Part 8

Miten se tapahtui -- mikä sai hänet lopuksi päättämään? Sitä en tiedä. Selvää on, ettei sitä vaikuttanut Hjalmarin pila luotettavaisuudestani ja onnestani. Mutta paria päivää heidän lähtönsä jälkeen, tapasin suureksi ihmeekseni aikasin aamulla, kun palasin kylvystäni puiston läpi -- kapteeninrouvan. En tahtonut aluksi uskoa silmiäni, sillä hän ei koskaan näyttäynyt ennenkuin suurusaikaan -- ja nyt oli kello kuusi. Hän lienee alkanut jonkun terveysveden juonnin, sillä olen tavannut häntä miltei joka aamu senjälkeen puistossa.

Tahdoin käydä hyvää huomenta lausuen ohi, mutta hän pysähtyi odottamatta ja alkoi puhua ihmeen ihanasta ilmasta -- aamu oli houkutellut hänet ulos.

"Onko pehtorilla kovin kiire?" kysyi hän sitten.

"Enpä juuri tiedä -- pelkään että väki pellolla laiskottelee, jos en näyttäydy..."

"No niin -- voinhan kävellä yhtä hyvin sille taholle kuin muuallekin. Lähtekäämme, niin en viivytä pehtoria -- sama asia kiusaa minua yhä vieläkin. Tahtoisin kysyä pehtorilta -- lupaisitteko minulle, ettette jätä työtä puolinaiseksi, jos nyt ryhtyisimme noihin ehdottamiinne parannuksiin täällä. Mutta teidän täytyy luvata, että sitten viette perille, järjestätte ja panette alkuun tuon uuden -- ennen en uskalla asettaa mitään alttiiksi. Sillä jos turmelen maatilan niin, että se antaa vähemmän kuin nyt, enkä sitten saakkaan mitä olen toivonut voittavani, niin olen auttamatta hukassa -- toisin sanoen, en ole menettänyt ainoastaan nykyisiä tulojani, vaan koko omaisuuteni. Siis -- mitä pehtori vastaa?"

"Että ennen kaikkea tulisi olla täydellinen luottamus kapteeninrouvan puolelta..."

"Luotan täydellisesti pehtoriin."

"Suokaa anteeksi -- sitä ette, rouva, tee. Te yhä vieläkin pelkäätte, että olen seikkailija..."

"Sitä en tee."

"-- muuten ei kapteeninrouva pitäisi minua niin halpa-arvoisena."

"Halpa-arvoisena -- mutta Herra Jumala -- kuinka pehtori voi sellaista lausua?"

"Te pidätte, rouva, että huoneenne, vieraanne, te itse... jos ette juuri saastu, niin ainakin halpenette ottamalla minua vastaan, vaikka teidän täytyy..."

"Kuinka pehtori voi väittää?..."

"Voin näyttää selvän todistuksen siitä -- kirje jonka sain kapteeninrouvalta..."

"Sen kirjeen kirjotin oudolle henkilölle, sisämaan tilan, sellaisen kuin Siltalan, hiljan valitulle pehtorille, muukalaiselle, joka tahtoi asettua minun omiin huoneisiini. Mutta Herra Jumala -- saatoinko minä aavistaa, että tuo pehtori oli hienosti sivistynyt mies, joka ei suvainnut vähintäkään loukkausta? Lähtekää katsomaan minkälaisia muut tämän seudun maatilain pehtorit ovat! Talonpoikia -- pelkkiä talonpoikia. Sellaiseksi luulin minäkin tietysti pehtoriani. Ja sellaista en tietenkään heti voinut laskea nenälleni -- yksinäisen naisen on vaikeampi säilyttää arvonantoa itseään kohtaan kuin miehen -- ja sittenkin luulen, ettei yksikään mies olisi vastannut toisin kuin minä. Mutta jos tuo kirje yhä vieläkin on loukkauskivenä välillämme, jota en voinut aavistaakkaan -- niin -- niin pyydän anteeksi" -- ja niin sanoen hän ojensi kätensä minulle ja katsoi, täytyy todella sanoa, pyytävästi minuun.

