Part 6

Saatuani armon auttaa häntä satulaan -- hänellä oli tietysti ratsastushansikkaat, jonkavuoksi hän saattoi tarttua käteeni -- lähti hän niin äkkiä liikkeelle, että, vaikka kuinkakin pian hyppäsin satulaani, oli hän hyvän matkan edellä -- tällä varmaankin osottaakseen, että minun tuli puvustani huolimatta pysytellä asianomaisen matkan päässä hänestä.

Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa, sillä tuossa naisessa asuu pieni levottomuuden ja mielijohteiden saatana -- suorastaan oikkujen -- joka ei missään muussa niin selvästi ilmene kuin ratsuretkellä. Hän kiusasi hevosta milloin ajamalla täyttä laukkaa, milloin äkkiä pysäyttämällä ja taas yhä kovemmalla ravilla, sitten laukkaamalla ja taas äkkiä pysäyttämällä. Näytti melkeen siltä kuin hän olisi etsinyt aihetta nöyryyttääkseen minua, mutta siinä olin hänen vertaisensa eikä hän saanut minua mihinkään alistushairahdukseen.

Kun siten olimme ratsastaneet noin kolme kilometriä, pysähtyi hän. Ymmärsin syyn. Ajotie Takamaahan on nimittäin viidentoista kilometrin pituinen, mutta polku, joka tästä erkanee ja kulkee metsän läpi, oikaisee noin kahdeksan kilometriä.

"Mitä tietä pehtori aikoi ratsastaa?"

"Yksin olisin kai ratsastanut oikotietä metsän läpi. Mutta olisin tehnyt sen vaan säästääkseni hevosta, sillä siellä enimmäkseen täytyy vaan ajaa käyntiä -- jos ajamme vähän juoksua, niin ennätämme maanteitsekkin yhtä pian perille ja kapteeninrouva ratsastaa varmasti mieluummin sitä tietä."

"Todellakin paljoa mieluimmin, koska tahtoisin puhua pehtorin kanssa, jonkavuoksi meidän täytyy ajaa näin rinnan. Siis eteenpäin. Aioin puhua noista Siltalan uudistuspuuhista. Eikö pehtori tahtoisi pysytellä hiukan lähempänä, on niin vaikea puhua näkymättömän kanssa", huudahti hän kiivaasti, sillä pidätin hevoistani, vaikkakin olin hänen rinnallaan askelta perempänä.

"Minun menoni", jatkoi hän tavallisella äänellä, sittenkun olin pyytänyt anteeksi ja ratsastanut ihan hänen rinnalleen, "tulevat lähimmässä tulevaisuudessa melkoisesti lisääntymään."

Olin jo avannut suuni vastatakseni: tiedän sen -- mutta muistin, että asia uskottiin minulle salaisuutena ja että olisin ilmaissut kamreerin, joka oli kielinyt sen minulle. Niin, niin, ajattelin, luutnantti kyllä näyttää osaavan antaa lanttien luistaa, mutta rouva tietenkin tarkotti ainoastaan perhettä -- lapsia. Minua melkeen inhotti, kun näin hengessäni tuon pitkän pylvään tämän ihanan naisen puolisona.

"Pyytäisin nyt sentähden pehtoria selvittämään minulle vielä kerran suunnitelmanne niin laajasti ja yksinkertaisesti kuin suinkin. Olen jo melkeen kokonaan päättänyt noudattaa neuvoanne -- mutta paljon siinä on uskallettua joka tapauksessa."

Hän oli nähtävästi puhunut asiasta tulevan miehensä kanssa, eikä ole epäilemistäkään, ettei tämä olisi neuvonut häntä pyrkimään suurempien tulojen hankkimiseen.

