Part 5

Kamreeri nauroi kääntyen kapteeninrouvan puoleen:

"Tiedäppäs, ettei herra Paul pidä niittyjäsi edes Hugon kesälaitumiksi riittävinä, jollei hän saa väkirehuakin silloin tällöin."

"Määrä kyllä riittää", sanoin, "muttei ihminen liho yksin heinistä -- siihen tarvitaan järkeäkin..."

"Täytyy vajmaankin olla maalainen kuten pehtoji ymmäjtääkheen hyödä heiniä."

"Ylimalkaan kyllä -- naudathan ovat tavallisesti maalla, mutta löytyy niitä muutamia kaupungeissakin."

Syntyi hetken äänettömyys, jonka kapteeninrouva katkaisi kysyen:

"Onko pehtori asunut kaupungissakin?"

"Olen senverran, että voin puhua kaupungeista ja kaupunkilaisista, mutta niin kauan siitä sentään on, ettei sitä enää saattaisi huomata. Lopetettuani luvut polyteknikossa, olen nähnyt kaupunkeja vaan satunnaisesti niissä käydessäni."

Hilpeys oli auttamatta kadonnut, kehottipa kamreeri miten tahansa maistamaan. Otin sentähden hetken kuluttua jäähyväiset ja läksin.

Oi voi, helppoahan on vetäytyä ikävästä kahviseurasta -- kumarruksella siitä pääsee. Mutta olemuksen tukalasta painosta -- siitä ei niinkään hyvin voi pujahtaa pois, vaikka kuinkakin tuntisi kyllästyneensä tuohon hullunkuriseen ilveilyyn, jota kutsumme elämäksi ja jota varmaankaan ei ole muodostettu kaikkia varten, jotka ovat sattuneet syntymään.

Olen jo siksi ärtynyt, että turhanpäiväisimmätkin asiat saavat minut suunniltani -- kuten esimerkiksi se, että kapteeninrouva otaksuu minun olevan rakkaussuhteissa Liinan kanssa. Kannattaako järki-ihmisen moisista suuttua!

Luonnollisesti pikku patani sen minulle ilmotti.

"Elsa hoi -- mihin nyt aiot?" huusin eräänä päivänä, kun näin pienokaisen taas aivan yksin käyvän puistoa kohti.

"Tahdon mennä teiriä katselemaan."

"Mitä katselemaan?"

"Teiriä -- minä tahdon nähdä ne, vaikka äiti sanoo, ettei täällä mitään teiriä ole."

"Missä niitä sitten pitäisi olla?"

"Etkö sitä tiedä? Puistossa -- siellä missä sinä eilen olit Liinan kanssa, kun me menimme uimahuoneeseen."

Suureksi harmikseni on usein tapahtunut, että teillä ja poluilla äkkiä kohtaan Liinan -- Miina on näyttänyt heittävän kaiken toivon, ja olen vakuutettu, että hän lopuksi hyötyy enemmän ajurista. No niin, eilen minulla oli taasen onni käydä kotia hänen kanssaan kohdattuani odottamatta hänet. Ja totta hitto vie sattui niin, että kulkeissamme puistotietä suurellaisen kentän laitaa, tuli kapteeninrouva, kamreerinrouva, Viivan ja Elsa vastaamme pitkin käytävää, joka oli tuon pienen niityn toisessa laidassa.

"Kuka sinulle on uskotellut, että siellä on teiriä?"

"Ei minulle kukaan ole uskotellut, itse näin miten Lilli-täti osotti sitä kohti ja virkkoi äidille: 'Katso, miten viehkeästi tuolla kuherrellaan!'"

"Käsitit ihan hullusti, hyvä lapsi. Missään tapauksessa et saa mennä yksin sinne."

Tämä on ihan kirottua! Tuskin tiedän enää, mitä iltasin soittelisinkaan.

