Part 19

Armoton luonto puhui kaksin äänin ja vain kaksin. Lähempänä kaikui hänen korviinsa tuulen vihellys, etäämpänä humisi mittaamaton valtameri, joka hieroi rauhatonta kylkeänsä Nimettömän kallion kupeeseen.

Knight piteli yhä kiinteästi kiinni. Uskoiko hän Elfriden tulevan avuksi? Kenties. Rakkaus on uskoa, ja usko, samoinkuin poimittu kukkanen, elää vielä juurettomanakin.

Ei olisi voinut odottaa auringon paistavan sellaisena iltana. Se ilmestyi kumminkin näkyviin, kaukana meren selällä. Ei tavanomaisine kultaisine päärmeineen, maiseman etäisimpiä ääriä hyväillen, ei omituisine valkoisine hohtoineen, jonka se toisinaan vaihteeksi omaksuu, vaan veripunaisena läikkänä lyijyntummalla pohjalla — punaisena naamana, jossa asui juopunut tuijotus.

Useimmat älykkäät henkilöt tietävät olevansa älykkäät, ja vain harvat ovat kyllin tuhmat salatakseen asian itseltään tai toisilta, vaikka kerskailevaa näyttelyä voidaankin nimittää itserakkaudeksi. Knight, joka ei paljoa näytellyt, tiesi älynsä olevan keskimittaa paremman. Ja hän ajatteli — hän ei voinut olla ajattelematta — että hänen kuolemansa merkitsisi nimenomaista hyvän aineksen hukkumista ja että sellaisen surmaamiskokeen esineeksi olisi voitu valita vähemmän kehittynyt elämä.

Katkeralla mielellä ollessaan muutamat ihmiset haaveksivat, että auttamattomat olosuhteet vain yrittävät ehkäistä älyn tavoitteluja. Jos luovut himoitsemasta kauan tavoittelemaasi asemaa ja siirryt toiselle uralle, niin palkinto on piankin kädessäsi — kuten näyttää, siitä syystä, että vastavoima pettyneenä havaitsee enemmän kidutuksen mahdottomaksi.

Knight luopui kerrassaan ajattelemasta elämää ja kääntyi katselemaan Tummaa Laaksoa ja tuonpuolista tuntematonta tulevaisuutta. Me emme seuraa häntä niiden mietteiden hämäriin syvyyksiin. Riittäköön, kun kerromme, mitä lopulta tapahtui.

Sinä hetkenä, jolloin Knight oli lakannut ajattelemasta elämäänsä, hänen yläpuolellansa olevan rinteen reunaviiva häiriytyi. Siihen ilmestyi tumma kohta. Se oli Elfriden pää.

Knight varustautui kohta jälleen lausumaan elämää tervetulleeksi.

Kun ystävä pitkistä ajoista ensi kerran silmäilee äärimmäiseen yksinäisyyteen tuomitun henkilön kasvoja, niin niiden ilme on ylen liikuttava. Kiitollisen kaunopuheinen on esimerkiksi yksitoikkoiseen yksinäisyyteen suljettujen majakanasujainten ilme, kun he tervehtivät heidän luoksensa saapunutta vierasta, kaunopuheinen ja kaikkein huolimattomimmankin havaitsijan tunteita liikuttava.

Sellainen, mutta vielä verrattomasti ilmehikkäämpi, oli Knightin Elfrideä kohti kohottama katse. Hänen kasvojensa piirteet olivat syventyneet uurteiksi, ja jokainen niistä näytti kiittävän tulijaa. Hänen huulensa lausuivat nimen »Elfride», vaikka tunneliikunto ei kehittynytkään ääneksi. Mahdotonta on kuvata hänen silmiensä ilmettä, jossa oli kaunopuheisuuden koko asteikko, rakastajan syvästä rakkaudesta aina siihen kiitollisuuteen saakka, jota tuntee lähimmäinen toisen häntä muistaessa.

