Part 9

"Ylen onnellinen -- minäkö -- en totisesti..."

"No, ellette ole ollut uskalias ettekä ole onnellinen, niin tämähän vahvistaa lauseen todellisuuden: ole uskalias, niin tulet onnelliseksi."

Hän lausui tämän tietysti nauraen, kuten sofistisilla sanansaivarruksilla huviteltaessa tehdään -- mutta kun katseemme yhtyivät silloin, huumaannuin niin hänen silmäinsä hymyisestä loistosta, että melkeen aioin ottaa hänen sanoistaan kiinni ja kiertää käsivarteni hänen vyötäisilleen ollakseni "uskalias", kun taloudenhoitajattaren ääni onneksi kaikui ylhäältä portailta, kutsuen "kapteeninrouvaa" ja palautti minut järkiini.

Enkö sitten koskaan käy järkeväksi? Minusta olisi jo aika siihen.

Kun hän sitten läksi sisään lausuen: "siis, me ratsastamme Kekoniitylle -- olen hetken kuluttua valmis", häpesin minä ja pidin sydämessäni ankarat käräjät ja tutkistelemukset sekä päätin kerta kaikkiaan käytöksestäni vastaisuuden varaksi, minkä tilaisuuden varalta tahansa. Tuollaisia hourumaisia mielen kuohahduksia ei saisi ilmetä enää toisten, ja ennen kaikkea tuli minun osottaa hänelle, ettei hänen pehtorinsa ollut mikään narri, vaan neljänkymmenen vuotias mies, johon nuori, kihlautunut nainen saattoi luottaa, jatkamalla hyvin rauhallisesti ja vakavasti keskustelun siitä, mistä se katkesi. Kun sentähden olimme onnellisesti päässeet matkan alkuun, sanoin minä:

"Oli kysymys siitä, pitikö lause, onni uskaliasta auttaa, paikkaansa. Olen huomannut että maanviljelijä tulee paraiten toimeen, jos hän jättää kaiken viisastelun ja uskaliaisuuden ja tekee aina vaan oikein. Jos sitten kohtaa onnettomuus, niin tuntee itsensä syyttömäksi eikä alistuminen käy niin katkeraksi. Mutta omistaen nykyajan kokemuksen ja tiedot ei pitäisi kenenkään, joka toimii oikein, joutua niin helposti vauriolle -- ainakaan ei lähimainkaan niin useasti kuin se, joka tahtoo olla viisas."

"Pehtori asettaa viisaan oikeudenmukaisen vastakohdaksi. Minusta olivat molemmat käsitteet yhtä."

"Eipä suinkaan. Viisas mietiskelee ja panee alttiiksi -- ja koska hän, kaikkitietävä kun ei ole, jättää laskustaan pois tekijöitä, jotka vaikuttavat hänen yrityksensä lopputulokseen, epäonnistuu hän useimmiten kuin onnistuu. Sitten on valitettavasti kyllä myöhäistä huokailla: oi, kunpa sentäänkin olisin tehnyt oikein! Sillä se, joka toimii oikein, ei välitä lainkaan tulevaisuudesta, vaan tarkastaa esineitä vain niiden nykyiseltä kannalta ja toimii tämän katsomustavan mukaan."

"Siis pehtorin mielestä olisi vaikuttimista johtunut aina oikeata?"

"Ei -- vaikuttimista johtuneet juuri voivat viekotella minua mietiskelemään. Oikealla käsitän ainoastaan tietoomme perustuvaa järjen ratkaisua joka hetkessä, josta toivo on kokonaan sulettuna pois."

"Lyhyt ja sattuva määritys. Mutta mahtaako se pitää paikkaansa? Muistelen jostain lukeneeni, että määritelmä oikeasta yleensä on mahdoton."

"Olisi hauskaa kuulla tapaus, missä yksinkertainen määritelmäni ei pitäisi paikkaansa."