Aloin selittää hänelle, miten heinänurmet, jos siemen alkuaan on kylvetty hyvin muokattuun maahan, voisivat kantaa satonsa kymmenkunta vuotta tuottamatta mitään erikoisvaivaa maanviljelijälle, kun vaan silloin tällöin vähän lannotetaan, miten äärettömän paljon vähemmän työvoimaa tarvitaan heinänkorjaamiseen hyviltä nurmilta kuin vastaavalta peltoalalta, jos käytettäisiin niittokoneita ja hevosharavia, miten hän pitkään aikaan ei tarvitsisi muuta kuin pienen osan luonnollisesta lannasta, joka nyt on mennyt, jos hän kylväisi esimerkiksi neljä viidesosaa pelloista heinäksi, miten hän siis silloin voisi pitää maanviljelystä ja karjanhoitoa nykyiseen verraten mitä pienimmällä työvoimalla yllä, jos möisi noin kaksisataaviisikymmentä lehmää ja jättäisi ainoastaan kolmekymmentä, miten hän antamalla kunnollisesti muokata, salaojilla ojittaa ja panemalla kylvöön luonnonniityt saisi pienillä kustannuksilla ihan uskomattoman suuren syyssadon, miten hyvin sullottua heinää oli helppo kulettaa rautateitse vaikka pitempiäkin matkoja, miten heinä aina oli käypää tavaraa ja oli hyvässä hinnassa kaikissa kaupungeissa ja miten hänen tulonsa siis ehdottomasti kasvaisivat monin kertaisiksi, ja maanviljelyskustannukset eivät nousisi edes neljänteen osaankaan nykyisistä.

Ennätin juuri tähän, kun taivas ikäänkuin pani pisteen puheeni perään jyrähtäen niin voimakkaasti, että hevoset hypähtivät. Keskustellessamme olimme ratsastaneet sangen verkkaan, niin että oli seitsemän kilometriä vielä taivallettavaa.

"Luulen, rouva, että saamme nyt jättää keskustelumme tuonnemmaksi -- rajuilma yllättää meidät kohta."

Hän nosti silmänsä pilviä kohti -- hänen silmänsä ovat ihmeen ihanat, kun hän noin kohottaa ne ylös -- hänen voimakkaat, leveät, terveet kasvonsa muistuttivat tuolloin yhtä Rafaelin madonnaa.

"En usko sen tulevan niin pian", hän sanoi, mutta ikäänkuin välttääkseen vääriksi hänen sanojaan, leimahti salama, ja miltei heti senjälkeen kuului jyrähdys.

"Päinvastoin -- se on hyvin lähellä", sanoin. "Ja matkaa on vielä seitsemän kilometriä."

Hän ruoski hevosta, laski sen täyteen laukkaan ja minä seurasin.

Kun kaksi kilometriä kulettuamme poikkesimme maantieltä, kävi ratsastus vaikeammaksi, koska syrjätie ulkotilalle oli huono -- mäkinen, irtonaisia mukulakiviä ja kuoppia täynnä. Mutta hän laski edelleenkin yhtä hurjasti.

"Olkaa hiukan varuillanne, rouva", huudahtin, "tie täällä on vaarallinen."

Hän pysäytti hevosen:

"Pehtorihan kiirettä piti."

"Mutta tämä tie on huonoa -- saattaa olla vaarallista jos päästää hevosen kompastumaan täällä."

"Ratsastakaa sitten edellä."

"Siitä ei ole mitään apua. Mutta jos kapteeninrouva sallisi minun taluttaa Freijaa..."

"Kernaasti -- tehkää miten tahdotte."

Tartuin lujasti hänen suitsiinsa ja siten ratsastimme eteenpäin. Salamoi ja jyrisi taukoamatta. Mutta silloin kuului äkkiä -- matkaa oli vielä kaksi kilometriä -- suhina ilmassa. Katsahdin ylös, näin sadekuuron lankeavan kuin seinän, jota seurasi hirmumyrsky.

Onneksi olin ottanut sadetakkini matkaan. Pysäytin sentähden hevoset ja otin sen esille.