"Rouva -- tuo kirjehän olisi pian unohtunut, jos käytöksenne, sittenkun opitte tuntemaan minut, olisi osottanut, että tahdoitte peruuttaa mitä siinä kirjotitte. Mutta te päinvastoin olette ankarasti pysytellyt kaikessa entisessä -- te yhä edelleenkin pidätte minua sivistymättömänä voutina -- koska te, huomatessanne minut odottamattoman sivistyneeksi ja säädylliseksi, ette voinut uskoa minusta parempaa kuin että olin seikkailija, yrittelijä..."

"Se on kokonaan väärä soimaus. Eihän voine oppia tuntemaan henkilöä päivässä tai parissa -- mutta pehtorinhan on jo kauan sitten täytynyt huomata, että olen alkanut toisin ajatella teistä..."

"Sitähän juuri en ole huomannut."

"Ja kun nyt vakuutan, että asia niin on -- eikö pehtori siitä huolimatta voi antaa minulle anteeksi?"

"Mitä anteeksiantoon tulee -- mitä minulla sitten olisi anteeksiannettavaa -- sehän ei tule koskaan kysymykseenkään, sillä kapteeninrouvallahan on ollut täysi oikeus siihen koko ajan. Mutta työssä, jonka pitäisi menestyä ja erinomaisesti kannattaa, vaaditaan luottamusta -- ei ainoastaan yhden päivän oikkua, vaan pitkällistä luottamusta..."

"Annan teille vallan johtaa Siltalaa ja toimia siellä, miten tahdotte."

"Ja kun juuri olen päässyt alkuun, tulee toinen, joka sanoo että teen hullutuksia, luottamus katoo ja minä joudun häpeään."

"Sitä ei tapahdu, vakuutan sen kaiken pyhän kautta. Kas niin -- eikö pehtori vieläkään tahdo antaa minulle anteeksi?"

Tartuin tietysti hänen käteensä, suutelin sitä, ja niin olen nyt sidottu. Oivallista -- minä sidottuna pitkiksi ajoiksi pehtoriksi! Mutta tiedätkö, tämä omituinen, melkeen satumainen asema on alkanut huvittaa minua. Minusta se hiukan muistuttaa Tuhatta ja yhtä yötä, missä suurvisirit kerjäläisiksi pukeutuneina kiertelivät ympäri maata.

Muuten olen täysin vakuutettu siitä, että olipa hänen aikeensa miten hyvät tahansa, niin turmelee hänen herransa ja miehensä ne tyhmyydessään. Hän ei tule kauan minua kärsimään -- ja niin vapaudun kuitenkin pikemmin lupauksestani kuin mitä hän sekä minä tarkotimme. Ja sitäpaitsi on hänkin -- puhukoon nyt mitä tahansa -- vallanhimoinen, ylpeä ja ärtyinen. Sellaisten kanssa joutuu aina uudelleen riitaan.

Mutta vastaiseksi olen nyt sidottuna Siltalaan ja välimme on mitä parhain.

Kuten sanoin, tilasin heti tärkeimmät työkalut, möin kaksikymmentäviisi lehmää saadakseni rahoja ja aloin työn. Mutta uskoa voit, että alku on hankala. Minun täytyy haukkua ja kirkua ja tuuppia ja useimmiten itse tarttua aurankurkeen, ennenkuin tuollainen jörri oppii kunnollisesti kyntämään. Kun he sitten viimein alkavat käsittää tarkotusta ja nähdä tulosta, on hullunkurista katsella heidän töllistelevää ihmetystään.

Mutta sinä ymmärrät, että siten olen ollut hyvin vaivaloisessa työssä nykyään -- etenkin kun parina sunnuntaina olen joutunut harvinaiseen toimeen.

