Part 15

He istuutuivat, ja ottelu alkoi, Elfriden siirtäessä ensiksi. Peli jatkui. Elfriden sydän tykytti niin kiivaasti, ettei hän voinut istua hiljaa. Hän pelkäsi Knightin sen kuulevan. Vihdoin hän sen havaitsikin — sydämen tykytys näet värähdytteli pöydällä olevia kukkasia.

»Luulenpa, että olisi parempi jättää jatko toistaiseksi», sanoi Knight, luoden häneen hyväntahtoisen silmäyksen. »Se on teille liikaa. Kirjoitamme aseman muistiin ja lopetamme erän toiste.»

»Ei, minä pyydän, jatketaan», aneli Elfride. »Minä en saisi rauhaa, ellen kohta tietäisi tulosta. Teidän siirtovuoronne.»

Kului kymmenen minuuttia.

Äkkiä Elfride säpsähti. »Minä tiedän, mitä teette!» huudahti hän harmistuneena, kiivas puna poskipäissä ja silmät säihkyen. »Te aiotte sallia minun voittaa tehdäksenne minulle mieliksi!»

»Miksipä en tuota tunnustaisi», vastasi Knight huolettomasti ja näyttäen sitäkin levollisemmalta, kun toinen oli ylen hermostunut.

»Mutta te ette saa! Minä en tahdo.»

»Olkoon niin.»

»Ei, se ei kelpaa; minä vaadin teitä lupaamaan, ettette menettele niin mielettömästi. Se loukkaa minua kovin!»

»Hyvä, arvoisa neiti. Minä en menettele niin mielettömästi. Te ette ole voittava.»

»Se ei ole vielä todistettu!» vastasi Elfride ylpeästi; ja peli jatkui.

Nyt ei kuulunut muuta kuin vanhan kellon tikitys kirjakaapin päältä. Kuluu kymmenen minuuttia; Knight voittaa hevosen, Elfride samoin ja näyttää kokonaiselta Rhadamanthukselta.

Kuluu lisää minuutteja; Elfride ottaa talonpojan ja on voitolla, verrattain ilmeisesti osoittaen sen tietävänsä.

Vielä viisi minuuttia. Knight voittaa juoksijan; Elfride tasoittaa asian ottamalla häneltä hevosen.

Kolme minuuttia. Elfride näyttää terhakalta ja vie Knightiltä kuningattaren; Knight näyttää tyyneltä ja vie kuningattaren Elfrideltä.

Kuluu kahdeksan tai kymmenen minuuttia. Knight vie talonpojan; Elfride virkahtaa »puh!» mutta ei saa talonpojan varjoakaan korvaukseksi.

Kuluu kymmenen minuuttia. Knight vie taasen talonpojan ja sanoo: »Sakki!» Elfride sävähtää punaiseksi, vapauttaa itsensä sieppaamalla Knightiltä juoksijan ja riemuitsee tempauksestansa. Knight vie kohta hänen juoksijansa; Elfride näyttää ällistyneeltä.

Vielä viisi minuuttia. Elfride suorittaa hyökkäyksen ja vie Knightin jäljelläolevan juoksijan; Knight vuorostaan vie hänen ainoan hevosensa.

Kaksi minuuttia. Knight sakkaa; Elfriden mieli on nyt kiusallisen jännityksen tilassa, ja hän varjostaa kasvojansa kädellään.

Vielä muutamia minuutteja. Knight vie häneltä tornin ja uhkaa jälleen sakkia. Elfride kerrassaan vapisee peläten suunnittelemansa ovelan yllätyksen tulevan estetyksi.

Viisi minuuttia. »Sakki kahdella siirrolla!» huudahtaa Elfride.

»Jos käy päinsä», vastaa Knight.

»Voi, minä laskin väärin; se on kauheata!»

»Sakki!» sanoo Knight, ja voitto on hänen.