"Sallikaa, rouva, minun kietoa takki olallenne", sanoin minä ja olin juuri tekemäisilläni sen, kun hirveä salama ja jyrähdys säpsäyttivät hevosia -- ne nousivat takajaloilleen -- niin että hän joko joutui käsivartteni varaan tai minä satuin sulkemaan hänet syliini. En oikein tiedä, miten tuo tapahtui, mutta sylissäni hän lepäsi. Huomasin, että hän kävi tulipunaseksi ja...

Voi -- nyt kai taas väität että olen rakastunut!

Mutta paraana todistuksena siitä, ettei minussa ole sellaisia oireitakaan, lienee se, että niin äkkiä tulin jälleen järkiini. Ei olisi ihme, jos mies hairahtaisikin, saatuaan syliinsä sellaisen naisen -- mutta niin ei minun käynyt! Vaan koetin mahdollisimman pian rauhottaa hevoset ja saada kaikki jälleen ennalleen, ja kun hän sitten oli saanut takin hyvin ympärilleen, jatkoimme matkaa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heti senjälkeen pääsimme tasaiselle, pehmeälle maalle, missä taas saatoimme laskea laukkaa ja siten ennätimme suojaan ennenkuin hän sanottavasti kastui.

Torpassa oli tupa ja kammari, ja koska kapteeninrouva meni kammariin, menin minä tupaan riisuakseni likomärän takkini. Onneksi leimusi takassa suuri tuli, joten saatoin ripustaa takkini valkean eteen kuivumaan, ja tilaisuus olikin mainio, koska olin ihan yksin tuvassa, sillä kaikki olivat keräytyneet kapteeninrouvan ympärille. On omituista, että mitä kylmemmin ja ylpeämmin talonpoikia kohtelee, sitä enemmän he vaan näyttävät rakastavan. He miltei jumaloivat häntä. Kaikkien kasvot näyttivät loistavan pelkkää riemua ja onnea, kun tunsivat hänet sadetakissani. Mahtaako luutnantti sitten voittaa heidän sydämensä? Typerä hän kyllä on voittaakseen kansan suosion, mutta hän on senlisäksi narrimainen, ja kumma kyllä, kansaa viehättää narrimaisuus vähemmän kuin sivistyneitä -- eivät edes rahvaannaiset antaudu yleensä helposti keikarien petettäviksi.

Hetken kuluttua heitä alkoi virrata tupaan, isäntä, emäntä, lapset, piiat ja rengit.

No, oliko heinä jo tehty? Ei tietysti -- yksi niitty oli tekemättä. Huomenna heidän piti se korjata. Mutta hukkaan se heinä nyt meni!

"Niin -- mitäpä ihminen Jumalan ilmalle mahtaa."

"Mutta heinän olisi aivan hyvin voinut tehdä hiukan nopeammin."

Minun toruessani ja emännän keittäessä tuota välttämätöntä kahvia -- heidän kahvinsa on kamalaa, mutta juoda sitä pitää -- aukeni ovi äkkiä ja kapteeninrouva katseli sisään.

"Voiko pehtori tulla tänne?"

Kiirehdin sieppaamaan takkiani.

"Ei -- ei -- takitta -- sellaisena kuin nyt olette."

Läksin -- paitahioillani.

"Onko pehtori hyvin märkä?" kysyi hän tarkastellen jalkojani.

"Ei tee mitään -- tällaisessa lämmössä."

"Jos pehtori tahtoisi sytyttää sikarin, niin voisimme ehkä jatkaa keskusteluamme?"

"Tietysti -- sikarittakin."

"Niin -- mutta..."

"Sytyttäkää, olkaa hyvä. Tiedän että herroilla on aina hupaisampaa, kun saavat tupakoida."

Asema oli hyvin merkillinen. Hän ja minä -- takitta, suussani röyhyävä sikari -- pienessä ahtaassa kammarissa!

