Part 17

Kirjeet olivat käyneet yhä toivorikkaammiksi. Stephen kertoi hänelle päättävänsä jokaisen päivän työn sen miellyttävän tietoisuuden vallassa, että taaskin oli siirretty pois yksi kivi heitä erottavasta muurista. Sitten hän piirteli kuvia siitä, kuinka muhkean parin he kerran muodostaisivat. Ihmiset kääntyisivät katsomaan ja sanoisivat: »Onpa tuolla nuorella miehellä ollut hyvä onni!» Stephen varoitti häntä sureksimasta heidän hurjaa karkausyritystänsä (Elfride näet oli useita kertoja sanonut sen itseänsä vaivaavan). Ajattelipa kuka muu hyvänsä, joka asiasta jotakin tiesi, mitä tahansa, Stephen tunsi varsin hyvin hänen siveän luonnonlaatunsa. Ainoana moitteena oli se, ettei Elfride ollut kirjoittanut aivan yhtä hellästi Lontoossa ollessaan. Hänen kirjeissään oli tuntunut ilmenevän hilpeyttä, joka ei ollut johtunut häneen, Stepheniin, kohdistuvista ajatuksista.

Knight ei ollut alkujaan vakavasti ajatellut palata Endelstowiin, ja hänen lupauksensa oli ollut vieläkin epämääräisempi. Hän ei yleensäkään luvannut enempää kuin voi täyttää. Kirkkoherra oli verrattain hämmästynyt nähdessään hänen niin pian palaavan, mrs Swancourt ei. Palattuansa Knight sai tietää, että sillävälin oli päätetty lähteä kuukauden lopulla St. Leonardiin muutamiksi päiviksi.

Tänä ensimmäisenä iltana Knight ei keksinyt sopivaa tilaisuutta tarjotakseen Elfridelle lahjaa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle suurta hankaluutta. Kun seuraavana aamuna sattui olemaan kaunis ilma koko viikon kestäneiden pilvisäiden jälkeen, päätettiin kaikin lähteä Barwith Strandiin tarkastelemaan paikallista nähtävyyttä, joka oli vieras sekä mrs Swancourtille että Knightille. Knight vainusi romanttisen tilaisuuden mahdollisuutta ennen illan tuloa.

Tie kulki yli vihreiden kukkuloiden, joilla pensasaidat kiertelivät kuin köydet laiturilla. Vilahduksittain näkyi alempana sininen merenulappa ja siinä siellä täällä vaahtopää aalto ja jokin valkoinen purje. Sitten vaunut vierivät vuorensolaan. Kummallakin puolen kohosivat tummanruskeat seinämät, ja toisesta lankesi tielle tumma sakarainen varjo. Halkeamasta tuiskusi raikas vesisuihku, joka lirisi alas vihreille lehdille ja muodosti rotkon pohjalle pienen puron. Kummankin jyrkänteen otsalta riippuivat takkuiset kanervakiharat, ja niiden keskeltä ulottihe toisin paikoin kauas keskitielle karhunvaarain, joka linnunkynnen tavoin sieppoi heidän päähineitänsä.

He saapuivat viimeiselle huipulle ja sen lahdelman luo, joka oli heidän vaelluksensa päämääränä. Valtameren siniväri tummeni sen jatkuessa aina karien luo, missä sitä reunusti valkoinen vaahtojuova — kaukaa katseltuna äänetön, joskin nouseva ja laskeva kuin levottoman nukkujan peitto. Sinipunervien ja ruskeiden kallioiden varjoisia syvennyksiä olisi tehnyt mieli sanoa sinisiksi, ellei niiden vierellä hohteleva vesi olisi niin ehdottomasti vaatinut itselleen tuota vivahdusta.

Vaunut jätettiin pieneen taloon, ja tallirenki ja ajomies kantoivat eväskorin alas rannikolle.

Knight löysi sopivan tilaisuutensa. »Minä en ole unohtanut toivomustanne», aloitti hän, kun he olivat kahden kesken.