Sillä kun yhtenä päivänä alkukuussa näin lasten kaivavan käsineen uusia perunoita, kysyin ohikulkeissani, aikoivatko he lähteä perunaretkelle.

"Emme", selittivät vanhemmat heistä, "aiomme paistaa perunat tuhkassa."

"Mikä on perunaretki?" kysyi tiedonhaluinen Elsa kuitenkin.

"Etkö ole milloinkaan ollut perunaretkellä?"

"En."

"En minäkään", puuttui Kalle ja Viivan puheeseen. Kaikki kolme innostuivat sangen suuresti, kun kuulivat miten haudikkaita paistettiin, etenkin kun he olivat lukeneet että villitkin valmistivat niin ruokansa. Seurauksena siitä oli, että he kaikki seuraavana päivänä karkasivat kimppuuni ja sanoivat, että äiti ja Lilli-täti pyysivät kysymään, enkö tahtoisi olla ystävällinen ja tulla sunnuntaina pienelle huvimatkalle ja opettaa heitä perunoita paistamaan. Ja niin kävi, että koko seura -- kapteeninrouva, ruustinna, kamreerinrouva, lapset ja minä -- mukana suuri joukko koreja ja onkineuvoja souti sunnuntaina suuruksen jälkeen matkoihinsa.

"Mihin herrasväki haluaa?" minä kysyin.

"Herra Paulinhan pitää johtaa kaikkea tänään", ruustinna sanoi. "Tahdomme juuri teiltä oppia. Sillä vaikkakin Hanell-vainaa usein puhui haudikasperunoista, emme päässeet milloinkaan niin pitkälle -- hänen mielestään se tapa vei liiaksi aikaa."

"Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aavistusta tuosta haudikkain paistamisesta", selitti kapteeninrouva, "jonkatähden en voi näyttää mitään sopivaa paikkaa."

"Se on aivan yksinkertaista -- kuoppa maahan ja siihen muutamia kivenlohkoja. Mutta jos minun siis tulee määrätä, niin tahtoisin ehdottaa yhtä pientä, somaa saarta parin kilometrin päässä lahden suulta, siellä olen nähnyt vattuja ja mustikoita runsaasti eikä kalansaaliinkaan pitäisi siellä olla huono. Aika voisi muuten käydä pitkäksi perunoita paistettaessa."

Matka kului hitaasti, sillä meidän oli täytynyt jakaantua kahteen eri venheeseen, joista tietysti toista soudin minä, toista Kalle ja Viivan kamreerinrouvan istuessa perässä. Järvi oli peilityyni ja siten saavuimme onnellisesti saareen nousten maalle eräälle hiekkarannalle, jonka läheisyydessä oli vihreä, vanhojen koivujen ympäröimä nurmi.

"En näe yhtään vattuja", huudahti Elsa heti venheen karahtaessa rantahiekkaan.

"Ei -- niitä kasvaakin tuolla saaren toisessa päässä, missä maa on kivistä."

"Nyt meidän täytyy jakaa työ", sanoi ruustinna. "Minä en jaksa muuta kuin hankkia soppakaloja."

"Minä poimin vattuja", tuumi Elsa.

"Ei, pikku ystävä", nauroin minä, "sinunhan pitäisi oppia perunoita paistamaan. Sinun täytyy tehdä työtä, näethän -- hankkia polttoaineita ja kiviä ja suuria lehtiä, sillävälin kun minä kaivan kuopan."

"Sitten minä koetan rakentaa tulisijan johonkin sillä aikaa", selitti kapteeninrouva.

"Olisi parasta laittaa tuli hiekalle rantaan", sanoin minä. "Ei voi olla kyllin varovainen näin kuumana kesäpäivänä. Kaivamme kuopan myös tuonne alas, juuri sinne, missä nurmikko alkaa."

"No, mutta entäs pata ja kahvipannu -- miten pehtori ne siellä saisi tulella pysymään?"

"Metsästäjän yksinkertaisella tavalla. Hetkessä saan laitoksen valmiiksi."