Eilen kun alotin Schubertin "Leise flichen meine Lieder durch die Nacht zu dir", keskeytin sen äkkiä, kun juohtui mieleeni, että he luonnollisesti selittäisivät minun soittavan sitä tuolle "kuherruskumppanilleni". Hetkisen kuluttua huomasin puhaltavani Kotschubeyn kappaletta "Oh dites -- lui" -- keskeytin senkin yhtäkkiä ja sain hyvän aikaa miettiä, ennenkuin huomasin Champagne-valssin sopivan tilaisuuteen.

Ei -- olen nyt sellaisella tuulella, että minun on mahdotonta mitään kirjottaa! Paras on lopettaa. Jää hyvästi.

_Polle_.

YHDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 16 p:nä heinäk.

Kiitos, veli rakas, tervetulleesta kirjeestäsi. Sanot että olen käynyt ahkeraksi kirjeenkirjottajaksi. Koetahan minun laillani hautautua tänne salolle, missä et lainkaan löydä seurapiiriä, niin huomaat, että saat halua ilmaista kirjallisesti ajatuksiasi. Olen aina ollut sitä mieltä, etten ole kovin seuraa kaivannut. Mutta siellä kotosalla tapasi ainakin pari kolme kertaa viikossa vertaisiaan. Mutta täällä elän talonpoikain -- jumalattoman typerien talonpoikain keskuudessa -- päivät päästään aamusta iltaan. Ei heidän kanssaan voi puhella. Tosin vaihdan silloin tällöin sanan herrasväen, milloin minkin kanssa -- mutta viikossa on monta tuntia ja ne sanat lausun aina muutamassa minutissa. Ja näissä satunnaisissa puheluissakin olen vain pehtori -- enkä vertainen tai seurakumppani. Tuskinpa tiedän mitä he toimittavat -- tarkotan sillä, että tiedän heidän käyvän kävelemässä, ratsastamassa, ajelemassa, kalassa, lepäilevän ruohostossa ja riippumatoissa, juovan kahvia milloin milläkin kauniilla paikalla, tekevän retkiä saariin, lyhyesti sanoen tiedän, että he parhaansa mukaan koettavat huvitella -- mutta sillä aikaa minä olen pellolla tai niityllä. Saan ainoastaan satunnaisesti hiukan puhella sivistyneiden ihmisten kanssa -- ehkäpä noin pari kertaa viikossa. Joka lauantaista tilintekoani kapteeninrouvalle en voi lukea niihin -- minkäänlainen puhelu ei tule silloin kysymykseenkään.

Koetappa pariksi kuukaudeksi täten erota kaikesta, niin luulen että kirjottelet aivan yhtä ahkerasti kuin minä -- en siis kirjota yksin sinun, vaan myös itsenikin takia. Ja kun nyt olen kiitollinen, että voin sinulle kirjottaa, niin vieläkin kiitollisempi olen niistä kirjeistä, joita saan -- ne ovat ainoana siteenä, jotka yhdistävät minut muuhun maailmaan.

Kiitos sentähden, veli rakas, viime kirjeestäsi. Minua ilahuttaa, että heinänteko Thorsby'ssä on onnistunut hyvin. Täällä aloimme jo aikoja sitten -- aloimme heinänteon jo ennenkuin kirjotin viime kirjeeni, vaikken sattunut mainitsemaan mitään siitä. Ja juuri hein'aikana sattui täällä yhtenä päivänä tapaus, jossa sain loistaa ja joka melkoisesti muutti asemaani ja arvoani tai herätti ainakin asianmukaista kunnioitusta minua kohtaan väessä, joka aina katsoo ruumiinvoimain suuruuteen -- niinpä vainkin, tuskinpa olen sulle kertonutkaan, että se kunnioitus oli vaarassa.

Kansa täällä on hidasta ja kuhnustelevaa. Vähintäin kolmasti nämä miehet kohottavat lakkiaan kynsästäkseen yhtä monasti päätään, ennenkuin ryhtyvät mihinkään, vaikkapa vain takin riisumiseen yltä. Toimivatpa sitten mitä tahansa, kävivät ja katsoivat niin luulisi heidän liikkeistään, että he aina ovat ihan uupumaisillaan.