Elfride silmäili häntä ikäänkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.

»Ja olen tuonut teille nämä», jatkoi Knight kömpelösti vetäen esiin kotelon ja avaten sen, samalla sitä hänelle ojentaen.

»Oh, mr Knight!» virkkoi Elfride hämmentyneenä ja ankarasti punastuen, »minä en tietänyt, että sanoissanne piili mitään tarkoitusta. Minä pidin sitä pelkkänä oletuksena. Minä en niitä tahdo.»

Hänen mieleensä juolahtanut ajatus loi vastaukseen suurempaa päättäväisyyttä kuin siihen muuten olisi tullut. Seuraavana päivänä oli Stephenin kirjeen määrä saapua.

»Ettekö niistä huoli?» kysyi Knight tuntien vallitsevansa häntä huonommin kuin tätä ennen.

»On parempi, etten ota niitä vastaan. Ne ovat kauniit — en ole milloinkaan nähnyt niin kauniita», vastasi Elfride vakavasti luoden puolittain halukkaita katseita houkutuksen välineeseen. Eeva lienee silmäillyt omenaa sillä tavalla. »Mutta minä en huoli niitä ottaa; suottehan anteeksi, mr Knight.»

»Ei mitään anteeksipyytämistä», vastasi mr Knight, jonka tämä odottamaton asioiden käänne sai kerrassaan ymmälle.

Seurasi vaitiolo. Knight piteli avointa koteloa katsellen verrattain surkeana niitä hohtelevia esineitä, joiden vuoksi oli suurta vaivaa nähnyt; sitten hän käänteli ja silmäili niitä vieläkin tarkemmin, ikäänkuin olisi yrittänyt itse erinomaisesti ihailla hyljeksittyjä korujansa.

»Sulkekaa kotelo, älkää niitä minulle enää näyttäkö!» virkkoi Elfride nauraen.

»Miksi niin, Elfie?»

»Ei Elfie teille, mr Knight. Vain siitä syystä, että minä muuten niitä mielin. Kas niin, minä olen kyllin typerä sen sanoakseni! Mutta minulla on syy olla niitä ottamatta — nyt.» Hän viivytteli hetkisen viimeisen sanan lausumista, koska tahtoi ilmaista kieltonsa olevan ehdottoman, mutta sana pujahti sittenkin ilmi ja kumosi kaiken edellisen.

»Otatteko ne tuonnempana?»

»En halua niitä ottaa.»

»Miksi ette halua, Elfride Swancourt?»

»Siksi, etten halua. Minä en huoli niitä ottaa.»

»Sanoissanne on masentavaa merkitystä», virkkoi Knight. »Koska kerran niistä pidätte, niin haluttomuutenne täytynee johtua minuun kohdistuvista tunteistanne?»

»Ei, niin ei ole laita.»

»Kuinka sitten? Pidättekö minusta?»

Elfriden posket tummentuivat, ja hän silmäili kaukaisuuteen, kasvoissa ilme, joka muodosti hänen vastaukseensa kohdistuvan hienon kritiikin.

»Minä pidän teistä hyvinkin», virkkoi hän vihdoin hiljaa ja leppoisasti.

»Mutta ette aivan paljon?»

»Te kohtelette minua niin tuimasti ja lausutte niin purevia asioita, että miten voisinkaan?» vastasi hän vältellen.

»Luulenpa, että pidätte minua jurottelijana?»

»Ei, sitä en tee — tarkoitan, että kylläkin — tarkoitan, etten ollenkaan tiedä, mitä teistä ajattelen. Lähdetään isän luo», vastasi Elfride.

»Niin, kerronpa teille, mitä lahjallani tarkoitin», virkkoi Knight haluten kartoittaa Elfriden mielestä kaikki sellaiset ajatukset, että hän, Knight, oli rakastunut. »Ymmärrättehän, että tavanomainen kohteliaisuus sitä vaati.»

