Part 16
Heidän lähtiessään kirkosta aurinko parhaillaan meni mailleen, ja maisema jäi ikäänkuin tasanteeksi, jolta kaunopuhuja on vastikään poistunut, joten kuulijoilla ei ole muuta neuvoa kuin nousta ja lähteä kotiin. Mr ja mrs Swancourt lähtivät vaunuissa, Knight ja Elfride pitivät parempana astella jalkaisin, kuten taitava vanha naittajakin oli toivonut. He lähtivät yhdessä alas kukkulalta.
»Teidän lukunne miellytti minua, mr Knight», havaitsi Elfride sanovansa. »Te luette paremmin kuin isä.»
»Minä kiitän jokaista, joka kiittää minua. Te soititte oivallisesti, miss Swancourt, ja sangen oikein.»
»Oikein — niin kyllä.»
»Teille on varmaan suuri huvi ottaa toimeliaasti osaa jumalanpalvelukseen.»
»Mielelläni minä soittaisin tuntehikkaammin. Mutta minulla ei ole hyvää nuottivarastoa, ei hengellisiä eikä maagisia sävellyksiä. Mielelläni omistaisin pienen sievän kokoelman — hyvin valitun, ja minulle lähetetyt uudet kappaleet saisivat olla yksinomaan todella arvokkaita.»
»Olen iloinen kuullessani toivelmanne. On merkillistä, kuinka harvat naiset rakastavat musiikkia todellisena tarkoitusperänä eikä vain välineenä — vaikka jätämme kerrassaan huomioonottamatta ne, joissa ei ole mitään sisältöä. Enimmäkseen he rakastavat sitä sivuseikkojen vuoksi. En ole milloinkaan tavannut naista, joka rakastaa musiikkia niinkuin tusinanverta tuntemiani miehiä.»
»Kuinka vedätte rajaviivan, joka erottaa toisistaan ne naiset, joissa on jotakin sisältöä, niistä, joissa ei mitään ole?»
»Niin», virkkoi Knight hetkisen mietittyään, »minä tarkoitan sisällöttömillä sellaisia, jotka eivät välitä mistään perusteellisesta. Tässä eräs esimerkki: Minä tunsin erään miehen, jolla oli nuori naisystävä. Hän oli neitoon kovin mieltynyt; olipa heidän määrä mennä naimisiinkin. Neito näytti harrastavan runoutta, ja mies tarjosi hänelle valittavaksi kahden englantilaisen runoilijan teokset, joita hän oli sanonut kovin mielivänsä. Mies kysyi: »Kumman niistä haluat minun mieluummin lähettävän?» Neito vastasi: »Sievä korvarengaspari, Bond Streetin varrelta ostettu, olisi niitä kumpaakin somempi.» Minun mielestäni tytössä ei ollut paljoa muuta kuin turhamaisuutta, ja te ajattelette varmaan samoin.»
»Niin kyllä», virkkoi Elfride väkinäisesti.
Knight sattui silmäämään hänen kasvojansa, havaitsi ilmeen teennäisyyden ja näytti epäilevän.
»Te, miss Swancourt, ette olisi sellaisessa tapauksessa antanut etusijaa helyille?»
»En, enpä tosiaankaan luule, että olisin niin tehnyt», sopersi Elfride.
»Minä asetan teidät kokeen alaiseksi», sanoi vääjäämätön Knight. »Kumman haluatte näistä kahdesta jokseenkin samanarvoisesta esineestä: hyvin valitun kokoelman parasta musiikkia, josta vastikään puhuitte — safiaaniin sidottuna, pähkinäpuisessa kotelossa, lukkoineen ja avaimineen — tai parin korvarenkaita, sievimmät, mitä Bond Streetin ikkunoista löytyy?»
»Tietysti nuottikokoelman», vastasi Elfride teennäisen vakavasti.
»Oletteko ihan varma?» kysyi Knight painokkaasti.
