Part 13

Nyt hän silmäili lohduttomana ulos ikkunasta.

»Älä tuota pane pahaksesi, lapsukaiseni», virkkoi mrs Swancourt huolellisesti perehdyttyään kysymyksessäolevaan artikkeliin. »Minun nähdäkseni arvostelu ei ole erinomaisen julma. Sitäpaitsi sen on jokainen jo ehtinyt unohtaa. Alku on epäilemättä riittävän hyvä, olipa kysymys mistä kirjasta tahansa. Kuulehan — se kuulostaa paremmalta ääneen luettuna kuin hiljaa luettuna: »_Kellyonin linna. Romaani keskiajalta. Kirjoittanut Ernest Field_. Siinä uskossa, että pääsisimme hetkiseksi pakenemaan nykyaikaisen sosiaalisen näkymön väsyttäviä yksityiskohtia, mielenkiinnottomien luonteiden erittelyjä tai luonnotonta jännittävän juonen kehittelyä, otimme tämän nidoksen mielihyvin käteemme. Olimme taipuvaiset pettelemään itseämme kuvittelemalla, että linnantornit, ritarivarusteet, arpiset posket, hentoiset, hovipojiksi puetut neidot, joista emme olleet pitkiin aikoihin kuulleet, voivat esiintyä uudessa valossa.’ Tuo on mielestäni erittäin hyvä alku, ja sopii olla ylpeä siitä, että sen on kirjoittanut mies, joka ei ole milloinkaan sinua nähnyt.»

»Niinpä kyllä», hymisi Elfride surunvoittoisesti. »Mutta luehan eteenpäin!»

»Seuraava kappale epäilemättä on sangen epäystävällinen, se minun on myönnettävä», virkkoi mrs Swancourt ja luki eteenpäin.

»’Sen sijaan havaitsemme joutuneemme jonkin nuoren naisen johdettavaksi, olennon, joka tuskin on ehtinyt älyn ja oivalluksen ikäkauteen päättäen siitä typerästä valhenimestä, jonka on katsonut tarpeelliseksi omaksua salatakseen sukupuoltansa.’»

»Minä en ole typerä!» virkkoi Elfride närkästyneenä. »Hän olisi voinut nimittää minua miksi hyvänsä, mutta ei typeräksi.»

»Etpä tietenkään. No niin: — 'Nuoren naisen johdettavaksi... joka täyttää teoksensa sivut mahdottomilla turnajaisilla, torneilla ja karkauksilla, jotka tuntuvat mr G.P.R. Jamesin kirjoittamien samantapaisten kohtausten ja _Ivanhoen_ haaveellisimpien osien kalpeilta jäljennöksiltä. Näky on niin ilmeisen teennäinen, että herkkäuskoisinkin rantatörö kääntyy pois.’ Kuulehan, kultaseni, minä en huomaa tuossa paljoakaan valittamisen aihetta. Se todistaa sinun olleen niin taitavan, että hänen on ollut pakko ajatella Walter Scottia, mikä ei suinkaan vähää merkitse.»

»Niinpä niin; vaikka en kykenekään itse kirjoittamaan romaania, saan kuitenkin hänen mieleensä palaamaan ne, jotka siihen pystyvät!» Elfride aikoi singota nuo sanat purevan ivallisesti kohti näkymätöntä vihollistansa, mutta kun hänessä ei ollut ivan voimaa enempää kuin toukomettisessä, niin ne putoelivat vain hienona hyminänä hänen nyrpeiltä huuliltansa.