Elfride oli palannut. Knight ei tietänyt, mitä hän oli tullut tekemään. Hän kenties tuli vain katselemaan hänen kuolemaansa. Mutta hän oli joka tapauksessa palannut eikä jättänyt häntä kerrassaan, ja se merkitsi paljoa.

Oli äärimmäisen merkillistä nähdä Henry Knight kiitollisena siitä, että sai katsella Elfrideä, jota hän vielä äskettäin oli pitänyt pelkkänä lapsena, joka oli häälytellyt häntä niinkuin puu häälyttelee linnunpesää — joka oli mestaroinut häntä ja saanut hänet mitä katkerimmin itkemään omaa mitättömyyttänsä. Elfride silmäili puolestaan häntä, kasvot sateen ja kyynelten kostuttamana. Knight hymyili heikosti.

»Kuinka tyyni hän onkaan!» ajatteli Elfride. »Kuinka suuri ja jalo hän onkaan voidessaan olla noin tyyni!» Elfride olisi silloin mielellään kuollut kymmenen kertaa hänen puolestansa.

Elfriden silmiin sattui höyryaluksen liukuva hahmo, mutta hän ei siitä enää välittänyt.

»Kuinka kauan voitte vielä odottaa?» Tuuli kantoi sanat alas hänen kalpeilta huuliltaan.

»Neljä minuuttia», vastasi Knight vielä heikommin äänin.

»Mutta jos on hyvä toivo pelastumisesta?»

»Seitsemän tai kahdeksan.»

Knight huomasi nyt, että Elfridellä oli käsivarrellaan käärö valkoista palttinaa ja että hänen vartalonsa oli omituisesti ohentunut. Niin sanomattoman hoikka ja taipuisa oli Elfride sinä hetkenä, että sadenuolien kevyet iskut näyttivät häntä taivuttavan piestessään hänen kylkiänsä ja poveansa ja särkyessään pärskeeksi hänen kasvoissaan. Läpimäräksi kastuminen yleensäkin vähentää vaatteiden luomaa runsautta, mutta Elfriden vaatteet näyttivät imeytyvän hänen ruumiiseensa käsineen tavoin.

Varjelematta itseänsä sateen hyökkäykseltä muuten kuin kohottamalla kättänsä ja pyyhkäisemällä pois pärskeen, milloin se sattui suoraan hänen silmiinsä tuiskahtamaan, hän istuutui ja alkoi kiireesti repiä palttinaa kaistoiksi. Ne hän solmi päästä yhteen ja palmikoi kuin köyden. Lyhyessä ajassa hän oli siten punonut kahdentoista tai neljäntoista jalan pituisen nuoran.

»Voitteko odottaa, kunnes sen sidon?» kysyi hän pelokkaasti silmäten alas.

»Voin, ellei se kestä kovin kauan. Toivo on luonut minuun ihmeellistä tarmoa.»

Elfride repi nyt jäljelläolevan aineksen aivan kapeiksi kaistoiksi, solmi nekin yhteen ja kiersi nuoran toisen ympärille, koska se muuten olisi taipunut liestymään.

Knight, joka tarkkaavasti silmäili tapahtumaa, oli nyt oivaltanut hänen tarkoituksensa, ja virkkoi: »Minä voin odottaa vielä kolme minuuttia. Käyttäkää te se aika koetellaksenne solmujen kestävyyttä, solmua toisensa jälkeen.»

Elfride kohta totteli, koetteli jokaista asettamalla jalkansa nuoralle ja kiskoen käsin. Yksi solmuista petti.

»Ajatelkaahan! Se olisi pettänyt, ellette olisi osannut varoa!» huudahti Elfride säikähtyneenä.

Hän solmi solmun uudelleen. Nuora oli nyt kokonaisuudessaan luja ja luotettava.

»Kun olette laskenut sen alas», sanoi Kinght, jo nyt paneutuen jälleen johtajaksi, »peräytykää reunamalta niin kauas kuin nuora sallii. Nojautukaa sitten alas ja pidelkää sitä molemmin käsin.»

