Part 4

"Jälellejääneiden lehmäin kaulaanhan voisi ripustaa pari kolme", sanoin nauraen. "Mutta mitä peltojen lannotukseen tulee niin -- se on aivan samaa kuin arkkitehti tahtoisi rakentaa kirkon alkaen torninhuipusta; silloinhan kaikki luhistuisi, vaikkapa piirustukset ja suunnitelmat eivät koskaan olisi olleet niin järjelliset. Minun täytyy esittää ajatukseni kokonaisuudessaan -- jos kellorakenne tahdotaan käymään, ei saa yksikään pyörä unohtua."

"No -- esittäkää sitten koko suunnitelmanne."

"Vähentäisin vähitellen karjan, väen ja kylvön mahdollisimman pieneksi ja sensijaan alkaisin yhä enemmän kylvää heinänsiementä, sillä heinät ovat, kuten sanottu, käypää tavaraa, jota saattaa halvalla kulettaa pitkiä matkoja ja niittotyö käy paljon huokeammaksi kuin peltotyö. Olen osapuilleen laskenut, että kolmen vuoden kuluttua voidaan korjata sataviisikymmentätuhatta leiviskää heiniä noin kolmannella osalla tilan nykyisestä väestä. Se tuottaisi vuodessa, jos laskemme kaksikymmentä penniä leiviskältä, kolmekymmentätuhatta markkaa elantotarpeita lukuunottamatta. Loput viljelyksessä olevat pellot kyllä elättäisivät sen väen, minkä täällä tarvitsen."

"Pehtorin laskun täytyy olla väärä", puuttui kamreeri puheeseen. "Sellaiset tulothan vastaisivat jo yksinään puolen miljonan korkoja -- ja eräässä arviossa, jonka Lind pani toimeen vähää ennen kuolemaansa, arvosteltiin Siltala kaikkineen ainoastaan viiteensataantuhanteen."

"Saanko luvan kysyä kuka toimitti arvioimisen?"

"Kihlakunnanoikeus."

"Vai niin -- pankkiarvioiminen! Minä puolestani arvioisin Siltalan puoleentoista miljonaan."

"Puoleentoista miljonaan!" huudahtivat sekä kapteeninrouva että kamreeri.

"Onko pehtori tehnyt sellaisen arvion kirjallisesti?" kysyi kapteeninrouva senjälkeen.

"Olen -- oman suunnitelmani mukaisesta sadosta -- huvin vuoksi valmistin osapuilleen vertailevan taulun nykyisten ja järjellisesti ajateltavain tulojen suhteen."

"Olisiko pehtorilla mitään sitä vastaan, että minä saisin sen haltuuni ja esittäisin sen jollekin asiantuntijalle?"

"Ei, ei mitenkään -- suurin iloni olisi, jos jotenkin voisin palvella rouvaa."

"Pyydän sitten yhden henkilön tulemaan jonakin päivänä tänne tarkastelemaan arvioitanne -- henkilön, joka täysin kykenee siihen. Mutta pyydän että pehtori vastaiseksi pitää salassa nämä arviot -- ne voisivat tuottaa minulle tavattomia ikävyyksiä, jos tulisivat tietoon ja huomattaisiin sitten vääriksi."

No niin, paria päivää myöhemmin ajoi tänne vanha, harmaapäinen retkale -- otaksun että juuri kapteeni Lind-vainajan moinen -- tämän nimi oli Lönneberg, ja puolustinpa miten tahansa suunnitelmiani ja mielipiteitäni, häneen ei pystynyt järjen hitunenkaan. Typeryyksiä, typeryyksiä! -- mitään muuta hän ei sanonut. Ja näeppäs -- sentähden olen nyt "huimapäinen yrittelijä".

Hyvää yötä.

_Polle_.

YHDEKSÄS KIRJE.

Siltala, 25 p:nä kesäk.