»Epäilemättä; ja se merkitsee jotakin. Sinun kirjasi on kyllin hyvä ollakseen huono tavallisessa kirjallisessa katsannossa; se ei jää alakuloisen yksinäiseen asenteeseen, joka on huonompi kuin hyökkäyksenalaisen. — 'Tuota historialliseen romaaniin kohdistuvaa harrastusta sopii nykyaikana nimenomaisesti kannattaa, on välttämätöntä, että lukija havaitsee olevansa jonkun jo melkein sukupuuttoon kuolleisiin legendarunoilijoihin kuuluvan kirjailijan opastettavana, joka luonnostansa taipuu muinaisolojen tutkimiseen ja uupumatta uskoo keskiajan erikoiseen sädekehään ja jonka keksintäkyvyssä tunteen herkkävaistoisuus joutuu verrattomasti varjoon sen kyvyn rinnalla, jonka tehtävänä on punoa mielenkiintoiseen kohtaukseen suuri määrä eloisia ja erilaisia, voimakkaita inhimillisiä alkutuntoja.’ Tuo pitkäpiimäinen vuodatus ei koske ollenkaan sinua, Elfride, se on siinä vain jonkinlaisena täytteenä. Annahan kun katson, missä hän jälkeen alkaa puhua sinusta... vasta ihan lopussa. Tässä hän sinulle antaa viimeisen sivelyn:

'Palaamme siihen pieneen teokseen, jota olemme käyttäneet tämän artikkelin aiheena. Me emme suinkaan tahdo halventaa kirjoittajan kykyjä. Hänen kirjassaan ilmenee eräänlainen sulavuus, jonka nojalla hän kykenee tehokkaasti käyttelemään ominaista kertomistyyliänsä, jota sopisi nimittää herkkien tunteenomaisten mitättömyyksien hyminäksi — erikoinen lahja, suotu niille, jotka nauttivat jokapäiväisenä leipänänsä rauhallisen ajan sosiaalisia sympatioja. Niinpä, kun kotoisen kokemuksen voittoja ja henkilöitä elävöittäviä piirteitä käy sovelluttaminen ilman ylen ankaroita anakronismeja, hän paikoitellen onnistuu hyvinkin, ja niin ollen tunnemme olevamme oikeutetut sanomaan, että kirjaa kannattaa silmäillä niiden kohtien vuoksi, jotka eivät ole missään tekemisissä itse tarinan kanssa.’

»Minä otaksun, että se on tarkoitettu ivaksi, mutta älähän tuota enempää ajattele, kultaseni. Kello on seitsemän.» Mrs Swancourt kutsui kamarineitinsä.

Hyökkäys on kutkuttavampi kuin sopusointu. Stephenin kirje oli pelkkää yhtä mieltä hänen kanssaan; arvostelu oli aivan toista. Ja vieras, jolla ei ole nimeä eikä hahmoa, ei ikää eikä ilmestymää, vaan joka esiintyy pelkkänä voimallisena äänenä, on tietenkin sangen mielenkiintoinen uutuus naishenkilölle, jonka puoleen hän suvaitsee kääntyä. Vaipuessaan uneen sinä iltana Elfride rakasti kirjeen kirjoittajaa, mutta ajatteli arvostelun sepittäjää.

XVI

Suunnilleen kolme viikkoa myöhemmin Swancourtit istuivat mrs Swancourtin kartanon salissa Endelstowissa jutellen ja rauhallisesti muistellen pari kuukautta kestänyttä oleskeluansa kaupungissa — väsyttävä asia sellaisillekin henkilöille, joiden sikäläiset tuttavat olivat sormin laskettavissa.

Yksi ainoa kokeneen äitipuolen keralla Lontoossa vietetty kausi oli kehitellyt Elfriden arvostelukykyä siinä määrin, että hänen ja Stephenin välinen kuhertelu esiintyi hänelle tunteenomaiselta kannalta mehuttomana ja oli väistynyt useiden vuosien taakse lapselliseen menneisyyteen. Tarkastellessamme mielemme kokemuksia sisäisenä näkökuvana meidän oma kehityksemme näyttää sen alinomaiselta kauemmaksi häipymiseltä, mikä on kulloisenakin lähtökohtanamme.

Elfride istui matalassa nojatuolissa ensi kerran silmäillen romaaniansa alakuloisen mielenkiintoisesti tutustuttuaan sitä koskeviin _Nykyajan_ huomautuksiin.