Elfride nousi ja kääntyi pois sallimatta hänen nähdä kasvojansa. Eteishalliin ehdittyänsä hän juoksi portaita ylös ja huoneeseensa ja heittäytyi vuoteeseen katkerasti itkien.

»Missä on Elfride?» tiedusteli hänen isänsä väliaterialla.

Knight odotti jännittyneenä vastausta. Hän oli toivonut näkevänsä Elfriden jälleen jo tätä ennen.

»Hän ei voi hyvin», kuului vastaus.

Mrs Swancourt nousi ja lähti yläkertaan Elfriden luo.

Ovella seisoi Unity, jonka asema uudessa talossa oli kamarineidin ja sisäkön välimaalta.

»Hän nukkuu sikeästi, armollinen rouva», kuiskasi Unity.

Mrs Swancourt avasi oven. Elfride makasi vuoteessaan täysissä pukimissa, kasvot tulikuumina ja käsivarret ojennettuina. Hän kääntyi tavan takaa levottomasti kyljeltä toiselle ja sopersi sakkipelissä käytettyjä sanoja.

Mrs Swancourtissa oli hieman tohtorin vikaa, ja hän tunnusteli nukkujan valtimoa. Se surisi kuin harpunkieli, lähes sataviisikymmentä iskua minuutissa. Mrs Swancourt siirsi nukkuvan tytön hellästi mukavampaan asentoon ja lähti takaisin alakertaan.

»Hän nukkuu», ilmoitti mrs Swancourt. »Hän ei näytä voivan hyvin. Mitä ajattelitkaan, serkku Knight? Eiväthän hänen aivonsa kestä sellaista pieksemistä kuin sinun suuri pääsi. Sinun olisi pitänyt ehdottomasti kieltää häntä enää pelaamasta.»

Kirjailijan kokemukset, mitä nuorten naisten olemukseen tulee, olivat itse asiassa paljon suppeammat kuin hänen abstraktiset tietonsa hänelle itselleen ja muille uskottelivat.

»Olen tosiaankin pahoillani», sanoi Knight vilpittömästi asiaa valittaen. »Mutta nuori neiti varmaan tietää, mikä on hänelle parasta!»

»Siunatkoon, juuri sitä hän ei tiedä. Hän ei milloinkaan ajattele sellaisia asioita, eihän, Christopher.» Hänen isänsä ja minun täytyy jaella hänelle käskyjä ja pitää häntä aisoissa, aivan kuin pientä lasta. Hänen lausumansa kelpaisivat usein jonkin nerokkaan ranskalaisen sanoiksi, ja hän on vallaton kuin poikaviikari. Mutta ajattelenpa, että on syytä lähettää hakemaan tri Gransonia — eihän haittaa.»

Mies lähetettiin heti ratsain Castle Botereliin, ja tri Gransoniksi mainittu herrasmies saapui iltapäivällä. Hän sanoi Elfriden hermoston olevan ilmeisesti epäkunnossa, määräsi joitakin rauhoittavia rohtoja ja varoitti häntä missään tapauksessa enää pelaamasta sakkia.

Seuraavana aamuna Knight, kovin itseensä harmistuneena, odotti omituisen sekavin tuntein häntä saapuvaksi aamiaiselle. Naispalvelijat tulivat sisään toinen toisensa jälkeen, ja Knight ei voinut kuolemakseen olla kääntämättä päätänsä, koska toivoi näkevänsä Elfriden. Mr Swancourt aloitti aamurukouksen häntä odottamatta. Sitten pujahti joku huoneeseen aivan hiljaa; Knight loi leppoisan katseen tulijaan, joka oli vain keittäjätär. Knightistä tuntui rukoushetki rasittavalta.

Hän lähti yksin ulkosalle, ja sattuipa kaiketi ensikerran, ettei hänestä tuntunut todenperäiseltä se väite, jonka mukaan Luonnon kauneuksien kanssa seurusteleminen ei ole yksinäisyyttä. Lähestyessään jälleen taloa hän näki nuoren tuttavansa kulkevan polkua, joka vainion kulmassa yhtyi hänen kulkemaansa. He kohtasivat toisensa. Elfride oli riemuissaan ja hämillään; Knightin seuraan tuleminen vaikutti häneen kuin kirkkoon astuminen.