Elfride hämmästyi tuota selvää ilmoitusta.

Knight pisti kotelon taskuunsa ja jatkoi: »Minusta, samoin kuin kenestä hyvänsäkin, tuntui siltä, että taannoiset valintaa koskevat sanani olivat ilkeät ja epäoikeutetut, ja senvuoksi ajattelin, että anteeksipyynnön piti pukeutua teon muotoon.»

»Niin, minä ymmärrän.»

Elfride oli pahoillaan — hän ei tietänyt miksi — siitä, että Knight antoi niin pätevän selityksen. Hän tunsi itsensä pettyneeksi ajatellessaan hänen toimineen sellaisista kylmistä vaikuttimista käsin, jotka sopi ilmoittaa kenelle tahansa hymyilyä aiheuttamatta. Jos hän olisi tietänyt, että ne oli tarjottu siinä mielessä, hän olisi varmaan ottanut vastaan tuon houkuttelevan lahjan. Ja kaikkein kiusallisinta oli, että Knight kenties otaksui hänen luulleen, että ne oli tarjottu lemmenlahjana, mikä oli kylläkin masentavaa, ellei niin ollut laita.

Mrs Swancourt saapui nyt sinne, missä he istuivat, valitsemaan laakakiveä levittääkseen siihen pöytäliinansa, ja tuota asiaa koskeva keskustelu sysäsi hetkiseksi syrjään Knightin ja Elfriden välillä ratkaisemattomana vaappuvan kysymyksen. Knight selitti hänen kieltonsa varmasti johtuneen uuteen tilanteeseen joutuneen tytön häveliäisyydestä, joten hän suurin piirtein katsoen voi tyytyä sellaiseen alkuun. Jos Knight olisi tietänyt, että siinä uskollisuudentunto taisteli uutta rakkautta vastaan, silti tekemättä hänen lopullisen voiton toiveitansa vähemmän mahdollisiksi, niin hän kenties olisi kerrassaan luopunut sitä tavoittelemasta.

Jonkinlaista jäykkyyttä oli havaittavissa kummankin käytöksessä iltapäivän aikana. Vuoksi palasi, ja heidän oli pakko vetäytyä korkeammalle. Päivä liukui kohti loppuansa niin uneliaasti kuin ainakin sellaisissa tapauksissa — jolloin jokainen tehty teko ja jokainen ajateltu ajatus tarkoittaa kaiken tekemisen ja ajattelemisen karttamista. Joutilaina silmäillen alaspäin he näkivät pöytäkivensä vähitellen uppoavan ja nousevan meren huuhtovan pois aterian jäännöksiä. Kirkkoherra johteli tapahtumasta jonkin moraalisen opetuksen, ja Knight vastasi samaan tyytyväiseen sävyyn. Sitten aallot syöksyivät raivokkaasti ylemmäksi — viheriänsiniset vesikielekkeet nuoleksivat rinnettä pärskähtäen vihdoin valkoiseksi vaahdoksi.

Sitten seurasi ankara sadekuuro, joka ajoi heidät etsimään suojaa kallioluolasta, ja pian senjälkeen valjastettiin hevoset paluumatkaa varten. Heidän ehdittyään ylemmäksi taivas oli jälleen kirkastunut ja laskevan auringon säteet sattuivat heidän kulkemaansa tiehen. Vaunujen pyöräin tiehen muodostamat raiteet — pari pienoiskanavaa — hohtelivat sulana kultana häipyen etäällä olemattomiin. Sitten he kääntyivät pois, ja yö levisi meren selälle.

Ilta oli kolea ja vailla kuutamoa. Knight istui Elfriden vieressä, vieläpä erikoisen lähellä, kun illan pimeys oli ehtinyt tehdä henkilön asennon epämääräiseksi. Elfride väistyi kauemmaksi.

»Minä toivon, että suotte paikan minulle vastustelematta», kuiskasi Knight.