"Sitä on hauska nähdä -- meidän huvimatkoillamme on tulisija aina ollut pahimpana kiusana, milloin tulee savu jonkun silmille, milloin vierii kahvipannu tuleen ja sisällys juoksee maahan, milloin taas tuli leviää ympäri metsää huolimatta esteistä, joita on koetettu asettaa ympärille. Olen utelias näkemään, miten se nyt muutamassa hetkessä käy paremmin."

"Kas näin", sanoin minä ja työnsin sillävälin kaatamani lepän terotetun pään vaakasuorasti nurmeen ja tuin rungon kahdella hangolla ja ripustin padan rungon vapaaseen päähän. "Kun nyt sytyttää tulen padan alle, niin voi keittää mitä tahansa."

"Niin yksinkertaista -- ja käytännöllistä!" huudahti kamreerinrouva. "Enkä kuitenkaan koskaan olisi keksinyt tuota. Miten me ihmiset sentään, vaikka älyämme niin kiitellään, olemme riippuvaisia peritystä kokemuksesta!"

"Älkäämme sentähden enää olko itsepäisiä ja vanhoillisia, vaan antautukaamme innolla aikamme uutuuksiin ja parannuksiin -- kaikki uusi, minkä itselleen omistaa, on aina hyödyksi", vastasin minä ja kapteeninrouva, jota piikki ei miellyttänyt -- hän muisti näet niinkuin minäkin kivet pellolla -- kääntyi niskaansa heittäen meistä.

Sitten kun paistinhauta oli saatu kuntoon ja minä selitin, että kestäisi pari tuntia ennenkuin perunat kypsyisivät, hajaantui seura siten, että naiset lasten kera läksivät marjoja poimimaan ja minä päätin kulkea pitkin rantoja onkiakseni kallioilta kaloja ruustinnalle avuksi, joka jo pitkän aikaa uskollisesti oli onkinut toisessa veneessä, saadakseen kaloja soppaan. Kiipesin sentähden niemeltä niemelle, kiveltä kivelle, ja koettelin milloin missäkin, kunnes jonkun ajan kuluttua nousin yhdelle niemelle ja näin edessäni pienen, soman lahden -- joka pisti allani olevan ja läheisen kallion väliin. Lahdelman perukassa oli vehreä, kukkainen lehto. Mutta voit arvata, miten hämmästyin ja pelästyin nähdessäni, että kapteeninrouva makasi itkien siellä. Vattukori oli ruohossa hänen vieressään.

"Herra Jumala -- mitä nyt on tapahtunut?" huusin minä ja riensin luokse. "Voinko teitä jotenkin palvella -- voinko mitenkään auttaa?"

"Ette -- ette -- pyydän että menisitte -- menkää, niin olen kiitollinen -- ei minua mikään vaivaa -- leskellä voi kyllä toisinaan olla raskaita hetkiä ja muistoja."

Tuo vastaus tuntui minusta melkeen ihmeelliseltä. Pyysin tietysti anteeksi, että olin häirinnyt ja läksin sieltä niin kiireesti kuin suinkin, mutt'en voinut olla nauramatta ajatellessani, että hän tahtoi uskottaa minua kyynelin surevansa miesvainajataan, vanhaa ukkoa, kun tiesin että hän vaan odotti suruvuoden loppuvan saadakseen nuoremman.

Mutta jos syy hänen kyyneliinsä ei ollutkaan se minkä hän mainitsi -- niin onnellinen tämä nainen ei siis ole. Tai olisiko hän todellakin voinut ihan kyyneliin saakka ikävöidä tuota Fliegende Blätterin berliniläistyyppiä? Miltei uskomatonta! Kuitenkin -- nainen on käsittämätön.