«Ajatteletko vielä tuota arvostelijaa, Elfie?»

»En häntä itseänsä, vaan hänen mielipidettänsä. Kun nyt, pitkän ajan kuluttua nidosta silmäilen, minusta tosiaankin tuntuu siltä, että hän on osittain arvostellut sitä varsin oikein.»

»Ei, ei; miksi rupeaisit nyt jänistämään! Olisipa se laitaa, jos tekijä itse, eikä kukaan muu, siirtyisi vihollisen puolelle. Kuinka voivat Monmouthin miehet taistella, jos Monmouth pakenee?»

»Minä en pakene. Mutta ajattelen, että hänen eräät väitteensä ovat oikeat, vaikka taas toiset ovatkin väärät. Ja vaikka hän voikin jossakin määrin vaatia minulta kunnioitusta, valitan kumminkin, että hän parissakin kohdassa ajattelee ihan väärin minun vaikuttimistani. On harmillisempaa joutua väärinkäsitetyksi kuin väärinesitetyksi, ja hän on käsittänyt minua väärin. Minä en voi elää rauhallisin mielin ajatellessani, että henkilö menee levolle iltana toisensa jälkeen omistaen minulle tarkoituksia, joita minulla ei ole milloinkaan ollut.»

»Hän ei tiedä nimeäsi eikä mitään muutakaan sinusta. Ja hän on varmaan jo unohtanut, että sellainen kirja on koskaan ilmestynytkään.»

»Minä puolestani olisin iloinen, jos joitakin hänen virheitänsä korjattaisiin», virkkoi kirkkoherra, joka oli tähän saakka vaiennut. »Arvostelijat ne kirjoittavat kirjoittamistaan, kukaan ei heidän erehdyksiänsä korjaa eikä kiistele heitä vastaan, joten he eivät milloinkaan paranna itseänsä.»

»Isä», huudahti Elfride ilostuen, »kirjoita sinä hänelle!»

»Miksipä en kirjoittaisi?», virkkoi mr Swancourt.

»Tee se! Ja sano hänelle, ettei se nuori henkilö, joka kirjan kirjoitti, käyttänyt miehennimeä turhamaisuudesta tai itserakkaudesta, vaan siitä syystä, että olisi pidetty julkeana, jos hän esiintyi omalla nimellänsä, ja ettei hän ollut tarkoittanut kertomustansa hänenlaisillensa henkilöille, vaan historian sulostuttajaksi nuorelle väelle, jossa sen nojalla voi herätä mielenkiintoa sitä kohtaan, mitä heidän omassa maassansa on tapahtunut satoja vuosia sitten, ja joka siitä syystä voi tuntea houkutusta kaivaa syvemmälle. Siinä olisi paljonkin selittämistä; kunpa voisin kirjoittaa itse!»

»Kuulehan, Elfie, minä sanon, mitä teemme», vastasi mr Swancourt, jonka mielessä poreili eräänlainen bukolinen huumori hänen ajatellessaan arvostelijan arvostelemista. »Sinä kirjoitat selvän esityksen siitä, missä suhteessa hän on erehtynyt, ja minä jäljennän sen ja lähetän perille omana kirjeenäni.»

»Tehdään se, nyt heti!» huudahti Elfride hypähtäen seisaalleen. »Milloin sen lähetät, isä?»

»Päivän tai parin perästä, mikäli ymmärrän», vastasi hän. Sitten kirkkoherra vaikeni ja haukotteli vitkaan. Hänessä, kuten vanhanpuoleisissa henkilöissä yleensäkin, into alkoi jäähtyä asian kehityttyä ratkaisevaan asteeseen. »Oikeastaanhan sillä ei ole kovaa kiirettä», lisäsi hän.

»Isä kulta!» virkkoi Elfride kovin pettyneenä. »Sinä sanoit kirjoittavasi ja nyt et sitä teekään. Tuo ei ole kaunista!»