"Ajattelen yhden", hymyili hän. "Mutta joka tapauksessa, löytääkseen, kuten pehtori sanoo, tietoon perustuvan järjen ratkaisun, täytyy ihmisen olla viisas."

"Järkevä -- hänen täytyy olla järkevä. Sitä, joka toimii oikein, kutsumme järkeväksi mieheksi. Viisaaksi taas sitä, joka on onnistunut keinottelussa, missä olisi voinut epäonnistua. Siksi näemme usein, että henkilöt, joita maailma on sanonut viisaiksi, ovat lopulta joutuneet häviöön, sentähden että he ovat käyneet uskaliaiksi, joksi järkevät eivät milloinkaan tule."

Hän katsoi minuun. Sitten hän virkkoi hymyillen -- oi, olisitpa nähnyt sen hymyn, se oli herttainen, hyvä ja iloinen -- hän sanoi: "Ja kuitenkaan en voi nyt olla kutsumatta pehtoria viisaaksi mieheksi".

Minä kumarsin ja osotin kädelläni niittyä kohti. "Teidän rukonne ja heinähäkkinne, rouva, todistavat päinvastaista. Olen järkevä -- ainoastaan järkevä, rouva hyvä."

Sinä toivottavasti huomaat, että voin olla järkevä, vaikkakin kiihotukset ovat järjettömiä. Ja huomaat myöskin, että suhteemme on käynyt huomattavasti paremmaksi -- voin sanoa lähimmäksi ystävyydeksi -- mutta juuri senvuoksi että siten olen joutunut yhä lähemmin seurustelemaan hänen kanssaan, olen havainnut hänen olemuksessaan jotain, jota hän ei uskalla ilmaista ja joka tekee hänet rauhattomaksi. Mitä useimmin olen saanut puhutella häntä ja oppinut häntä tuntemaan, sitä enemmän on luulottelemani varmuus ja jyrkkyys hänen esiintymisessään kadonnut ja ilmennyt jonkinlainen epävarmuus, jota hän turhaan koettaa salata. Juuri siitä johtuu selvästi myös hänen selittämätön närkästyksensä. Jos se soveltuisi hänen voimakkaan raikkaaseen ja loistavan terveeseen ruumiiseensa, niin tahtoisin melkeen kutsua häntä hermostuneen oikukkaaksi. Juuri ystävyydestä ja ilosta säteillessään voi hän ilman minkäänlaista ilmeistä syytä käydä katkeraksi ja tylyksi -- tai on syy ainakin niin naurettavan lapsellinen, ettei sen mitenkään pitäisi vaikuttaa täysikasvuisen henkilön mielialaan.

Niinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun minä pidin silmällä kyntöä, joka koko ajan vaati kiinnittämään huomioni siihen, sanoi hän, hetken katseltuaan, miten ponnistelin saadakseni miehet kunnollisesti tekemään työtä:

"Oi", sanoo hän, "pehtori pitää ihan turhantarkkaa huolta heistä -- olen vakuutettu, että he jo täydellisesti käsittävät tarkotuksenne, vaikka teidän ankara valvontanne vaan hermostuttaa heitä. Tulkaa vähäksi aikaa sieneen, niin näette että työ on tehty täydeksi tyydytykseksenne."

"En mitenkään saata, rouva", huusin minä, "en voisi jälestäpäin tarkastaa työtä -- siinä voi minkämoinen petkutus tahansa livahtaa tarkimmankin katseen ohi ja siitä koituisi sitten korvaamaton vahinko. En saata mitenkään poistua täältä nyt."

Vaikka kuinkakin etsin, en voinut havaita mitään muuta syytä siihen, että hän taas monta päivää oli pahalla tuulella ja melkeen epäystävällinen minua kohtaan, kuin tuon luonnollisen ja sentähden ihan ajattelemattoman kiellon.

