Part 14

»Kuten huomautin, minulla ei ole halua. Ja jos olisikin, en voisi nykyjään riittävässä määrin kehittyä. Meillä kaikilla on vain oma annoksemme tarmoa, jota meidän on käytettävä parhaamme mukaan. Ja kun tuo tarmomäärä on vuotanut pois viikko viikolta, neljännes neljännekseltä, niinkuin on ollut laita minun viimeksikuluneiden yhdeksän tai kymmenen vuoden aikana, niin myllyn takana ei ole riittävää patoutuneen voiman määrää, jotta sen varassa voisi milloin tahansa sepittää kokonaisen teoksen mistä aiheesta tahansa. Sitäpaitsi tulee kysymykseen itseluottamus ja odottamisen kyky. Missä pian saavutetut tulokset ovat käyneet tavanomaisiksi, ne eivät tue sellaista toivorikkautta.»

»Niin, minä ymmärrän; te kirjoitatte mieluummin katkelmia...»

»En, minä en suorita mitään valintaa tarkoittamassanne mielessä: en valitse kaiken maailman ammattien joukosta, jotka kaikki ovat mahdollisia. Syynä oli pelkkä sattuman aiheuttama pakko. Ei niin, että minä sattumaa soimaan.»

»Miksi ette soimaa — minä tarkoitan: miksi suhtaudutte asioihin niin levollisesti?» Elfride hieman säikähti niin tutkistellessaan, mutta jatkoi sittenkin, koska oli ylen utelias näkemään, mitä kirjallisessa mr Knightissä piili.

Knight ei ollenkaan epäröinyt osoittaa hänelle avomielisyyttä. Jokainen meistä muistaa varmaan, kuinka henkilöt, joilta ei puutu tunnetta, mutta jotka ovat tottuneet pidättyväisyyteen, ovat siten menetelleet. Löytäessään kuuntelijoita, jotka eivät voi mitenkään käytellä hyväkseen kuulemiansa, kilpailla heidän kanssaan tai tuomita heitä, pidättyväiset, jopa epäluuloisetkin miehet muuttuvat avomielisiksi ja iloitsevat vilpittömästi avomielisyytensä sisäisestä puolesta.

»Se seikka, etten pane pahakseni satunnaista pakkoa», vastasi hän, »johtuu siitä, että aloitellessa on satunnainenkin suunnan rajoittaminen usein parempi kuin ehdoton vapaus.»

»Minä ymmärrän — tarkoitan, että ymmärtäisin, jos täysin käsittäisin, mitä kaikki nuo ylimalkaisuudet tarkoittavat.»

»Mitäpä muuta kuin sitä, että mielivaltaisestikin valittu työn perustus, jota mikään ajatuksen juoksu ei kykene muuttamaan, vapauttaa tarkkaavaisuuden, joka niin ollen voi kiintyä työhön itseensä ja suorittaa sen mahdollisimman hyvin.»

»Sivupaine lisäämässä korkeutta, kuten tuota kielipartta käytellen sopisi sanoa», virkkoi Elfride vallattomasti. »Ja minä otaksun, että sellaisissa tapauksissa, joissa ei mitään rajoja ole olemassa — esimerkiksi kun on kysymyksessä rikas ja moniharrastuksinen mies, joka haluaa jotakin tehdä — on parempi valita raja mielivaltaisesti kuin jäädä kerrassaan sitä vaille.»

»Niin», virkkoi Knight mietteissään. »Minä voin mennä niinkin pitkälle.»

»Minä puolestani», sanoi Elfride, »arvelen, että on ihmisen luonnolle parempi, jos hän ei tee mitään irrallista.»

»Voi sattua, että on velvollisuus sellaista tehdä.»

»Niinpä kyllä, minä tarkoitin, kun ei velvoittajana ole mikään muu syy kuin toivoellun maineen aiheuttama ilo. Minä olen viime aikoina usein ajatellut, että ohut, avara onni, joka alkaa nyt ja liittyy kiinteästi elämämme hetkiin, on arvokkaampi kuin ennakoitu tulevaisuuden runsaus, josta nyt ei ole mitään iloa.»