Knightillä oli kädessään muistiinpanokirja, johon hän parhaillaan kirjoitti heidän tullessaan toistensa näkyviin. Hän jätti lauseen kesken ja ryhtyi lämpimästi tiedustelemaan Elfriden terveydentilaa. Elfride sanoi voivansa aivan hyvin eikä tosiaankaan ollut milloinkaan näyttänyt terveemmältä. Hänen terveytensä oli yhtä epäjohdonmukainen kuin hänen toimintansa. Hänen huulensa olivat punaiset, mutta _vailla_ kirsikan kiiltoa, ja niiden punaa ja valkoista ihoa erotti toisistansa selvä viiva, jossa ei ollut vähintäkään epämääräisyyden ilmettä.

»Muistiinpanojako?» kysyi hän, osoittaen vilkkautta, joka ei niinkään johtunut asian herättämästä mielenkiinnosta kuin siitä, että hän halusi saada suistetuksi puhekumppanin ajatukset pois itsestänsä.

»Niin, minä tässä aloittelin. Ja jos sallitte, suoritan sen loppuun.» Knight seisoi paikallaan ja kirjoitti. Elfride jäi hetkiseksi hänen viereensä ja asteli sitten eteenpäin.

»Tekisipä mieleni nähdä kaikki ne salaisuudet, joita teillä on tuossa kirjassa», virkkoi hän hilpeästi olkansa yli.

»En luule, että löytäisitte paljoakaan mielenkiintoista.»

»Varmasti löytäisin.»

»Siinä tapauksessa minulla ei ole enempää sanottavaa.»

»Mutta tahtoisin ensin kysyä teiltä jotakin. Koskeeko kirjanne sisältö vain matkoja ja kulunkeja, vai onko se mietekirja?»

»Totta puhuakseni se ei ole kumpikaan. Siinä on enimmäkseen kirjoitelmien luonnoksia, hajanaisia ajatuksia, jotka eivät mitenkään voi herättää mielenkiintoa kenessäkään muussa kuin minussa itsessäni.»

»Ne kaiketi sisältävät teidän kehiteltyjä ajatuksianne alkiotilassa?»

»Aivan oikein.»

»Jos ne ovat mielenkiintoisia kirjoitelmiksi avarrettuina, niin epäilemättä paljon mielenkiintoisempia keskitetyssä muodossaan. Puhdasta ydinmehua, ennenkuin se on muokattu ihmisten nautittavaksi: 'sanoja, jotka polttavat’».

»Pikemmin ilmapalloja, joita ei ole täytetty: hervottomia, muodottomia, kuolleita. Te tuskin voisitte niitä lukea.»

»Saanko koettaa?» kysyi Elfride yllytellen. »Minä kirjoitin romaanini siihen tapaan — tarkoitan: kappaleen kerrallansa, ulkosalla — ja minua huvittaisi nähdä, käyttekö te asiaan käsiksi samoinkuin minä.»

»Tosiaankin vaikea pyyntö. En voine kieltää, kun pyydätte noin suoraan, mutta —»

»Te pidätte pyyntöäni sopimattomana. Mutta eikö minua siihen oikeuta se — että kirjoitatte minun seurassani? Jos olisin sattumalta tavoittanut kirjanne, olisi asia toinen, mutta te seisotte edessäni ja sanotte 'Sallittehan', ollenkaan välittämättä siitä, sallinko vai enkö, ja kirjoitatte edelleen ja kerrotte sitten minulle, etteivät ne ole yksityisiä tosiasioita, vaan julkisia aatteita.»

»Olkoon menneeksi, miss Swancourt. Jos teidän tosiaankin täytyy ne nähdä, niin seuraukset lankeavat teidän itsenne kannettaviksi. Muistakaa, että minä neuvon teitä olemaan kirjaani perehtymättä.»