"Pehtori ymmärtää, että asia, josta niin väsymättä puhun, on vaivannut minua pitkät ajat -- että olen siitä suuresti innostunut. Voin empimättä sanoa, että se nykyään on elämäni pääharrastus. Sanokaa senvuoksi minulle rehellisenä, kunnollisena miehenä: uskallanko luottaa pehtorin arviolaskuihin ja olettamisiin? Ovatko ne oikeita? Ja ennen kaikkea -- ovatko ne varmoja?"

"Varmoja, rouva -- eivät. Kaikki varmuus on ainoastaan relatiivista -- kuolema yksin on varma."

"Tuhmuuksia -- elämä on ihan yhtä varmaa."

"Tiedänkö varmaan milloinka kuolen? Silloin varmaankin olen oikeassa, kun sanon, ettei elämä ole varmaa."

"No, entäs sitten kuolema -- voinko tietää milloin ylösnousen? Kas niin, älkää nyt puhuko tuhmuuksia, keskustelkaamme järjellisesti."

Hän sanoi sen nopeasti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi lausunut jotain jokapäiväistä, yksinkertaista ja itsestään selvää! Mutta minä ajattelin kummeksien, mistä hänen järkensä alkaisi toimia, kun minun oli jo kauan sitten seisahtunut.

"Kysyessäni onko pehtori asiastaan varma, tarkotan tietysti sitä, josko tiedätte, ett'ette yksin te, vaan yleensä myös muutkin maan agronomit hyväksyisivät ehdotuksenne."

"Eivät -- tuskin puoletkaan agronomeistamme hyväksyisi ehdotuksiani -- luullakseni suurin osa heistä kohottaisi kauhusta kätensä taivasta kohti. Meijerit, kerma, voi -- siinä nykyiset tulolähteet."

"Mutta jos nyt erehdyn, voisi se tuottaa minulle mitä suurinta ja arveluttavinta harmia -- niin, se voisi tehdä minut ikipäiviksi kodittomaksi."

"En ymmärrä..."

"En voi selittää mielipiteitäni -- siinähän on jo kylliksi, että _teen_ sen. Tahtoisin vaan tietää luuleeko pehtori, että tila uudistustenne kautta tuottaisi kolme tai viisitoistatuhatta markkaa enemmän kuin nykyään, ja voinko luottaa sanaanne, jos niin vakuutatte?"

"Kuten sanoin, saatan huomenna kuolla ja silloin voi toimistani koitua vahinkoa, ellei seuraajani jatka suunnitelmaani. Rouva voi naida henkilön, joka on erimieltä kanssani..."

"Olkaa puuttumatta yksityisasioihini."

"Olette, rouva, tässä asiassa siksi tärkeä tekijä, jota, katsoen tähän miltei varmaan lopputulokseen, ei voi jättää lukuunottamatta -- minähän ja asemani täällä riippuvat mielivallastanne. Mutta jos suunnitelmani pannaan täytäntöön sellaisena kuin sen olen ajatellut ja jos työt tehdään kuten itse ne tekisin, ja ellei mikään tähän asti tuntematon seikka tee asiaa mahdottomaksi -- silloin rouva voi luottaa arvioihini."

"Kovin monta 'muttaa' siis on!"

"Jokainen hanke perustuu tosiseikkoihin. Jotta se menestyisi, ei saa sattua mitään erehdyksiä laskuihin."

"Senvuoksi täytyy tulla vakuutetuksi edellytyksistä, ennenkuin mihinkään ryhtyy. Minusta alkaa tuntua siltä, että pehtori on sittenkin tehnyt arvionsa sangen kevytmielisesti ja nopeaan."

"Olen päinvastoin tutkinut maaperän niin tarkkaan kuin olen voinut, sekä peltojen että luonnonniittyjen -- enkä ole huomannut mitään, joka estäisi asian onnistumista."

"Mutta, Herran tähden! Eikö pehtori voi sanoa sitten mitään varmaan? Näyttää aivan siltä kuin itse epäilisitte suuresti."

"Jos tila olisi omani, niin en vähääkään epäilisi."