Useat samanlaiset pikku piirteet ovat saaneet minun siihen uskoon, että hän on oikea Eevantytär, epäjohdonmukainen, tulinen ja oikukas suurista lahjoistaan huolimatta. Sillä hän on lahjakas -- hänen kanssaan voi keskustella, vieläpä väitelläkkin, niinkauan kun ei vaan asetu vastustamaan hänen toivomuksiaan, sillä silloin hän tulee heti huonolle tuulelle.

Kuitenkin on, kuten jo sanoin, suhteemme ollut yleensä ystävällinen koko ajan -- ikävyys luullakseni on osaltaan vaikuttanut sen, sillä hän kaipaa varmaankin seuraa, hänkin. Siten hän on lauantai-iltasin, tilit tarkastettuamme, käskenyt minua istumaan ja polttamaan sikarin sekä syömään illallisen hänen luonaan, jonkajälkeen olemme soitelleet tuolla ylhäällä, vieläpä useita nelikätisiäkin kappaleita. Häntä ei tunnu enää hävettävän, kun ei kukaan näe, miten me suopeasti istumme siellä rinnan -- ja sitäpaitsi on hän ollut pakotettu siihen, sillä hän on saanut paljon uusia nuotteja, joiden joukossa on ollut hyvin monta nelikätistä.

Mutta tästä lähentymisestä on minulle koitunut sangen suuria vaikeuksia, sillä hän on useasti -- hyvin varovasti ja ikäänkuin huomaamattaan -- koettanut saada lähempää selkoa minusta ja entisyydestäni: elävätkö vanhempani vielä vai ovatko he kuolleet, olenko syntynyt Uudellamaalla, minkätähden läksin entisen isäntäni, Biörenstam'in palveluksesta. Tuohon viimeiseen kysymykseen vastasin, etten tahtonut sanoa sitä, mutta uskoin kyllä, että herra Biörenstam itse sanoisi totuuden, jos tahtoisin tietoa siitä -- kaikista vioistaan huolimatta oli hän aatelismies kuitenkin joka tapauksessa.

On hullunkurista, että voi ja täytyy näin puhua itsestään. Olen kuitenkin koettanut pysyä totuudessa niin hyvin kuin olen saattanut. Olen kertonut hänelle, että tuo Biörenstam herranen on tehnyt haaksirikon elämän merellä, että hän nyt pysyttelee sillä rososella kallion kielekkeellä, mihin pelastui odottaen sitä aaltoa, joka nielee hänet syvyyteen.

"Ja rouva tietää, että rotat pelastautuvat laivasta, joka on tuomittu haaksirikkoon."

Hän katsoi hyvin ihmeissään minuun. Hän aikoi lausua jotain -- mutta siitä ei tullut mitään. Tuo on, kuten jo huomautin, hänelle hyvin tavallista.

Niinpä hän esimerkiksi yhtenä aamuna -- hän käy yhä vieläkin aamuisin kävelemässä, joten tapaamme toisiamme melkeen joka päivä puistossa -- huudahti:

"Yhä vieläkin näin ihana ilma!"

"Siltalassa ei aurinko koskaan näy väsyvän loistamaan."

"Tänä vuonna -- niin -- arvatenkin taas pehtorin ansio."

"Älkää puhuko niin, rouva, tuo iäti selkeä taivashan voi tehdä ihmisen hulluksi -- ellei kohta ala sataa, niin ei mikään voi pelastaa kylvöä."

"Voi, sadetta kyllä aina saadaan -- kiittäkäämme Jumalaa auringosta."

"Jos hän tahtoo häväistä minut silmissänne, niin en kiitä häntä."

"Silloin pehtori..."

Ja siihen hän lopetti. Jonka jälkeen hän jatkoi:

"Silloin pehtori kai haluaisi sadeilmoja, jotka ovat syksyllä niin ikäviä täällä maalla?"

"Ikäviäkö?" huudahdin. "Milloinka huoneemme tuntuvat kodikkaammilta ja elämämme siedettävämmältä kuin sateen solistessa ja vihurin vinkuessa?" Kaksinverroin hauskemmalta tuntuisi istua lämpösenä ja kuivana ja suojassa tuolla ylhäällä soittamassa ajatellen: "Ei hätää mitään, kaikki itää!"