Kuitenkin oli hän jo hetken kuluttua kokonaan muuttunut, kun kaikki jälleen kokoontuivat maihinnousupaikalle, missä keittäminen alkoi. En voinut saada selville, teeskentelikö hän tai oliko vastavaikutus sen tehnyt, mutta hyvin iloinen hän oli -- sellaisena en minä ainakaan ollut koskaan häntä nähnyt. Nauru kaunistaa tavattomasti häntä, tuntuu siltä kuin ei hänen tavallinen, totinen ulkomuotonsa olisikaan oikein sopusoinnussa tuon terveyttä ja elinvoimia melkeen uhkuvan olennon ja noiden raikkautta loistavien kasvojen kanssa -- vasta nauru saa kaiken loistamaan, niinkuin aurinko ihanan luonnon. Ja nyt hän nauroi sekä keitettäissä että syödessä, laski leikkiä lasten kanssa ja oli ikäänkuin muuttunut aterian aikana -- vaikka muuten ateria saattoi tehdä kenen hyvään iloiseksi; oikeata huvimatkasoppaa, mikä aina maistuu monin verroin paremmalta kuin mikään kotona keitetty, paistettuja perunoita suolaisen lohen kera, vattuja kerman ja sokerin kanssa. Ja päälle päätteeksi -- meidän puuhatessa kahvia -- heittäytyi hän selälleen, pannen kädet päänsä alle ja katsoen ylös koivun oksien välistä taivaan sineä, alkoi hän laulaa erinomaisella altto-äänellä "Tääll' on jumalaista olla".

Niin, hyvä siellä oli olla -- minua halutti kovin yhtyä Gluntin säveleihin, mutta kun sitä tietysti olisi pidetty aivan liian tuttavallisena, en tahtonut häiritä hänen iloista mielialaansa. Kuitenkin oli hänen hilpeytensä lyhytaikainen, sillä sittenkun minäkin olin ruustinnan kehotuksesta laulanut yhden laulun, vaati hän lasten vastaväitteistä välittämättä kotimatkaa muuttuen jälleen kaltaisekseen -- jäykäksi, totiseksi ja ylpeäksi.

Kesti ison aikaa, ennenkuin kaikki astiat oli pesty ja pantu koreihin, joten kello kävi jo kuutta iltapäivällä, kun jälleen lähdimme vesille, ja kahdeksaa saapuessamme kotirantaan. Suurin osa päivääni oli siis mennyt tuohon perunaretkeen.

Seuraavana sunnuntaina soudin järvelle, en aikonut oikeastaan kalaan, pikemmin vain kuleksiakseni sinne tänne -- täällä on hupaista soudella yhä uusilla löytöretkillä lukemattomain saarten ja lahtien ja salmien välissä, missä toisinaan säällisesti eksyy, niin että täytyy soutaa pitkiä kierroksia, ennenkuin onnistuu pääsemään aukealle selälle. Ja kun vesi noissa pienissä saarten välisissä väylissä aina on tyventä, ei soutu ole lainkaan vaivaloista -- vene lipuu melkeen itsestään eteenpäin. Olin kuitenkin koetellut onkia siellä täällä, mutta satuin aina saamaan pikkukaloja, joten saaliini oli hyvin niukka soutaessani puolenpäivän tienoissa suorinta tietä järven yli kotia kohti. Silloin venheeni äkkiä törmäsi, tai oikeammin kaapaisten kosketti, jotenkin keskipaikoilla suurta selkää, jotain uiskentelevaa esinettä. Katsahdin alas -- ja muistin jotain, jonka olin kokonaan unohtanut.

En tiedä lienenkö jo kirjeissäni puhunut niistä komeista lahnoista, joita tässä järvessä on -- tavattoman suuria, lihavia petoja, joita saattaa verrata tavallisiin talonpoikaissikoihin -- suurimpain vetkaleiden ruumis on yhtä kapea ja korkea ja selkä yhtä pyöreä kuin niidenkin, eikä ko'ossakaan ole mitään eroa. Mutta täällä niitä pyydetään ainoastaan keväällä ja senjälkeen pari kertaa vuoden mittaan, ja kalastajat selittivät minulle, että lahnoja oli ihan mahdotonta muulloin saada.