»Minähän lausuin äsken aivan saman asian kaikkien minunlaisteni hetkellisten toimijoiden periaatteena.»

»Olen kovin pahoillani siitä, että teitä huonosti jäljentelen», sanoi Elfride hieman hämillään. »Niin, tietysti. Sitähän tarkoititte, kun sanoitte väistävänne kuuluisaksitulemista.» Sitten hän lisäsi, ominaisin, sukkelasti sukeutuvin vakaumuksin: »Suuruuden tavoittelemiseen sisältyy paljon pikkumaisuutta. Henkilöllä täytyy olla melkoisen hyvät käsitykset itsestänsä ja hänen täytyy olla riittävässä määrin turhamainen ollenkaan sitä yrittääkseen.»

»On kumminkin riittävän aikaista sanoa viaksi sitä, että henkilö pitää hyviä ajatuksia itsestänsä, kun käy ilmeiseksi, että hän on ajatellut väärin — onpa se toisinaan liiankin aikaista. Sitäpaitsi ei sovi päätellä, että henkilö, joka vakavasti tavoittelee menestystä, menettelee siten voimakkaasti tuntien oman arvonsa. Hän kenties havaitsee, kuinka vähän menestys on arvon kanssa tekemisissä, ja hänen vaikuttimenansa voi olla nimenomaan hänen nöyryytensä.»

Tuo käsittelytapa oli omansa Elfrideä ärsyttämään. Hän oli tuskin ehtinyt suostua Knightin mielipiteisiin, kun viimeksimainittu jo näytti sitä pahoittelevan ja kääntyi vastakkaiselle kannalle. »Ah», mietti hän itsekseen, »minulla ei tule olemaan mitään tekemistä tuon miehen kanssa, vaikka hän onkin vieraamme.»

»Luulenpa teidänkin havaitsevan», virkkoi Knight, jatkaen keskustelua pikemmin saadakseen päätökseen omat ajatuksensa kuin kiinnittääkseen Elfriden tarkkaavaisuutta, »että tuo pyrkimys etenemään on todellisessa elämässä, mikäli seikka koskee miehiä, pelkkä vaiston asia. He heräävät huomaavat, että ovat ilman ennakkomietteitä alkaneet yrittää jotakin, ja sanovat itsellensä: 'Koska olen yrittänyt näin paljon, yritän samalla vähän enemmänkin!’ He jatkavat, koska ovat alkaneet.»

Elfride puolestaan ei tuona hetkenä kuunnellut hänen sanojansa erikoisen tarkkaavaisesti. Hänellä oli tietämättänsä tapana siepata keskustelukumppaninsa huomautuksista jokin hänelle mielenkiintoinen kohta ja pysähtyä siihen, ajatellen sen johdosta omia ajatuksiansa, kerrassaan unohtaen, mitä puhuja oli voinut myöhemmin sanoa. Sellaisissa tapauksissa hän silmäili viattomasti puhuvaa henkilöä, ja sitten olisi ollut maalaajan aika ryhtyä työhönsä. Hänen katseensa näytti sattuvan teihin ja teidän ohitsenne tulevaisuuteenne, ja tulevaisuutenne ohi ikuisuuteenne — ei sitä lukien, vaan silmäillen sitä tottumattomaan, tajuttomaan tapaan — hänen mielensä yhä askarrellessa alkuperäisessä ajatuksessaan.

Niin hän katseli Knightiä.

Äkkiä Elfride tajusi, mitä teki, ja joutui kiusallisen hämmingin valtaan.

»Miksi minua noin tarkkasitte?» kysyi Knight.

»Mikäli teitä ollenkaan ajattelin, minä ajattelin, kuinka älykäs te olette», vastasi Elfride yhtään epäröimättä, hämmästyttävän rehellisesti ja koruttomasti.