»Mutta kuinka voimme sen lähettää, kun emme tiedä, kuka on vastaanottaja?»

»Jos tosiaankin haluatte sellaisen kirjelmän lähettää, niin asia on helppo», sanoi mrs Swancourt tullen tytärpuolensa avuksi. »Kun kirjoitatte kuoreen '_Kellyonin linnan_ arvostelijalle _Nykyajan_ julkaisijan välityksellä’, niin kirje kyllä tulee perille.»

»Niinpä luulisin minäkin.»

»Miksi et kirjoita vastaustasi itse, Elfride?» kysyi mrs Swancourt.

»Voisinhan sen tehdä», vastasi Elfride epäröiden, »ja lähettää sen nimettömänä; niin menetellen kohtelisin häntä niinkuin hän on minua kohdellut.»

»Siitä ei olisi minkäänlaista hyötyä.»

»Minä en halua hänen tietävän minun oikeata nimeäni. Mitäpä, jos kirjoittaisin vain nimeni alkukirjaimet? Mitä vähemmän ihmistä tunnetaan, sitä enemmän häntä ajatellaan.»

»Niin, voisithan tuon tehdä.»

Elfride kävi kohta asiaan. Hänen kaksi viikkoa hautomansa toivo näytti olevan toteutumassa. Hänen oli käynyt niinkuin herkkätuntoisten ja sulkeutuneiden mielten yleensäkin; alinomainen asian miettiminen oli paisuttanut suunnattoman suureksi sen tilan, jonka hän luuli vallanneensa tuntemattoman arvostelijan mielessä. Hän oli päivin öin yrittänyt saada selkoa siitä, miten arvostelija suhtautui häneen tarkastellessaan häntä naisena eikä kirjailijana, halveksiko hän häntä tosiaankin, pitikö hän häntä parempana vaiko huonompana kuin niitä aivan tavallisia nuoria naisia, jotka eivät milloinkaan uskaltaudu kritiikin tuleen. Nyt hän saisi tyydytyksekseen ainakin ajatella, että arvostelija tuli tuntemaan hänen todelliset tarkoituksensa ja oppisi kenties olemaan hieman halveksimatta hänen tuotettansa.

Neljä päivää myöhemmin saapui miss Swancourtille kirje, jonka osoite oli vierasta käsialaa.

»Ah», virkkoi Elfride kovin säikähtäen. »Voiko se tulla tuolta mieheltä — läksytys julkeudesta? Ja mrs Swancourtille toinen, samaa käsialaa!» Hän pelkäsi avata kirjettänsä. »Mutta kuinka hän voisikaan tietää nimeni? Ei, se on joltakin toiselta.»

»Joutavia!» virkkoi hänen isänsä äreästi. »Sinä lähetit nimesi alkukirjaimet, ja osoitekirja oli käytettävissä. Vaikka hän ei varmaankaan olisi huolinut sitä silmätä, ellei olisi ollut varsin julma sinua kohtaan. Minä ajattelin sinun kirjoittaneen hieman tuimemmin kuin pelkkä kirjallinen keskustelu vaatii.» Kirkkoherra esitti tämän huomautuksen soveliaaseen aikaan ollakseen oikeassa, kävi miten kävi.

»No niin, olkoon menneeksi», sanoi Elfride epätoivoisena avaten sinetin.

»Niin, tietysti», huudahti mrs Swancourt luoden katseensa ylös kirjeestänsä. »Kuulehan, Christopher, kun kerroin sinulle tavanneeni etäisen sukulaiseni, Harry Knightin, unohdin kerrassaan sanoa, että kutsuin hänet tänne niin pitkäksi ajaksi kuin hän voi sitä varten uhrata. Nyt hän kirjoittaa voivansa tulla minä päivänä tahansa elokuussa.»

»Kirjoita ja käske hänen tulla kuukauden ensimmäisenä päivänä», vastasi mitään aavistamaton kirkkoherra.