Hän oli aluksi suunnitellut varmemman tavan pelastumisekseen, mutta siihen sisältyi sen haitta, että Elfriden henki saattoi joutua vaaraan.

»Minä olen sitonut sen vyötäisilleni», huudahti Elfride, »ja minä nojaan vieremän reunaan pidellen sitä käsin.»

Siinä oli se suunnitelma, jota Knight oli ajatellut, mutta ei tahtonut ehdottaa.

»Minä nykäisen sitä kolme kertaa, kun olen äyrään takana», jatkoi Elfride, »merkiksi siitä, että olen valmis. Olkaa varuillanne, olkaa mitä parhaimmin varuillanne, minä pyydän teitä!»

Hän pudotti nuoran alas nähdäkseen kuinka paljon sitä oli tarpeen äyrään sille puolen, kääntyi ja hävisi näkyvistä kuten aikaisemminkin.

Nuora hipoi Knightin hartioita. Aivan pian sitä nykäistiin kolme kertaa.

Hän odotti vielä sekunnin tai pari ja kävi sitten kiinni.

Jyrkänteen yläosan kalteva pinta, joka oli tyhjäkätiselle kiipeäjälle hyödytön, oli nyt verrattoman arvokas. Ainoastaan puolet hänen painostansa riippui nyt suoranaisesti palttinanuorasta. Muutamien käsivarsi- ja jalkaliikkeiden avulla, nuoran tukemana, hän pääsi ylös tasanteelle.

Hän oli pelastettu, ja pelastaja oli Elfride.

Knight ojensi kangistuneita jalkojansa ikäänkuin unesta herännyt ja hyppäsi äyrään yli.

Hänet nähdessään Elfride hypähti jaloilleen melkein kiljahtaen ilosta. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja kertoivat puolen tuokion kestäessä ihmeellisen tarinan salatusta tunteesta. Voimatta vastustaa syttyvää virikettä he syöksyivät toistensa syliin.

Samana hetkenä Elfriden silmät tahtomattaan kääntyivät etsimään höyryalusta. Se oli kiihtänyt vauhtiansa ja ehtinyt jo pois näkyvistä.

Elfriden sielua värähdytti yllättävä ilon puuska hänen ajatellessaan, että oli pelastanut syvästi kunnioittamansa miehen mitä kamalimmasta kuolemasta. Tuo tunne muuttui Stepheniin kohdistuvan velvollisuuden uhmaamiseksi ja nimenomaiseksi vannotun uskollisuuden unohtamiseksi. Jokainen hänen tahtonsa hermo totteli nyt orjallisesti hänen tunnottansa — tahto johtavana voimana oli hänestä hävinnyt. Jäädä mistään välittämättä, niinkuin hän nyt jäi, hänen käsivarsiensa suojaan, oli riittävän täydellinen tulos — kaikkien hänen elämänsä vuosien loistava kruunu. Knight kenties oli vain kiitollinen eikä rakastanut häntä. Mitäpä siitä: oli äärettömästi suurempi asia olla suuremman orjana kuin pienemmän kuningattarena. Vaikka sellainen tunto ei koitunutkaan nimenomaiseksi ajatukseksi Elfriden herkässä mielessä, se kuitenkin siellä eli.

Kahden henkilön on mahdoton mennä lähemmäksi suuteloa kuin Knight ja Elfride noina vastustamattoman syleilyn tuokioina rankassa sateessa. He eivät kumminkaan suudelleet. Knightin ominainen luonnonlaatu ei sallinut hänen käyttää hyväkseen sitä tunnustusta, jonka Elfride oli vaieten lausunut.

Elfride toipui ja yritti lempeästi vapautua.

Knight päästi hänet vastustellen ja silmäili häntä sitten kiireestä kantapäähän. Elfride näytti pieneltä kuin lapsi. Knight havaitsi, mistä hän oli nuoran saanut.