»Aivan varma», sanoi Elfride hiljaa, »jos voisin varmasti ostaa korvarenkaat jälkeenpäin.»
Knight, hieman moitittavasti, piti ilonansa kiistellä tuon tykyttelevän, vilkasliikkeisen olennon kanssa, jonka kiihtyvä luonnonlaatu teki sellaisen menettelyn eräänlaiseksi julmuudeksi.
Knight silmäili häntä verrattain oudosti ja virkkoi: »Hyi!»
»Suokaa anteeksi», sanoi Elfride hieman nauraen, hieman säikähtyneenä ja ankarasti punastuen.
»Ah, miss Elfie, miksi ette sanonut kohta niinkuin jokainen luja nainen olisi sanonut: 'Minä en ole häntä parempi, minä valitsen samoinkuin hän?’»
»En tiedä», vastasi Elfride surkeasti, samalla haikeasti hymyillen.
»Minä luulen, että olette harvinaisen musikaalinen?»
»Niin olenkin, luullakseni. Mutta tuo koe on ankara — kerrassaan kiusallinen.»
»Minä en ymmärrä.»
»Musiikista ei ole mitään todellista hyötyä, tai paremmin —»
»Mitä sanottekaan, miss Swancourt! Mitä sitten —»
»Te ette ymmärrä! Te ette ymmärrä!»
»Mitä hyötyä voi sitten olla helyhepeneistä?»
»Ei, ei, ei, ei!» huudahti Elfride harmistuneena. »Minä en tarkoittanut, mitä te ajattelette. Minä pidän kaikkein eniten musiikista, mutta minä pidän —»
»Vielä enemmän korvarenkaista — eikö totta!» sanoi Knight kiusoitellen. »Luulenpa, että minulla olisi ollut moraalista uskallusta tunnustaa se heti, pyrkimättä korkeuksiin, joita en kykene saavuttamaan.»
Elfriden laita oli samoinkuin ranskalaisen sotaväen: hän ei ollut urhoollinen puolustautuessaan. Niinpä hän vastasikin melkein kyynelsilmin ja epätoivoisena:
»Minä tarkoitan, että pidän korvarenkaista enemmän juuri nyt, koska viime vuonna kadotin toisen kaikkein kauneimmasta paristani, ja isä sanoi, ettei hän enää osta eikä salli minun ostavan, koska olin ollut huolimaton — se on tarkoitukseni, mr Knight.»
»Pelkäänpä olleeni kovin karu ja kömpelö», virkkoi Knight pahoitellen nähdessään, kuinka hämillään Elfride oli. »Mutta vakavasti sanoen: kunhan naiset tietäisivät, kuinka he sellaisilla laitteilla tärvelevät hyvän ulkonäkönsä, olen varma siitä, etteivät he milloinkaan niitä haluaisi.»
»Ne olivat somat ja sopivat minulle mainion hyvin!»
»Varmaankaan eivät, jos olivat sellaiset kamalat esineet, joilla naiset nykyjään korviansa varustavat — kuin höyrykoneen sääntelijä tai pari vaakakuppia, taiteilijan palettia, kellon heiluria ja Herra ties mitä.»
»Ei, ne eivät olleet ollenkaan sellaiset. Ne olivat erittäin sievät — tällaiset», sanoi Elfride kovin vilkastuen. Sitten hän piirsi päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan suurennetun, valitettuja lemmikkejä esittävän kuvan käyttäen mittakaavaa, joka olisi soveltunut puolen peninkulman pituiselle jättiläiselle.
»Epäilemättä, erittäin sievät — erittäin», virkkoi Knight kuivasti. »Kuinka tulitte kadottaneeksi niin arvokkaan esineparin?»
»Minä kadotin ainoastaan toisen niistä — ei kukaan kadota molempia samalla kertaa.»
