ilmenemistä tajuttavaksi. Sitä pidetään henkilönä, jonka mielenlaatu on eriskummallinen, olentona, joka ei sirottele ystävällisyyksiänsä ja julmuuksiansa vuorotellen, puolueettomasti ja järjestyksessä, vaan sydämetöntä ankaruutta ja valtavaa jalomielisyyttä epämääräisten oikkujensa mukaan. Ihminen on aina joko tuhlailijan suosikki tai saiturin elätti. Epäystävällisinä tuokioina Luonnon kepposissa ilmenee jonkinlaista kissamaista pilaa, jonka aiheuttaa uhrin nielaisemisen esimaku.
Sellainen ajattelutapa oli ollut Knightin mielestä järjetön, mutta nyt hän alkoi sitä omaksua. Aluksi hänet oli isketty kiinni kallioon. Nyt seurasi uusia kidutuksia. Sade yltyi ja ahdisti häntä tavattoman kiinteästi, ja Knight johtui otaksumaan syynä olevan sen seikan, että hän jo oli sellaisessa ylen kurjassa asemassa. Sateen näyttämölle ilmestyttyä voi asioiden järjestyksessä havaita täydellisen muutoksen. Sade ei pudonnut alaspäin, vaan nousi ylös. Voimakas nouseva ilmavirta ajoi sadepisarat mukanansa jyrkännettä ylös, ja niiden vauhti oli niin ankara, että ne pistivät hänen ihoonsa kuin kylmät neulat. Jokainen pisara vaikutti kuin nuoli; nuolet tuntuivat kohottavan häntä kärjissään. Putoava sade ei voinut milloinkaan vaikuttaa niin kiduttavasi! Lyhyessä ajassa hän oli läpimärkä, kahta kohtaa lukuunottamatta: olkapäitä ja hatunpohjaa.
Vaikka tuuli ei muuten ollutkaan voimakas, se puhalsi täällä vinhasti. Se tempoi hänen nuttuansa ja kohotti sen liepeitä. Me olemme enimmäkseen tottuneet pitämään kaikkea epäorgaanista vastustusta älyttömän, tutkimattoman sattuman työnä, joka uuvuttaa pikemmin kärsivällisyyttämme kuin voimaamme. Mutta ainakaan tällä kertaa vihamielisyys ei paneutunut tuohon hitaaseen ja inhottavaan muotoon. Se oli kosmillinen tekijä, toimelias, kurittava, voittoa himoitseva; määräperäinen eikä vain mieletön ihmisen tielle esteeksi asettuva.
Knight oli arvioinut käsivarttensa voiman todellista suuremmaksi. Se alkoi jo uupua. »Hän ei palaa milloinkaan, hän on ollut poissa jo kymmenen minuuttia», virkkoi Knight itsekseen.
Tuo erehdys johtui hänen kokemuksensa tavattomasta kiinteydestä; itse asiassa Elfride oli ollut poissa vain kolme minuuttia.
»Kun kuluu vielä sama verta, niin minä olen hukassa», mietti Knight.
Sitten ilmeni eräs toinen seikka, joka sekin osoitti, kuinka mahdotonta on suorittaa vertailuja sellaisessa tilanteessa.
»Tämä on kesäilta», ajatteli hän, »ja minun eläessäni ei sade ole kesäisenä päivänä milloinkaan ollut niin rankka eikä niin kylmä.»
Hän erehtyi jälleen. Sateen määrä oli ihan tavallinen ilman lämpö samoin. Niiden voimaa lisäsi nyt, kuten ainakin, niiden uhkaava esiintyminen.
Hänen jälleen alaspäin silmäillessään tuuli ja vesipärskeet kohottivat hänen viiksiänsä, pyyhkivät pitkin poskia, silmäripsien alle ja silmiin. Hän näki allansa merenpinnan — se näkyi siinä aivan hänen jalkojensa alla, mutta todellisuudessa enemmän kuin neljäsataa jalkaa niiden alapuolella. Me väritämme näkemämme esineet omien mielialojemme mukaan. Jos katselija olisi ollut onnellisemmassa asemassa, niin meri olisi hohdellut hänen silmiinsä syvän sinisenä; nyt se näytti ihan mustalta. Kapean vaahtojuovan hän hyvin tunsi, mutta sen äänekäs liikunto oli niin etäinen, että se tuntui pelkältä keinunnalta ja sen loiske oli tuskin kuuluva. Valkoinen reunus mustassa meressä — hänen paariliinansa päärmeineen.
Maailma oli tavallaan ylösalaisin. Sade nousi alhaalta. Hänen jalkojensa alla oli ilmava avaruus ja tuntemattomuus; hänen yläpuolellansa oli tukeva, tuttu maankamara ja sen pinnalla hänen eniten rakastamansa.