Mrs Swancourt luki eteenpäin. »Siunatkoon — siinä ei ollutkaan kaikki. Hän se onkin Elfriden kirjan arvostelija. Sepä hassunkurista, tosiaankin! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän arvostelee romaaneja tai on minkäänlaisissa tekemisissä _Nykyajan_ kanssa. Hän on lakimies — ja minä luulin hänen kirjoittavan ainoastaan oman alansa aikakauskirjoihin. Oletpa sinä, Elfride, aiheuttanut suurenmoisen sekaannuksen! Mitä hän sinulle kirjoittaa?»

Elfride laski kirjeen kädestänsä, ja hänen kasvoihinsa levisi tyytymättömyyden puna. »En tiedä. Se seikka, että hän tuntee nimeni ja kaikki minua koskevat asiat...! Ei hän mitään erikoista kirjoita; tässä kaikki —

'Arvoisa Rouva, — vaikka pahoittelenkin, että huomautukseni ovat teistä tuntuneet karuilta, minua kumminkin ilahduttaa, että ne ovat voineet aiheuttaa niin nerokkaan vastaväitteen. Valitettavasti on kulunut niin pitkä aika siitä, kun arvosteluni kirjoitin, ettei muistini minua auta esittämään sanaakaan puolustuksekseni, edellyttäen, että jotakin vielä olisi sanottavissa, mikä on epäiltävää. Mrs Swancourtille kirjoittamastani kirjeestä te näette, ettemme ole toisillemme niin vieraat kuin olemme kuvitelleet. Minulle kenties tarjoutuu pian ilo saada nähdä teidät, ja silloin tulevat ne väitteet, joita ehkä suvaitsette esittää, saamaan puoleltani osakseen mitä parhainta tarkkaavaisuutta.’

»Tuo on salaivaa, — minä tiedän, että se sitä on.»

»Ei suinkaan, Elfride.»

»Sitäpaitsi: hänen huomautuksensa eivät tuntuneet karuilta — tarkoitan, etten ole niin väittänyt.»

»Hän ajattelee sinun olevan pelottavalla tuulella», sanoi mr Swancourt nauruansa pidättäen.

»Nyt hän tulee ja näkee minut ja havaitsee tekijättären yhtä halveksittavaksi keskustelussa kuin hän on ollut julkea käytöksessään. Toivoisinpa sydämestäni, etten olisi milloinkaan kirjoittanut hänelle sanaakaan!»

»Älä ole milläsikään», sanoi mrs Swancourt, hänkin salaa naurahdellen; »se tekee kohtauksen erittäin huvittavaksi. Onpa mainiota, että olemme koko ajan puskeneet päin Harry Knightiä! Eipä ole kuultu kummempaa!»

Kirkkoherra oli kohta muistanut, että tuo nimi oli Stephen Smithin opettajan ja ystävän, mutta koska asia ei enää hänen mieltänsä askarruttanut, hän ei virkkanut mitään — yleensäkin hän vältti viittaamasta mihinkään sellaiseen, mikä voi palauttaa muistiin (hänelle) epämieluisan, Stephen paran sukujuurta ja yhteiskunnallista asemaa koskevan erehdyksen. Elfride oli tietenkin havainnut saman seikan, joka lisäsi pulmallisten suhteiden verkkoon vielä erään hänen äitipuoleltansa salatun silmukan.

Tuo havainto tuskin lisäsi Knightin mielenkiintoisuutta, vaikka Elfride vuosi sitten olisikin halunnut häneen tutustua yksinomaan senvuoksi, että hän oli Stephenin ystävä. Knightille oli onneksi, että tuo tervetulleisuuden aihe oli alkanut tuntua Elfridestä olemattomalta vasta silloin, kun hänen itsensä herättämä mielenkiinto teki sen jo tarpeettomaksi.