Hän esitti tuon huomautuksen hämmentyneenä ja hermostuneesti sormiansa liikuttaen. Kun otamme huomioon, että menetys oli tapahtunut Stephen Smithin yrittäessä ensi kertaa häntä suudella, hänen hämminkiänsä sopinee tuskin ihmetellä. Kysymys oli ollut taitamaton eikä saanut mitään suoraa vastausta.
Knight ei näyttänyt huomaavan hänen käytöstänsä.
»Niinpä kyllä — kukaan ei kadota molempia — minä ymmärrän. Ja kieltämättä se seikka, että kysymyksessä oli kadottaminen, vie valinnastanne kaiken turhamaisuuden tuoksun.»
»Kun en milloinkaan tiedä, oletteko tosissanne, en tiedä», virkkoi Elfride kysyvästi silmäillen oraakkelin kasvoja. Sitten hän tuli hienosti oman itsensä avuksi: »Jos minä tosiaankin näytän turhamaiselta, niin se johtuu siitä, että olen turhamainen vain käytöksessäni — en sydämessäni. Pahimpia naisia ovat ne, jotka ovat turhamaisia sydämessään, mutta eivät käytöksessään.»
»Sukkela erotus. Niin, ne ovat epäilemättä moitittavammat», vastasi Knight.
»Onko turhamaisuus kuolemansynti, vai saako sen anteeksi? Tehän tiedätte, mitä elämä on; sanokaa minulle.»
»Minä en suinkaan tiedä, mitä elämä on. Oikea elämää koskeva käsitys on niin vaikea asia, ettei siitä suinkaan suoriudu sinä lyhyenä aikana, joka kuluu meidän kulkiessamme sen läpi.»
»Voiko se seikka, että nainen pitää koruista, tehdä hänen elämänsä, sen korkeammassa merkityksessä, pelkäksi harhaksi?»
»Kenenkään elämä ei ole pelkkää harhaa.»
»Te varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan, vaikka sanani ovatkin huonosti valitut ja kulunnaiset», virkkoi Elfride kärsimättömästi. »Teidän ei pidä ajatella, että minä ajattelen pelkkiä kulunnaisia ajatuksia, vaikka lausunkin kulunnaisia sanoja. Minun vähäinen sanavarastoni on kuin rajoitettu määrä karkeita valinkaavoja, joihin minun on heitettävä kaikki ainekseni, hyvät ja huonot: ja aineksen uutuuden tai hienouden hävittää usein kaavan karkeus.»
»Hyvä; minä uskon tuon nerokkaan esityksenne oikeaksi. Mitä tulee käsittelemäämme asiaan — elämään, joka on harhaa — teidän ei tarvitse olla huolissanne. Ihmisen elämä voi olla ihan yhtä romanttinen ja merkillinen ja mielenkiintoinen, jos hän epäonnistuu kuin jos hän onnistuu. Erona on vain se seikka, että tarinan viimeinen luku puuttuu. Jos kyvykäs mies yrittää suorittaa jotakin suurta tekoa, joka häneltä kumminkin jää suorittamatta jonkin hänestä itsestänsä riippumattoman seikan vuoksi, niin hänen siihenastinen historiansa sisältää aivan yhtä paljon kuin sellaisen miehen, joka on suuren tekonsa suorittanut. Ihmiset menettelevät perin omituisesti pitäessään jonkin poikasen koulunkäyntiä ja muita samanlaisia asioita joko mielenkiintoisena romaanina tai pelkkänä joutavana riippuen siitä, millainen on myöhemmin saavutettu maine.»
He astelivat auringonlaskun ja kuunnousun välimaalla. Auringon mennessä mailleen oli melkein täysi kuu alkanut kohota taivaalle. Heidän varjonsa, läntisen hohteen luomat, näyttivät vähitellen häipyvän olemattomiin kuutamon alkaessa kuvata vastakkaiselle puolelle toista yhä selvempää varjoparia.