Hän purskahti nauruun.

"En tiennyt, että soitolla on niin valtava vaikutus!"

"Tuolla sateessa, aioin sanoa."

Hän aikoi lausua jotain, -- mutta vaikeni taaskin.

Mutta niinkauan kun on näin ihana sää, jatkoi hän hetkisen kuluttua "tulisi sitä käyttää hyväkseen. Haluttaisiko pehtoria taas huomenna tulla järvelle. Hauskaa olisi saada kaloja -- tuollaisia oivallisia ahvenia kuin saimme toissa sunnuntaina."

Tämä kysymys tuli äkkiarvaamatta ja onnettomaan aikaan. Asianlaita oli näet se, että Liina, joka kauan oli kiusannut minua päästäkseen kanssani kalaretkelle, oli ruvennut salaa viittailemaan, kun aina tein esteitä hänen pyyntöönsä, etten enää voinut irtaantua kapteeninrouvasta edes muutamaksi tunniksikaan, ja siksi hänen oli onnistunut saada minut lupautumaan juuri sinä sunnuntaina kanssansa ongelle. Mutta sehän oli luonnollista -- minähän olin kapteeninrouvan palveluksessa eikä minulla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia Liinaa kohtaan.

"Kenties ei pehtorille sovikkaan huomenna?" kapteeninrouva kysyi, ennenkuin ennätin vastata; hän taisi huomata, että tuumin asiaa, vaikkei tämä harkinta -- siitä olen vakuutettu -- kestänyt sekuntia kauempaa.

"Ettäkö ei sopisi", kiirehdin vastaamaan. "Mitä minä muuta tekisin sunnuntaisin, kuin huvittelisin."

"Mutta kenties"... taaskin hän vaikeni -- "kenties teen juuri siinä väärin, että käytän pehtorin auliutta silloinkin hyväkseni?"

"Mitä kapteeninrouva nyt oikein puhuu -- Siltalassahan ei sunnuntaiaamuna suurempaa hauskutusta saata ollakkaan kuin kalastus -- täällä kun on niin hyvät kalavedet."

Asiasta toiseen! Tiedätkös, ei monikaan niistä miljonista ja taaskin miljonista yksilöistä, jotka täällä maan päällä ovat kulkeneet hautaansa kohden, ole luullakseni saanut kokea tällaisten kahdenkesken tehtyjen kalastusmatkain ihanuutta jotenkin aution syystunnelman vallitessa täällä korven kohdussa. Olipa miten ymmärtäväinen tahansa, siellä herää kuitenkin ihmeelliset ajatukset ja tunteet -- tätä on täytynyt kokea ennenkuin voi kerskata olevansa koeteltu ja koettelemuksen tulessa karaistu mies.

Sentähden kävisi jokainen kuvaus siitä käsittämättömäksi -- mutta koetan kuitenkin osapuilleen esittää ajatukseni.

On seitsemänaika aamulla, ilma ainoastaan kaksitoista astetta Celciusta. Mutta aurinko paistaa, vaikkakin voimatonna ja valjuna, eikä tuulahduskaan häiritse lakastuvain lehtien kuolinrauhaa. Sentähden ne pysyvät vielä puissaan -- koivujen vaaleankeltasina, haapojen punasina, tuomien mustina -- ja kaikki nuo värit, joita kuusien synkeä tausta vielä vahvistaa, kuvastuvat viileään, lyijynraskaaseen veteen ja saavat järven kirjavankoreana heijastelemaan. On niin hiljaista, että oravan nakerrus kuuluu lahden toiselta puolen, ja kun viskaan airon venheeseen, jotta kapteeninrouva paremmin voisi astua sisään, on puun ääni tai kumahdus sattuessaan toista puuta vasten tuossa syvässä äänettömyydessä niin suunnattoman suuri ja kaikuva, että järven kaikki ääriviivat ikäänkuin raivoissaan havahtuvat horroksistaan ja kirkuvat sunnuntairauhan häiriöstä, ja kaiku irvien kertoo melun.

