Part 7

"Elä, elä Hjalmar -- jos vähääkään olet ystäväni", sanoin, "niin elä ilmaise minua. Näyttelen täällä muitta mutkitta pehtori Paulin osaa -- Kurt Alarik Paulin. Olen Siltalan pehtori -- sano että olimme hyviä ystäviä Mustialassa ollessamme -- sano että olemme yhdessä lueskelleet Tanskassa -- sano mitä piruja tahansa, mutta elä ilmaise minua. Ja jos vapaaherrattaresi on myös täällä, niin ilmaise asia hänelle, että hän lukitsisi kielensä hampaitten taa."

"Mutta Jumalan nimessä -- mitä tämä sitten merkitsee?"

"Se merkitsee aivan yksinkertaisesti sitä, että lääkäri määräsi minun ponnistamaan voimiani joko tavalla tai toisella, jos tahtoisin pidentää muutaman vuoden elämääni. Ja minä olin kyllin hullu seuraamaan määräystä."

"Kuulin kyllä kerrottavan, että olit sairas, mutta sitä ei voisi uskoa, kun sinut näkee -- koskaan en ole nähnyt kukoistavampaa miestä."

"Olen tuntuvasti vahvistunut, sittenkun aloin noudattaa parannuskeinoa."

"Oletko sitten kauan ollut täällä?"

"Viime vapusta."

"Ystävä hyvä -- etkä ole kertaakaan käynyt Maisemassa!"

"Olen ankaran ahkerasti työskennellyt. Mutta kuulehan -- he katsovat meitä tuolta ylhäältä -- ei lukuaikain sydämellisinkään ystävyys voi aiheuttaa pitempiä syleilyjä -- tule ennemmin luokseni illalla, siellä saamme olla rauhassa. Sytytä nyt sikarisi ja kerro sitten että olet tavannut rakkaan lukutoverisi, pehtori Paulin -- Kurt Alarik Paulin, paina mieleesi. Ja muista ilmottaa asia Annettelle, joka näyttää tuolla kapteeninrouvan vieressä katselevan hyvin ihmeissään tänne."

"Ei, mutta kuulehan -- tottahan paremmin tapaamme kuin näin -- sinun täytyy tulla päivälliselle kanssamme."

"Mahdotonta, rakas veli, mahdotonta! Siten tulisi kaikki ilmi. Ja muuten täällä vallitsee hyvin ankarat seurustelusäännöt."

Hjalmar purskahti nauruun.

"Seurustelusäännöt -- jotka sulkevat sinut pois täällä Siltalassa!"

"Aivan niin."

"Ja sinä seuraat niitä?"

"Tietysti -- muutenhan tulisin kai heti ilmi."

"Vai niin -- siksikö!"

"Ja lupaatko, ettet itse ilmaise minua, etkä anna rakkaan puolisosi puhua siitä?"

"Tietysti -- koska niin tahdot. Mutta toivon, että siitä huolimatta kohtaamme."

Sitten hän lähti. Ja tuskin olin ennättänyt kuivata itseäni huoneissani, kun Anni-sisäkkö -- tuli ilmottamaan, että kapteeninrouva kutsui minua kahdelta luokseen päivälliselle.

"Kahdelta -- ei sovi -- minun täytyy silloin välttämättä mennä niitylle. Kiittäkää kapteeninrouvaa ja sanokaa, että minun on mahdotonta tulla."

Hjalmar tietysti oli saanut aikaan tuon kutsun vastoin kapteeninrouvan mielipiteitä. Ja jos olisinkin noudattanut hänen kutsuaan niin olisi vaikeuksia päivällisillä tuskin voitu voittaa -- parempi on jäädä pois kuin tulla ilmi.

Päivällisten jälkeen kapteeninrouva aivan oikein ilmestyi vieraineen niitylle ollakseen siellä väen kestityksen ajan -- eläköönhuudoista suoriuduttiin onnellisesti, vaikkeivät se, Jumal' paratkoon, kuulostanut lainkaan kauniilta.