_Rakas veli!_

Olen vihdoinkin muuttanut omiin huoneisiini -- jotka nyt ovat hyvin hauskat. Huonekalupyyntöni oli sangen vaatimaton. Jotakuinkin tämäntapainen:

Vuode välttämättömine makuuvaatteineen. Pesukaappi astioineen. Jonkunlainen vaatepidin. Säiliö pesuvaatteita varten. Jotain jolla kirjottaa. Jotain jolla istua. Muutamia räsymattoja. Hiukan valoa pimeän aikana ja jonkinmoista ikkunanpeitettä silloin. Vesikarahviini ja lasi.

Mutta mitäs luulet, että sain? Sain -- aivan siistejä, verhoiltuja huonekaluja, vaatekaapin, piirongin, jotenkin hyvän rautasängyn hyvine makuuvaatteineen, kuvastimen, paremman kirjotuspöydän kuin kapteenivainaan huoneessa, sitäpaitsi korttipöydän, pari pienempää pöytää, kartiineja ja akuttimia, tosin hiukan kuluneen, mutta kuitenkin ehyen maton paitsi kapeita lattiamattoja -- sanalla sanoen täydellisen pikkukodin. Alkaisivatko ajatukset minusta muuttua? Kapteeninrouvan käytöksessä en ainakaan voi havaita mitään vaihdosta.

Sillä kun kiirehdin häntä kiittämään, sittenkun kaikki oli saatu järjestykseen, kysyi hän -- tietysti teeskennelläkseen ettei minusta suinkaan välittänyt -- hyvin ihmeissään minkävuoksi minä kiittelin.

"Niistä kodikkaista huonekaluista, jotka kapteeninrouva on minulle antanut."

"Niistä pehtori saa kiittää Ottiliaa (taloudenhoitajatar) -- minulla ei ole siinä mitään ansiota. Annoin pehtorin luettelon hänelle, ja hän on valinnut tavarat. Kuitenkin, jos pehtorin huoneet nyt ovat järjestyksessä, niin tahdon itse tulla vakuutetuksi niiden asumakunnosta. Pehtori voinee saattaa minut sinne nyt?"

Minä kumarsin, vetäytyen syrjään että hän pääsisi menemään. Ja niin lähdimme -- hän kulkien edellä, minä nöyränä pari askelta jälessä -- ja tarkastelimme pehtorin huoneuston.

"Oh -- niin somaa!" huudahti kapteeninrouva vasten tahtoaan.

"Eikö totta, rouva -- sangen edullinen muutos."

Sillä luonnollisesti tuo suuri muutos sai aikaan hänen huudahtuksensa; hänestä oli huone hämmästyttävän soma, juuri sentähden ettei se koskaan voinut tulla oikein somaksi, sen välikatto kun, joka lepäsi hirsillä, oli matalalla ja huoneessa oli ainoastaan kaksi ikkunaa -- takaseinällä ei ole yhtään. Olin siksi asettanut sille jumalattoman pitkän, vanhanaikaisen makuusohvan, pari tuolia ja kauimmaksi nurkkaan kaapin.

Keskelle suurta tupaa, jonka toisessa päässä, kuistin- ja kammarinoven välissä oli tavattoman suuri liesi ja toisessa päässä päätyikkuna, olin asettanut korttipöydän ja sen ääreen ne kaksi nojatuolia, jotka olivat seuranneet makuusohvaa. Pöydällä oli se vähäinen kirjallisuus, jonka olin ottanut myötäni. Päätyikkunan luona, josta näki päärakennuksen ja etenkin kapteenivainaan huoneen, oli kirjotuspöytä. Muutamia tuolia oli vielä huonekaluina, ja pari tilkkumattoa muodosti käytäviä valkealle lattialle. Huomaat, ettei tällaisesta ylellisyydestä vielä olisi kannattanut huudahtaa -- vaikkakin huone siistittynä, uutimet ikkunoilla, teki hyvin hauskan vaikutuksen.