»Mutta saanko sillä ehdolla luvan?»

»Saatte.»

Elfride epäröi hetkisen, silmäili hänen kättänsä, joka piteli kirjaa, alkoi sitten nauraa, tarttui kirjaan ja sanoi: »Minun täytyy se nähdä.»

Knight asteli kartanoa kohti jättäen hänet polulle kirjaa selailemaan. Saavuttuaan veräjälle hän huomasi Elfriden lähteneen liikkeelle ja odotti häntä.

Elfride oli sulkenut muistiinpanokirjan ja kantoi sitä halveksien peukalon ja etusormen välissä; hänen kasvoissaan oli harmistunut ilme. Hän ojensi kirjan vaieten Knightille kohottamatta katsettansa kättänsä ylemmäksi.

»Ottakaa se», virkkoi Elfride nopeasti. »Minä en halua sitä lukea.»

»Ettekö saanut siitä selkoa?» kysyi Knight.

»Mikäli sitä silmäilin. Mutta minä en huolinut sitä paljoakaan lukea.»

»Miksi ette, miss Swancourt?»

»Vain siksi, etten halunnut — siinä kaikki.»

»Varoitinhan teitä.»

»Niin, mutta minä en voinut aavistaakaan, että olette _minusta_ siihen kirjoittanut.»

»Teidän nimeänne ei ole siinä kertaakaan mainittu.»

»Nimeäni ei — sen tiedän.»

»Ei myöskään ulkomuotoanne eikä mitään sellaista, minkä nojalla kukaan voisi teidät tuntea.»

»Minua lukuunottamatta. Entä mitä merkitsee tämä?» huudahti hän siepaten Knightiltä kirjan ja avaten sen. 'Elokuun 7:nä'. Toisin sanoen: toissapäivänä. Mutta enpä välitä sitä lukea», sanoi Elfride sulkien kirjan jälleen, ylen kopeana näöltänsä. »Miksi lukisinkaan? Minulla ei ollut mitään syytä pyytää kirjaanne nähtäväkseni, ja niin ollen se oli minulle oikein.»

Knight tuskin enää muisti, mitä oli kirjoittanut, ja selaili nyt kirjaa nähdäkseen. Hän osui tähän kohtaan:

»Elokuun 7:nä. Tyttö ehtii tyttö-ikään, ja hänen tajuntansa herää. Elettyään jonkin aikaa lapsellisen avuttomuuden tilassa se alkaa toimia. Aluksi yksinkertaiseen, nuorekkaaseen, kokemattomaan tapaan. Tottuneet havaitsijat kykenevät sanomaan täsmälleen, kuinka vanha tajunta on, tarkkaamalla, kuinka hyvin se hallitsee taitoa, joka on sen menestymiselle välttämätön — itsensä salaamisen taitoa. Yleensä sen toiminta alkaa tavoilla, joita kansanomaisesti nimitetään koreilemiseksi. Käytetty menetelmä riippuu jokaisessa tapauksessa sitä yrittelevän nuoren naisen luonnonlaadusta, yhteiskunnallisesta asemasta ja olopaikasta. Kaupungissa kasvanut tyttö lausuu jonkin moraalisen paradoksin muhkeista miehistä tai rakkaudesta. Maalaismiss käyttelee käsinkoskettavia välineitä, viheltelee tai saa veresi jähmettymään uhkaamalla taittaa niskansa (_Huom._ Endelstowin tornissa).

Sellaisten näytösten aiheuttajana on tietenkin viaton turhamaisuus. 'Katsokaa minua’, sanovat nuo naisellisen taituruuden aloittelijat ollenkaan harkitsematta, onko heille eduksi näyttää itseänsä niin paljon. (Laajennettava ja korjattava 'Teeskentelemättömiä taiteita’ käsittelevään kirjoitelmaa varten.)»