Kun he kulkivat sen paikan ohi, missä seisoin, huusi Annette vilkkaasti kuten aina:

"Mais dites -- donc monsieur Paul, quelle surprise de vous trouver ici!"

Hän nähtävästi heti olisi ilmaissut minut, ellei Hjalmar olisi oikeaan aikaan häntä hillinnyt.

Kun he sitten jälleen läksivät niityltä ja Annette huusi "au revoir" sekä Hjalmar, ojentaen kätensä minulle, sanoi: kohtaamme myöhemmin! -- kääntyi kapteeninrouva astuttuaan muutaman askeleen ja tuli luokseni. Kävi todella sääliksi, kun näin miten vaikeata hänen oli kutsua minua illalliselle. Hän puhui melkeen änkyttäen, että minä, koskei siellä ollut Hjalmarille muuta herraseuraa ja koska sitäpaitsi olimme vanhoja lukutovereita, ilahuttaisin häntä suuresti, jos olisin niin ystävällinen ja tulisin. Minä tietenkään en voinut muuta kuin kumartaa. Eipä taida muuten olla vahingoksi, jos hänen ylpeytensä saa pienen kolauksen, mutta luulen hänen sentään iät päivät muistavan, että hän on -- vaikka vaan yhden illan -- "seurustellut" pehtorinsa kanssa!

Nyt oli vaan ajateltava, miten esiintyä. Muut olivat tietysti puettuina tavallisiin kesäpukuihin. Mutta kun minulla oli kunnia päästä rouvani luo, täytyi minun kai osottaa, että annoin arvoa kutsulle. Päätin sentähden pukeutua hännystakkiin -- niinkuin sen tulee tehdä, joka kunnioittaa esimiestään.

Liina tuli hyvin happaman näköiseksi, kun hän sai tietää, etten tulekkaan tupaan väenjuhlaan, vaan menen kapteeninrouvan luo. Se häntä nähtävästi eniten loukkasi, että häntä yhä edelleenkin pidettiin seuraan kelpaamattomana, koska pehtorikin kutsuttiin. Tuollaisen puolivillaisen tyttöraukan on sangen vaikeata tulla toimeen täällä harvaanasutussa sydänmaassa. Häntä kutsutaan kyllä pastorin, nimismiehen ja muutamien muitten luo ja voi siellä joutua sekä kapteeninrouvan että hänen vieraittensa pariin. Mutta Siltalassa hän saa tanssia väentuvassa, jos haluttaa -- kapteeninrouvan luokse häntä ei koskaan käsketä, ei nimittäin koskaan, kun hänellä on muita vieraita. Se tietysti tuntuu raskaalta ja loukkaavalta -- mutta tässä tapauksessa ei kapteeninrouva mielestäni ole kuitenkaan niin väärässä. Sillä sekä Miinasta että Liinasta saisi piankin alituisen vieraan, jos he kerran pääsisivät mukaan, ja sivistystä ja hienoutta heissä sentään on hyvin niukalta. Siitä koituisi vaan kauhea rasitus ajan pitkään.

Kun minä, päivätyön lopetettuani palasin niityltä taloon, näin että useita vieraita oli jo saapunut, ja muitten muassa ainakin tuomari, sillä tunsin heti hänen rillansa. Menin omaan asuntooni ja pukeuduin, niin että kello oli neljännestä vaille yhdeksän, kun minä -- täydessä juhlapuvussa -- nousin ylös portaita päärakennukseen.

Tietysti tuloani ilmottamatta astuin saliin ja näin sekä siellä että puutarhaan päin viettävällä lasiseinäkuistilla lukuisan seuran koolla.

Paitsi tuomaria oli sinne saapunut ukko Lönneberg, kirkkoherra rouvansa, poikansa ja kahden tyttärensä kera, nimismies myöskin puolisonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa ja eräs Flobergin herrasväki, joka omistaa erään tilan parin peninkulman päässä täältä.