»Elfride, minun Elfrideni!» huudahti hän kiitollisen hämmästyksen vallassa.

»Minun täytyy nyt teidät jättää», sanoi Elfride, kasvojen sävähtäessä kaksin verroin punaisiksi ja ilmaistessa ilon ja häveliäisyyden sekaista tunnetta. »Seuratkaa te minua, mutta vähän matkan päässä.»

»Sade ja tuuli viiltelevät teitä; kylmyys teidät surmaa. Jumala teitä siunatkoon uhrautuvaisuudestanne! Ottakaa minun nuttuni ja pukekaa se yllenne.»

»Ei, minä kyllä lämpenen juostessani.»

Elfrideä ei suojannut mikään muu kuin hänen hameensa. Naisen äly oli saanut vihjeen ja oli keksinyt keinon. Knightin maatessa pyörryttävällä jyrkänteellä kuolemaa odotellen hän oli riisunut kaikki vaatteensa ja pukenut jälleen yllensä ainoastaan liivinsä ja alushameensa. Kaikkien muiden vaatekappaleiden joka lanka makasi maassa villa- ja puuvillanuorana.

»Minä olen usein ennenkin kastunut läpimäräksi», lisäsi hän. »Pansyn selässä ratsastaessani minä olen joutunut kymmenet kerrat rankkasateeseen. Hyvästi, kunnes jälleen kohtaamme toisemme, pukimissa ja rauhoittuneina, kodin lieden ääressä!»

Sitten Elfride lähti juoksemaan hänen luotansa läpi rankkasateen kuin jänis, tai pikemmin niinkuin fasaani, joka juoksee pyrstö matalana ollen lentämisaikeissa, mutta ei kumminkaan lennä. Elfride oli pian poissa näkyvistä.

Knight tunsi itsensä epämieluisan märäksi ja vilustuneeksi, mutta siitä huolimatta hänen mielensä oli hehkua täynnä. Hän osasi antaa täyden arvon Elfriden hienotunteisuudelle, mutta tunsi puoli tuntia kestävän eron mitä ikävimmäksi häviöksi itselleen.

Hän poimi maasta solmitut ja liuskoiksi riistetyt palttinan, pitsin ja koruompelun kappaleet ja heitti ne käsivarrellensa. Maassa hän havaitsi kastuneen ja rypistyneen kirjekuoren. Yrittäessään levittää sitä alkuperäiseen muotoonsa hänen käteensä jäi sen sisältämä paperi, joka putosi ja joutui tuulen vietäväksi. Se liiti oikealle, liiti vasemmalle — lensi kallion jyrkänteelle ja meren yläpuolelle, missä kohosi korkealle ilmaan. Siellä se kiiriskeli, kunnes vihdoin lensi takaisin hänen päänsä yli.

Knight lähti paperia tavoittamaan ja saikin sen haltuunsa. Hän katsoi, oliko se ollut talteenottamisen arvoinen.

Se oli kahtasataa puntaa koskeva pankin talletuskuitti, miss Swancourtin nimelle kirjoitettu. Epäkäytännöllinen tyttö oli kerrassaan unohtanut ottaneensa sen mukaansa.

Knight taittoi sen huolellisesti kokoon, pisti taskuansa ja lähti Elfriden jälkeen.

XXIII

Stephen Smith oli sillävälin astunut Castle Boterelin laiturille ja hengitti kotiseutunsa ilmaa.

Hänen ihonsa oli tummunut, viikset kasvaneet ja parta alkanut menestyä — siinä tärkeimmät hänen ulkomuodossaan tapahtuneet muutokset.