"No hyvä -- jos nyt tila olisi teidän, niin voisitte korottaa tulot noin viiteentoistatuhanteen markkaan?"

"Varmasti."

"No -- vihdoinkin!"

Emäntä toi sisään kahvit. Minä nousin ja kun hän, sittenkun kapteeninrouva oli ottanut kuppinsa, tarjosi minulle, nyökäytin päätäni ja sanoin: "kiitos, juon tuvassa kahvin."

Mutta kapteeninrouva ei käskenyt minua jäämään. Kysyin sentähden: "Määrääkö rouva minut palaamaan sitten jälleen?"

"En -- en tiedä -- voinhan ilmottaa, jos olisi jotain erikoista."

Silloin oli noin kuuden aika. Ulkona satoi rankasti ja ties miten kauan vielä sataisikaan. Tuo aatos tuntui ihanalta! Ajatteleppas jos ei taukoisi lainkaan tänään! Minulla ei olisi hätää -- ilmahan oli lämmin ja tallinparvella nuoressa heinässä oli hyvä nukkua, jonka kyllin muistan nuoruudenpäivistä. Mutta hänen kammarissa -- mikä Herran tähden häntä auttaisi. Syöpäläisiä siellä luultavasti myöskin oli. Pyh! Eipä olisi vahingoksi, jos hänen armollaan olisi muutama tunti ikävää -- enhän minä milloinkaan ollut häntä pitänyt niin paljoa itseäni ylempänä, ettei hupainen keskustelu olisi voinut syntyä ajan kuluksi.

Kuitenkin kävi seurustelu väen kanssa tuvassa pian sangen ikäväksi. Pyysin mekkoa ylleni, voidakseni lähteä talliin ja omettaan katselemaan varsaa ja vasikoita ajan kuluksi -- sadetakkiani en voinut ottaa, koska hän mahdollisesti vielä saattaisi käyttää sitä. Vaikeata oli saada pyytämääni, koska heidän mielestään vahinko oli pienempi mitä likaisemman verhon otti sateeseen, kunnes he parimarkkasen vuoksi pitivät parhaana antaa ihan uuden mekon.

Viivyin varsaa katselemassa niinkauan kuin suinkin, vasikoiden luona olin äärettömän ajan -- muttei aika sittenkään tahtonut kulua eikä sade tauota.

Kahdeksan ajoissa päätin palata takaisin tupaan, nähdäkseni oliko illallisesta mitään toivoa. Jos saisimme jotain syödäksemme, ei kai sitten olisi muuta tehtävää kuin etsiä yösijaa itselleen, sillä yhä selvemmin huomasi, ettei sade taukoisi.

Mekko pääni yllä juoksin portaita ylös -- ja olisin törmännyt kapteeninrouvaa vastaan, ellei hän olisi väistänyt. Pääni oli kumarassa, kuten sateessa ainakin, enkä nähnyt häntä ovella.

"Tämä näyttää hyvin lohduttomalta", hän sanoi. "Mitä pehtori arvelee -- mahtaako sade tauota?"

Muistaen, että hän järkähtymättömästi uskoi raamatun ylösnousemusoppiin, vastasin:

"Varmaankin, siitähän Jumala on antanut meille sateenkaaren merkiksi ja vakuudeksi."

"En ajatellut nyt neljääkymmentä yötä -- en tahtoisi jäädä tänne edes täksi yhdeksikään. Miten on -- onko pehtori jo lopettanut toimituksensa täällä?"

"Toimitukseni -- minulla ei ole täällä mitään toimitettavaa enää. Mutta sade ei taida tauota tänäiltana."

"Mutta eikö pehtori luule, että tuo mekko suojelisi teitä kyllin kotimatkalla -- ellette itse tahdo käyttää sadetakkianne?"

"Eihän minusta ole lukua, vaan teistä, kapteeninrouva."

"En pelkää sadetta."

"Mutta takkihan peittää vaan yläosan..."

"Siinä on ihan kylliksi."