Siellä oli hälinää, mutta astuessani sisään tuli äkkiä haudan hiljaisuus -- niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun vieras olento äkkiä ilmestyy. Annette huudahti kuitenkin heti: "Vous voilà enfin!" -- ja samassa nousi kapteeninrouvakin, joka oli istunut selin oveen, niin etten heti häntä huomannut. Naisen suurella teeskentelytaidolla riensi hän vastaani hymyillen ja tehden sellaisen kasvojen ilmeen, että kuka tahansa olisi voinut uskoa hänen todellakin tulostani iloitsevan. Vieläpä hän ojensi minulle kätensäkin. Otaksuin, että hännystakkini, joka niin selvästi erotti minut muusta seurasta, sai aikaan tuon leppeän ja suopean mielialan. Mutta silloin lausui hän ikäänkuin tervehdykseksi -- yhä vieläkin mitä ystävällisimmin hymyillen:

"Pehtori tuli siis todellakin -- se ilahuttaa minua, kiitän teitä siitä", ja viimeiset sanat niin omituisella äänenpainolla, että selvästi ymmärsin ivan.

"Pelkäsin saavani soimauksia, ellen taaskaan olisi saapunut ja siten osottanut kunnioittavani liian vähän teitä", vastasin, ja, etten olisi ollut häntä huonompi, vein kohteliaasti hänen kätensä huulilleni. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Ja vaikkei sitä kukaan nähnytkään, niin tunsin, miten hän ynseästi veti pois kätensä.

Sitten tulivat Hjalmar, Annette, ruustinna-eukko ja kamreerinrouva minua tervehtimään. Ruustinna viattomuudessaan huudahti, ettei hän ikinä olisi uskonut silmiään minun sisääntullessani, elleivät muut olisi vakuuttaneet, että se olin minä -- senjälkeen minä esitettiin muille, joista tunsin ennestään vaan tuomarin ja ukko Lönnebergin. Sitten tekivät herrat punssia keskustellen hyvin kuivasti maanviljelyksestä, kunnes seuraa pyydettiin käymään ruokasaliin ottamaan voileipää. Kun illallista syötiin seisten, tarttui Annette minuun kesken herkkuja ja johti ulos puutarhaan.

"Ah dites donc -- te veitikka", hän sanoi nauraen.

"Mitä tarkotatte rakkaimpani -- miksi veitikka?"

"Kun noin käytte sutena lampaan vaatteissa!"

"Oh, nimensalaustani tarkotatte -- sen lääkäri välttämättömästi määräsi."

"Oliko sydänvikanne niin vaarallinen, että lääkärikin huomasi sen?"

"Sydänvika -- ei, vika oli hermostossa, aivoissa."

"Joutavia -- ellen sitä heti olisi arvannut, olisin joka tapauksessa _nyt_ asiasta varma. Tärkeittä syittä ei kukaan viitsi kesäkuumalla nähdä vaivaa tuollaisesta puvusta, vaikka tietäisikin, että se korottaa kantajan yläpuolelle muita kuolevaisia -- te olette kettu, te, rakkaimpani."

Hyvin Annettemaista -- eikö totta?

"Jos käsitin teitä oikein", vastasin, "niin näytätte olevan siinä uskossa, että kettu täällä on haeskellut jonkunmoisia pihlajanmarjoja, mutta voin vakuuttaa, että tähän paikkaan tullessani en aavistanutkaan kenen tämä tila oikeastaan oli ja että sittemmin olen huomannut sen pihlajanmarjat happamiksi -- liian happamiksi minulle."

"Kutsun teitä tästälähin ketuksi -- ketuksi ja yksinomaan vaan ketuksi. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Olen kovin -- sillä silloin minä saan kutsua teitä ankaksi -- en tietenkään tarkota sitä ankkaa, jonka kettu niin mielellään sieppaa, vaan sitä sanomalehtien jumaloimaa, joka aina erehtyy. Tiedättehän että kettu näistä kahdesta on viisaampi."