Totta kyllä on, että täällä on elänyt ihmisiä monet vuosisadat, että meitä vielä kesällä oli tällä samalla paikalla useampia henkilöitä, jotka pakinoivat ja nauroivat, mutta nyt meitä kuitenkin on täällä vain kaksi -- Aatami ja Eeva -- vaatteissa, senhän käsität -- mies ja nainen eikä ketään muuta, ei ketään järven rannoilla, ei ketään järvellä, joka kuitenkin ulottuu peninkulman pohjoseen ja etelään, kolme peninkulmaa itään ja länteen, jos ottaa lukuun kapean vedenpinnan jatkon, joka vihdoin tehtyään putouksen muodostaa järven laskupaikan.

Aikaisen auringon viisto valo, viileä ilma, lakastuneet kirjavat lehdet, äkkijyrkät kalliot, nuo lahtien perukassa ja muutamilla saarilla olevat myrkyllisen vihreiltä näyttävät rantamat, jotka hohtavat kuin smaragdit harmaankeltasen, pörröisen ruohikon takana, joka näkyy sekä ylä- että alapuolella järvenpinnan kirjavaa kuvastinta ja kuitenkin turhaan koettaa kätkeä suuren poikueensa seuraamaa, pakenevaa sorsaa -- tiedätkös, tahtoisin maalata tämän taulun, jos voisin saada siihen kapteeninrouvan uudenaikaisena komeana ilmiönä ja itseni maailmanhallitsijan edustajana, niin etteivät nämä sivistyskuvat häiritsisi oikeaa tunnelmaa tässä uinuvan luonnon alkuperäisessä viattomuudessa.

Sillä kaikki tämä on vielä ainoastaan kehys. Kuva-taideteos, aate -- on sen sisäpuolella, ajatuksessa, sielussa ja mielikuvituksessa. Mehän olemme vielä rannalla, suuren kartanon rannalla, jolla asuu ihmisiä, joskin heitä ei tässä silmänräpäyksessä näy. Soudamme pois tältä rannalta. Soudamme tälle järvelle, jonka ympäristössä ja laajalla pinnalla me olemme vain kahden, jonka peninkulman pituisilla rannoilla ja kenties tuhansiin nousevilla saarilla sinä, soudettuasi pari kilometriä turhaan haeskelet asukkaita, tupia tai pirttejä -- souditpa mille saarelle tahansa. Sinä olet yksin kuin Robinson Crusoe saarellaan, yksin ihanan naisen kera ja olet kuningas ja herra kuin hänkin, sillä täällä on ja on aina ollut väkevämmällä oikeus, ja järjetöntä, mahdotonta ja joutavaa olisi valittaa siitä mitä tapahtuu tahi on tapahtunut. Sulkea hänet syliinsä, suudella hänen huuliaan, ja -- täällä on sinulle kaikki luvallista, mitä tehdä tahtonetkin.

Onneksi ei kapteeninrouvalla nyt ollut mukanaan mikään rakastaja, vaan ainoastaan vanha, järkevä pehtori, sammunut tulivuori, joka luonnosta ja naisellisesta sulosta huolimatta näki koko ajan hänen sydämessään -- aivankuin Röntgenin säteitten valossa -- haahmon, joka, ollen alaalta jotenkin leveä ja runsas, tosin on pyrkinyt jotenkin korkealle taivasta kohti, mutta kaveten yhä enemmän matkalla ylös, kunnes kaikki vihdoin päättyy kurjuuteen ja köyhyyteen, jos ei ota lukuun tuota viiksien muotoista tiheätä rikkaruohoa.

Ei -- nyt tuntuu hyvä tuuleni jälleen olevan lopussa, koska minulla ei ole parempaa puheenainetta kun luutnantti. Se saattaa johtua siitä, että olen jotenkin väsynyt. Jää siis hyvästi tällä kertaa.