Huolimatta sateesta, joka oli hieman tauonnut, hän otti pienen matkalaukkunsa käteensä, jätti muut matkatavarat majataloon ja lähti astelemaan kukkulain yli kohti itäistä Endelstowia. Paikkakunta sijaitsi omassa laaksossaan, kauempana sisämaassa kuin läntinen kylä, ja vaikka olikin lähellä viimeksimainittua, se ei kumminkaan suuressa määrin sitä muistuttanut. Itäinen Endelstow oli metsäisempi ja hedelmällisempi; se saattoi kerskua lordi Luxellianin kartanosta ja puistosta, ja siellä ei ollut niitä autioita ylänköjä, jotka tekevät rannikon läheisyydessä sijaitsevat seudut kovin ilottomiksi. Poikkeuksena oli kumminkin se pieni laakso, jossa sijaitsi pappila ja mrs Swancourtin vanha kartano.

Stephen oli ehtinyt lähelle harjanteen huippua, kun alkoi sataa rankemmin. Haeskellessaan tilapäistä suojaa hän alkoi astua jyrkästi kohoavaa polkua, joka alaosassaan johti halki tiheiden pähkinäpuulehtojen. Ylempänä se vei tasanteelle valtamaantien välittömään läheisyyteen, missä ulkoneva ja pensaiden peittämä kallionkieleke tarjosi etsityn suojan. Stephen käytti sitä hyväkseen ja kääntyi vasemmalle katselemaan maisemaa, joka lepäsi hänen edessään kuin avattu kirja.

Hänen nähtäviinsä levisi se laakso, jossa Elfriden asunto sijaitsi.

Tältä katselupaikalta näkymö esiintyi sikäli omituisena, ettei se ilmennyt selväpiirteisenä etualana enempää kuin hämyisenä taustanakaan, kun näet äkkijyrkkä rinne peitti näkyvistä koko keskiosan. Hänen lähimmässä läheisyydessään kasvaviin puihin ja pensaisiin liittyvänä näkyi etäinen seutu, jonka rajaviivan muodosti nimettömään — täältä käsin katsottuna pieneen ja mitättömään — jättiläiseen päättyvä kalliosarja. Stephenin olkapään vieressä olevan oksan lehti peitti näkymättömiin kokonaisen kukkulan hänen vastassaan olevasta etäisestä seudusta, viheriä pähkinäkimppu kokonaisen ylängön, ja itsensä suuren vuoren sai näkymättömäksi kääpiömäinen kallio hänen vieressään. Stephen oli katsellut kaikkea tuota jo sadat kerrat ennen, mutta ei ollut milloinkaan silmäillyt näkymöä niin hellin tuntein kuin nyt.

Asteltuaan samaan suuntaan hieman kauemmaksi, hän voi nähdä Länsi-Endelstowin kirkon tornin, jonka alla hänen oli määrä sinä iltana kohdata Elfride. Samalla hän havaitsi rantakallioilta päin liikkuvan valkoisen täplän. Aluksi se näytti matalalla lentävältä merilokilta, mutta vihdoin kävi ilmi, että se oli nopeasti juokseva ihminen. Hahmo kiiti eteenpäin huolimatta sateesta, joka oli saanut Stephenin pysähtymään, painui kanervaista rinnettä alas, ehti laaksoon ja oli poissa näkyvistä.

Miettiessään tuon ilmiön merkitystä hän hämmästyksekseen näki samasta lähtökohdasta sukeltavan näkyviin toisen liikkuvan täplän, mahdollisimman toisenlaisen kuin edellinen sikäli, että se oli ainoastaan mustuutensa nojalla havaittavissa. Se noudatti hitaasti ja säännöllisesti liikkuen samaa suuntaa, ja varsin varmasti voi päätellä, että tämä oli mieshenkilö. Hänkin laskeutui vähitellen alemmaksi ja hävisi laaksoon.

Sade oli jälleen laantunut, ja Stephen palasi tielle. Silmäillessään eteenpäin hän näki kaksi miestä ja ajoneuvot. Pian heidät jälleen pimitti korkea pensasaita. Ennenkuin he jälleen sukelsivat näkyviin, hän kuuli keskustelevia ääniä.