Olin kuitenkin lukenut yhdestä lahnanpyyntitavasta ongella. Tuli keittää rukiita sakaksi ja upottaa se sitten harvallaisessa pussissa järven syvimpään kohtaan, niin että pussi, pohjaan ankkuroituna ja tarpeeksi suuren kohon varassa, alkoi kieppua noin kyynärää ylempänä pohjasta. Tein kokeen juhannuksen aikaan. Ja kun järvi -- syvimmästä kohdasta, kuten otaksuin -- oli kolmekymmentäkuusi syltä syvä, tuli paino niin tavattoman suureksi, että minun täytyi ottaa suuri ankkurinsiipi kohoksi, ettei se olisi vajonnut veden alle ja pussi laskeutunut pohjaan. Koetin sitten onneani sakkapussilla useampana päivänä peräkkäin, mutt'en koskaan saanut edes nykäystäkään, jonkatähden pidin koko koetta typeränä ja epäonnistuneena -- enkä senjälkeen ole sitä enää ajatellut. Juuri tuota ankkurinsiipeä vasten iski veneeni.

Olin jo soutanut muutaman aironvedon tuosta paikasta kotia kohti, kun äkkiä juohtui mieleeni, että koska nyt taas olin täällä, ei haittaisi tehdä vielä yhtä koetta. Saattoivathan lahnat ehkä tarvita aikaa huomatakseen ja kerääntyäkseen sellaisen, keskelle suurta järveä heitetyn makupalan ympärille.

Tuumasta toimeen. Palasin jälleen ankkurinsiivelle, asetin madon koukkuun ja aloin laskea siimaa. Oletko milloinkaan onkinut kolmenkymmenenkuuden sylen syvyydestä? Kestää iät päivät ennenkuin paino ottaa pohjaan ja pieni vapa on luonnollisesti taas painava ja raskas kädessä. Mutta kuulehan -- ennenkuin olin ennättänyt kiinnittää siiman pahlaimen päähän tunsin tavattoman nykäyksen -- tavaton sen täytyi olla, kun noin suunnattoman matkan päästä nykäys tuntui. Aloin vetää ylös -- siihen meni tietysti taas tavaton aika. Mutta viimeinkin näin kalan -- aivan niin -- oikean sian! Se vetkale näytti vedessä ihan hirviöltä. Sieppasin haavin, sain sen vintiön alle ja paattiin se tuli -- ja vähintäin viisi kiloa se painoi. Heitin jälleen siimani ja tuskin se oli vielä jännitettykään, ennenkuin taas nykäsi. Kelasin ja sain haaviini taas samallaisen vetkaleen. Tunnissa minulla oli kuusi kaunista lahnaa veneessäni -- tämä vasta oli oikea kultakaivos! Saaliiseeni tyytyväisenä soudin kotiin ja kantaen haavissa kaloja, kuljin päärakennukselle tarjotakseni saaliini naisille. Silloin kohtasin ruustinnan pihalla ja minun täytyi tehdä selkoa kalamatkastani. Eukon suu oli selki selällään, ja hänen silmänsä välkkyivät:

"Oi, saisipa kerran elämässään edes olla moisella matkalla mukana! Hanell-vainaa sai kerran tuollaisen lahnan ongella ja hän piti aina sitä onnellisimpana hetkenään. No mutta kuusi kappaletta -- yhdessä tunnissa! Lilli, Lilli", huudahti eukko, nähdessään kapteeninrouvan eteisessä, "Lilli -- tulehan toki katsomaan!"

"Jos ruustinnaa haluttaa, niin voisimmehan lähteä päivällisten jälkeen koettamaan", sanoin minä.

"Soutaisiko herra Paul sinne todellakin vielä?"

"Hyvin kernaasti!"