Käsität etten voinut katsella sellaista huutamatta silloin tällöin, nyhkäisemättä heitä toisinaan saadakseni hiukan enemmän vauhtia toimiin. Usein en voinut heidän töitäänkään hyväksyä -- he tekivät niin haluttomasti, ettei moista voinut suvaita. Tempasin monasti auran heidän käsistään näyttääkseni, miten oli oikein kynnettävä -- vaikkei jumal'paratkoon näillä viheliäisillä auroilla missään tapauksessa saa mitään kunnon kyntöä aikaan!

Tuo kaikki kuitenkin teki välit kireiksi ja väki alkoi murista. Tulin heille välistä tiuskineeksi, ja arkoja kun ovat, vaikenivat he jälleen. Kun sitten hankin heinäntekoon töllistelivät he kummastuksesta. Kevät ja kesä oli ollut niin kuiva, ettei siellä ollut vielä mitään niitettävää, he tuumivat. Sille en mitään mahda -- sitä vähää, mikä siellä on, ei saa heittää hukkaan, kenties loppukesä on kosteampi, niin että syksyllä saamme jotain taas katon alle. Mutta sepäs ei lainkaan ollut heille mieleen. Siitä koituisi ylimääräistä työtä, johon heitä ei haluttanut ryhtyä.

Sain sitten illalla kutsun kapteeninrouvan puheille.

"Väki valittaa, että pehtori tahtoo jo alottaa heinänteon, vaikka niityillä on niin heikko kasvu, ettemme saa puoliakaan tarvittavista heinistä."

"Todella on kasvu huono, emmekä saa kylliksi heiniä -- mutta sitä suurempi syyhän on korjata se vähä mikä on saatavissa."

"Niin mutta enemmänhän sitä tietenkin karttuisi, jos olisi pitempi kasvuaika."

"Karttuisi enemmän latoihin laahattavaksi -- tietenkin -- mutta päivä päivältä vähemmän kunnollista eläinten ruokaa."

"En ymmärrä -- jos meillä ladoissa on enemmän, niin on meillä myös enemmän eläimillemme annettavaa?"

"Mutta eläimemme saavat kuitenkin vähemmän ravintoa. Sillä puumaiseksi käynyt heinä ei enää ole ravitsevaa. Ellei näin olisi, niin ei olisi lainkaan surua, sillä halkoja Siltalassa on yllin kyllin. Mutta karjan mahassa vielä liukenevat kemialliset ainekset kasvissa muodostavat juuri eläimen veren -- ja näitä aineksia on eniten heinissä, kun ne heilimöivät. Päivä päivältä enenevät korren heikosti ravitsevat osat senjälkeen -- odottaen menetämme siis kaksinverroin, koska se, mitä meillä on antaa eläimille, jo itsessään on vähemmän ravitsevaa, ja koska sitäpaitsi pakotamme eläimiä turhaan voimanponnistukseen niiden hienontaessa sellaista, mikä ei anna niille verta. Ja kaikki voimanponnistus, kuten rouva tietää, saa aikaan suuremman ruumiinlämmön tai toisin sanoen ravinnon hyödyttömän kulutuksen -- siis ehdyttää lehmiä."

"Mutta nuo miehet ovat koko ikänsä nähneet maata viljeltävän -- heillä täytyy olla mahdollisimman suuri käytännöllinen kokemus..."

"Kokemusta kyllä, mutta edistyshalua puuttuu, mutta vaivaa heitä myöskin liikatyön pelko -- he pelkäävät saavansa syksyllä korjata niityltä heinää toistamiseen. Siinä se kipeä kohta on."