Niin harkitsematta haasteltuansa hän tunsi itsensä levottomaksi, nousi ja astui ikkunan luo, mistä kuuluvat äänet ilmaisivat mrs Swancourtin ja hänen isänsä astuvan pengermän viertä. »Täällä he ovat», sanoi hän lähtien ulos. Knight lähti pihamaalle hänen jäljessään. Elfride seisoi kivisen reunakaiteen kulmauksessa silmäillen kohti mailleen menevää aurinkoa.

Knight ei voinut olla häntä katselematta. Aurinko oli kymmenen asteen päässä taivaanrannasta, ja sen lämpöinen valo tulvi hänen kasvoihinsa tummentaen hänen poskiensa heleää ruusunpunaa; niiden luonnollinen punaväri näkyi vain siinä, missä poski pyöristyi varjoon. Hänen kiharainsa kärjet liehahtivat leppoisasti eteen- ja taaksepäin hiljaisen tuulenhengen niitä kosketellessa. Hänen pukunsa nauhat ja reunukset, joita sama tuulenhenki häilytteli, nuoleksivat kuin tulenliekit niiden ympärillä olevia tienoita, lehahtivat esiin varjoisista laskoksistansa ja saivat nekin osansa heleästä kellanpunaisesta hohteesta.

Mr Swancourt toivotti jo suunnilleen kolmenkymmenen askelen päästä Knightin tervetulleeksi ja lausuttuaan muutamia sanoja johdannoksi alkoi ankaran vakavasti käsitellä Knightin vanhaa, hienoa sukunimeä sekä siihen liittyviä sukuperää ja naimisliittoja koskevia teorioja. Knightin matkalaukun sillävälin saavuttua vetäydyttiin pian sisään varustautumaan päivällistä varten, joka oli siirretty kaksi tuntia myöhemmäksi tavanomaista aikaansa.

Vieraan saapuminen oli nyt, takaisin maalle muutettua, Elfridelle merkittävä tapahtuma, ja Knightin tulo tuntui erikoisen mielenkiintoiselta. Sinä iltana hän meni ensi kerran levolle ollenkaan Stepheniä muistelematta.

XVIII

Endelstowin kirkon vanha torni oli ehtinyt olemassaolonsa viimeisiin viikkoihin. Sen sijaan oli määrä rakentaa uusi arkkitehti Hewbyn, Stephenin lähettäjän, piirustusten mukaan. Kirkkomaalle oli tuotu lankkuja ja parruja, kellot oli otettu alas, yöpöllöt olivat hylänneet tuon esi-isiensä kodon, ja kuusi valkoiseen parkkumiin puettua ikonoklastia, joille luhistuva rakennus oli jonkinlainen Mumbo Jumbo, oli sijoittunut kylään kohta aloittaakseen kivien paikoiltaan siirtämisen.

Tämä oli Knightin saapumisen jälkeinen päivä. Nauttiakseen merelle päin avautuvasta näköalasta viimeisen kerran mrs Swancourt, Knight ja Elfride nousivat torniin. Mr Swancourt asteli edellä äänekkäästi puhkuen, ja hänen puolisonsa yritti tulla perässä äänettömänä, mutta yhtä ankaraa vaivaa nähden. He olivat tuskin ehtineet tornin huippuun, kun suuri, synkeä pilvenlonka, jossa ilmeisesti piili sadetta, ukkosta ja salamoita, näkyi lähestyvän pohjoisesta.

Varovaiset vanhemmat henkilöt ehdottivat välitöntä palaamista ja ryhtyivät omalta osaltansa sitä toteuttamaan.

»Hyvänen aika», huudahti mrs Swancourt, »kunpa emme olisi tänne nousseet!»

»Me astelemme alas hitaammin kuin te nuoret», sanoi kirkkoherra olkansa yli, »joten teillä ei ole syytä lähteä, ennenkuin me olemme lähellä maankamaraa; muuten törmäätte meihin ja taitatte niskanne tornin pimeydessä.»