"Miten äärettömän herttainen te olette! Katsohan", kääntyi hän kapteeninrouvan puoleen, joka juuri oli ennättänyt luoksemme, "oletko nähnyt moista ennen?"

"Nehän ovat aimo kaloja", huudahti tämä. "Miten pehtori on saanut ne?"

Hän ei tahtonut mitenkään uskoa, että olin onkinut ne. Mutta nyt häntäkin halutti lähteä päivällisten jälkeen mukaan. Ja tietenkin tahtoi Kalle samoin. Niin että noin viiden ajoissa soudimme jälleen vesille, me neljä, ja vaikka ruustinnan kädet usein vaipuivat hervottomina alas ja Kalle pari kertaa menetti koukkunsa kaloineen, kun hän itsepäisesti tahtoi vetää sen ylös ilman haavia, niin oli meillä kuitenkin illalla kotiin palatessamme suuremmoinen saalis. Ruustinna oli onnellinen ja kiitteli kiittämistään -- oi, jospa Hanell-vainaakin olisi saanut olla mukana! -- ja kapteeninrouva selitti että minun luonnollisesti tuli olla apuna kalojen syönnissä niinkuin niiden pyynnissäkin, ja kutsui minut illalliselle. Jonkatähden, hiukan siistittyä itseäni, lähdin nyt toisen kerran illalliselle herrastaloon.

Iso, lihava, tuore, keitetty lahna, kirpeen, kylmän piparjuurikastikkeen ja kerman kera -- se on jumalten ruokaa! Koko seurue näytti ymmärtävän tuon herkun arvon ja koko aterian ajan keskusteltiinkin melkeen yksinomaan kalaretkestä ja niistä eri nykäyksistä, joita kullekkin oli sattunut.

"Ja nyt vielä hiukan soittoa tämän hauskan päivän päätteeksi", huudahti ruustinna, kun herettiin aterioimasta. "Eihän herra Paulin tarvitse hävetä näin oman väen kesken, vaikkei nyt heti niin erinomaisesti menisi -- eikö totta? Nyt te uskallatte yrittää jotain Lillin nelikätistä kappaletta -- onhan toki aina kauniimpaa mitä useampi ääni kaikuu keskenään sopusoinnussa."

Voi sitä vanhuksen viattomuutta!

"En pelkää ollenkaan omasta puolestani, ruustinna, kun kieltäydyn, vaan säälin kapteeninrouvaa, joka kärsisi siitä koko ajan. Ei se muita huvittaisi."

"Mitä turhia -- ei Lilli ole mikään heikkohermoinen kaupunkilaislapsi, joka on kasvanut ilmattomassa ja auringottomassa huoneessa ja joka pyörtyy jokaisesta erehdyksestä -- vai mitä sanot itse?"

"Se on kai vaan tekosyynä pehtorilla", vastasi kapteeninrouva. "Mutta koska hän mieluummin tahtoo soittaa yksin, niin eihän meidän pidä kiusata häntä."

Katsoin häneen -- tahtoiko hän todellakin, että tämän johdosta olisin pelastanut hänet taas joutumasta viereeni istumaan -- mutta täytyihän hänen huomata, etten sitä olisi voinut tehdä, olematta perin epäkohtelias.

"Ellei rouvalla ole mitään vastaan -- minä puolestani tietysti olen heti valmis", vastasin.

Hän kääntyi niin äkkiä ovea kohti huutaen: "Hyvä, sitten menemme sinne ylös" -- etten ennättänyt nähdä hänen kasvoinsa ilmettä. No -- olihan se joka tapauksessa vain näin kotiväen keskistä!

Hullunkurista oli nähdä, miten ruustinna ihmetteli sitä, että osasin soittaa nuoteista, olin siis vain kursaillut. Mutta huomasin koko ajan soittaessamme, miten naapurini kasvoilla oli helakka puna ja miten hän joka kerta hätääntyneenä säpsähti, kun käsivartemme tai kätemme sattuivat yhteen. Kapteeninrouva raukka -- kyllä se oli hänelle koetushetki!