_Polle_.

KUUDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 25 p:nä syysk.

_Rakas veli!_

Sanot ettei kuvaukset itsestäni kapteeninrouvalle tunnu kaunistetuilta. Ei -- sehän ei olisi ollut lainkaan huvittavaa, jotavastoin en milloinkaan olisi uskonut, miten mieltäkiinnittävää on koettaa kuvailla itseään kylmästi, niin todellisesti, että kuva mahdollisesti sattuvassa tarkastelussa huomattaisiin oikeaksi. Jos romaania kirjottaissasi otat yhdeksi henkilöksi itsesi, niin ei kenelläkään ole oikeutta vaatia, että kuvauksesi on täysin tosi. Jos toiselle ihmiselle kerrot minkälaisena pidät itseäsi ja sanot: sellainen minä olen! -- niin tietää kuulijasi, että puhut itsestäsi, ja ottaa puhettasi arvostellessaan jääviytesi huomioon. Mutta kun pehtori Paul kertoo emännälleen, millainen hänen entinen isäntänsä, herra Biörenstam oli, niin voisi hän, jos nimittäin panisi omiaan, tulla valheesta kiinni, ja joutuisi vastaisuudessa naurunalaiseksi. Esitykseni täytyy siis olla ihan kylmä.

Kuitenkin ovat nyt puheet siitä loppuneet, loppuneet yleensä kaikesta meidän keskemme. Olen joutunut epäsuosioon, aavistamattakaan syytä siihen, vaikka olen -- niin, tunnustan mielelläni sen -- vaikka olen vaivannut päätäni etsiäkseni sellaista. Asiahan saattaa olla hyvin joutava, sillä en ole mitään rikkonut, mutta täällä yksinäisyydessä saattaa tuollainen painostaa kaksinverroin. Ja entinen suhteemme oli kuitenkin paljon hauskempi -- kaipaan kovin pieniä puhelujamme toisinaan ja soittoa sangen usein.

Kunpa vain ymmärtäisin ja käsittäisin mitä pahaa olen tehnyt! Mutta se kävi taas niin äkkiä ja odottamatta, että pidin sitä alussa vaan tavallisena huonon tuulen kohtauksena. Se ei mennyt kuitenkaan tällä kertaa ohi, vaan epäsuosio on todellista ja vakavaa.

Erosimme lauantaiaamuna puistossa paraimpina ystävinä -- nyt jo oli käynyt tavalliseksi, että hän kohdatessamme ja erotessamme ojensi minulle kätensä, ja myöskin hän teki samoin lausuen ystävällisesti: illalla tapaamme!

Kuudenajoissa, kuten joka lauantai-ilta, otin kirjan ja lähdin kapteeninrouvalle tekemään tavallisia viikkotilejä -- silloin sain sanan, ettei kapteeninrouvalla ollut aikaa tänään.

"Eikö aikaa?" huudahtin hämmästyneenä.

"Ei -- ei tänään."

En voinut käsittää, mikä täällä Siltalassa oli niin äkkiä vienyt hänen aikansa, ettei hän ennättänyt tarkastaa kirjanpitoa, jota hän ei laiminlyönyt kiireimpänä kesäaikanakaan, jolloin hänellä oli vieraita ja seuraa, ja minä läksin takaisin asunnolleni, missä minä varmasti uskoen että sisäpiika oli käsittänyt väärin emäntänsä tarkotuksen tai että tämä pian muuttaisi mieltään, kuljin edestakaisin odottaen kutsua. Muttei yhdeksältäkään vielä kuulunut kutsua.

Silloin juohtui mieleeni, että oli ollut puheena lähteä sunnuntaiaamuna taas järvelle. Minun täytyi siis saada lähempiä määräyksiä ja lähdin sentähden uudelleen päärakennukselle kuullakseni lähtisimmekö ja milloinka lähtisimme. Mutta sisäpiika selvitti lyhyesti, että kapteeninrouva aikoi pysyä huomenna kotosalla.