»Niin, nyt muistan», sanoi Knight. »Merkintöihini antoi epäilemättä aiheen teidän temppunne kirkontornissa. Mutta teidän ei pidä antaa liian suurta merkitystä tuollaisille satunnaisille muistiinpanoille», jatkoi hän rohkaisevasti, huomattuaan Elfriden loukkaantuneen ilmeen. »Pelkkä mielijohteeni saa teidän silmissänne teennäisen merkittävyyden, koska se on tehty säilyväksi kirjoittamalla se paperiin. Kaikki ihmiset ajattelevat yhtä pahoja ajatuksia henkilöistä, jotka ovat heille rakkaimmat maan päällä, mutta kun sellaisia ajatuksia ei milloinkaan merkitä muistiin, niin lopulta otaksutaan, ettei niitä ole ollut milloinkaan olemassakaan. Rohkenenpa väittää, että tekin olette ajatellut minusta yhtä ja toista epämiellyttävää, mikä kirjoitettuna näyttäisi ihan yhtä pahalta kuin tuo. Minä haastan teidät nyt sen tunnustamaan.»

»Pahimman, mitä olen teistä ajatellut?»

»Niin.»

»En uskalla.»

»Uskaltakaa sentään.»

»Minä ajattelen, että teillä on sangen loivat olkapäät.» Knight näytti hieman punastuvan.

»Ja että päälaellanne on pieni kalju kohta.»

»Heh-heh! Kaksi auttamatonta puutosta», virkkoi Knight, jonka ääni kuulosti hieman kolealta. »Ne luullakseni ovat naishenkilön silmissä paljoa pahemmat kuin se, että henkilöä pidetään itsetietoisena.»

»Erittäin hienosti sanottu», vastasi Elfride, joka oli liian kokematon tajutakseen hänen tarkoitustansa ja niinmuodoin varsin valmis suomaan anteeksi sanojan sävyn. »Te viittasitte tuossa luonnoksessa minuun, ikäänkuin minäkin olisin sellainen lapsi. Kaikki tekevät niin. Minä en sitä ymmärrä. Tiedättehän, että olen täysi nainen. Kuinka vanhana minua pidätte?»

»Kuinka vanhana? Sanoisin seitsemäntoista. Kaikki tytöt ovat seitsemäntoista vuoden ikäisiä.»

»Olette väärässä. Minä olen pian yhdeksäntoista. Kummasta lajista pidätte enemmän: niistä naisista, jotka näyttävät nuoremmilta kuin ovat, vaiko niistä, jotka näyttävät vanhemmilta?»

»Oikopäätä arvostellen taipuisin sanomaan: niistä, jotka näyttävät vanhemmilta.»

Niin ei ollut Elfriden laita.

»Mutta onhan yleisesti tunnettua», virkkoi Elfride vilkkaasti — ja hänen sanoissaan, jotka ilmaisivat teeskentelemätöntä halua esiintyä hyvien ajatusten arvoisena, oli jotakin liikuttavaa — »että mitä hitaampi luonto on kehittymään, sitä rikkaampi se on. Ne nuorukaiset ja neitoset, jotka ovat miehiä ja naisia, ennenkuin ehtivät vastaavaan ikään, ovat mitättömyyksiä, kun hitaammin kehittyvät ehtivät ilmaisemaan täyttä sisältöänsä.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »tuohon huomautukseen sisältyy jotakin. Mutta vaikka joudunkin vaaraan teitä loukata, muistutan teille niinmuodoin pitävänne selvänä, että nainen, joka on määrättynä ikäkautena ajastaan jäljessä, ei ole saavuttanut saavutettavaansa. Hänen takapajullaolonsa ei tarvitse välttämättä johtua hänen hitaasta kehittymisestään, vaan siitä, että hän on liian pian tyhjentänyt kehittymiskykynsä.»