Elfride ja Knight siis odottivat, kunnes tie olisi selvä. Knight ei ollut sinä aamuna puheliaalla tuulella. Elfride oli sangen juro hänen osoittamansa huomaavaisuuden puutteen vuoksi, jonka puolestaan arveli johtuvan siitä, ettei Knight katsonut hänen olevan sen arvoisen, että kannatti hänelle mitään sanoa. Knightin seisoessa katsellen pilven nousua hän lähti toiselle puolelle ja muisti erään huiman teon, jonka oli edellisenä vuonna suorittanut. Hän oli kävellyt tornin kaidetta, jossa ei ollut huippua eikä sakaraa ja joka suunnilleen kyynärän levyisenä muodosti tasaisen askelten alan kaikilla neljällä taholla. Vähääkään ajattelematta, mitä teki, hän astui kaiteelle kuten ennenkin ja alkoi kävellä sitä pitkin.

»Me olemme alhaalla, Henry serkku», huusi mrs Swancourt tornin juurelta. »Tulkaa jäljessämme, milloin haluatte.»

Knight kääntyi ja näki Elfriden aloittavan ylhäisen kulkunsa. Neidon ajattelemattomuus kohotti hänen kasvoihinsa levottomuuden ja harmin punan.

»Minä pidin teitä tosiaankin ymmärtäväisempänä», sanoi hän.

Elfride hieman punastui ja asteli eteenpäin.

»Miss Swancourt, minä vaadin teitä astumaan alas!» huudahti hän.

»Minuutin kuluessa. Ei tässä mitään vaaraa ole. En ole tässä ensimmäistä kertaa.»

Sanojen aiheuttaman vähäisen järkytyksen johdosta Elfriden jalka tarttui kivien raossa olevaan pieneen mättääseen, ja hän menetti tasapainonsa. Knight hypähti luo, kasvoissa kauhun ilme. Näytti huolehtivan Sallimuksen erikoiselta asiaanpuuttumiselta, että hän horjahti kaiteen sisäkulmaan, eikä sen ulkopuolelle pudoten lyijykatolle, pari-kolme jalkaa alaspäin.

Knight tempasi hänet kuin puristimeen ja sanoi läähättävin äänin: »En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi ollut kyllin hurja ryhtyäkseen tuollaiseen tekoon! Hyvä Jumala, teidän pitäisi hävetä itseänne!»

Kuoleman varjon läheisyys oli saanut Elfriden sairaaksi ja kalpeaksi, ennenkuin Knight ennätti mitään sanoa. Knightin sanat vaikuttivat häneen siinä tilassa ylen voimakkaasti, ja hän pyörtyi pitelijänsä syliin.

Elfriden silmät eivät olleet suljettuina kuin neljäkymmentä sekuntia. Hän avasi ne ja muisti heti tilanteen. Knightin kasvot eivät enää ilmaisseet ankaraa harmia, vaan sääliä. Hänen tuimat lausumansa olivat aika tavalla häntä säikähdyttäneet, ja Elfride pyrki irtautumaan.

»Jos kykenette seisomaan, niin miksei», virkkoi Knight irroittaen käsivartensa. »Tuskin tiedän, mikä olisi oikeampaa: nauraako päähänpistollenne, vai nuhdella teitä sen mielettömyydestä.»

Elfride vaipui kohta lyijytasanteelle. Knight nosti hänet jälleen. »Oletteko loukannut itsenne?» kysyi hän.

Elfride sopersi vastaukseksi jotakin sekavaa ja yritti hymyillä. Sitten hän äkkiä käänsi kasvonsa toisaanne ja sanoi: »Minä vain säikähdin. Päästäkää minut!»

»Mutta ettehän kykene kävelemään», sanoi Knight.