Hän silmäili minua hetken. Sitten hän kääntyi miesten puoleen ja sanoi:

"Pehtori on oikeassa -- heinäntekoa ei voi siirtää. Noudattakaa hänen käskyään."

Täällä on tapana kestitä työväkeä kahvilla, kun jonkun isomman niityn heinä on tehty. Tänään oli täällä semmoiset kahvikekkerit. Niitty oli suunnattoman suuri -- ääretön alaltaan -- huonosta kasvusta huolimatta on siellä kymmenen latoa. Sitä ympäröi metsä ja muuten peittää metsä niittyäkin paikkapaikoin, vetikköjä on myös siellä täällä ja sentähden siihen on kaivettu syviä ojia.

Niin -- aurinko paahtoi, väki hikoili, heinä tuoksui, miehet, jotka ajoivat häkkejä latoon, kirkuivat piiat ja Miinat ja Liinat nauraa kikattivat, herrasväestä oli ruustinnaeukko ja kamreeri ainoastaan jääneet ladolle kahvitarjoiluun. Kalle ja Viivan olivat haravoimassa, kamreerinrouva ja pikku Elsa olivat par'aikaa menossa heidän luokseen ja vähän etäämpää läheni kapteeninrouva sulhasineen toiverikkaana kuormatekopaikkoja. Minä puolestani pysyttelin kaikista kauimpana, etäisimpien rukojen tykönä, etten vaan millään muotoa olisi yllättänyt noita rakastavaisia tai etten olisi joutunut tunkeilemaan herrasväen pariin.

Silloin kuuluu kirkaisu -- hirveä hätähuuto -- keskeltä niittyä, minun ja ladon väliltä. Sekä minä että kaikki muutkin suuntaamme katseemme sinne -- näen miehen ilmassa, näen hänen putoavan maahan ja jäävän siihen makaamaan. Näen väen hajaantuvan ja pakenevan joka taholle metsikköihin, lähimmille aidoille, muutamat naiset kapuavat heinäkuormille. Ja minä näen vihaisen härän, jota toisinaan käytetään vetojuhtana, kulkevan irti möristen ja potkien. En vieläkään käsitä, miten se oli päässyt irti, mutta valloillaan se oli. Kirotut pölkkypäät ovat hutiloineet sitä valjastaessaan.

Härkä kääntyy siihen suuntaan, minne Kalle ja Viivan juosten seuraavat kamreerinrouvaa, joka epäkäytännöllisesti kyllä, on alkanut paeta pikku Elsa kerallaan latoa kohti -- pisintä tietä. Ladolle pakenee myöskin kapteeninrouva sulhasineen. Väki -- käytännöllisempää -- on keksinyt lähempiä turvapaikkoja. Huudan, että miehet ottaisivat kiinni härän -- mutta ne raukat eivät kuule tai ehk'eivät tahdo totella. Minun tietysti on mahdotonta ennättää perille ennenkuin onnettomuus sattuu!

Kalle ja Viivan ovat jo saavuttaneet kamreerinrouvan, muttei härkäkään ole heistä kaukana. Kaikki ovat vielä tavattoman etäällä ladosta -- kapteeninrouva ja luutnantti mahdollisesti voivat sinne ennättää, muttei kamreerinrouva ja lapset mitenkään.

Asema oli epätoivoinen. Minä asetan molemmat kädet suulleni torveksi ja huudan: "ojiin -- laskeutukaa ojiin!" -- ja jumalankiitos, kamreerinrouva kuulee huutoni. Näen maan ikäänkuin äkkiä nielaisevan hänet ja Elsan. Kalle ja Viivan huomaavat äidin tempun ja seuraavat esimerkkiä. He katoavat ja härkä pysähtyy kiukusta mylvien ja singotellen turpeita ilmaan, kunnes huomaa etäämpänä juoksevan parin. Kapteeninrouva on kuitenkin siksi lähellä latoa, ettei härkä hevin häntä saavuta ennenkuin hän on ennättänyt sulhasineen ryömiä sisään ruustinnan ja kamreerin luo.