Elfride näytti pettyneeltä. He olivat ehtineet sisään. Mrs Swancourt, jolle naittamissuunnitelmat olivat jokapäiväinen leipä, suunnitteli nyt sellaista tämän parin varalle. Seurusteluhuone, jossa he toivoivat hänet tapaavansa, oli tyhjä; vanha rouva oli yllämainitusta syystä lähtenyt sieltä nähdessään heidän saapuvan.

Knight astui tulisijan luo ja tarkasteli huolettomasti paria sen reunalla olevaa norsunluumaalausta.

»Vaikka näiden punaposkisten naisten piirteet ovatkin kovin olemattomat, mikäli näistä kuvista voi päätellä,» huomautti hän, »heillä on kieltämättä kauniit hiukset.»

»Niin, ja se merkitseekin kaikkea», virkkoi Elfride, kenties tietoisena oman tukkansa koreudesta, kenties ei.

»Ei kaikkea, mutta varmaan varsin paljon.»

»Mistä väristä te eniten pidätte?» rohkeni Elfride kysyä. »Riippuu enemmän niiden runsaudesta kuin väristä.»

»Jos runsaus on yhtä suuri, saanko kysyä, mikä on teidän mielivärinne?»

»Tumma.»

»Minä tarkoitan naisten hiuksia», sanoi Elfride silmäänsä rävähdyttämättä ja toivoen tulleensa väärinymmärretyksi.

»Samoin minä», vastasi Knight.

Kukaan mies ei voinut olla huomaamatta Elfriden hiuksia. Jos on kysymys naisista, joiden hiukset ovat sileästi kammatut, niin niiden väri voi jäädä havaitsematta miehiltä, jotka eivät erikoisesti taivu silmillään huomioimaan. Elfriden hiukset sitävastoin olivat aina välttämättä nähtävissä, ja jokaisen silmiin pisti niiden ylen vaalea ruskeus. Hän tiesi heti, että Knight, joka oli täysin siitä tietoinen, arvosteli asiaa kerrassaan hänestä riippumatta.

Elfride oli kovin harmistunut. Häneen vaikutti voimakkaasti Knightin mielipiteiden rehellisyys, ja pahinta oli, että mitä enemmän ne suuntautuivat häntä vastaan, sitä enemmän hän niitä kunnioitti. Ja nyt Elfride, häikäilemättömän pelaajan tavien, uskalsi viimeisen ja kalleimman aarteensa: silmänsä. Hänellä oli enää vain ne.

»Minkä värisistä silmistä te pidätte eniten, mr Knight?» virkkoi hän vitkaan.

»Tuleeko minun sanoa totuus, vaiko kohteliaisuus?»

»Tietysti totuus; minä en huoli kenenkään kohteliaisuuksista!»

Sittenkin Elfride tiesi asian olevan toisin: että tuon miehen lausuma kohteliaisuus tai tunnustuksen sana olisi ollut hänelle kuin lähde janoiselle beduiinille.

»Minä pidän eniten pähkinänruskeista», vastasi Knight tyynesti.

Elfride oli jälleen pelannut ja hävinnyt.

XX

Knightin puheessa ei ollut jälkeäkään siitä kevyestä tutunomaisuudesta, joka älykkäin imartelun kosketuksin saa naishenkilön unohtamaan puhujan abstraktiset mielipiteet. Niinpä ei kumpikaan heistä virkkanut enempää hiuksista, silmistä eikä kehityksestäkään. Elfriden mielen vallanneet oman vähäpätöisyyden tunnot olivat käyneet epämieluisan selviksi, ja hänen paha mielensä ilmeni hänen kasvoissaan. Keskustelu oli kaiken aikaa taipunut rauhallisesti mutta varmasti häntä halventamaan, joten hän mielellään otti Stephenin jälleen suosioonsa voidakseen itseänsä puolustella. Stephen, arveli hän, ei olisi ollut niin lemmetön, että olisi ihastellut toisenlaisia piirteitä ja ominaisuuksia kuin hänen. Totta kyllä, että Stephen oli selittänyt häntä rakastavansa; mr Knight ei ollut milloinkaan mitään sellaista sanonut. Tuo ei oikeastaan kumminkaan asiaa muuttanut, ja se tunto, että Knight piti häntä mitättömänä, jäi yhä jäljelle. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen — jos Stephen olisi rakastanut häntä huolimatta erilaisesta maustaan, ja jos Knight olisi ollut välinpitämätön huolimatta siitä, että Elfride oli lähellä hänen ihannettansa, niin hänen ajatuksensa olisivat voineet olla paljoa onnellisemmat. Asiain nykyisellä kannalla ollen Stephenin ihailu saattoi johtua intohimon aiheuttamasta sokeudesta. Voihan olla niin, että jokaisen älykkään miehen arvostelu koitui hänen tuomioksensa.