»Te ette sitä tiedä; kuinka tietäisittekään? Minä vain säikähdin, kuten jo sanoin», vastasi hän ärtyneesti ja nosti kätensä otsallensa. Silloin Knight huomasi, että hänen ranteensa oli pahoin haavoittunut, luultavasti johonkin terävään reunaan sattuessaan. Elfridekin näytti sen huomaavan ja tuntevan vasta nyt, ja hän menetti jälleen tajunsa minuutin ajaksi. Knight sitoi nopeasti haavan taskuliinallansa. Kaiken muun lisäksi alkoi ukkospilvi sirotella suuria pisaroita. Knight katsahti loitommalle ja näki kirkkoherran pyrkivän kotia kohti ja mrs Swancourtin vaapottelevan hänen vierellänsä ahdistetun ankan tavoin.

»Kun olette niin heikko, on parasta, että sallitte minun kantaa teidät alas», sanoi Knight, »tai ainakin sisäpuolelle suojaan sateelta.» Mutta kun Elfride ei suostunut kannettavaksi, hänen oli mahdoton tukea häntä enempää kuin muutamien porrasaskelmien verran.

»Tämä on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä», huudahti Knight sallien hänen istuutua.

»Niinpä kyllä!» sopersi Elfride kyynelsilmin. »Minä sanon, etten tahdo minua kannettavan, ja te sanotte sen olevan mieletöntä!»

»Se on mieletöntä.»

»Ei, sitä se ei ole!»

»Se on mieletöntä minun nähdäkseni. Joka tapauksessa sen kaiken aiheena on mielettömyys.»

»Minä olen toista mieltä. Ja teidän ei pidä olla minulle niin vihainen; minä en ole sen arvoinen.»

»Epäilemättä olette. Te olette ruhtinaiden vihan arvoinen, kuten eräästä toisesta samanlaisesta on sanottu. Kietokaa nyt käsivartenne kaulaani, jotta voin kantaa teidät alas teitä loukkaamatta.»

»En, en.»

»On parasta, että suostutte, koska teille muuten ei jää varaa valita.»

Elfride keikahdutti päätänsä.

»Älkää nyt tempoko, kun yritän teitä kantaa.»

»En voi sille mitään.»

»Alistukaa siis rauhallisesti.»

»En huoli, en huoli», sopersi hän heikoin äänin ja silmät suljettuina.

Knight otti hänet käsivarsillensa, astui torninportaisiin ja alkoi laskeutua hitain ja varovaisin askelin. Sitten hän tarkasti ranteessa olevaa haavaa lempeästi kuin lastansa hoitava äiti. Hänen siinä pyyhkiessään ja siteessään Elfriden kasvoista katosi kiusallisen välinpitämättömyyden ilme, ja sen sijaan tuli jonkinlainen häveliäs ihmetys, johon liittyi vähäisiä kivun värähtelyjä.

Kumpaankin kalpeaan poskipäähän ilmestyi pieni punainen täplä, joka laajeni laajenemistaan. Elfride odotti mielettömyyttänsä koskevan nuhtelun kohta toistuvan, mutta Knight sanoikin vain:

»Luvatkaa minulle, ettette _milloinkaan_ enää kävele kaidetta pitkin.»

»Se hajoitetaan aivan pian, joten lupaan sen.» Muutaman minuutin kuluttua hän jatkoi hiljaisemmin ja vakavasti: »Te, kuten jokainen muukin, varmaan tunnette sen oudon tunnon, joka meissä toisinaan on siitä, että elämämme jonakin hetkenä esiintyy kahdesti elettynä.»

»Että olemme aikaisemmin eläneet saman tuokion?»

»Tai tulemme vasta elämään. Niin, minusta tuntui tuolla tornissa, että me tulemme vielä yhdessä kokemaan jotakin tuon tapahtuman kaltaista.»

»Jumala siitä varjelkoon!» sanoi Knight. »Luvatkaa minulle, ettette koskaan millään ehdolla kävele missään tuollaisessa paikassa.»

»Minä lupaan.»

»Me tiedämme, ettei sellaista tapahtumaa ole sattunut milloinkaan ennen. Te vannotte, ettei se tule koskaan uudistumaan. Niin ollen en ajattele enempää moista mieletöntä haavetta.»