»Epäilemättä; vaatiihan sitä tavanomainen kohteliaisuus», vastasi Elfride korostaen sanoja niin, että Knight voi tuntea ne taannoin lausumikseen.

He tunsivat kumpainenkin hienosti häilyvänsä kahden mahdollisuuden välillä. Niin he saapuivat kotiin.

Knightille tämä leppoisa kokemus oli mieluinen. Se oli hänelle somaa, viatonta aikaa — aikaa, joka tosin ei välttämättä ole sisältörikasta, mutta joka harvoin toistuu miehen elämässä ja tulee erikoisen rakkaaksi jälkeenpäin muisteltuna. Hän ei ole painunut ylenmäärin syvälle rakkauteen, ja hänen hellänä tuntijanansa on se rauhallinen tunto, että hän kykenee lapsen lailla iloitsemaan kaikkein jokapäiväisimmästä asiasta. Aallon liikahdus, kiven väri, mikä tahansa riitti tuona päivänä vetämään puoleensa Knightin uneliasta ajatusta. Ne saarnailevat latteudetkin, joita kirkkoherra oli ladellut — etupäässä siitä syystä, että hän arveli virkansa niitä häneltä vaativan Knightinlaisen miehen läsnäollessa — tulivat sellaisinaan nielaistuiksi. Elfriden läsnäolo vaikutti, ettei hän vain sietänyt sellaista puhetta tavanomaisen kohteliaisuuden vaatimuksesta, vaan kuuntelikin sitä — omaksui ajatuksia mieluisasti itselleen uskotellen, että ne olivat oikeita ja tarpeellisia, ja paneutui siihen konservatiiviseen tuntoon että asiain ja olojen tila oli täysin hyvä.

Kun Elfride sinä iltana astui huoneeseensa, hän löysi pöydältä käärön. Hän ei voinut arvata, kuinka se oli sinne tullut. Hän avasi vapisten sitä peittävän paperin. Aivan oikein; siinä oli safiaanikotelo, johon sisältyivät hänen päivällä hylkäämänsä korut.

Elfride asetti ne korviinsa hetkiseksi, katseli itseään kuvastimessa, punastui ja irroitti ne jälleen. Hän uneksi niistä koko yön. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin soreata eikä hänelle ollut milloinkaan ollut niin selvää, että hänen tuli kunniallisena naisena kieltäytyä ottamasta niitä vastaan. Sanokoot ne, jotka haluavat hänen mieltänsä tuimemmin eritellä, miksi hänelle ei ollut yhtä selvää, että velvollisuus vaati voimallisempaa vastaavaa käytöstä.

Seuraava aamu silmäili häntä kuin kummitus. Se oli Stephenin kirjepäivä, ja hänen piti lähteä postinkuljettajaa vastaan — suorittamaan varkain tekoa, josta hän ei pitänyt, varmentamaan lopputulosta, jota hän oli lakannut toivomasta.

Hän lähti sittenkin.

Kirjeitä saapui kaksi.

Toinen oli St. Launcen pankilta, jossa Elfridellä oli vähäinen talletus — se arvatenkin koski korkorahoja. Hän pisti sen toistaiseksi taskuunsa, lähti yläkertaan ollakseen turvassa asiaankuulumattomilta katseilta ja avasi vapisten Stephenin kirjeen.

Mitä merkitsikään se, mitä hän kirjoitti?

Elfriden piti mennä St. Launcen pankkiin ja ottaa vastaan rahasumma, joka oli yksityiseltä taholta määrätty hänelle suoritettavaksi.

Summa oli kaksisataa puntaa.

Ei ollut mitään sekkiä, määräystä eikä minkäänlaista todisteen tapaista. Tiedonanto sisälsi yksinkertaisesti vain tämän: rahat olivat nyt St. Launcen pankissa hänen nimellänsä.