Aina tähän hetkeen saakka olin minäkin juossut. Mutta, varma kun olin heidän turvallisuudestaan, tunsin hengästyväni ja, hengästyneenä ei mitenkään voi härkää saartaa luonnistuuko se enää lainkaan minun kaltaiseltani? -- Tuo ajatus ei antanut rauhaa. Nuoruuden notkeus poissa! Suonet käyneet veltoiksi, aivojen toiminta tylsistynyt, sydän heikontunut, hermosto huono -- ja vihaisen härän kesyttämiseen tarvitaan terveyttä, notkeutta ja joustavuutta -- etenkin selkään hypätessä -- ja siitä on jo aikoja kulunut kun sen tein Meksikossa!

Suurella vaivalla ponnistin latoa kohti, missä härkä nyt seisoi möristen, valliten koko ympäristöä, ja hullulta mahtoi tuntua hätääntyneistä ladossaolijoista, kun minä levollisesti, hitaasti ja vitkaan lähenin -- eiväthän he voineet ymmärtää, että tein sen ennättääkseni hiukan hengähtää. Senvuoksi pysähdyin myös hetkeksi ojalle, missä kamreerinrouva ja lapset makasivat jäsentään järkäyttämättä liejussa. Vakuutin heidän olevan erittäin hyvässä piilossa, ja pyysin etteivät enää olisi levottomia, vaan jäisivät alalleen, kunnes härkä jälleen olisi saatu ikeeseen. Mutta he olivat liiaksi säikähdyksissään voidakseen käsittää leikkiä.

Täytyy tietysti olla avara tila, kun ottelee härän kanssa, siksi en voinut mennä ladolle, missä härkä vihaisesti mulkoili sisällä olevia, kun nämä taas tuijottivat härkään. Pysähdyin sentähden jonkun matkan päähän ja huusin ladossaolijoille, että koettaisivat kääntää härän huomion heidän katseistaan, niin että se hetkeksi kääntyisi minua vastaan.

Mutta kun härkä sitten, huutoni kuultuaan todella kääntyi minua kohti, ei se tuntunut kovinkaan hauskalta. Entinen halu oli poissa -- epävarmuus ainoastaan jälellä, ja jos nyt notkeuteni pettäisi, härkä voittaisi -- miten hullunkurisesti silloin olisin esiintynyt! Silloin asettaisivat ruumiini kuolleen miehen viereen ja sulhanen sanoisi: "näitä luonnonniittyjä -- näitä hän ei kohkaan oikein ymmäjtänyt!"

Kuitenkin -- aikaa ei ollut pitempiin arveluihin. Härkä lähestyi, ensin vitkaan, potkien ja möristen, mutta sitten yhä nopeammin, kunnes syöksyi nelistäen esiin. Sen pää oli puolta kyynärää leveä. Sarvet suorat, ja mustat silmät hyökkäämään tähdätyt. Näytin sille ratsuruoskaani, mutta se hassu ei välittänyt siitä, vaan ryntäsi eteenpäin.

Annoin sen tulla. Mutta vakuutan tunteneeni, että joka hermoni oli jännitetty -- aivan toisin kuin ennenmuinoin.

Varustauduin kuitenkin hyvin ratkaisevaan hetkeen. Silloin läjähti. Samassa kun hyppäsin sivulle torjuakseni sen hyökkäystä, sivahutin ratsuruoskallani sitä silmille. Se seisahtui melkeen viereeni. Huimautin vieläkin ja ennenkuin se ennätti kääntyä, olin jo parinkymmenen askeleen päässä.

Se syöksi taas esiin. Toistin tempun vielä kerran -- sivalsin, hyppäsin syrjään, ja se syöksähti ohi.