"Annette hyvä!" huusi kapteeninrouva portailta, "hiukan porsaanpaistia -- se jäähtyy ihan."

Ja kun talutin Annettea portaita ylös, piti hän velvollisuutenaan lausua minullekin: "Toivon että pehtori pitää puolensa".

Pääsin kumarruksella, koska Hjalmar samassa huudahti:

"Vai sinä -- vanha naistenhurmaaja, arvasin kyllä että saisin sinua kiittää vaimoni katoamisesta."

"Voi niitä aviomiehiä!" minä nauroin. -- "Kuulitteko miten hän iloitsi päästessään teistä täksi lyhyeksi ajaksi?"

"Miks'ei se ilahduttaisi Hjalmaria, että hänen vaimonsa saa kohteliaisuuden osotuksia -- jommoisia te, Mikko-herra, annoitte minulle äsken."

Mutta Annetten puheista huomaat, miten useimmat selittäisivät täälläoloni, jos tulisin jotenkin ilmi. Minua ihan puistattaa tuo ajatus, näen jo hengessäni kapteeninrouvan suurten silmäin murhaavan, halveksivan katseen. Se ei saa koskaan tapahtua -- pitäkööt minua ennemmin hulluna tai minä tahansa -- mutta jos milloinkaan huomaisin tutut kasvot täällä, niin luikkisin metsään!

Kuitenkin läksimme, yhä vieläkin nauraen, porsaanpaistille ja minä huomasin kapteeninrouvan kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön ystävälliseen ja vapaaseen seurusteluuni Hjalmarin ja Annetten kanssa. Mutta mahdoinko minä mitään sille? Hiukan ikävältä se saattoi hänestä tuntua -- myönnän -- mutta itseään hän siksi toiseksi sai siitä harmista syyttää. Hänen olisi pitänyt helposti käsittää, ettei minunlaisestani pehtorista koitusi vastusta tai etten ottaisi sopimattomia vapauksia...

Illallisen jälkeen seurasi sävelten vuoro ja sittenkun nuoriso -- Holmingin neidit, papin tyttäriä, heidän veljensä ja nuori Tarpenius, nimismiehen poika -- oli laulanut muutamia neliäänisiä lauluja, istuutui kapteeninrouva flyygelin ääreen.

Jo ennenkin olen ihaillut hänen soittoaan -- tuolla ulkona etäältä -- mutta nyt huomasin sen olevan suuremmoista. Hän on syvästi soitannollinen. Hänen tekotapansa ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän ymmärtää, käsittää kokonaan säveltäjän ajatukset ja esittää ne tavalla, joka tekee soiton yksinkertaiseksi ja helppotajuiseksi, vaikeimmankin kappaleen selväksi kuin aapiskirjankertomuksen, ja antaa jokaiselle pienimmällekin sävelelle täyden arvonsa. Aniharvat soittavat niin.

Istuessamme vielä täydessä hartaudessa kaikki, huutaa Annette:

"Lilli hyvä -- Zampaa!"

"Minulla on Zampaa vain nelikätisesti soitettavaksi."

"Siksi juuri pyydänkin sitä -- kun luonasi nyt on soittaja sellainen kuin -- kuin herra Paul."

Kapteeninrouva katsoi pelästyneenä, arkana ja hämillään minuun. Eikö siinä jo kylliksi, että hänen täytyi suvaita pehtoriaan vieraittensa joukossa, pakotettaisiinko hän nyt vielä istuutumaan hänen viereensä nelikätisesti soittamaan -- niin lähekkäin ja niin tasa-arvoisina. Näin miten tuo ajatus nosti veret hänen kasvoilleen. Kun hän senvuoksi alkoi empien puhua:

"Jos pehtori tahtoo..." kiirehdin minä mitä jyrkimmin selittämän, että Annette oli perin pohjin erehtynyt kykyjeni suhteen.