Elfride avasi kohta toisen kirjeen. Siinä oli talletuskuitti kahdestasadasta punnasta, jotka oli sinä päivänä lisätty hänen tilillensä. Stephenin tiedonanto siis oli oikea, ja siirto oli suoritettu.

»Minä olen säästänyt tämän summan vuoden kuluessa», jatkui Stephenin kirje, »ja mikäpä olisi ollut minusta oikeampaa tai miellyttävämpää kuin lähettää ne sinulle käytettäväksesi? Minulle jää vielä aivan riittävästi itselleni. Ellet halua antaa rahojen maata joutilaina pankissa, pyydä isääsi sijoittamaan ne sinua varten hyviä takeita vastaan. Se on pieni lahja sinulle enemmän kuin kihlatultasi. Isäsi huomannee nyt, ettei kätesi tavoittelu ole vain typerän poikasen unelma, jota ei kannata ottaa huomioon.»

Mainitessaan isänsä naimisiinmenosta Elfride oli luontaisen hienotunteisuuden vuoksi ollut kerrassaan viittaamatta ladyn varallisuuteen.

Käsiteltyään loppuun tuon käytännöllisen asian Stephen jatkoi hieman poikamaiseen tapaansa:

»Muistatko, armaani, sen aamun, jolloin olin ensi kertaa luonanne ja isäsi hartaushetken aikana luki kertomuksen halvatun miehen ihmeellisestä parantumisesta — jossa hänen käsketään ottaa vuoteensa ja käydä? Minä voin nyt erinomaisen hyvin käsittää tuon kohdan. Aivan pieni matto on itämaalaisen vuoteena, ja minä näin eilen erään alkuasukkaan siten menettelevän saaden siten aihetta asiasta huomauttaa. Mutta sinähän olet lukenut enemmän kuin minä ja tiedät kaikki tämän jo aikoja sitten... Eräänä päivänä minä ostin pieniä alkuasukkaiden idoleja lähettääkseni ne nähtävyyksinä sinulle, mutta jälkeenpäin, kun havaitsin, että ne olikin valettu Englannissa, tehty vanhannäköisiksi ja kuljetettu tänne, minä heitin ne harmistuneena menemään.

Tuosta puhuessani muistuu mieleeni, että meidän on tuotettava kaikki rakennuksissa käytettävät rautaosat Englannista. Täällä täytyy toimia aivan tavattoman huolellisesti taloa rakennettaessa. Ennen töiden aloittamista meidän täytyy tilata jokainen pylväs, lukko, sarana ja ruuvi. Me emme voi lähteä lähimmän kadun varrelle saadaksemme ne valetuksi vähin huomautuksin. Mr L. sanoo, että jonkun meistä täytyy aivan pian lähteä Englantiin valvomaan suuren tilauksen valikoimista. Minä toivon olevani se mies, joka pääsee matkaan.»

Pöydällä Elfriden edessä lepäsi kahdensadan punnan talletuskuitti ja sen vieressä Knightin hieno lahja. Elfrideä puistatti vilu — sitten hän tunsi poskipäihinsä tulvahtavan kuuman verivirran. Jos hän olisi voinut paperin repimällä tuhota koko asian olemattomaksi, hän olisi mielellään uhrannut kysymyksessä olevan rahasumman. Hän ei tietänyt mitä tekisi kummassakaan tapauksessa. Hän melkein pelkäsi sallia noiden kahden esineen levätä siinä toisiansa vastapäätä — niiden edustamat tarkoitukset olivat siinä määrin vastakkaiset, että sopi melkein odottaa toisen niistä ihmeen nojalla tuhoutuvan.