»Minä pidän elämääni jossakin määrin epäonnistuneena», virkkoi Knight jälleen vähäisen vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli havainnut vastakkaiset varjot.
»Tekö? Kuinka niin?»
»En oikein tiedä, kuinka. Mutta jollakin tavalla minä olen ampunut harhaan.»
»Todellako? Se, että on niin tehnyt, ei paljoa merkinne, mutta se seikka, että tuon tuntee, on varmaan surun lähde. Olenko oikeassa?»
»Osaksi, joskaan ette täydellisesti. Se tunto, että on joutunut syvästi kokemaan, on jonkinlaisena lohdutuksena niille henkilöille, jotka ovat tietoiset siitä, että ovat erehtyneet väärille urille. Miten ristiriitaiselta asia näyttäneekin, ei kumminkaan ole pätevämpää totuutta kuin se, että henkilöt, jotka ovat aina osuneet oikeaan, eivät tunne oikeaanmenemisen todellista luonnetta läheskään yhtä hyvin kuin ne henkilöt, jotka ovat joutuneet harhaan. Mutta minulla ei ole missään tapauksessa syytä tuoda hallaa teidän suviaikaanne käsittelemällä enemmän tätä asiaa.»
»Te ette ole vieläkään minulle sanonut, olenko todellakin turhamainen.»
»Jos myönnän, niin loukkaan teitä; jos kiellän, niin ajattelette, etten ole vilpitön», vastasi Knight silmäillen uteliaana hänen kasvojansa.
»Olkoon», virkkoi Elfride alakuloisesti huokaisten, »'sillä kuka taitaa käsittää sen, mikä on ylen syvä’. Luulenpa, että minun täytyy suhtautua teihin samoinkuin raamattuun — valita ja ymmärtää se, minkä voin, ja sen nojalla nietosta kaikki muu yhtenä ainoana myhkyränä, pelkän uskon nojalla. Ajatelkaa, että olen turhamainen, jos tahdotte. Maallinen suuruus vaatii niin paljon pienuutta voidakseen menestyä, ettei jokin lisäksi tuleva vajavaisuus ole suurikaan surun aihe.»
»En tiedä, kuinka on naisten laita», vastasi Knight huolettomasti, »mutta miehelle, jonka on ansaittava elatuksensa, on epäilemättä onnettomuudeksi, jos hän saa syntymästään jalon luonnonlaadun. Ylevä sielu vie miehensä köyhäintaloon; voitte niinmuodoin olla oikeassa pitäessänne turhamaisuuden puolta.»
»Ei, ei, sitä minä en tee», sanoi Elfride katuen. »Mr Knight, kun olette poissa, lähetättekö minulle jotakin, mitä olette kirjoittanut? Tekisi mieleni nähdä, kirjoitatteko niinkuin olette viimeksi puhunut, vaiko paremmalla tuulella ollen. Mikä on teidän oikea itseytenne — se kyynikko, joka olette ollut tänä iltana, vaiko se hieno filosofi, joka olette aikaisemmin ollut?»
»Niin, mikä? Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä.»
Keskustelu viivytti heitä pihamaalla ja kuistikolla, kunnes tähdet alkoivat välkkyä. Elfride kohotti katseensa ja virkkoi jotain virkkaakseen —
»Tuolla on kirkas tähti ihan yläpuolellani.»
»Jokainen tähti on jossakin suoraan yläpuolella.»
»Onko? Niin, tietysti. Missä on tuo?» Hän osoitti sormellansa.
»Se vaappuu kuin valkoinen haukka erään Kap Verdin saaren yläpuolella.»
»Entä tuo?»
»Se silmäilee Niilin lähteitä.»
»Entä tuo levolliselta näyttävä?»