Hän kiersi lieden ja katsoi huoneeseen. Se on pieni, ja sen ainoa ikkuna on syvällä olevaa lahdenperukkaa kohti sekä -- sen takana -- peltoja ja metsiä. Vuoteeni eteen olin levittänyt maton, joka peitti lähimailta kaiken paljaan lattian. Muuten siellä oli ainoastaan piironki nuottipitimineni, joihin hän etenkin näytti kiinnittäneen huomionsa, pieni pöytä vuoteen vieressä, toinen ikkunan luona, muutamia tuoleja ja pesukaappi -- siis aivan yksinkertaista.

Valitettavasti kyllä ei itse voi tulla yhtä yksinkertaiseksi kun ympäristö on -- eksyin jälleen osastani, tai oikeammin näyttelin väärin. Kun hän kammaria katseltuaan kääntyi, lausuin hymyillen, tehden pienen kumarruksen ja sulavan liikkeen osottaen nojatuoleja:

"Kapteeninrouva suonee minun pyytää, ettei lastenrauha häiriintyisi matalan kattoni alla."

Hän tuijotti minuun hetkisen, aivan kun olisi luullut että kadotin järkeni. Hänen pehtorinsa uskalsi noin ritarillisesti käskeä häntä istumaan -- kanssaan ja luonaan! Helakka puna levisi hänen kasvoilleen.

Kuitenkin hän tointui pian.

"Onko pehtori nainut mies?" kysyi hän hyvin ihmeissään.

Tunsin suuttuvani. Tuo oli jo hiukan liiallista ylpeyttä. Vaikkapa olisin ollut kuka tahansa, oli minulla tietenkin oikeus kotonani käskeä vieraitani istumaan. Vastasin sentähden kylmästi:

"En, toinen puoliskoni on varmaan eksynyt -- oli tietenkin kaunis ja heitti minut turhan kullan takia. En ole enää voinut löytää häntä."

"Sitten en voi käsittää, että häiritsisin mitään lastenrauhaa, jos lähtisin istumatta. Muuten ovat huoneet minusta nyt aivan sievät -- niin että jos pehtori ei ole aivan hemmoteltu, saatan ehkä toivoa, että pehtori tästälähin valittamatta tulee viihtymään Siltalassa."

"En tiedä koskaan valittaneeni. Jos en täällä olisi saanut kattoa ylleni, niin olisin sen saanut jossain muualla -- maailmahan on suuri ja minusta on jotenkin yhdentekevää, missä asun. Mutta olkaa vakuutettu, rouva, missä tahansa oikeutetuista muistutuksista pannaan pahaksi tai ei välitetä niistä, siellä on johto huono ja kaikki käy hullusti -- isännän vahingoksi. Kuitenkin minä vaikenen. En enää häiritse kapteeninrouvan rauhaa."

"Vaikenette -- mistä?"

"Valituksista, jotka koskevat epäkohtia Siltalassa."

"Sitä en suinkaan toivo -- jätän ainoastaan itselleni päätösvallan, sittenkun olen tutkinut asian."

Ja niin hän lähti, vihaisena taasen. Paljoa ei hänen armonsa kärsi.

Viime keskiviikkona minulla oli tilaisuus hiukan pistellä häntä, jota hän mahdillaan ei voinut välttää kuten ennen.

Ajoin eräälle niemelle, josta olen puhunut, missä korjattiin yhtä latoa ja valitsin suorimman ja hauskimman tien puiston kautta. Kuljin kumarassa laulaa hyräillen ja tapani mukaan sivallellen käytävien vieressä olevaa ruohostoa ratsupiiskallani. Silloin näin molemmat naiset äkkiä edessäni eräässä tienkäänteessä. Tervehdin ja olin jo ennättänyt muutamia askelia ohi, kun kapteeninrouva huusi: "Kuulkaa -- pehtori!"

Minä käännyin.

"Onko pehtori ollut näkötornissa?"

"En, siellä en ole ollut."