"Rouva tahtoo siis lähteä matkalle sateesta huolimatta?"

"Olisin hyvin iloinen, jos voisimme ratsastaa matkoihimme."

"Niin, mutta -- miksei rouva ilmottanut siitä aikaisemmin? noudan heti hevoset -- tai parempi olisi nousta selkään katon alla, etteivät satulat kastuisi."

"Niin on, kiitos -- saavun sinne minutin kuluttua."

Panin takin ylleni, hankin vielä yhden mekon, satuloin tavallista huolellisemmin hevoset ja ilmotin senjälkeen, että kaikki oli lähtökunnossa. Pitkän hyvästelyn jälkeen, missä kaikki hyvästeltiin erikseen -- ihmettelen miten monta minuttia naiset laskevat tuntiin -- juoksi hän pihan yli tallin luo. Autoin hänet satulaan, kiedoin toisen mekon hänen polviensa ympäri ja talutin Freijan varovasti tallista -- ovi oli niin matala, että hänen täytyi melkeen kumartua hevosen selän tasalle. Sitten talutin oman hevoseni ulos ja heittäydyin satulaan pääni mekkoon peitettynä -- ja sitten sitä lähdettiin. Oikotietä oli ihan mahdoton kulkea, koska pensaat ja viidat olivat läpimärkiä ja puut puistivat vettä ja koska siellä olisi pitänyt aukaista pari veräjää. Siis samaa tietä takaisin taas -- viisitoista kilometriä -- ja vettä valui virtanaan ikäänkuin taivas olisi ollut avoinna.

Rankkasateessa ei voi ratsastaa nopeasti pitempää matkaa -- en tiedä mistä syystä, mutta niin on asian laita. Vauhtimme heikkeni, kunnes hevoset pian kokonaan rupesivat kävelemään. Siitä tuli ikävä ratsastus -- mistään keskustelusta ei luonnollisesti voinut olla puhettakaan, vaan hän ratsasti edellä, minä perässä, hän kääriytyneenä sadetakkiin, minä mekkoon. Näytimme niin hullunkurisilta, että minun täytyi nauraa -- aivankuin ilmiöt taulussa, joka esittää vaimojansa kulettavaa arapialaista.

Kymmenen ajoissa saavuimme vihdoinkin kotia. Kamreerinrouva seisoi portailla. Hän kertoi olleensa levoton koko illan.

"Hyvää yötä", virkkoi kapteeninrouva, kun olin auttanut hänet alas.

"Nähkää hyviä unia, kapteeninrouva."

Hän vastasi niin ystävällisesti "Kiitos!" että ymmärsin hänen olevan märän aina sieluunsa saakka eikä yksin ruumiiltaan, niin että yksin ylpeyskin oli tavallisestaan laimentunut.

No niin -- jos hän oli yhtä märkä kuin minä, niin oli siinä ihan kylliksi. Tuntui hyvin ihanalta, kun sai heittää vaatteet yltään ja sai kuivat sijaan ja hiukan syötävää. Illalliseni oli onneksi vielä pöydällä, ja sittenkun rauhassa olin vetänyt yhden sikarin, kävin mielihyvällä vuoteelleni. Mutta huolimatta siitä, että jo useasti luulin olevani melkeen unessa, huomasin kuitenkin aina olevani jälleen valveilla.

Kello on nyt kolme -- tuskin maksaa enää vaivaa käydä nukkumaan. Mutta tahdon sittenkin kerran vielä koettaa, koska yhä edelleenkin sade läiskyy ulkona ja on siis vielä pari tuntia aikaa. Siis hyvää huomenta ja jääös hyvästi!

_Polle_.

KOLMASTOISTA KIRJE.

Siltala, 3 p:nä elok.