Lauantai-iltapäivänä he joutuivat vanhempien seuraan, joten ei syntynyt enää kahdenkeskistä keskustelua heidän välillensä. Kun Elfride oli sinä iltana mennyt makuulle, hänen ajatuksensa palasivat samaan asiaan. Toisena hetkenä hän väitti olevan ilkeämielistä puhua niin ratkaisevasti kuin Knight oli puhunut, toisena se taas ilmeni hänelle aito rehellisyytenä.

»Onnetonta, millainen mitätön minä olen!» virkkoi hän huoaten. »Hänenlaisensa henkilöt, jotka liikkuvat maailmassa, eivät välitä vähääkään minun ajatuksistani enempää kuin ulkomuodostanikaan.»

Henkilö, joka on tuolla tavoin vallannut kokonaan naisen mielen, on kenties puolimatkassa hänen sydämeensä; onhan noiden kahden aseman välimatka tunnetusti varsin lyhyt.

»Lähdettekö tosiaankin pois tällä viikolla?» kysyi mrs Swancourt Knightiltä seuraavana iltana, sunnuntaina.

He astelivat kaikin hitaasti kukkulalle kohti kirkkoa, jossa nyt oli määrä pitää viimeinen jumalanpalvelus verrattain harvinaiseen aikaan — illalla eikä iltapäivällä — ennen rappeutuneiden osien lopullista hävittämistä.

»Minä aion lähteä Bristolista Corkiin», vastasi Knight, »ja sitten menen Dubliniin.»

»Palatkaa tätä tietä ja viipykää sitten hieman kauemmin», sanoi kirkkoherra. »Viikko ei ole mitään. Olemme tuskin ehtineet kunnolla havaita teidän täällä olevan. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu —»

Kirkkoherra vaikeni äkkiä. Hän oli unhottanut, että oli sunnuntai, ja olisi luultavasti noudatellut arki-ajatuksiansa, ellei tuuli olisi heilahduttanut hänen virkapukunsa helmaa hänen näkyviinsä siten hänelle asiasta muistuttaen. Hän ohjasi kertomuksensa kohta toiselle tolalle niin taitavasti kuin olosuhteet vaativat.

»Kertomus Juudan Betlehemiin matkustavasta leviitasta, jonka otin saarnani aiheeksi toissa sunnuntaina, sopii varsin hyvin tähän asiaan», lausui hän niinkuin ainakin mies, joka ei suinkaan ole vastikään aikonut kertoa arkista tarinaa, vaan on jo viikkomääriä ajatellut ainoastaan sunnuntaisia asioita. »Mitä hän oikeastaan levottomuudellansa voitti? Jos hän olisi jäänyt jebusiittien kaupunkiin eikä olisi siinä määrin Gibeasta välittänyt, niin hänelle ei olisi sattunut mitään vaikeuksia.»

»Mutta hän oli jo menettänyt viisi päivää», virkkoi Knight sulkien silmänsä kirkkoherran kiitettävältä suunnanmuutokselta. »Hänen vikansa oli siinä, että hän oli alunpitäen omaksunut viivyttelyjärjestelmän.»

»Aivan oikein; minun esimerkkini pettää.»

»Mutta ei se vieraanvaraisuus, joka oli tarinan aiheuttajana.»