"Me olimme menossa sinne, mutta portaat natisivat niin, että pidimme parhaana jättää se tekemättä. Ehkä pehtori olisi hyvä ja tarkastaisi niitä ja sanoisi meille, uskaltaisimmeko nousta?"

Se ei ollut minulle erittäin mieluista, sillä pyörrytykseni takia pelkään itsekkin hiukan tuollaisia ilmamatkoja vallankin kun portaiden ja aitausten kestävyyttä voi epäillä. Mutt'en voinut vastata muuta kuin myöntäen ja seurata heitä näkötornille.

Kapteeninrouva tietysti heti astui edelle, mutta kamreerinrouva näytti ainoastaan empien käyvän hänen rinnallaan saadakseen minut näyttelemään palvelijan osaa. Jo muutamia askelia noustuamme pysähtyi hänkin ja sanoi kääntyen puoleeni:

"Pehtori on täydellisesti vallottanut sekä äitini että tyttäreni." Hän kulki nyt rinnallani, mutta kapteeninrouva yhä kävi paria askelta edellämme.

"Aivan ansiottani -- jos asia niin on."

"En tiedä -- äitini kiittelee teitä mitä hupaisimmasta kalamatkasta ja tyttäreni mieluimmin asettuisi luoksenne asumaan."

"Hän on niin herttainen -- pikku Elsa -- puhuessaan lainasanoja."

"Puhuessaan lainasanojaan?"

"Niin -- hän puhuu lauseen niin säntillisesti loppuun ja käyttää aina viimeksi kuulemiaan sanoja. Yhtenä päivänä, kun estin häntä kapuamasta katolle, sanoi hän tietävänsä, että minä olen huimapäinen yrittelijä, ja kun täällä puistossa neuvoin, ettei hän poistuisi yksinään niin kauaksi talosta -- ajatteleppa nyt että olisin ryöväri, sanoin -- niin hän vastasi, ettei pelkää ihmisiä, jotka kuvittelevat jotain olevansa, niin teki hänkin."

Kamreerinrouva nauroi. Mutta kapteeninrouvan niska kävi punasemmaksi ja hän kumartui ja poimi jotain tienvierestä.

Yhdessä kohden me kuitenkin, kapteeninrouva ja minä ihailemme tai ainakin hyväksymme toisemme -- pysyen asianomaisen etäällä toisistamme. Tarkotan soittoa. Kuulijoinani ei ole enää ainoastaan Miina ja Liina, nyt kun ikkunani viettävät kartanoa kohti. Pikku Elsa rientää heti luokseni kun kuulee huiluni sävelet, jos hän ei ole vielä käynyt levolle, ja usein tulevat myöskin Viivan ja Kalle. Täällä sisämaassa täytyy nimittäin tavattoman kuumuuden takia aukaista ikkunat, heti kun iltaviileä on joutunut, ja siten en voi estää huiluani kuulumasta päärakennukseen, missä muutkin näyttävät kuuntelevan kun puhallan. Yhtenä iltana kuulin Kallen äkkiä huutavan portailta sisälle: "nyt hän soittaa taasen!" -- ja kohta herrasväki kokoontui kuistille. Erään toisen kerran kysyi pikku Elsa ihaillessaan huiluni hopeaheloja ja läppiä, miten minä olen voinut ottaa niin "hienoa esitystä" myötäni tänne maalle ja selitti kysymysteni johdosta, että sekä äiti ja Lilli-täti ovat sanoneet ettei voisi uskoa saavansa täällä maalla kuulla niin hienoa esitystä.

Minä taasen olen usein seisonut kauan tiellä, joka kiertää puutarhaa, ja ihaillut hänen soittoaan -- tiedän nyt että se on ollut hän, joka soittaa. Vastasin kohteliaisuuden kohteliaisuudella. Kun pikku Elsa ilmaisi, että soittaja oli Lilli-täti, sanoin minä, vakuutettuna siitä että hän myös toisi uusia lausuntoja, että Lilli-tädillä oli "aivan mainio kosketustaito". Seuraavana päivänä sain tietää että hän vei sen oikein perille, kun pikku Elsa kysyi, oliko hyvin pahaa jos on mainio kosketustaito.