Nuo seikat, samoinkuin kaikki muukin häneen liittyvä, pyrkivät pitämään Elfriden mieltä Knightiin nähden jännityksessä. Hän menetteli kuten ainakin pulmallisessa tilanteessa: käyskeli puistossa, seisahtui ja repi lehteä irroittamatta sitä ruodistansa, palautteli mieleensä Stephenin lukuisia ystävän ylistämiseksi lausumia sanoja ja pahoitteli, ettei ollut kuunnellut tarkkaavaisemmin. Yhä lehteä riipoen hän sitten punastui kuvitellessaan jotakin nöyryytystä, joka tulisi hänelle koitumaan Knightin sanoista heidän kohdatessaan — sen julkeuden vuoksi, ajatteli hän nyt, että oli hänelle kirjoittanut.

Sitten hänen ajatuksensa alkoivat pohtia miehen ulkomuotoa koskevaa kysymystä — oliko hän pitkä vai lyhyt, tumma vai vaalea, iloinen vai juro. Hän olisi mielellään kysynyt asiaa mrs Swancourtilta, mutta pelkäsi saavansa kiusoittelevan vastauksen. Lopulta Elfride virkahti:

»Millainen kiusa minulla onkaan tuosta arvostelijasta!» käänsi kasvonsa sille taholle, missä kuvitteli Intian sijaitsevan ja hymisi itsekseen: »Ah, sinä mies-kultani, mitä nyt tehnetkään? Missä lienetkään — etelässä, idässä vai muussako ilmansuunnassa? Tuon kukkulan takana, ylen kaukana!»

XVII

»Tuolla tulee Henry Knight, ihan varmasti!» huudahti mrs Swancourt eräänä päivänä.

He seisoivat lähellä kartanoa, eräällä korkealla ulkonemalla, josta käsin näkyi melkein kokonaisuudessaan meren rannalta ja Castle Boterelin pienestä satamapaikasta sisämaahan päin johtava laakso. Kallioulkonema muistutti ääriviivoiltansa miehen kasvoja, ja sitä peitti väriherne parran tavoin. Tasanteella seisovia varjeli alas vierimästä reunalla kasvava pensasaita, joka nyt suoritti ystävällistä palvelustaan Elfridelle ja hänen äidillensä.

Kurkottautuen kauemmaksi Elfride sai näkyviinsä mainitun henkilön. Tulija asteli verkalleen laakson pohjalla, virran vierellä kulkevaa viheriää polkua, kirjalaukku oikealla lanteella, tukeva kävelykeppi kädessään, ja valkaisemattomasta palttinasta valmistettu hellehattu päässään. Laukku oli vanha ja kulunut, nahan kiilloitettu ulkopinta oli murtunut ja murentunut.

Knight, joka oli saapunut kukkuloiden yli Castle Botereliin rähjäisen onnibusvaunun katolla, oli pitänyt parempana astella jalkaisin jäljelläolevat pari peninkulmaa ja jättää matkatavaransa kuljetettaviksi perille.

Hänen jäljessänsä käydä vaapperoi eräs poika, jolta Knight oli lyhyesti tiedustellut Endelstowiin johtavaa tietä. Sen luonnollisen fysikaalisen lain nojalla, jonka voimasta pienemmät kappaleet pyrkivät kohti suurempia, tuo poika oli pysytellyt lähellä Knightiä, juoksenteli kuin pieni koira hänen kintereillänsä, vihelteli ja silmäili kiinteästi Knightin kenkien säännöllistä liikettä.

Kun he olivat saapuneet vastapäätä sitä kohtaa, missä mrs ja miss Swancourt olivat väijyksissä, Knight pysähtyi ja kääntyi.

»Kuulehan, poikaseni», sanoi hän.

Poika avasi suunsa, levitti silmänsä eikä vastannut mitään.

»Tässä on sinulle puoli shillingiä, jonka saat sillä ehdolla, ettet tästä lähtien tule kymmentä syltä lähemmäksi minun kintereitäni.»