_Rakas veli!_

Olen ollut mitä hirveimmässä vaarassa, mutta onnettomuus saatiin torjutuksi tällä kertaa. Kuitenkin voi sellainen tapahtuma sattua milloin tahansa -- tuntuu siltä kuin pääni yläpuolella riippuisi Damokleen miekka. Muuta ei kaipaisi kuin että tulisi joku, joka minut tuntisi, olisi hyvin kiusallista, jos nyt joutuisin ilmi -- en ole tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin juuri nyt -- mutta jutut, jotka alkaisivat minusta kiertää, ja mielipiteet, jotka kapteeninrouva arvatenkin silloin saisi minusta, eivät olisi ihania!

Kerron sulle kuitenkin.

Täällä on ollut tapana lopettaa heinänteko kapteeninrouvan nimipäivillä, Helenanpäivillä, siksi että juhla, joka silloin pannaan toimeen väelle, sattuisi samaan aikaan ja ikäänkuin lisäisi nimipäivän vieton loistoa.

Surun takia ei tänävuonna voinut olla puhetta mistään kutsuista, mutta väki ei saanut jäädä ilmaisesta kestityksestä osattomaksi, koska sitä pidetään ikäänkuin jonkinlaisena hyvityksenä heinänteon ponnistuksista.

Sentähden että nyt tänäkin vuonna väen juhla kuitenkin voitaisiin viettää Helenanpäivänä, olin säästänyt pienen niityn, vaikka sen olisi varmaan voinut korjata ennemmin.

Säteilevä sydänkesän päivä hymysi minulle, kun heinäkuun 31 p:nä neljän ajoissa aamulla astuin ulos eteisestäni. Yöllä olivat emännöitsijät, piiat, Miinat ja Liinat ynnä muut huvitelleet sitomalla vihreitä köynnöksiä kuistin pylväisiin, joiden lomissa seppeleet kukkakiehkuroina riippuivat. Se johti mieleeni entiset ajat, jolloin itsekin oli mukana tuollaisessa puuhassa. Sydämeni suli kokonaan -- ihmeellistä on kuitenkin, miten yksinäiseksi tuntee itsensä elämässä!

Nähtyäni että työ ruispellolla joutui kunnolliseen alkuun, läksin puistoon, nauttiakseni hetkisen aamusta tuolla vehreyden keskellä, sekä ottaakseni aamukylvyn.

Kaikki oli herännyt uuteen eloon ukkossateen jälkeen, josta viimekerralla kirjotin -- vehreys oli entistä vihreämpää, kukat, ruohot ja havut tuoksuivat entistä suloisemmin, mehiläisillä oli tavaton kiire, perhoset kimaltelivat koreimpina ja tyvenen järven pintaan kuvastui nuo sadat niemet ja saaret sekä pieni, yksinäinen, valkea pilvenhattara, joka leijui sini-ilmassa. Kaikkialla oli äänetöntä. Jossain kaukana kirkui ja elämöi muutamia silkkikuikkia, kuten tavallisesti -- kaislikon luona hyppeli ahvenia ja särkiä ja selällä polski suuri hauki. Hetki oli tunnelmikas -- ja minä ajattelin häntä, joka omisti tämän ihmeellisen maan kaistan ja jonka juhlapäivä oli tänään. Miten onnellinen se nainen voisi olla, jos ymmärtäisi olla onnellinen!

Miltei itsetiedottomasti aloin laulaa:

"Päivä ylväsnä nous' helmasta sini veen. -- -- -- Ja mun lauluni riemuisna keväässä soi, Ja soi laulun' kuin kevääss' se nuoruuden soi."

"Huomenta, herra Paul", kuului alempaa lahdelta, kun olin lopettanut.

Tunsin heti äänen, vaikken nähnytkään eukkoa -- se oli ruustinna. Hänen venheensä oli parin pensaan peitossa.

"Hyvää huomenta, ruustinna", vastasin huomattuani hänet. "Nyt on ihana aamu."

"On, aivan liiaksi kaunis, ettei kalastus tahdo oikein luonnistaa. Mutta täällä istuu kuitenkin niin mielellään tällaisena Jumalan kirkastushetkenä -- tämä on luonnon juhlapalvelusta. Hanell-vainaa tapasi sanoa, että tällainen luonnonhartaus on parastakin saarnaa suurempiarvoinen."