»Se vartioi pohjoisnapaa koko päiväntasaaja näköpiirinänsä. Ja tuo joutilas tuolla alhaalla, jonka näkyvistä olemme kohta vierineet pois, on Intiassa — erään nuoren ystäväni pään päällä. Hän kenties katselee zenitissämme olevaa tähteä, joka siellä riippuu alhaalla näköpiirin rajalla, ja ajattelee sen merkitsevän paikkaa, missä hänen uskollinen lemmittynsä asustaa.»
Elfride katsahti Knightiin epäluuloisesti. Tarkoittiko hän häntä, Elfrideä? Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja, mutta hänen asenteensa tuntui osoittavan, ettei ollut niin laita.
»Tähti on minun pääni päällä», virkkoi Elfride epäröiden.
»Tai kenen muun hyvänsä Englannissa.»
»Niin, niinpä kyllä.» Elfride huokasi helpotuksesta.
»Minä luulen, että hänen vanhempansa ovat tämän kreivikunnan asujaimia. Minä en heitä tunne, vaikka olen ollut useita vuosia hänen kanssaan kirjevaihdossa. Onnekseen tai onnettomuudekseen hän rakastui ja lähti sitten Bombayhin. Sittemmin en ole hänestä paljoa kuullut.»
Knight ei jatkanut vapaaehtoista esitystänsä, ja vaikka Elfride tuokion ajan taipui käyttämään hyväkseen hänen vast’ikään antamaansa rehellisyyden läksytystä, hänen lihansa oli heikko, ja aie hajosi hiljaisuudeksi. Knightin sokeissa sanoissa tuntui piilevän moitetta, mutta Elfride ei kyennyt selvästi määrittelemään mitään vilpillisyyttä, johon hän olisi tehnyt itsensä vikapääksi.
XX
Knight kääntyi pois Endelstowin seurakunnasta ja lähti Corkiin.
Päivät liittyivät toisiinsa, ja jokainen niistä lisäsi hänen sydämellään lepäävää painoa. Hän eteni Killarneyn järville, harhaili seudun rehevissä metsissä, katseli saarten, kukkuloiden ja laaksojen runsautta ja kuunteli tuon romanttisen paikan ihmeellisiä kaikuja, mutta jäi sittenkin vaille sitä unelmain hohteina, joka aikaisemmin oli sellaisissa siunatuissa tienoissa lahjaksi koitunut.
Heidän seurustellessaan Elfriden tyttömäinen olemus ei ollut häneen syvästi vaikuttanut. Hän ei ollut tietoinen siitä, että Elfriden tulo hänen elämänkehäänsä oli tuonut siihen mitään lisää; mutta nyt, hänen ollessaan poissa, hän tunsi ilmeisesti, että häneltä oli paljon riistetty. Se, mikä varhemmin ilmeni ylimääräisenä, kävi nyt välttämättömäksi; Knight oli rakastunut.
Stephen rakastui Elfrideen katsellessaan häntä, Knight lakattuaan häntä katselemasta. Hän ei tietänyt, milloin tai miten tuo henki oli häneen tullut; hän oli joka tapauksessa varma siitä, ettei hän Endelstowista lähtiessään ollut tuntenut sellaiselle eroamiselle ominaista pistävän alakuloisuuden hienoa suloisuutta. Oliko hän alkanut neitoa rakastaa, kun katse kohtasi katseen tornissa sattuneen onnettomuuden jälkeen? Hän oli vain ajatellut neidon olevan heikon. Oliko hän rakastunut hänen seistessään pihamaalla ilta-auringon häntä kirkastaessa? Hän oli ajatellut, että neito oli hyvännäköinen; ei enempää. Oliko hänen keskustelunsa kylvänyt siemenen? Hän oli ajatellut, että neidon sanat olivat älykkäät ja nuoren naisen lausumiksi varsin kunnioitettavat, mutta eivät huomattavat. Oliko sakkipeli jotenkin asiaan vaikuttanut? Varmaankaan ei; hän oli pitänyt neitoa sangen itserakkaana lapsena.