»Hänen täytyy pian olla lähiseuduilla, jos hän kerran tulee», kuului sanovan soinnukas ääni, josta Stephen heti tunsi Martin Cannisterin.

»Niinpä minäkin arvelen», virkkoi toinen ääni — Stephenin isän.

Stephen astui eteenpäin ja kohtasi keskustelijat. Hänen isänsä ja Martin kävelivät, lähinnä parhaisiin vaatteisiinsa puettuina, ja heidän vierellänsä asteli kimo kieseinensä.

»All right, mr Cannister, tässä on mies, jota kaipaatte!» huudahti nuori Smith käyttäen heti vanhaa tervehdystapaa. »Tässä minä olen, isä.»

»All right, poikani, ja ilahduttaapa se mieltäni!» vastasi John Smith ylen mielissään. »Kuinka voit? No, lähdehän tästä kotiin äläkä enää täällä sateessa viivy. Tällainen sää on varmaan kamala nuorelle miehelle, joka vasta palaa takaisin niin kuumasta maasta kuin Intiasta, vai mitä arvelet, kuoma Cannister?»

»Totta kyllä. Entä kuinka kaikki tavarat kotiin kuljetetaan? Siinä kaiketi on laatikkoa jos jonkinlaista, on huikeita kääröjä ja hienoja vieraan maan varuksia, luulen ma?»

»Tuskinpa sentään kaikkea tuota», virkkoi Stephen nauraen.

»Me otimme rattaat mukaamme, koska ajattelimme lähteä suoraa päätä Castle Botereliin ollaksemme siellä ennen maihin tuloasi», sanoi hänen isänsä. »'Hevonen puihin’, sanoi Martin. Mikäpäs siinä, pistetään vain, sanoin minä ja tein sen siekailematta. Eiköpä nyt ole parempi, jos Martin lähtee rattailla hakemaan tavaroita ja me astelemme tästä kotiin?»

»Minä olen kotona melkein samassa ajassa kuin tekin. Peggy astelee vielä varsin hyvin, vaikka aika alkaa vaatia siltä veroansa niinkuin meiltä muiltakin jokaiselta.»

Stephen kertoi Martinille, mistä tavarat olivat löydettävissä, ja jatkoi sitten matkaansa kotiinpäin isänsä seurassa.

»Kun tulit päivää ennen kuin aluksi odotimme», sanoi John, »niin havaitset, että kaikki on ylösalaisin. Me tapoimme sian tänä aamuna, kun ajattelimme, että sinulle ruoka maittaa matkan jälkeen. Leikkaamme sen vasta illalla. Joka tapauksessa saamme siitä kelpo liemen tai paistin, joka menee mukiin sinapilla höystettynä ja hyvällä oluella alas valeltuna. Äitisi se on hangannut koko talon puhtaaksi sinun tuloksesi, pyyhkinyt pölyt ja ostanut uuden pesuvadin ja -kannun kuljeksivalta ruukkukauppiaalta, joka sattui tulemaan meidän ovellemme; kynttilänjalat on puhdistanut ja ikkunat kirkastanut! Ja ties mitä kaikkea on tehnytkään. Ei täällä ole koskaan ollut sellaista menoa, ei totisesti.»

Loppumatka kului tällaisissa jutuissa ja Stephenin tiedustellessa äitinsä vointia. Tultuaan lähelle jokea ja sen takana olevaa mökkiä he kuulivat muurarimestarin kellon lyövän päivän tunteja neljännesminuutin väliajoin, joiden kuluessa Stephen kuvaili elävästi mieleensä, kuinka hänen äitinsä etusormi vaelsi ympäri kellotaulua minuuttipuikon keralla.

»Kello pysähtyi tänä aamuna, ja äitisi tuntuu asettelevan sitä kohdallensa», virkkoi hänen isänsä selitellen.