Mutta ihmiset ovat yhtäläisiä kaikkialla. Koko seura ahdisti minua niin kauan, että lopulta, päästäkseni heistä, pyysin saada soittaa yksin, jonkajälkeen soitin Musetten ja Ristihämähäkin.

"Hyvä herra Paul", huusi silloin Hanell-vainaan ruustinna, "laulakaa se laulu, jonka aamulla lauloitte puistossa -- en ole milloinkaan kuullut kauniimpaa."

"Arvoisa ruustinna -- piditte siitä vain siksi, kun kuulitte sen ulkona aamuisessa puistossa. Mikä silloin saattoi tuntua kauniilta, ei olisi sitä nyt -- minun ikäisestäni ei ole enää laulajaksi, vallankin kun tämä huone ei näytä olevan akustisessa suhteessa sopiva."

"Niin", puuttui neiti Holming puheeseen, "täällä ei tahdo laulu lainkaan kaikua, tuntuu ihan siltä kuin laulaisi säkissä", ja muut yhtyivät samaan.

"Sehän on luonnollista", selitti kapteeninrouva, "paitsi sitä että se on matala, imee muratti kaiken äänen."

Huone on nimittäin hyvin suuri, paitsi ovea lasiseinäkuistille on siinä kaksi ikkunaa, ja ollen keskipaikkeilla rakennusta, johtaa sinne sitäpaitsi kuusi ovea. Ja jokaista ikkunaa ja ovea, peliä ja taulua kiertää muratti niin tuuheana, ettei seinäpaperia näy kuin sieltä täältä.

"Antaisin vaikka mitä", jatkoi kapteeninrouva, "jos saisin flyygelin tuonne yläkerran saliin -- luulen että se olisi ihana soittohuone, mutta se on mahdotonta."

"Anteeksi, rouva -- miksi niin?" minä kysyin.

"Siksi että sinne johtavat portaat ovat ahtaat ja mutkikkaat -- ennenvanhaan rakennettiin omituisesti. Koetimme kerran, mutta olimme tärvellä ihmiset ja flyygelin."

"Salliiko rouva, että huomenaamulla asetan flyygelin sinne ylös -- teen sen tunnissa." Olin nimittäin nähnyt eräässä vajassa flyygelilaatikon vikaantumattomana ja vilja-aitan luhdissa ylimmän aukon yläpuolella, riippui suurta väkipyörää kiertävät ketjut, joilla saattoi nostaa kokonaisia jauhosäkkikuormia.

"Pelkään että pehtori lupaa enemmän kuin mitä voi pitää", vastasi kapteeninrouva. "Olen levoton flyygelini takia."

"Vakuutan ettei se mene edes vireistä muuton takia."

"Ja kun Paul vakuuttaa, voi kapteeninrouva antaa vaikka autuutensa hänen käsiinsä", virkkoi Hjalmar nauraen. "En ole koskaan nähnyt ihmistä, jota niin luonnistaisi kuin Paulia -- silloin ainoastaan kapteeninrouva voi epäillä, kun hän kieltää jotain osaavansa, sillä hän osaa kyllä silloinkin, vaikka tahtoo kieltäytyä."

Kapteeninrouva taisi hymyillä kuten me muutkin, mutta otti kuitenkin tilaisuudesta vaarin kysyäkseen -- kuten minusta tuntui, hiukan uteliaasti toivoen saavansa todenperäisen vastauksen -- saattoiko Hjalmar taata minut ja vakuutukseni.

"Tietysti -- ehdottomasti", vastasi Hjalmar.

"Hyvä, koska -- usein olen halunnut soittaa siellä ylhäällä, niin olisin hyvin iloinen, jos pehtori saisi soittokoneen sinne ylös."