Se pudisteli arveluttavasti päätään, josta huomasin, että isku onnistui. Mutt'en uskaltanut vielä tehdä hyppäystä. Annoin sen karata ohi kolmannen kerran ja sivautin sitä taas silmille. Lyönti sokaisi härän niin, ettei se pysähtynyt yhtä nopeasti, ja minä olin ennättänyt hyvän matkaa, ennenkuin se kääntyi, joten välimatka oli kylliksi suuri. Ja heti kun härkä kääntyi ja ryntäsi minua kohti, juoksin minäkin esiin. Nyt alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta -- ladolta kuului huudahtus, muttei ollut aikaa selviytyäkseni sen tarkotuksesta, en edes huomannut kuka naisista huusi, sillä pedon ja minun välilläni oli enää muutama askel. Ja yritykseni onnistui -- melkeenpä itse sitä ihmettelen. Hyppäsin sivauksessa sen uhkaavien sarvien yli ja hetken kuluttua istuin varmana sen selässä. Temppu oli vähäpätöinen ja sitten alkoi löyly. Se mörisi ja nelisti, minä huimin ruoskallani.

Kesti ainakin puoli tuntia ennenkuin se antautui, monasti viskauduttuaan maahan saadakseen minut selästään. Mutta se huomasi, ettei siitä ollut apua, nyt kun ruoskani iskut aina sattuivat sen silmiin, jotavastoin muulloin vaan muuhun ruumiiseen ja olipa tuollaisella härällä miten vähän järkeä tahansa -- huomaa se lopulta kuitenkin -- ettei härkäpäisyys auta.

Heti kun huomasin, että härkä oli vallassani, huusin vapautuksen sanat kamreerinrouvalle, ja märkinä, likaisina ja savisina nousivat hän ja lapset ylös, kun minä par'aikaa huolellisesti sidoin härkää ikeeseen.

Voit arvata, että väki ihaili minua -- he katselivat minua melkein kunnioittavasti ja puhelivat keskenään ainoastaan puoliääneen. Silloin näin seurueen lähestyvän ladolta, mutta heidän teennäisistä ylistys- ja kiitossanoistaan en suuresti välittänyt. Päästäkseni kaikista lausunnoista, läksin pusketun miehen luokse. Hän oli kuollut. Sarvi oli sattunut suoraan rintaan, sydämeen. Tarkastellessani häntä, ennättivät he perille, ja kuten arvasin lopetti onnettomuus kaiken puheen. Kapteeninrouva vain kysyi: "Miten on hänen laitansa?"

"Kuollut", vastasin minä.

"Kuollut!" huusivat toiset kauhuissaan.

"Sama olisi voinut sattua useammallekin täällä tänään, ellei pehtoria olisi ollut", huudahti ruustinna.

"Hanell vainaja sanoi aina, ettei hän muuta maailmassa pelännyt kuin vihaisia härkiä. Kiitän teitä sekä lasten että lastenlasten elämästä" -- ja hän ojensi minulle kätensä, jota esimerkkiä nyt tietysti kamreeri ja kamreerinrouva seurasivat.

Kapteeninrouva ei sanonut suoraan minulle mitään -- hänen pehtorinsahan oli virkansa puolesta velvollinen tekemään, minkä saattoi, mutta sitävastoin kosketteli hän minua, kuitenkin mielestäni ihan liiallisesti, puheessaan väelle, luultavasti kunnioituksen vuoksi, ja sanoi, että koska Luojan antimien korjuun pitäisi tapahtua kevein, iloisin ja kiitollisin mielin, olisi se nyt kuitenkin mahdotonta onnettomuuden jälkeen, niin saisi työ jäädä tältä päivältä ja väki lähteä kotiin muistellakseen siellä hiljaisuudessa kuollutta toveriaan ja rukoillakseen hänen sielunsa puolesta. Minulla taaskin oli tilaisuus ihmetellä tuota naista -- hän laski kuin kirjasta.