Heidän astuttuaan sisään ja Stephenin kunnioittavasti ja lämpimästi tervehdittyä äitiänsä — eukolla oli yllään tummansininen puuvillahame, jonka pintaa peittivät lukemattomat uudet ja täydet kuut, tähdet ja planeetit, vieläpä siellä täällä vaihteen vuoksi jonkinlainen pyrstötähden tapainen — kuultiin ulkoa rattaiden kolinaa, ja Martin Cannister saapui nähtäviin — tai paremmin sanoen: saapui suuri laatikko ja sen alla liikkuva jalkapari, jonka yläruumista ei ollenkaan näkynyt. Kun kaikki tavarat oli purettu ja Stephen oli lähtenyt yläkertaan vaihtamaan vaatteita, mrs Smithin mieli tuntui löytävän kadonneen johtolankansa.

»Meidän kellomme ei tosiaankaan ole kymmenen pennin arvoinen», sanoi hän kellon puoleen kääntyen ja yrittäen saada heiluria liikkeelle.

»Onko se jälleen seisahtunut?» tiedusteli Martin osaaottavasti.

»Tietysti», vastasi mrs Smith ja jatkoi samaan sävyyn, niinkuin ainakin eukot, joiden kieli mieluummin käsittelee sellaisia asioita, jotka soveltuvat kulloiseenkin mielialaan, kuin sellaisia, joiden sopii sanoa sointuvan hetken tilanteeseen. »John kuluttaisi monta puntaa vuodessa, jos kävisi päinsä, sen puhdistamiseen, vaikka sitä voi tohtoroida itse aivan yhtä hyvin. 'Kello on jälleen seisahtunut, John’, sanon minä hänelle. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, kuuluu hänen neuvonsa. Tekee viisi shillingiä. 'Kello jälleen korisee’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, neuvoo hän jälleen. 'Kello lyö väärin, John’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, sanoo hän yhä. Rattaat olisi varmaan jo hangattu poikki, jos minä olisin hänen neuvoansa kuullut, ja minä vakuutan teille, että olisimme voineet ostaa koreankin uuden kellon niillä rahoilla, jotka olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana tuhlanneet tuohon viheriänaamaiseen viheliäiseen. Niin, Martin, te olette varmaan kastunut. Poikani on mennyt yläkertaan vaatteita vaihtamaan. John on kosteampi kuin minulle on mieleen, mutta hän sanoo, ettei vähän mitään haittaa. Muutamia mrs Swancourtin palvelijattaria on täällä käynyt — juoksivat sateen suojaan ollessaan kävelyllä — ja minä vakuutan teille, etteivät heidän päähineensä olleet parhaassa kunnossa.»

»Kuinkas täällä voidaan? Me olemme olleet Castle Boterelissä, ja tässä Jumalan ilmassa on pää parkani joutunut aivan hunningolle; pihisee, pihisee, pihisee; kalaa siinä paistetaan aamusta iltaan», kuului samassa rämeä ääni ovelta.

»Jumal’antakoon; kuka se siellä?» kysyi mrs Smith ja näki kääntyessään William Wormin, joka yritti saada itseään näyttämään kohteliaalta ja ystävälliseltä levittämällä kasvoihinsa hymyä, joka ei tuntunut olevan missään yhteydessä hänen mielialansa kanssa. Hänen takanansa seisoi nainen, joka oli suunnilleen kaksi kertaa häntä kookkaampi, iso sateenvarjo pään yli kohotettuna. Hän oli mrs Worm, Williamin vaimo.

»Käykää sisään, William», kehoitti John Smith. »Ei täällä joka päivä sikaa tapeta. Samoin te, mrs Worm. Tervetuloa. Kirkkoherran luota lähdettyänne te ette ole useinkaan näkyvissä.»

»Niin, totta puhuen en liiku paljon ulkosalla, kun kirkossakäyminen ei ole enää velvollisuutena, niinkuin oli pappilassa palvellessani. Mutta poikani kelpaa nyt puomia hoitelemaan, ja niin minä sanoin, että 'Barbara, käydäänpä katsomassa John Smithiä’.»