"Se on siellä huomenna ennen suurusta, jos rouva vaan tahtoo näyttää minulle mihin paikkaan se on asetettava."

"Oi, sitten lähdemme heti sinne ylös", huudahti Annette, näköala illalla on sieltä ihan jumalainen.

Suurin osa seurasta lähti nyt sinne ylös. Portaat, jotka johtivat sinne, olivat todellakin omituiset.

Keskellä yläkertaa on suunnaton sali, koko otsikon levyinen, kaksi parveketta, toinen pihakuistin yläpuolella, toinen puutarhaan viettäen, mutta muuten muodostavat kerroksen taitteet molemmin puolin kahta käytävää, jotka kulkevat salista päätyihin. Kumpaankin käytävään johtaa alhaalta portaat, mutta molemmat ovat mutkikkaita kierreportaita ja niin ahtaat, että ainoastaan yksi henkilö kerrallaan voi nousta niitä.

"Näkeekö pehtori nyt -- miten tästä viette flyygelin ylös?" kysyi kapteeninrouva.

"Kun kapteeninrouva kerran on selittänyt, että portaat ovat ahtaat, en tietysti koskaan ole ajatellut muuttaa soittokonetta tätä tietä."

"Mutta mitään muuta ei ole."

"On -- suokaa anteeksi -- parvekkeelta. Asetan flyygelin parvekkeelle, mistä sen voi helposti kantaa sisään."

Näköala tuolta ylhäältä oli todellakin lumoava tällaisena kesäyönä. Hämy oli niin ihmeellinen -- huomattavasti valoisampaa kuin meillä Uudellamaalla -- se ikäänkuin vain leikki yötä, mutta antoi katseemme sentään tunkeutua miten kauaksi tahansa, se lepäili niemillä ja saarilla ja siveli kaikki tasaiseksi -- valoa ja varjoa ei ollut. Muuta ei erottanut kuin ääriviivat pehmosten vihreiden metsikköjen ja vesien välkkyvän hopeavyön välillä, joka kiersi niitä mitä kummallisimmissa kiehkuroissa ja mutkissa. Lähellä aaltoilevassa vehreydessä näimme hopealäikkiä ja juovia, kauempana oleva oli taasen muodostunut sinne tänne sirotelluiksi pehmeiksi kukkuloiksi, jotka lepäsivät hopeapinnalla, kaksinverroin korkeina kuvastuksen takia. Milteipä kaipasi siipiä tai ilmapalloa voidakseen nousta korkealle ja kerralla nähdä koko tuon ihanan harhalinnan.

Ihastushuudot kaikuivat kaikkialta, kunnes sali valaistiin ja me kävimme sisään.

"Uh!" huudahti nuorempi neiti Holming, ulkonäöltään päättäen pieni haaveksiva romaanisankaritar, "en uskaltaisi istua yksin täällä soittamassa -- jossa ei huomaisi aaveita ennenkun ne ovat ihan kimpussa!"

Sali oli todellakin aution näköinen -- kolme ikkunaa pohjoisella ja eteläisellä seinällä ja molemmilla muilla vaan käytävään johtava ovi. Mutta huone oli paljon korkeampi kuin alakerran huoneet ja nähtävästi hyvin kaikuva.

"Sinun täytyisi hankkia itsellesi suojelija", pisti Annette pilojaan. "Tuskinpa Lillikään täällä yksin rupeaa istumaan -- en voi kuvitella, että yksin soittaessa olisi mitään huvia. Jos tahtoo nauttia, niin tulee olla kaksi -- eikö totta?" kysyi hän kapteeninrouvalta.

"Olen soitellut enimmäkseen aina yksin", vastasi hän kierrellen. "Mutta lauletaan nyt täällä yksi laulu, että nähdään millainen huone on ennenkuin flyygeli siirretään", lisäsi hän, ja he virittivät "On tyyni nyt". Kaikki huomasivat heti, että täällä ylhäällä kaikui ihan toisin kuin alhaalla, jonkatähden kapteeninrouva osotti minulle nurkan, mihin flyygeli olisi asetettava, "jos minun onnistuisi saada se ylös".