"Ei, eihän toki. Miksi sitä kysyt?"

"Kun Lilli-täti punastui niin hirveästi kun sanoin sen hänelle."

Ajatteles sitä ylpeyttä! Punastua sentähden, että alhaisempi uskaltaa arvostella hänen soittoaan!

No niin -- Herra varjelkoon! Se ei kuulu minuun.

Muuten lopetan nyt tähän, koska minulla on vielä tehtävänä suuri työ illalla -- joka on tänään vaivaloista ja käy vielä vaivaloisemmaksi tulevaisuudessa.

Aion nimittäin jälleen ajella partani, en tietysti siksi että kävisin koreammaksi mieheksi -- se tuskin täällä salolla hyödyttäisi -- vaan tuon kirotun kuumuuden tähden.

Ja sentähden hyvästi ensi kertaani

Tuus

_Polle_.

KYMMENES KIRJE.

Siltala, 6 p:nä heinäk.

Oletko ihan järjiltäsi, rakas veli? Minäkö -- rakastuisin naiseen?! Elähän toki -- jos kerran nuorena, terveenä ja turmeltumattomana sellaisesta pelastuin, niin eihän minun pitäisi enää näin vanhana ja hairahtuneena tuollaisiin tuhmuuksiin eksyä. Sitä paitsi tarkotat selvästi kapteeninrouvaa -- en voi uskoa, että epäilisit minua Miinan ja Liinan suhteen, vaikket olisi milloinkaan nähnyt heitä -- mutta hän on kihloissa. Toisin sanoen, suruaika kun ei vielä ole ohi, pidetään se hyvin salassa, mutta niin on joka tapauksessa asian laita, jonkatähden huomaat, että salavihjauksesi oli erhetys.

Elä myöskään lue tuon kihlauksen ansioksi sitä, että nykyään olen ilkeällä tuulella -- se ei ole missään yhteydessä tämän asian kanssa, aivan toisista syistä minun täytyy sanoa, että tuloni tänne oli sulaa hulluutta. Ja se on Bröijerin ja sinun vikasi!

Koko olemuksenihan oli päässyt jo siihen suureen sopusointuun, viisauden lepoon, jota ulkonaiset sattumat eivät häiritse. Olin saavuttanut sen rauhan, jota filosofin tulee etsiä, hänen joka tietää, että ikuista lepoa kohti sittenkin vain kannattaa pyrkiä.

Ja nyt -- sensijaan että olisin antanut luonnon tehdä tehtävänsä, olen harpannut, järjettömästi kyllä, hyvän matkaa taaksepäin, saadakseni vaan kulkea saman taipaleen, saman tavattoman vaivaloisen taipaleen uudelleen. Olen käynyt ruumiillisesti niin paljon reippaammaksi ja vahvemmaksi, että aine alkaa jälleen ottaa sananvaltaa: saatan jälleen vihastua, suuttua, harmistua joutavista, ryhtyä tarmolla työhön, ikäänkuin hyörinällämme ja pyörinällämme olisi mitään merkitystä. Siitä seuraa luonnollisesti, että olen alati pahalla tuulella.

Mitä hyötyä, piru vie, koko tästä parannuskeinosta on? Olisin kai ilman sitäkin elänyt kuolemaani saakka! Niin -- taidat nauraa -- se narri, joka antaa narrata itseään!

Mutta nyt kun on ottanut pahan paattiinsa, niin saa soutaa hänet maihin. Ja hyvin usein saan ottaakkin täällä jonkun venheeseen ja soutaa hänet rantaan -- sillä he vakuuttavat huomanneensa, että minulla on tavaton kalaonni. Varsinkin kamreerin kera olen monasti sunnuntai iltapäivän vesillä. Ja kun meistä täten on tullut sangen hyvät ystävät, niin en lopulta voinut kotirantaan saavuttuamme olla kysymättä, eikö häntä haluttaisi pistäytyä asuntoani katselemaan.