Knightin kokemus kumosi täydellisesti sen väitteen, että rakkaus aina syntyy silmien katseista ja sormien myötätuntoisesta kosketuksesta, että se liekin tavoin ilmaisee itsensä syntymisensä hetkenä. Vasta sitten, kun he olivat eronneet ja muisti oli hänen kuvansa kirkastanut, voi sanoa Knightin edes tarkkaavasti häntä silmäilleen.
Kun Knight siten tahtomattansa oli keräillyt kuvia, joita hänen mielensä ei käsitellyt, ennenkuin niiden aiheuttaja oli poissa, hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi rakastunut neidon sieluun, joka oli tilapäisesti eronnut ruumiistansa seuratakseen lähtenyttä hänen retkellänsä.
Elfride alkoi nyt vallita häntä niin ehdottomasti, että hän, itsensä erittelemiseen tottuneena, melkein vapisi ajatellessaan niitä vaikutuksia, joita voi aiheuttaa tämä uusi voima hänen hyvin järjestellyssä elämässään. Hän kävi levottomaksi; sitten hän unohti kaikki sivuseikat mielihyvin ajatellessaan armastansa.
On kuitenkin sanottava, että Knight rakasti pikemmin filosofisesti kuin romanttisesti.
Hän muisteli, miten Elfride oli käyttäytynyt. Koruttomuus taipuu muuttumaan keimailuksi. Keimailiko Elfride? kysyi hän itseltänsä. Mikään teennäinen selittely ei kyennyt sellaista teoriaa tukemaan. Toiminta oli ollut niin moitteetonta, ettei se mitenkään voinut olla teeskentelyä. Siinä ilmenivät kaikki ne puutokset, jotka ilmaisevat tosi aitoutta. Taitavinkaan näyttelijätär ei olisi voinut näytellä avomielisen tytön osaa niin hyvin kuin Elfride sen eli. Hänessä ilmenivät ne pienet viekkaudet, jotka osaltansa muodostavat vilpittömyyttä.
On oppineita, jotka ovat oppineita luonnostansa, ja toisia, jotka ovat niitä olosuhteiden vuoksi. Knightia oli joka tapauksessa pidetty edelliseen ryhmään kuuluvana. Miksi hän nyt oli muuttumassa? Oli hänelle itselleen varsin omituista tarkastella omia rakkautta koskevia teoriojansa uuden kokemuksensa täydessä valossa ja havaita, kuinka hänen lausumansa todellisuudessa merkitsivät paljoa enemmän kuin hän oli arvannut niiden merkitsevän niitä kirjoittaessaan. Ihmiset keksivät usein jonkin kulunnaisen vanhan periaatteen koko voiman vasta silloin, kun jokin satunnainen seikka pakottaa heidät sen havaitsemaan; mutta Knight ei ollut milloinkaan ennen tuntenut tapausta, jossa mies olisi sillä tavoin oppinut tuntemaan omien epigrammiensa koko kantavuuden.
Eräs asiaan kuuluva seikka tuotti hänelle erinomaista tyydytystä. Häneen oli juurtunut lähtemättömäksi se vakaumus, että hänen täytyi välttämättä olla ensimmäinen naisensa sydämeen tulija. Hän oli keksinyt itsessään sen ehdon, että jos hän milloinkaan päättäisi mennä naimisiin, se toteutuisi ainoastaan siinä tapauksessa, ettei tarvitsisi pelätä mitään ilmitulevia vanhoja kirjeitä eikä jonkun sattumalta kohdatun salaperäisen vieraan aiheuttamaa kumarrusta ja punastumista. Knightin tunteet olivat hänen ikäisessään, vilpittömästi rakastavassa miehessä yleensä tavattavat, joskin kenties hieman tavallista voimakkaammat hänen harrastustensa vuoksi. Kun miehet rakastavat ensi kerran nuorukaisina, he rakastavat koko sydämellänsä, minkään muun tekijän asiaan vaikuttamatta. Vuosien lisääntyessä yhä useammat kyvyt pyrkivät osallisiksi valtatunteeseen, kunnes Knightin iällä äly mielellään pyrkii siinä tuntumaan. Se voidaan yhtä hyvin jättää pois laskusta. Mies, joka rakastuneena asettaa aivojensa tilanteen mittapuuksi, menettelee niinkuin se, joka yrittää määrätä aluksensa maantieteellistä pituutta mastonhuipussa olevan valon nojalla.