Sinä päivänä Elfride ei ollut paljoakaan näkyvissä. Illan tullen hän oli päässyt päätökseen ja toimi sen mukaisesti. Käärö sinetöitiin — kaipauksen kyynelen vierähtäessä, kun somat korut sinne sulkeutuivat — varustettiin osoitteella ja toimitettiin Knightin huoneeseen kirjoituspöydälle. Sitäpaitsi Elfride kirjoitti Stephenille, että hän tuskin oikein tajusi, miten hänen oli meneteltävä lähetettyihin rahoihin nähden, mutta että hän edelleenkin oli valmis täyttämään antamansa lupauksen ja menemään hänen kanssaan naimisiin. Kirjeen kirjoitettuaan hän viivytteli sen lähettämistä, vaikka olikin yhä vielä sen voimallisen tunnon vallassa, että teko oli tehtävä.

Kului muutamia päiviä. Elfridelle saapui Intiasta toinen kirje. Se saapui odottamatta, ja Elfriden isä näki sen, mutta ei virkkanut mitään — Elfride ei tietänyt sanoa, miksi ei. Tällä kertaa uutiset olivat kerrassaan yllättävät. Stephen oli toivomuksensa mukaisesti saanut tehtävän suorittaakseen, koska häntä oli pidetty siihen sopivimpana. Velvollisuutensa täytettyään hänen piti saada kolmen kuukauden loma. Hän kirjoitti tulevansa kirjeensä jäljessä viikon kuluessa ja aikovansa käyttää tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen hänen isäänsä suostumaan heidän kihlaukseensa. Sitten seurasi sivu, jossa hän ilmaisi jälleennäkemisestä itselleen ja Elfridelle koituvaa iloa, ja lopuksi se tieto, että hän aikoi kirjoittaa laivanvarustajille pyytäen heitä sähköteitse Elfridelle ilmoittamaan, milloin häntä kotimaahan kuljettava laiva olisi näkyvissä — tietäen, kuinka tervetullut sellainen ilmoitus olisi.

Elfride eli ja liikkui kuin unessa. Knight oli aluksi melkein suuttunut hänen itsepintaisesti kieltäytyessään ottamasta lahjaa vastaan — ja kieltäytymistapa oli loukannut häntä aivan yhtä paljon kuin itse tosiasia. Mutta Knight huomasi, että Elfride alkoi näyttää kiusaantuneelta ja sairaalta — ja hänen harminsa lieveni pelkäksi neuvottomuudeksi.

Knight ei nyt enää pysytellyt talossa pitkiä tunteja, kuten aikaisemmin, vaan teki sen muinaistieteellisten ja geologisten retkeilyjensä keskukseksi. Hän olisi mielellään heittänyt korttinsa menemään ja lähtenyt pois, mutta ei voinut sitä tehdä. Niin hän käytteli hyväkseen sukulaiselle kuuluvia erioikeuksia ja kulki kartanossa sisään ja ulos mielin määrin — kuitenkin yhä jääden.

»Minä en halua jäädä tänne enää päiväksikään, jos läsnäoloni on epämiellyttävä», sanoi hän eräänä ehtoopäivänä. »Aluksi te valititte, että minä kohtelin teitä liian ankarasti, ja nyt, kun olen teille ystävällinen, te kohtelette minua ynseästi.»

»Ei, ei, älkää niin sanoko.»

Heidän omituinen alkututtavuutensa oli tehnyt heidän suhteensa tavallisuudesta poikkeavaksi. Siitä aiheutui, että he mielellään lausuivat julki kaikki erimielisyydet ja jättivät lausumatta kaikki miellyttävämmät seikat.

»Minun tekee mieleni lähteä pois ja olla milloinkaan enää teitä rasittamatta», jatkoi Knight.

Elfride ei virkkanut mitään, mutta hänen silmiensä ja kalpeiden kasvojensa kaunopuheinen ilme riitti hyvin moittimaan Knightia hänen karuudestansa.

»Haluatteko siis minun jäävän tänne?» kysyi Knight ystävällisesti.

»Haluan kyllä», kuului vastaus. Uskollisuus vanhaa ja rehellisyys uutta rakkautta kohtaan olivat siinä vastakkain, ja rehellisyys voitti tällä kertaa.

»Niinpä jään vielä vähäksi aikaa», sanoi Knight.