»Ikävä kuulla, että teidän päänne on aina vain kehnossa kunnossa.»

»Niin, saatte uskoa, että tuo kalan paistaminen jatkuu yöt päivät. Ja tiedättekö, toisinaan ei siellä olekaan pelkkiä kaloja, vaan silava ja sipuli siellä kärisee. Minä kuulen sen pihinän ja porinan niin selvästi kuin ikänä, eikö totta, Barbara?»

Mrs Worm, joka oli koko tuon ajan askarrellut sateenvarjon sulkemishommissa, vakuutti väitteen todeksi, ja osoittautui nyt, huoneeseen astuttuaan, avarakasvoiseksi, hyvännäköiseksi naiseksi, jonka poskessa olevasta syylästä törrötti esiin vähäinen karvatukko.

»Olettekos koettanut mitään keinoa metelinne parantamiseksi?» tiedusteli Martin Cannister.

»Olenhan tuota, johan sitä on koetettu jos jotakin. Sallimus se on armelias mies, ja minä olen toivonut, että olisi jo tuon huomannut, kun olen niin monta vuotta pappilassakin elänyt, mutta eipäs vain ole siitä vapahtanut. Ohhoh, minä olen raihnainen mies-rähjä, kyllä on elämässä elämistä!»

»Totta, liiankin totta, William Worm. Niin on laita. Silmänsä siinä saa pitää auki eläessään, muuten on kaikki piankin pitkin ja poikki.»

»Riisukaa toki päällysvaatteenne, mrs Worm», kehoitti mrs Smith. »Me olemme aika mylläkässä, totta puhuen, sillä poikani on piskahtanut kotiin Intiasta päivää aikaisemmin kuin odotimme, ja sianpistäjä tulee tuossa paikassa paloittelemaan.»

Mrs Barbara Worm, joka ei tahtonut halpamaisesti käytellä hyväksensä mylläkässä olevia ihmisiä heitä vartioitsemalla, riisui päähineensä ja viittansa kiinnittäen samalla katseensa oven ulkopuolella kasvaviin kukkasiin.

»Siinäpä kauniita tiikerililjoja!» virkkoi mrs Worm.

»Niin, ovathan ne, mutta niiden tähden on vastus lapsista, jotka pyrkivät kätten välitse niistä marjoja poimimaan.»

»Ja ukonhatut ne näyttävät yhtä kopeilta kuin ainakin.»

»Niin», vastasi mrs Smith syventyen opettavaisesti asiaan, »meneväthän ne mukiin toisten joukossa eivätkä kysy suurta vaivaa. Samaa sopii sanoa noista päivänkakkaroista. Niistä kukista minä pidän paljon, vaikka ovatkin yksinkertaisia. John sanoo, ettei hän välitä sellaisista kukista, mutta miehillä ei ole silmää millekään somalle. Hän sanoo pitävänsä eniten kukkakaalista. Ja minä vakuutan, että kevätaikana saan pelätä ja vapista, sillä se on selvää murhaa.»

»Älkäähän toki, mrs Smith.»

»John kaivelee juuret ylt'ympäri, nähkääs. Ja niin se hänen lapionsa liikkuu, kuinka kulloinkin sattuu, puhki juurien, sipulien ja kaiken, mikä ei ole noussut pinnalle ihan näkyviin, ylösalaisin hän kääntää kaikki ja leikkaa viipaleiksi. Viimeksi kun menin tulpaanejani hoitelemaan, niin mitäs näinkään: kaikki sipulit nurinniskoin ja varret väärinä. Hän oli ne keväällä mullistanut, mutta nuo ovelat luomukset olivat pian havainneet, ettei taivas ollut siellä, missä se ennen oli ollut.»

»Entä mitä ovat nuo pitkäkukkaiset tuolla aidan vieressä?»