"Mutta nyt kai saan minä kuulla lauluni", intti ruustinna.

Ei mikään ole mahdottomampaa, kuin sisällä salissa asettua muutamain kuuntelevain ja töllisteleväin henkilöiden eteen ja laulaa ilman minkäänlaista säestystä. Selitän senvuoksi, että jos minun nyt välttämättömästi pitäisi laulaa, niin kävisi se kuitenkin helpommin flyygelin ääressä kuin täällä. Niin että, kun jälleen tulimme alas, täytyi minun istuutua soittokoneen ääreen ja laulaa. Siten olin melkeen koko ajan ollut ensimäisenä miehenä, vaikka minun olisi pitänyt olla viimeisenä. Se harmitti kovin kapteeninrouvaa -- huomasin myös, kun vihdoinkin, esitettyäni pitkän sarjan päätteeksi laulun "Es hat nicht sollen sein", sain jättää flyygelin, että hän oli lähtenyt ulos ja seisoi yksin lasiseinäkuistilla. Ja voinpa miltei vannoa, että tuo kiusa oli pusertanut kyyneliä hänen silmistään, sillä silmäluomet näyttivät punasilta, kun hän jälleen palasi sisään muutamain naisten kanssa, jotka laulun jälkeen olivat menneet ulos hänen luokseen.

Sitten seurasi ero -- kaikkien piti lähteä kotia paitsi Hjalmarin ja Annetten, jotka jäivät suurukselle vielä huomiseksi. Kun minä, ajokalujen toistensa jälkeen vyöryttyä pois, kumarsin vuorostani, ja ruustinna arveli että "me kaksi aamuleivoa" aikasin huomenna taas tapaisimme toisiamme hänen onkiessaan, selitti Hjalmar, tarttuen käsivarteeni, etten siinä tapauksessa saisi paljon nukkua ensiyönä, sillä hän aikoi valvottaa minua kauan vielä.

"Täytyyhän minun sitäpaitsi muuttaa soittokone huomenna, ennenkuin väki lähtee työhön", minä lisäsin.

"Oi -- älkää siitä välittäkö", kapteeninrouva huudahti. Hän on selvään syvästi loukkaantunut. Kuitenkin hän ojensi minulle toistamiseen kätensä jäähyväisiksi ja kiitti.

Todellakin istuimme sitten kauan luonani totilasin ja sikarin ääressä puhellen -- aina kolmeen saakka. Voit arvatakkin, että sain perinpohjin, alusta loppuun selittää hänelle täällä oloni syyt, ja luvata että kävisin mahdollisimman pian Maisemassa. Hän lähti sitten levolle, mutta minusta se ei enää maksanut vaivaa, vaan läksin puistoon ja otin aamukylvyn -- ja tietenkin tapasin ruustinnaeukon palatessani sieltä neljän ajoissa kartanolle.

Luulin että soittokoneen parvekkeelle nosto olisi käynyt pienessä ajassa -- mutta ne ovat täällä sellaisia hirveitä jörrejä, etten saanut heitä yksinkertaisintakaan käsittämään, näyttämättä itse heille joka temppua. Kului äärettömyys, ennenkuin he kahdesta riu'usta olivat saaneet tehdyiksi pihdit, joille vipu asetettiin -- toinen ennenkuin käsittivät, miten pihdit olisi sidottava ja tuettava -- kolmas ennenkuin saimme jalat ja jalustan irti ja soittokoneen sälylaatikkoon -- joten kello oli kahdeksan, kun saimme sen ylös parvekkeelle. Ja silloin juuri astui kapteeninrouva ulos.

"Huomenta", huusi hän, "onko se todellakin jo tehty?"