Kun käännyin takaisin kartanolta, tapasin Liinan kuutamossa ja muistaen että olin luvannut ottaa hänet joskus mukaan kalalle, sanoin hänelle, että jos häntä halutti, niin saatoimme huomenna lähteä.

"Vai niin -- alan taas minäkin kelvata!" Se oli olevinaan leikkiä, mutta tuntui minusta sittenkin vastenmieliseltä. Teki mieleni kieltäytyä, mutta luvattu kuin luvattu.

Hyvin ikävä matka siitä tulikin. Vaikka kuinkakin koetin muuttaa keskustelun aihetta, palasi hän kuitenkin aina omiin pikku harrastuksiinsa -- joista tärkein näyttää olevan saada kapteeninrouva alenemaan ja hän itse ylenemään silmissäni: kapteeninrouva kyllä oli hyvillään vaikka kuinkakin moni mies liehisi ja ihailisi häntä, muttei silti tarvitse olla tyhmä häntä toivoakseen -- tuollainen ylpeä "pahus" katsoo kyllä kenen ottaa.

"Sen kai jokainen tyttö tekee", keskeytin minä.

"Tyttö!" huudahti hän. "Vanha leski -- kutsutteko häntä tytöksi?"

"Mahtaako hän olla yli viidenkolmatta?"

Liina purskahti niin valtavaan ja teeskenneltyyn nauruun, että luulin hänen suistuvan järveen.

"Viisikolmatta!" huudahti hän. "Voi miehiä, miten helposti heitä voi pettää. Sanokaa ainakin _kolmekymmentäviisi_, niin osuu hiukan oikeampaan." (Kapteeninrouva on todenperään kahdenkymmenenseitsemän vuotias, Liina kun taas on uljaasti kahdenkymmenenyhdeksän tai kolmenkymmen.) "Eikö pehtori koskaan ole sattunut koskettamaan häntä -- hänhän on ihan puiseva joka paikasta. Sellaisiksi naiset eivät käy ennenkuin vasta vanhoina -- koettakaa esimerkiksi minua -- vaikka tästä vyötäisiltä -- tunnustelkaappa -- se on ihan pehmeätä..."

"No mutta -- istukaahan hiljaa, vene on kiikkerä -- minä mieluummin jätän sen tekemättä, menettäisin ehkä järkeni sellaisesta viehkeydestä."

"Emmehän kai mekään mitään kakaroita ole", hymyili hän lempeästi ja katsoi houkuttelevasti. "Mutta jos te olette niin kuumaverinen -- niin miksette ole jo mennyt naimisiin?"

"Juuri viehätyksen takia -- tahdon nauttia viehätyksestä viehätyksenä, enkä epäviehätyksenä, joksi se avioliitossa muuttuisi."

"Hyi -- miten olette ilkeä! Ties minkämoisten pariin olette joutunut -- ehkä tuollaisten puupökkelöiden kuin kapteeninrouvakin. Merkillistä että sekin menee perintönä suvussa. Meidän sukumme naiset käyvät yhä vaan pehmeämmiksi ja lihavammiksi aikaa myöten, katsokaahan vain äitiä."

Sellaista jotenkin oli keskustelumme -- on vaikeata tulla toimeen neljää tuntia kahden kesken piian kanssa!

Kun sitten nousimme rannasta talolle saaliinemme -- se oli ihan mitätön, minulla ei näet ollut todellakaan halua mihinkään, ettei hän olisi mieltynyt kalaretkiin ja tahtonut vastedeskin mukaan -- tapasi kapteeninrouva meidät. Tutkin uteliaana hänen kasvojensa ilmettä saadakseni selville syyn hänen eiliseen pahaan tuuleensa, sillä sitä en tietenkään uskonut että ajanpuute olisi estänyt häntä vastaanottamasta minua, mutta hänen kasvoistaan ei kuvastunut muuta kuin hyvin iloinen ystävällisyys -- vieläpä tavattoman iloinen ystävällisyys.