"Ruustinna on oikeassa -- tämä on juhlallinen aamu."

Hetken puheltuani tuon iloisen eukon kanssa, jatkoin matkaani ja kylvin aamukylpyni, jonkajälkeen hiukan paremmalla tuulella läksin takaisin pellolle.

Suurusten jälkeen lähdettiin niitylle -- joka on ihan lähellä taloa eräällä, lähinnä puistoa olevalla niemellä. Miltei kaikki, joilla vain henki oli, tahtoivat tänään mukaan, ja väki oli tavallista siistimmin vaatetettuna, niin että niitty pian näytti sangen somalta. Saadakseni työn kestämään aina iltaan saakka, annoin kerran vielä hajottaa heinät, vaikka se oikeastaan oli tarpeetonta. Kuljin myös joka taholla ja kehotin väen kohottamaan yhteen ääneen eläköönhuudon, kun kapteeninrouva tuli -- heidän tuli pitää varansa, kun kohotin kättäni, ja kaikki silloin yht'aikaa kolmasti huutaa. Sitä he pitivät niin hauskana, että jokikinen mies syleksi ja jok'ikinen tyttö kikatti!

Heinäin hajottaminen kesti pari tuntia ja kasaan haravoiminen jälleen pari, niin että ruokakello soi juuri kun viimeiset saatiin rukoihin, ja kolmekymmentä häkkiä oli vain ajettu latoon. Kapteeninrouva ei ollut lainkaan näyttäytynyt.

Kun saavuin kartanolle, näin syyn. Oli tullut vieraita. Siinä oli valjaista riisutut vitsasvaunut. Kävin katsomaan vaunuja, johon he olivat laskeneet valjaat riisuessaan hevosia ja silmäni sattuivat yhteen sitolkkaan. Tuossa sitolkassa näin kirjaimet H. af S. joiden yläpuolella oli kruunu.

Se ei voi olla kukaan muu kuin Hjalmar. Kun johduin tuohon päätökseen, kävi kauhun tunne läpi ruumiini. Ei tarvittaisi muuta kuin kerran vain kohdata häntä tai Annettea -- sillä tietysti hän oli mukana -- niin salaisuuteni olisi ilmi. Sitä täytyi välttää, maksoi mitä maksoi; en tahtoisi että kapteeninrouva saisi tietää kuka olen. Tunsin vaistomaisesti jo silloin selvään, ettei se saisi tapahtua, vaikken edes voinut aavistaa, minkälaisia riivatun arveluja ja epäluuloja pehtoriuteni täällä saattoi synnyttää tuhmissa aivoissa.

No niin, mutta miten välttää sellaista kohtausta. Kapteeninrouva tulisi ihan varmasti niitylle päivällisten jälkeen -- hän ei voinut nimipäivänään ja heinänteon lopettajaisissa olla näyttäytymättä väen kahvikekkereissä. Ja silloin hänen vieraansa varmasti seuraisivat häntä. Mutta minun taas oli ihan mahdotonta jäädä pois niityltä...

Äkkiä kuulin askeleita takanani -- olin seisonut selin päärakennukseen. Käännyin ympäri -- ja paitsi koko seuraa ylhäällä kuistilla, näin ihan lähelläni itse Hjalmarin, joka oli menossa vaunuille.

"Olen unohtanut sikarikoteloni vaununlaatikkoon", hän sanoo, lähemmin minuun katsomatta. Mutta kun hän sitten eräästä laukusta vaununvuorista löytää tuon kaivatun kotelon, katsahtaa hän minuun -- ja tuntee tietysti heti paikalla. Hän levittää kätensä, syöksyy luokseni ja huutaa: "Polle! Herran tähden, miten olet täällä?" Ja sitten hän sulkee minut sydämellisellä tavallaan syliinsä.