»Älkää olko harmissanne, vaikka minä pysyttelen melkoisen paljon omassa seurassani; voihan käydä niin, että tapahtuu jotakin ja minä kerron teille jotakin.»

»Pelkkää häveliäisyyttä», virkkoi Knight itsekseen ja läksi pois keveämmin sydämin. Taito keksiä ne arvoitukselliset voimat, jotka kulloinkin ovat naisissa vaikuttamassa, on eräissä miehissä erehtymätön vaisto, mutta Knightinlaisilta vilpittömiltä luonteilta se useimmiten puuttuu.

Seuraavana iltana, suunnilleen viiden tienoissa, ennenkuin Knight oli palannut merenrannalle tekemältään retkeltä, saapui kartanoon mies. Hän tuli viestintuojana Cameltonista, viiden peninkulman päässä olevasta kaupungista, johon saakka rautatie oli kesän aikana edistynyt.

»Sähkösanoma miss Swancourtille ja puolineljättä shillingiä erikoislähetille.»

Miss Swancourt lähetti rahat, merkitsi nimensä paperiin ja avasi kirjeen vapisevin käsin. Hän luki:

»_Johnson, Liverpoolista, Miss_ _Swancourtille, Endelstowiin, lähellä Castle Botereliä_.

»_Amaryllis sähkötti Holyheadista kello neljä. Odotetaan saapuvaksi matkustajilleen Cannings Basiniin huomenna kello kymmenen aikaan aamulla_.»

Elfriden isä kutsui hänet huoneeseensa.

»Elfride, kuka lähetti sinulle tuon viestin?»

»Johnson.»

»Kuka on Johnson, Herran nimessä?»

»Minä en tiedä.»

»Mitä hittoa? Kuka sen sitten tietää?»

»En ole milloinkaan ennen hänestä kuullut.»

»Onpa se omituinen juttu, eikö totta?»

»En tiedä.»

»Kuulehan, miss! Mikä oli tuo sähkösanoma?»

»Haluatteko tosiaankin sen tietää, isä?»

»Haluan.»

»Muista, että minä olen nyt täysi-ikäinen nainen.»

»Entä sitten?»

»Koska olen nainen enkä enää lapsi, saanen omistaa jonkin salaisuuden, luulen ma.»

»Sinä tahdot niin tehdä, mikäli havaitsen.»

»Naisilla on yleensäkin salaisuutensa.»

»Mutta älä sinä huoli sitä pitää. Kerro asia.»

»Ellet nyt minua pakota, annan sanani, että kerron sinulle jutun juonen ennen viikon loppua.»

»Kunniasanasi?»

»Kunniasanani!»

»Hyvä. Mielessäni on eräs epäilys, ja minä olen oleva iloinen, kun havaitsen sen vääräksi. Minä en pidä sinun viimeaikaisesta käytöksestäsi.»

»Viikon lopulla, kuten sanoin, isä.»

Isä ei vastannut, ja Elfride poistui huoneesta.

Elfride alkoi jälleen pitää silmällä postinkuljettajaa. Kolme päivää myöhemmin saapui kirje, jonka Stephen oli lähettänyt astuttuaan maihin. Siinä ei ollut paljoakaan sisältöä, sillä se oli kiireesti kyhätty, mutta sen tarkoitus oli kylläkin melkoinen. Stephen ilmoitti suorittavansa erään tehtävän Liverpoolissa ja saapuvansa isänsä kotiin East Endelstowiin jo samana iltana viiden tai kuuden aikaan, sanoi hämärän tultua astelevansa edelleen seuraavaan kylään kohdatakseen hänet, jos hän niin halusi, kirkon portilla, kuten entisinä aikoina. Hän teki tämän ehdotuksen, koska piti epäviisaana tulla vierailemaan taloon niin myöhään illalla, mutta ei voinut nukkua, ellei saanut sitä ennen nähdä häntä. Hän sanoi, että minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, kunnes hän saisi sulkea rakastettunsa syliinsä.