"Hyvää huomenta", huudahti hän, "hyvin hauskaa että pehtori kuitenkin sai seuraa! Minua harmitti kun en voinut tulla kanssanne tänään -- teit oikein, Liina, kun menit, sinun pitäisi enemmän kääntää huomiotasi pehtoriin ja ajatella miten yksinäinen hän täällä meillä on. Oletteko saaneet kaloja?"

Ja nähtyään pienen saaliimme, virkkoi hän: "Oi, oi! Noin vähän! Läksitte varmaan liian myöhään. Nukuit kai liian kauan?" kääntyi hän Liinan puoleen puhellen.

"En ikään -- me läksimme jo viideltä, kuten oli määrä..."

"Viideltä -- ja neljään tuntiin ette ole tuon enempää onkineet!" Hän nauroi. "No niin -- _kalojen_ lukuhan ei olekkaan pääasia, kun huvikseen lähtee... Oikein Liina, lämmitä sinä häntä -- pelkään ettei pehtori viihdy täällä ja pian kyllä saattaa tapahtua, että hän lähtee jättäen meidät oman onnemme nojaan."

"Liina neidillä on huono onni", sanoin vihoissani, "koetimme monen monituisista paikoista, mutta mahdotonta oli saada kaloja."

"Eihän kaikki asiat voi yht'aikaa luonnistaa -- kotona hän kyllä voi saada tarpeeksi kaloja", hymyili kapteeninrouva.

Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Selvää oli, että hän tuollaisella käytöksellä tahtoi loukata minua. Sillä jos hän _ennen_, jolloin ei minua vielä tuntenut, saattoi otaksua minun mahdollisesti olevan rakkaussuhteissa Liinaan -- niin nyt se jo ainakin on mahdotonta. Mutta mitä Herran tähden olen sitten rikkonut -- minun on mahdotonta arvata syytä hänen suuttumiseensa. Luulin sentähden, kuten jo sanoin, että tämäkin olisi ollut hänen tavallisia, ohimeneviä oikkujaan, ja päätin senvuoksi pysyä ihan ennallani. Mutta kun seuraavalla kerralla kohdatessamme koetin jatkaa entistä ystävällistä suhdettamme ja käännyin hänen kanssaan kävelemään tehden puhetta, työnsi hän minut selvästi luotaan -- hän oli jälleen entinen kapteeninrouva: älä lähesty minua! Ja kun eilen taas olin tilikirjoineni hänen luonaan, en saanut häntä pilapuheilla käskemään minua illanviettoon -- siitä ei tullut mitään.

Epäsuosio oli siis laadultaan vakava.

Se tuntuu sitäkin ikävämmältä, kun syysillat ovat pitenemistään pidenneet. Nyt olisi hupaiseen puheluun ja soittoon paremmin aikaa kuin milloinkaan -- ja nyt hänen päähänsä pisti katkaista hauskaksi käynyt seurustelumme aiheettomalla epäsuosiolla. Kertaakaan hän ei kutsu minua enää päivälliselle, iltaselle eikä soittamaan.

Muuten hän ei mahda itsekkään ihan yksin viihtyä oikein tuon jälkeen, sillä hän on hankkinut itselleen seuraksi erään neiti Appelqvistin, -- pitkän, kalpean, laihan olennon, jolla on teräväkuonoinen linnunnaama, nokkakakkulat ja kirja kädessä.

Eräänä päivänä, kun minun täytyi kulkea sen penkin ohi, jolla he istuivat puistossa, neiti Appelqvist lukien ääneen kirjaansa, mutta kapteeninrouva katsellen hyvin innottoman ja kyllästyneen näköisenä lahdelle, pysähdyin, kun luku lähestyessäni katkesi ja sanoin:

"Näettekö, rouva, että olin oikeassa. Kesää kestää yhä, niin että voi lukea täällä ulkona ja vieläpä huvikseen katsella viivähtäneitä muuttolintuja."