Sillävälin tunsin kuitenkin, miten jalkani alkoivat vavista ja polveni horjahdella -- kaunista olisi ollut, jos sankari äkkiä olisi muuttunut voimattomaksi rievuksi! Sentähden, heti kun ruumis oli saatu asetetuksi heinähäkkiin ja saattojoukko ennättänyt tienkäänteeseen, pidin varalta ja jättäydyin jälkeen. Jo olikin aika, sillä tuskin viimeiset olivat kadonneet näkyvistä, ennenkuin voimani olivatkin kokonaan lopussa -- ellen olisi saanut heittäytyä pitkäkseni, niin olisin kaatunut. Ja minä kun olen luullut niin voimistuneeni jälleen!

En tiedä miten kauan siinä lienen maannut -- onneksi ei kukaan väestä minua nähnyt -- kunnes äkkiä kuulin huudettavan:

"Herra Jumala -- onko herra Paulin käynyt pahoin?"

Avasin silmäni ja näin kamreerin ja kamreerinrouvan seisovan kumartuneina ylitseni.

"Ei -- ei lainkaan. Väsyin vaan hiukan härkätaistelussa -- ja se se eron näin suureksi tekee väärän ja oikean espanjalaisen välillä."

"Se olisi meidän pitänyt arvata ja ymmärtää -- ei se ollut mikään leikinasia, jonka suorititte. Mutta tässä olisitte saanut yksin maata, ellei Lilli olisi ollut meitä tarkkanäköisempi. Minä, tomppeli, luulin että olisitte ollut hyvinkin tottunut tuollaiseen -- ettei maan rivakin väki tiedä heikkoudesta mitään. Mutta mitenkä te taivaan tähden saatoitte selviytyä tuollaisesta taistelusta, ellette ennen olisi harjoitellut."

"Olen kylläkin -- mutta siitä on jo pitkä aika ja vuosienhan vieriessä ihminen vanhenee."

"Oh, herra Paul -- kuinkahan minun ja lasten olisi käynytkään, ellette olisi ollut saapuvilla!" huudahti kamreerinrouva, joka ei nähnyt urotyötäni, vaan oli kuullut jälkeenpäin sitä kuvailtavan. "Niin kauan kuin elän..." ja niin edespäin ja niin edespäin, kunnes minä, päästäkseni heistä, vakuutin pikemmin tointuvani, ellei huoli seuranpidosta riistäisi minulta välttämätöntä lepoa. Mutta:

"Tästä emme lähde ennenkuin olette onnellisesti kotona!" huudahti kamreeri innokkaasti.

Minun täytyi siis nousta, mutta hoipertelin koko ajan niin, että molemmat tahtoivat tukea minua. Silloin kapteeninrouvan sisäkkö tuli juosten vastaamme karahviini ja lasi kädessään.

"Kapteeninrouva pyytää, että pehtori vahvistuksekseen ottaisi lasin konjakkia."

"Sitä juuri tarvitaankin!" huudahti kamreeri ja -- todellakin juuri sitä tarvittiin! Kulautin suuhuni pari lasia ja tunsin itseni toiseksi ihmiseksi. Ja sitten kun olin oikein reippaana esiintynyt jälleen pihalla, pidin siellä pienen puheen väelle, minäkin -- mutta se oli suoraa, koristelematonta puhetta. Huomasin että he häpesivät. Talonpojalle oli suuremmaksi häpeäksi kuin kenellekään muulle paeta härkää -- vallankin kun härkä on niin mitätön, että pehtori sitten rupeaa sillä ratsastamaan. Nyt ei sitten muuta kuin pehtoria ylistelemään -- ja sen he nyt tekivätkin. Huomasin sen heidän muuttuneesta käytöksestään minua kohtaan.

Kuitenkin -- vaikka olen nauttinut pari lasia konjakkia -- vapisen yhä vieläkin. Huomaat ettei minun voimillani pitkälle päästä. Paras on siis lopettaa tähän ja käydä levolle. Hyvää yötä.

_Polle_.

KAHDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 23 p:nä heinäk.