Knight päätteli Elfriden tottumattoman käytöksen nojalla, joka oli tosiasia, hänen rakkautensakin olevan tottumattoman, mikä oli pelkkää abstraktista johtelua. _Incrédules les plus crédules_, ne jotka eniten epäilevät, ne helpoimmin uskovat. »Elfride», mietti hän, »on tuskin miestä silmäillyt, ennenkuin näki minut.»
Knight ei ollut unohtanut, kuinka ankarasti hän oli kohdellut neitoa, joka piti korua parempana kuin mielenylennystä, ja oli sittemmin sadat kerrat antanut hänelle anteeksi ajatellen kuinka luonnollinen naishenkilölle oli koristautumishalu ja kuinka välttämätönkin oli vähäinen persoonallisen turhamaisuuden lisä naisen mielen herkän ja viehättävän värityksen täydentäjänä. Niinpä, kun oli ehtinyt kulua viikko, joka oli kuljettanut hänet Dubliniin, hän päätti lyhentää retkeänsä, palata Endelstowiin ja antautua muuttamalla todeksi tuon sunnuntai-iltaisen hypoteettisen tarjouksen.
Vaikka Knight oli keittänyt kokoon suuren joukon sosiaalisia miellyttävyyksiä ja nykyaikaisia käytöstapoja yleensäkin käsitteleviä kirjoitelmia, käytännön erikoinen viimeistely puuttui, ja nyt Knight ei kyennyt kuolemakseen muistamaan, pidettiinkö soveliaana lahjoittaa nuorelle ladylle persoonallisia koruja, ennenkuin säännönmukainen kihlautuminen oli tapahtunut. Mutta lähtönsä edellisenä päivänä hän Dublinissa silmäili huolestuneesti ympärillensä keksiäkseen hienon jalokiviliikkeen, josta voisi ostaa sellaista, minkä arveli Elfridelle parhaiten sopivan.
Astuttuaan jälleen huoneeseensa, suljettuaan ovensa ja istuuduttuaan, hän mitä kömpelöimmin ja tottumattomimmin tuntein avasi safiaanikotelon ja piteli kultasepän valmistamia helposti rikkoutuvia tuotteita nähtävissään. Yksinäiselle kirjallisuuden miehelle olivat monet asiat muuttuneet vanhoiksi, mutta nyt käsilläoleva oli uusi, ja hän käsitteli kuin lapsi erästä sivistyksen hedelmää, jota hänen sormensa eivät olleet milloinkaan ennen kosketelleet. Sitten hänen mieleensä yhtäkkiä johtui epäilys, että valittu malli kenties ei sittenkään Elfridelle soveltunut. Hän nousi hämmentyneenä ja riensi kadulle vaihtaakseen ne toisiin. Nähtyään melkoista vaivaa suorittaessaan uutta valintaa, jonka aikana hänen mielensä joutui siinä määrin ymmälle, että taide-esineiden arvosteleminen näytti olevan hänelle kerrassaan mahdotonta, Knight otti mukaansa toisen korvarengasparin. Ne pysyivät hänen hallussaan ehtoopuoleen saakka, jolloin hän, tarkasteltuaan niitä viisikymmentä kertaa yhä enemmän peläten, että jälkimmäinen valinta oli ensimmäistä huonompi, tiesi unen karttavan hänen pielustansa, ellei hän vaihtaisi saalistansa vieläkin parempaan. Kerrassaan itseensä harmistuneena hän lähti jälleen myymälän ovelle, mutta häpesi astua sisään ja aiheuttaa lisää vaivaa, meni erääseen toiseen liikkeeseen ja osti korvarengasparin, joka oli suunnattoman paljon kalliimpi, koska se näytti ihan