Poika, joka nähtävästi ei ollut ollenkaan huomannut katselleensa Knightin kantapäitä, otti kolikon konemaisesti, ja Knight asteli eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena.

»Sievä ääni», ajatteli Elfride, »mutta merkillinen luonnonlaatu!»

»Nyt menemme sisään, ennenkuin hän ehtii perille», virkkoi mrs Swancourt leppoisasti. He lähtivät, astuivat aidan yli johtavia portaita, saapuivat pihamaalle ja sisään.

Mr Swancourt oli lähtenyt apulaispapin kanssa kylään, ja Elfride tunsi itsensä liian hermostuneeksi voidakseen odottaa vieraan saapumista salissa mrs Swancourtin seurassa. Kun siis vanhempi lady astui huoneeseen, Elfride oli havaitsevinaan uuden karmosiininpunaisen geraniumin lajin ja pujahti ulos kukkatarhaan.

Se ei kumminkaan paljoa hyödyttänyt, arveli hän itse, ja muutaman minuutin kuluttua hän jo astui urheasti sisään sivuseinän lasiovesta.

Huoneen kulmaikkuna oli rakennuksen nurkkaa kiertävän kahdeksankulmaisen kasvihuoneen puolella. Sieltä kuului keskustelevia ääniä — mrs Swancourtin ja vieraan.

Elfride oli otaksunut hänen puhuvan loisteliaasti. Hämmästyksekseen hän kuuli hänen kyselevän opiskelijan tavoin kukkia ja pensaita koskevia seikkoja, jotka Elfride oli tietänyt jo vuosikaudet. Kun vieras sitten puhui hieman kauemmin, Elfridestä tuntui kuin hänen lausumansa olisivat olleet jyrkän ehdottomia, ikäänkuin ne, — aivan toisin kuin hänen itsensä ja Stephenin muovaamat — eivät olisi sinä hetkenä rakennetut, vaan siepatut jostakin valmiista varastosta. Nyt he lähestyivät ikkunaa tullakseen jälleen sisään.

»Tuo on lohenvärinen muunnos», sanoi mrs Swancourt. »Mutta vaikka oleanderit ovatkin niin tanakoita pensaita, ne toisaalta ovat niin helposti haavoittuvia, ettei niitä käy oksastaminen — jättiläisiä, herkkätuntoisia kuin nuoret naiset. Kas, tuossahan on Elfride!»

Elfride näytti kovin syylliseltä ja aralta. Mrs Swancourt esitteli hänet puolittain leikillisesti, ja minuutin tai parin kuluttua Knight istuutui nuoren ladyn viereen.

Erinäiset vaistot estivät Elfrideä sovinnaisesti hymyilemästä ja osoittamasta vieraalle kuuluvaa ystävällisyyttä, ja hänen olonsa kävi sitäkin tukalammaksi, kun mrs Swancourt kohta senjälkeen jätti heidät kahdenkesken lähtiessään etsimään miestänsä. Mr Knight puolestaan ei näyttänyt olevan millänsäkään, virkkoihan vain kevyesti:

»Niin, miss Swancourt, olemmepa vihdoin kohdanneet toisemme. Jos olisin ehtinyt Lontooseen muutamia minuutteja aikaisemmin teitä tavoittamaan, olisimme tavanneet toisemme jo siellä.»

»Niin; minä kuulin, että olitte tavannut mrs Swancourtin.»

»Ja nyt arvostelija ja arvosteltu ovat vastapäätä toisiansa», lisäsi Knight huolettomasti.

»Niin; vaikka se seikka, että olette mrs Swancourtin sukulainen, talttaakin asian kärjen. Olipa merkillistä, että te olitte hänen sukuansa.» Elfride alkoi nyt tointua ja silmäili Knightiä suoraan silmiin. »Minä vain halusin teille selittää, mitä _todella_ tarkoitin kirjaa kirjoittaessani.»