_Rakas veli!_

Hitto ties mikä on -- mutten saa unta tänäyönä! Heitin kuitenkin mielihyvällä märät vaatteet yltäni, ajatellessani, että pääsen sänkyyn, mutta vaikka ilma tänäyönä on viileämpi kuin pitkiin aikoin -- ulkona sataa yhä vieläkin rankasti -- niin olen maannut vuoteellani jo pari tuntia sinne tänne heittelehtien saamatta lainkaan unta. Ei mikään ole ikävämpää kuin maata valveilla yöllä -- ja kun ihmisellä mielestäni on harmia suorastaan sitä etsimättäkään, nousin jälleen ylös. Ellei koneisto tahdo levätä, niin käyköön vaan minun puolestani, mutten aio antaa sen uppiniskaisuuden kiusata itseäni. Istuudun sensijaan kirjottamaan. Ja sitäkin suuremmalla syyllä, koska minulla on aihetta pariin riviin, jota ei joka päivä satu.

Kapteeninrouva nimittäin lepäsi tänään helmassani. Miltä se tuntuu sinusta?

Tänään näet, kun heti päivällisten jälkeen olin aikeissa nousta satulaan, ratsastaakseni yhdelle etäiselle ulkotilalle, kävivät kapteeninrouva, kamreerinrouva ja lapset pihan poikki. Hän pysähtyi ja huudahti:

"Vai niin -- pehtori lähtee ratsastamaan! Olisin juuri nyt tahtonut hiukan puhutella pehtoria."

"Voinhan lykätä matkaani, jos rouva niin tahtoo. Olisin vaan tahtonut nähdä, onko Takamaalla vihdoinkin heinä tehty."

"Takamaalla -- niin, sinnehän oikeastaan minunkin myös pitäisi lähteä. En ole käynyt siellä vuoden päiviin."

"Toivon", lausui kamreerinrouva, "ettet minun takiani heitä lähtöäsi. Huvittelen kyllä täällä lasten kera -- ratsasta sinä vaan herra Paulin kanssa matkoihisi."

Kamreeri on nimittäin jo matkustanut -- hänen virkalomansa loppui tämän kuun 20 p:nä -- ja hänen kanssaan, Jumalan kiitos, läksi luutnanttikin.

Kamreerinrouvan ehdotus tuntui minusta kovin vastenmieliseltä. Olin aikonut ratsastaa nopeasti ja ennättää hyvissä ajoin takaisin. Jos kapteeninrouva tulisi mukaan, niin täytyisi minun tietenkin ratsastaa jälessä palvelijana ja sovittaa ajonopeuteni hänen mukaansa -- puhumattakaan siitä, että hänen seuransa saattaisi käydä hyvin ikäväksi niin pitkän ajan kuluessa, välimme kun ovat hiukan kireät. Kuitenkaan ei auttanut muu kuin kysyä:

"Miten rouva määrää?"

Hän seisoi empien.

"Mutta tahdon vaan huomauttaa kapteeninrouvalle, että tuolta etäältä nousee pilviä", kiiruhdin lisäämään. "Tänään voi tulla vielä rajuilma."

"Sadetta en pelkää, mutta pehtori ratsastaa kai mieluummin yksin?"

"Ei millään muotoa, rouva -- olen nöyrin palvelijanne."

"No hyvä, antakaa satuloida Freija -- olen hetken kuluttua valmis."

"Saanko tulla mukaan?" huusi Kalle suureksi mielihyväkseni. Mutta ikävä kyllä vastasi kapteeninrouva lyhyesti:

"Toisella kertaa, poikaseni. Me ratsastamme tänään niin nopeasti, ettet voi seurata."

Minä käytin sopivaa tilaisuutta pukeutuakseni myös hiukan toisin, sillä onhan vastenmielistä olla hullunkurisen näköinen -- ja pellolta tullut maanmies ei sovi ratsupukuisen ratsastajattaren seuralaiseksi.