»Sinä siis tulet joka tapauksessa», vaatieli mrs Swancourt, joka oli havainnut tytärpuolensa kasvoihin kohonneen tuskin huomattavan ikävyyden ilmeen Knightin ilmoittaessa aiheestansa.

Knight puolittain lupasi käydä talossa paluumatkallansa, mutta hänen lupauksensa epävarmuus riitti saamaan Elfriden alakuloisen mielenkiinnon kohdistumaan kaikkeen siihen, mitä hän jäljellä olevina hetkinä teki. Kun apulaispappi oli toimittanut sinä päivänä jo kaksi jumalanpalvelusta, niin mr Swancourt oli ottanut pitääkseen huolen koko iltahartaudesta, ja Knight luki hänelle tekstit raamatusta. Auringonvalo tulvi sisään rappeutuneesta lännenpuolisesta ikkunasta valaisten kaikkia hartaushetken osanottajia kultaisella hohteellaan. Lukevaa Knightiä valaisi sama pehmeä loiste. Urkujen ääressä istuva Elfride silmäili häntä sykähtelevin alakuloisin tunnoin, jota elätteli se vakaumus, että hänen elämänpiirinsä oli saavuttamattomissa. Knightin harkiten lukiessa määrättyä kohtaa — kappaletta Eliaan historiasta — hänen syvä äänensä kajahteli niin ilmeisesti Elfriden olemassaolosta vähääkään välittämättä, että hänen läsnäolonsa herätti Elfridessä sellaisen luoksepääsemättömyyden tunnon, jota hänen poissaolonsa tuskin olisi kyennyt aiheuttamaan.

Kun Elfride sitten kääntyi hetkiseksi katselemaan painuvan päivän loistoa, hänen katseensa sattui erääseen läntisellä parvekkeella istuvaan naishenkilöön. Hänen näkemänsä kalpeat kasvot olivat Jethwayn lesken, jota Elfride ei ollut monestikaan tavannut sen aamun jälkeen, jolloin oli palannut Stephen Smithin seurassa. Tuo aivan vähävarainen vaimo näytti viettävän aikansa matkustelemalla Endelstowin kirkkomaan ja sen Southamptonin ympäristössä sijaitsevan maakylän hautausmaan väliä, missä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät.

Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt tässä kirkossa, ja hänellä näytti olleen jokin erikoinen syy valitessaan istuinpaikkansa. Parvekkeen ikkunasta näkyi selvästi hänen poikansa hauta — se oli lähimpänä esineenä sillä näkymöllä, jonka ulkoreunaa kiersi muuttumaton merenulappa.

Kirkkoon tulvivat säteet valaisivat hänenkin kasvojansa. Ne kääntyivät nyt kohti Elfrideä jäykin ja katkerin ilmein, jonka paikan juhlallisuus koroitti sille oikeastaan kuulumattomaan traagilliseen arvokkuuteen. Tyttö paneutui jälleen alkuperäiseen asentoonsa entistä rauhattomampana.

Elfriden tunneliikuntojen luonteeseen kuului, että ne itsestään kävivät yhä voimakkaammiksi ja purkautuivat piankin ilmi. Tarvittiin vain vähäinen kosketus — jokin runo, auringonlasku, taitavasti helähdytetty soittimenkieli, epämääräinen kuvittelu olivat tavallisia laukaisijoita. Knightin kunnioituksen tavoittelu, joka oli johtamassa hänen rakkautensa kaipuuseen, teki nykyisen tilanteen riittäväksi. Polvistuessaan ennen kirkosta lähtöä, auringon säteiden kohottua kattoa hiveleviksi ja kirkon alempien osien jäätyä pehmeään varjoon, hän ei voinut olla ajattelematta Coleridgen synkkää runoelmaa »Kolme hautaa», ja kun hän ajatteli mrs Jethwayn häntä kiroavan, hän itki niin, että hänen sydämensä oli pakahtua.