"Sanokaa ennemmin nyt vasta", vastasin vihaisena, "koko aamu on mennyt siihen, minkä olisi pitänyt tunnissa tapahtua -- kansa on täällä ihan liian hidasta ja kömpelöä."

"Kaikki eivät voi olla neroja -- täällä talonpoikaismaassa saamme osaamme tyytyä."

Olinko nyt tuonkin ansainnut.

Hän seurasi minua sinne ylös ja saatuani jalat jälleen paikoilleen ja flyygelin mihin hän oli osottanut, pyysi hän minua soittamaan, että kuulisi miltä se täällä tuntui. Ja kun sitten heitin hyvästit, pyysi hän jälleen puoli yhdeltätoista minua suurukselle. Mutta kun oivalsin keskustelun siellä käyvän kovin tuttavalliseksi ja olosuhteeni tulevan liian selvästi ilmi, selitin että päivästä oli mennyt jo siksi paljon hukkaan, etten mitenkään voinut jättää peltotöitä silmälläpitoa vaille, vaan tahtoisin ainoastaan -- jos hän sallisi minun olla niin uskaliaan -- lähettää tervehdykseni Hjalmarille ja hänen vapaaherrattarelleen.

Siten meni rajuilma tälläkertaa ohi -- mutta mikä Herran tähden silloin käsiksi, jos nyt satunnaisesti tulisin ilmi. Jos nyt ei olisi kiirein hein'aika, niin olisinpa taipuvainen uskomaan, että parannuksilla olo loppuisi tähän ja millä verukkeella tahansa lähtisin matkoihini -- mutta enhän mitenkään voi jättää häntä nyt yksin ja avuttomaksi. Muuten ovat Hjalmar ja Annette -- mikäli minä tiedän -- ainoat tuttavani näillä seuduin. Niin että pitää hyvin ottaa ajasta vaari -- ja muuten, kertokoon maailma mitä salaisia syitä tahansa täällä olooni -- hänen maineensa ei varmaankaan koskaan pilautuisi niistä? Sano, veli rakas, mitä mieltä sinä olet asiasta?

Ehkä sitäpaitsi olisit ystävällinen ja ilmottaisit minulle, montako häkillistä heiniä Lagström tänävuonna sai. Täällä tuli tuskin puoliakaan tavallisesta määrästä. Mutta uskon että syksyksi kasvaa vielä runsaasti uutta, ruoho on alkanut hyvin versoa viime sateen jälkeen. Toivoisin kaikesta sydämestäni voivani syksyllä korjata oikein runsaasti, että kapteeninrouvani myöntäisi minun olevan oikeassa.

Ja jää hyvästi nyt!

_Polle_.

NELJÄSTOISTA KIRJE.

Siltala, 25 p:nä elok.

Kiitos, veli rakas, kirjeestäsi. Tahtoisitko soittaa Lagströmille ja sanoa hänelle, että täydellisesti hyväksyn hänen päätöksensä jättää nyt, kun syyssatokin tuli niin odottamattoman suureksi -- ihmeitä ihan tekevät nurmemme salaojineen, täällä saimme samallaisten ilmain vallitessa kurjan syyssadon -- tahtoisitko sanoa hänelle, että hän teki oikein jättäessään koko saran sensijaan puolittain siemeneksi. Tänä vuonna saadaan erinomaista siementä, siitä ei ole epäilystäkään. Oi, koskahan täällä päästään niin pitkälle, että omalla hyvällä heinänsiemenellä kylvetään niityt!

Mutta voitto! Voitto minulle -- alku on tehty. Olemme myöneet kaksikymmentäviisi lehmää kahdestasadasta markasta kappaleen, olemme ostaneet neljä auraa, piikkiäkeen ja jyrän, ja me olemme kyntäneet, kunnollisesti kyntäneet ja peranneet mukulakivistä osan peltoa, joka kokonaan jätetään kesannolle. Suunnitelmani on otettu kokonaan.