Oli satanut melkoisen rankasti, mutta salamaa ei ollut näkynyt. Muutaman minuutin kuluttua rajuilma taukosi.

»Tarttukaa nyt käsivarteeni, olkaa hyvä.»

»Oh, ei, se ei ole tarpeen.»

Tuo uusi jurouteen lankeeminen johtui siitä, että Knight oli jälleen liittänyt häneen mainesanan mieletön.

»Joutavia; sataa jälleen tuossa paikassa, ja teillä ei ole puoltakaan peittoa.» Knight tarttui muitta mutkitta hänen käteensä, veti sen kainaloonsa ja piteli sitä niin kiinteästi, ettei hän olisi kyennyt sitä vaivatta irroittamaan. Elfride tunsi olevansa ensi kerran kuin varsa liekaköydessä, mutta pelkäsi osoittaa kiukkuansa ja tunsi mielensä kovin keventyvän, kun näki kulman takaa vaunujen saapuvan häntä hakemaan.

Elfriden loukkaantuminen selitettiin, mikäli oli välttämätöntä, heidän ehtiessään sisään, mutta kumpikin varoi sanallakaan mainitsemasta, mikä oli ollut onnettomuuden aiheena. Iltapäivän kuluessa Elfrideä ei näkynyt, mutta päivälliselle hän ilmaantui niin hilpeänä kuin ainakin.

Seurusteltuaan sillävälin yksinomaan mrs Swancourtin ja kirkkoherran kanssa Knight havaitsi myöhemmin joutuneensa jälleen saliin Elfriden seuraan. Elfride oli silmäillyt eräässä kuvalehdessä esitettyä sakkiongelmaa.

»Pidättekö sakkipelistä, miss Swancourt?»

»Pidän kyllä. Se on minun mieluisin älyllinen leikkini; tosiaankin kaikkia muita verrattomasti mieluisampi. Pelaatteko te?»

»Minä olen pelannut, mutta en aivan hiljattain.»

»Haasta hänet kilpasille, Elfride», sanoi kirkkoherra leppoisasti. »Hän pelaa erittäin hyvin ollakseen naishenkilö.»

»Pelaammeko?» tiedusteli Elfride.

»Epäilemättä. Minulle se on oleva ilo.»

Peli alkoi. Mr Swancourt oli unhottanut Stephen Smithin kanssa edellisenä vuonna sattuneen samanlaisen tapahtuman. Elfride ei ollut unohtanut; mutta hän oli alkanut pitää periaatteenansa sitä ehdotonta totuutta, että pakko olla edelleenkin uskollinen Stephenille epäilemättä yllytti horjuvaiseen käytökseen melkein yhtä ehdottomasti kuin horjuvaisuus itse — tosiasia, joka tulisi suomaan viimeksimainitulle ominaisuudelle hämmästyttävää etua, mikäli se tulisi ilmenemään.

Erään parhaimmillekin pelaajille toisinaan sattuvan erehdyksen vuoksi Knight sijoitti torninsa erään Elfriden sotamiehen syliin. Se oli Elfriden ensimmäinen etu. Hän näytti riemuitsevan — jopa armottomastikin.

»Pyhän Yrjön nimessä, mitä ajattelukaan!» virkkoi Knight rauhallisesti, mutta ei sitten välittänyt sen enempää koko onnettomuudesta.

»Me kai noudatamme klubisääntöjä, eikö totta, mr Knight?» sanoi Elfride suositellen.

»Epäilemättä», vastasi mr Knight, vaikka hänen mieleensä samassa johtuikin, että hän oli sallinut Elfriden pari-kolme kertaa siirtää takaisin hänen hartaasti vakuutettuaan, että sellainen siirto oli ilmeinen erehdys.

Elfride tarttui kohta onnettomaan torniin, ja peli jatkui hänen ollessaan pikemmin voiton puolella. Sitten Knight voitti korvauksen, pääsi entiseen asemaansa ja ahdisteli häntä ankarasti. Elfride hämmentyi ja sijoitti kuningattarensa Knightin jäljellejääneen tornin riviin.