»Minä voin varsin hyvin halunne ymmärtää, ja olin mielissäni, kun näin, että huomautukseni olivat saapuneet perille. Pelkäänpä, että vain harvoin niin käy.»

Elfride vetäytyi kuoreensa. Siinä tuo mies oli, pysyen mielipiteissään niin jäykästi kuin ei ystävyys ja kohteliaisuus olisi ollenkaan vaatinut niistä heti luopumaan.

»Te aiheutitte minulle aika lailla ikävyyttä siten kirjoittamalla!» lausui hän hiljaa, äkkiä päättäen asianmukaiseen ensi tutustumiseen kuuluvan jaarittelun ja puhuen siihen tapaan kuin vihakaunaa kantava oppilas ankaralle koulumestarille.

»Se on vain rehellisen arvostelijan velvollisuus sellaisessa tapauksessa. Ei aiheuttaa tarpeetonta mielipahaa, vaan 'saada teidät murehtimaan oikealla tavalla’. Aiotteko kirjoittaa toisen romaanin?»

»Kirjoittaa toisen?» virkkoi Elfride. »Jotta joku voi kirjoittaa tuomion ja viittailla siinä opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi erinäisiin raamatun kohtiin?»

»Te voitte onnistua paremmin seuraavalla kerralla», vastasi Knight leppoisasti, »aivan varmaan voitte. Mutta minä neuvoisin teitä rajoittumaan kotoisiin kohtauksiin.»

»Kiitän teitä, mutta en aio enää milloinkaan sitä tehdä!»

»Niin, voittepa olla oikeassa. Se seikka, että nuori nainen on ryhtynyt kirjailemaan, ei suinkaan ole parasta, mitä hänestä voi kuulla.»

»Mikä sitten on parasta?»

»Olen mieluummin sanomatta.»

»Tiedättekö sen? Siinä tapauksessa sanokaa, olkaa hyvä.»

»Olkoon menneeksi» — (Knight ilmeisesti muutti mielipidettänsä) — »luullakseni se, että kuulee hänen menneen naimisiin.»

Elfride epäröi. »Entä jos hän jo on naimisissa?» kysyi hän vihdoin, osittain päästäkseen itse olemasta pohdinnan alaisena.

»Olla enää mitään hänestä kuulematta. Kuinka sanoikaan Smeaton majakastansa: kun sen virkaansa vihkimistä koskeva uutinen on ehtinyt vanhentua, niin sen parhaana ylistyksenä on, ettei satu mitään sellaista, mikä pitäisi vireillä sitä koskevia juttuja.»

»Niin, sen ymmärrän», sanoi Elfride leppoisasti. »Mutta miesten laita on tietenkin ihan toisin. Minkätähden ette te kirjoita romaaneja, mr Knight?»

»Sentähden, etten osaisi kirjoittaa sellaista, joka herättäisi kenessäkään mielenkiintoa.»

»Miksi niin?»

»Monestakin syystä. Jotta romaani saavuttaisi suosiota, täytyy esimerkiksi osata taitavasti jättää pois kaikki omat ajatuksensa.»

»Onko se tosiaankin välttämätöntä? Minä kyllä uskon, että te sen käytännössä oppisitte», sanoi Elfride _ex-cathedra_-maiseen sävyyn, kuten sopikin henkilön, jolla oli taiteellista kokemusta. »Te tulisitte varmaan kuuluisaksi», jatkoi hän.

»Nykyjään tulevat niin monet kuuluisiksi, että on hienompaa jäädä varjoon.»

»Sanokaahan minulle vakavasti — jättäen aiheen huomioonottamatta — miksi ette kirjoita kokonaista teosta irrallisten kirjoitelmien asemesta», virkkoi Elfride kiinteästi.

»Koska teitä huvittaa kuulla minun puhuvan itsestäni, niin sanon sen ihan vakavasti», vastasi Knight, jota huvitti nuoren ystävän toimeenpanema kuulustelu ja miellytti hänen ulkomuotonsa.