Kuitenkin soitimme useita kappaleita, ja oli jo myöhä kotiin tullessani, ja niin olin ponnistellut senkin sunnuntain aamusta iltaan.

Eikä tämänkään jälkeen tule suurta lepoa. Kauraa leikataan paraillaan, jonkatähden tähän asti on kynnetty jotenkin veltosti. Mutta minä tilaan tällä viikolla pari auraa lisää, sillä kohta on vilja korjattu ja sitten ryhdymme ankaraan työhön, toisin sanoen minä -- talonpojat kyllä pysyvät yhtä hitaina, mutta siksi juuri saan minä enemmän juoksennella sarkojen välissä.

Muuten tulee Siltalassa hiljaista nyt -- he matkustavat muutaman päivän kuluttua. Sitten solmitaan kai liitto Helsingissä!

No niin -- annan heille siunaukseni.

Ja hyvää yötä nyt -- jatkan luultavasti pian, kun jään yksin tänne. Jää hyvästi.

_Polle_.

VIIDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 10 p:nä syysk.

_Rakas veli!_

Kapteeninrouvani on yhä vieläkin täällä. En tiedä mistä syystä hän siirsi matkaansa, mutta kun vaunut, joissa ruustinna, kamreerinrouva ja lapset istuivat, olivat vierineet matkoihinsa ja viittailut ja huiskutukset viimeinkin luonnollisten esteitten takia lakanneet, huomasimme me -- kapteeninrouva ja minä -- seisovamme kahdenkesken puutarhan veräjällä.

Olin kutsuttu aamiaiselle "koska niin ruustinna kuin kamreerinrouva ja lapsetkin tahtoivat saada tilaisuuden kiittää minua kaikista vaivoista, joita olin heidän tähtensä kesällä nähnyt", ja sitten olin saattamassa heitä vaunuihin, auttamassa heitä sisään ja huiskuttamassa jäähyväisiä -- niin, ja nyt seisoimme siinä muiden mentyä.

"Niin on taas suvi kulunut ja syksy tullut -- nyt käy Siltala hiljaiseksi ja autioksi!" hän sanoi.

"Ei vielä, rouva, ei vielä. Syyskuun ensimäinen päivä voi olla koululaisille ja kaupunkilaisille merkkipäivä -- meille maalaisille riittää kesää vielä kauan, toivon minä."

"Olette oikeassa, mutta kesävieraiden lähtöhän koskee kipeästi meihin, kipeämmin ainakin kuin oikeiden muuttolintujen -- ei voi mitään sille, että tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi, kun näin jää seisomaan jäähyväisten jälkeen."

"Silloin lähtee ihan yksinkertaisesti paikoiltaan ja..."

"Oi, suokaa anteeksi ajattelemattomuuteni -- tehkää hyvin ja astukaa sisään."

"Sitä en tarkottanut. Ajattelin ehdottaa kapteeninrouvalle pientä ratsastusta huviksi ja ajan kuluksi -- minun täytyy lähteä Kekoniitylle, mistä paraillaan korjaamme taaskin heinää. Tulkaa mukaan -- se poistaisi luullakseni kaikki syysajatukset, kun näkisi heinähäkit kulussa kuin keskikesällä ikään."

"Pehtori saa siis todellakin toistamiseen heinää!"

"Tietysti -- meillä on rehevä kasvu jälleen -- ainakin yhtä rehevä kuin kesällä."

"Alan uskoa vapaaherra af Silfverskiöldin olleen oikeassa, kun hän sanoi, että pehtoria aina luonnistaa", huudahti kapteeninrouva. "Onni uskaliasta auttaa!"

"Mistään uskaliaisuudesta ei tässä voi olla puhettakaan -- min' en ole ollut uskalias. Muuten en usko koko lauseeseen -- minä ainakin olen huomannut, että asia on päinvastoin."

"Miten niin? Oletteko niin ylen onnellinen?"