»Kas — kuinka typerää! Minä vakuutan, etten nähnyt teidän tornianne. Täytyisihän olla ihan mieletön sijoittaakseen kuningattarensa siihen tieten tahtoen!»

Hän puhui hermostuneesti, puolittain odottaen, että hänen vastustajansa antaisi hänelle siirron takaisin.

»Epäilemättä», virkkoi Knight lempeästi ja ojensi kätensä kohti kuninkaallista uhriansa.

»Niin ollen ei ole kovin mieluisaa käyttää sitä hyväkseen», sanoi Elfride hieman ärtyisästi.

»Ellen erehdy, sanoitte seurattavan klubisääntöjä?» vastasi Knight ystävällisesti ja otti armotta kuningattaren valtoihinsa.

Elfriden teki mieli alkaa jurotella, mutta hän häpesi sitä. Kyynelet olivat tulvahtaa hänen silmiinsä. Hän oli yrittänyt kovin, ajatellut ja yhä ajatellut, kunnes hänen aivonsa olivat yhtenä ainoana pyörteenä, ja hänestä tuntui armottomalta joutua sellaisen kohtelun alaiseksi.

»Minun mielestäni on —» aloitti hän.

»Mitä?»

— »epäystävällistä käyttää hyväkseen minun tekemääni ilmeistä erehdystä.»

»Minä menetin tornini samanlaisen pelkän erehdyksen nojalla», sanoi vihollinen leppymättömällä äänellä, katsettaan kohottamatta.

»Niin, mutta —» Mutta koska hänen logiikkansa oli ehdottomasti kestämätön, hän tyytyi pelkkään vastalauseeseen. »Minä en voi sietää sitä kylmäkiskoista tapaa, jota viljelevät klubit ja ammattipelaajat, esimerkiksi Staunton ja Morphy. Ikäänkuin se itse asiassa mitään merkitsisi, oletteko irroittanut sormenne siirrettävästänne vai ettekö!»

Knight hymyili yhtä armottomasti kuin ennenkin, ja he pelasivat vaieten edelleen.

»Sakki!» sanoi Knight.

»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi ja näyttäen hyvin lämpimältä.

»Erittäin mielelläni», vastasi Knight.

»Sakki», sanoi Knight jälleen neljänkymmenen minuutin kuluttua.

»Uusi peli», virkkoi Elfride päättävästi.

»Minä annan teille ennakolta juoksijan», sanoi Knight ystävällisesti.

»Ei, kiitos», vastasi Elfride muka kohteliaan huolettomasti.

»Sakki», virkkoi hänen vastustajansa ilmaisematta vähintäkään mielenliikutusta.

Olipa Elfriden mieli nyt toisenlainen kuin silloin, kun hän teki tahallaan virheitä, jotta Stephen Smith voittaisi!

Oli makuullemenon aika. Elfride lähti huoneeseensa, mieli ylenmäärin hämmentyneenä, täynnä nöyryytystä senvuoksi, että oli joutunut häviölle kerran toisensa jälkeen, vaikka oli itse ollut hyökkääjänä. Nautittuaan pari-kolme vuotta isänsä mielessä — joka muodostikin melkein koko hänen maailmansa — erinomaisen pelaajan mainetta, hän tunsi häviönsä sitäkin sietämättömämmäksi.

Vuoteessa ei tullut uni hänen lohduttajakseen; tuo suloinen olento on siinä suhteessa ylen arka ystävä, pakenee pienintäkin häiritsevää pilveä. Maattuaan valveillaan kello kahteen saakka hän johtui kelvolliselta tuntuvaan ajatukseen. Hän nousi hiljaa, sytytti kynttilän ja nouti kirjastosta sakkipelin oppikirjan. Palattuaan huoneeseensa hän istui vuoteessaan ja tutki nidosta uutterasti aina kello viiteen asti, jolloin hänen silmäluomensa tuntuivat ylen raskailta. Sitten hän sammutti valon ja paneutui jälleen makuulle.