oikealta, kysyi kultasepältä, tahtoiko hän ottaa vastaan toisen parin, sai kuulla, ettei voitu vaihtaa toisten valmistajien tuotteita, maksoi hinnan ja lähti, hallussaan kaksi paria korvarenkaita, ihmetellen kovin, mitä tekisi tuolla ylimääräisellä parilla. Hän melkein toivoi, että se katoaisi tai että joku sen häneltä varastaisi, ja samalla hänen mieltänsä rasitti se tunto, että hänen, kykenevänä ja taloudellista elämää oikein arvioivana miehenä, piti välttämättä se myydä. Vihdoin hän sen todellakin möi ihan polkuhinnasta. Siihen tunteeseen, että koko päivä oli huvennut hänen juostessaan kaupungilla tämän uuden ja tavattoman asian vuoksi taitamattomuudessaan menettäen erinäisiä puntia, liittyi vähäinen tyydytys, jonka aiheena oli se ajatus, että hän nyt oli kaikiksi ajoiksi vapauttanut itsensä naisten koruja koskevasta äärettömästä tietämättömyydestänsä sekä vihdoinkin hankkinut itselleen todella taiteellisen tuotteen. Lopun päivää hän tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön koruja arvioitsijan perin tottunein silmin.
Seuraavana aamuna Knight oli jälleen kulkemassa Pyhän Yrjön salmen poikki — ei palatakseen Lontooseen Holyheadintietä, kuten oli alkujaan suunnitellut, vaan kohti Bristolia — käyttäen hyväkseen mr ja mrs Swancourtin kehoitusta käydä heitä tervehtimässä paluumatkallansa.
Me riennämme hänen edellänsä Elfriden luo.
Vaikka naisten vallitseva intohimo — saattaa viehätys- ja vaikutusvaltansa alaisiksi niitä, jotka ovat heitä voimallisempia — epäilemättä Elfridessä ilmeni, se kumminkin oli toiveeton. Aluksi hän oli toivoellut itselleen uuden tuttavansa Knightin hyviä käsityksiä, mutta nyt hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, kuinka paljon noita alkeellisia ystävyyden ainesosia korkeammalle hänen toivelmansa kohosivat. Hän oli koko ajan tuntenut, että hänen halunsa voida viehättää miesten parhaita ei suinkaan merkinnyt väärämielisyyttä Stephen Smithiä kohtaan. Hän ei voinut — eivätkä kovinkaan monet naiset yleensäkään voi — käsittää, mihin kaikkeen voi johtaa asia, jonka alku on vähäpätöinen. Stepheniltä saapuvat kirjeet olivat pakostakin harvalukuiset, ja Elfriden uskollisuudentunto kiintyi aina viimeksisaapuneeseen, niinkuin haaksirikkoutunut merimies kiintyy johonkin ajelehtivaan kappaleeseen. Nuori tyttö vakuutteli itselleen iloitsevansa siitä, että Stephenillä oli sellainen oikeus hänen käteensä (Elfriden mielestä karkauksen nojalla saavutettu). Hän petteli itseänsä sanomalla: »Ellen olisi sillä tavoin itseäni hänelle luovuttanut, niin kenties voisin rakastua mr Knightiin.»
Kaikki tuo teki Knightin lähdön jälkeisen viikon hänelle erittäin synkäksi ja ikäväksi. Hän mainitsi edelleenkin Stephenin rukouksissaan ja luki hänen vanhoja kirjeitänsä — todellisuudessa jonkinlaisena lääkkeenä, vaikka yrittikin itsellensä uskotella, että se oli todellinen nautinto.