Elfride oli yhä vakaasti sitä mieltä, että hänen oli kunniansa nimessä välttämättä Stephen kohdattava. On luultavaa, että halu välttää häntä sai hänen vakaumuksensa sitäkin ehdottomammaksi. Elfride näet oli niitä, jotka huokailevat saavuttamattomia — joille toivo on kaikkein mieluisin, koska se ei merkitse omistusta. Ja hän tiesi tuon niin hyvin, että hänen älynsä taipui tuota puutosta hänessä ylenmäärin lisäämään.

Niinpä hän silmäili päivän kuluessa velvollisuuttansa kiinteästi kasvoihin, luki Wordsworthin tuolle jumaluudelle omistaman melkein masentavan oodin, antautui hänen johdettavakseen ja tunsi yhä satunnaisten toivelmien painoa.

Hän alkoi kumminkin tuntea alkuloista iloa ajatellessaan uhrautuvansa miehelle, jota neitseellinen soveliaisuuden tunto pakotti pitämään hänen mahdollisena puolisonaan. Hän tahtoi kohdata hänet ja tehdä kaikki voitavansa mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Tehdäkseen peräytymisen mahdottomaksi hän lähetti kirjelipun Stepheniä odottamaan hänen isänsä luo mainiten siinä kohtauksen ajan.

XXI

Stephen oli ilmoittanut tulevansa Bristolin tietä ja sieltä höyrylaivalla Castle Botereliin välttääkseen pitkää matkustusta St. Launcesta yli kukkuloiden. Hänellä ei ollut tietoa siitä, että rautatie oli jatkettu Cameltoniin asti ulottuvaksi.

Tämän iltapäivän kuluessa Elfride johtui ajattelemaan, että joltakin rantakalliolta voisi nähdä höyrylaivan muutamia tunteja ennen sen saapumista.

Hän oli kerännyt riittävästi uskonnollisia voimia voidakseen suorittaa sellaisen ylimääräisen teon. Teko oli tämä: lähteä johonkin kohtaan rannalle ja tähystellä laivaa, joka toi kotiin hänen tulevaa puolisoansa.

Oli pilvinen ehtoopäivä. Useasti ennen oli Elfriden päätöksen kumonnut harmaja taivas, ja vaikka hän tapasikin vakuutella itselleen, että pilvien toisella puolella sää oli niin kaunis kuin suinkin sopi toivoa, hän ei kumminkaan voinut johdella mitään käytännöllisiä tuloksia tuosta haavelmastaan. Nyt hänen mielialansa oli sellainen, että se hyvin sointui pilviseen taivaaseen.

Noustuaan kartanon takana olevalle kukkulalle ja asteltuaan sen yli Elfride tuli pienen joen partaalle. Hän käytti sitä oppaanaan rannikolle kulkiessaan. Se oli pienempi kuin heidän oman laaksonsa joki ja virtasi korkeammalla. Sen uoman rinteet olivat pensaiden peittämät, mutta alhaalla missä vesi virtasi, oli pehmeä, _viheriä_ ruohomatto, neljän tai viiden jalan levyinen.

Talvella vesi virtasi yli ruohikon, kesällä, kuten nyt, se lirisi pitkin kapeata kanavaa.

Elfridestä tuntui kuin olisi joku häntä katsellut. Hän kääntyi ja näki mr Knightin. Hän oli tullut laaksoon kukkulan kupeelta. Elfride tunsi ilon väristystä ja salli kapinallisesti sen vallita.

»Olettepa osunut yksinäiseen paikkaan!»

»Minä menen rannikolle noudatellen jokea. Minä uskon sen tyhjentyvän verrattain lähellä hopeiseksi vesisuihkuksi korkeassa putouksessa.»

»Miksi kannatte tuota raskasta kaukoputkea?»

»Katsellakseni merelle», vastasi Elfride heikosti.