»Sinä näytät kalpealta, Elfride», sanoi mrs Swancourt seuraavana aamuna aamiaispöydässä. »Eikö totta, Harry serkku?»

Nuori tyttö, joka on tuskin ollenkaan kipeä, tulee melkein välttämättä kipeäksi, kun kaikki silmät jonkin huomautuksen nojalla alkavat häntä vartioida. Kaikki silmäilivät Elfrideä. Hän oli tosiaankin kalpea.

»Olenko kalpea?» kysyi hän heikosti hymyillen. »Minä en paljoa nukkunut. Minua ahdistelivat kokonaiset armeijat juoksijoita ja hevosia, teinpä mitä tahansa.»

»Sakki ei ole mikään otollinen asia juuri ennen makuullemenoa, varsinkaan ei sinunlaisillesi helposti kiihtyville henkilöille. Älä pelaa milloinkaan enää myöhään illalla.»

»Sensijaan minä pelaan varhain. Serkku Knight», sanoi hän mrs Swancourtia jäljitellen, »tahdotteko tehdä minulle palveluksen?»

»Vaikka puolen valtakuntaani vaatisitte.»

»Pelatkaa vielä yksi erä.»

»Milloin?»

»Nyt heti; kohta kun olemme ehtineet syödä aamiaisen.»

»Joutavia, Elfride», sanoi hänen isänsä. »Miksi teet itsesi tuolla tavoin pelin orjaksi?»

»Minä tahdon, isä. Totta puhuen minä olen hermostunut senvuoksi, että jouduin niin häpeällisesti häviölle. Ja mr Knight ei ole millänsäkään. Mitäpä vahinkoa siitä niinmuodoin voi olla?»

»Pelataan kaikin mokomin, jos niin tahdotte», sanoi Knight.

Aamiaisen jälkeen taistelijat vetäytyivät kirjaston rauhaan, ja ovi suljettiin. Elfride näytti kyllä arvaavan, että hänen käytöksensä oli säännötön ja hämmästyttävässä määrässä sovinnaisuuden pakosta vapaa. Pahinta oli se, että hän oli Knightin kasvoissa huomaavinaan hieman ilostelevan ilmeen.

»Luulenpa, että pidätte minua mielettömänä», sanoi hän uhkarohkeasti, »mutta minä aion nyt panna parastani ja nähdä, enkö teitä voita.»

»Niinpä kyllä; mikään ei ole luonnollisempaa. Vaikka pelkäänkin, etteivät maailmannaiset käytä sitä keinoa jouduttuaan häviölle.»

»Miksi niin?»

»Koska he tietävät, että voiton veroinen on taito hälventää pois muisto siitä, että heidät on voitettu, ja koska he suuntaavat siihen koko tarkkaavaisuutensa.»

»Minä olen tietenkin jälleen väärässä.»

»Teidän väärässä-olonne voi olla mieluisampi kuin heidän oikeassa-olonsa.»

»Minä en oikein tiedä, tarkoitatteko todellakin, mitä sanotte, vai pidättekö minua vain pilananne», sanoi Elfride silmäillen häntä epäluuloisesti, vaikka taipuikin omaksumaan imartelevamman vaihtoehdon. »Olenpa melkein varma siitä, että te pidätte itsekylläisyytenä, kun uskallan ryhtyä teidän vastustajaksenne. Mutta jos niin ajattelettekin, niin minä olen sitä mieltä, ettei itsekylläisyys ole sellaisessa tapauksessa mikään rikos.»

»Kenties ei. Vaikka ei suinkaan hyvekään.»

»On kyllä, taistelussa! Nelsonin urhoollisuus perustui hänen itsekylläisyyteensä.»

»Tosiaanko! Silloin perustui siihen hänen kuolemansakin.»

»Ei, ei, ei! Sanoohan profeetta Shakespeare jossakin kirjassaan, ettei ole kehnompaa taistelijaa kuin se, joka pelkää ja häviää, taistellen kuoleva sitävastoin vie voiton kuolemastakin.»