"Hyvin kernaasti -- vallankin, kun sekä serkkuni että lapseni pitävät herra Paulin huoneita erinomaisen kodikkaina!"

Hän ei näet nimitä minua enää "pehtoriksi".

"Todellakin -- hyvin hauskat", sanoi hän sisään astuttuamme, "minun mielestäni olisi saattanut olla vaan hiukan enemmän huonekaluja."

"Pidän väljästä tilasta, kun iltasin käyn edestakaisin täällä ja aikani kuluksi soittelen huiluani -- jos olisi enemmän huonekaluja niin ne haittaisivat."

"Viisaasti puhuttu -- hyvin viisaasti! Meidän kaupunkilaisten huoneet ovat niin täyteen sullotut, että itse tuskin mahdumme niihin."

Menin kammariin ja jyskytin seinään -- kutsun täten palvelijaani, viisitoistavuotiasta tyttöä -- ja käskin hänen tuomaan rouva Strömmeriltä muutamia laseja, jonkajälkeen otin esiin Frapinpullon ja kysyin haluttaisiko kamreeria kylmä toti, kun ilma oli miltei liian lämmin kuumalle. Ei -- sitä vastaan hänellä ei mitään ollut -- perhana! -- onko teillä niin hienoa ainetta! -- kalaretkenhän jälkeen juuri konjakkitilkka maistuu hyvältä.

"Mutta paha kyllä, soodavettä minulla ei ole -- sensijaan voin tarjota jotakuinkin hyviä sikareja."

"Ettehän pahastune, jos kysyn -- oletteko kirjailija Adolf Paulin sukulainen?"

"En -- emme ole lainkaan sukua."

"Kysyn siksi, kun minusta on usein tuntunut, että herra Paulilla olisi myös taiteilijalahjoja, -- ymmärrättehän, etten tarkota nyt huilua yksin, vaan..."

"Jonkunlaista ponnettomuutta -- huimapäisyyttä", sanoin nauraen.

"Niin -- teissä on ominaisuuksia, joita ei uskoisi maanviljelijällä olevan -- jommoisia ei ainakaan minun kaltaiseni laskumies uskoisi olevan. Ja -- Jumalan tähden!" hän huudahti, kun työnsin kirjoja syrjään pöydältä ja hänen silmiinsä sattui eräs, "te luette Zolata -- alkukielellä!"

Ajoin kokoon jutun, että Tanskassa ollessani asuin yhden ranskattaren perheessä ja opin siten kielen.

Hän alkoi puhua vapaammin, mitä enemmän nautti Frapin'ia. Ja niin hän johtui puhumaan, kuten usein ennenkin, uudistussuunnitelmistani täällä Siltalassa. Hän vakuutti minulle, ettei kysymys ole jäänyt unohduksiin -- kapteeninrouva päinvastoin alati ajatteli niitä. Mutta selväähän oli, että naisen oli vaikea tehdä sellaisia päätöksiä, etenkin kun hän ei itse ollut kylliksi perehtynyt -- niin että kamreeri otaksui hänen jättävän asian vastaiseksi, kunnes hänen miehensä päättäisi.

"Hänen miehensä?" huudahdin -- "meneekö hän naimisiin?"

"Luuletteko että hänen kaltaisensa nuori, kaunis ja rikas nainen pysyisi naimatonna?"

"En -- enhän toki. Minä luulin kamreerin tarkottaneen, että naimakaupat olivat jo tehdyt."

"Maljanne, herra Paul -- teille voin sen kernaasti sanoa -- naimakaupat ovat todella jo tehdyt, vaikkei niitä tietenkään vielä ole annettu ilmi. Ukko Lind ne jo teki."

"Onko se mahdollista!"

"Onpa niinkin -- ukko oli älykäs mies. Hän huomasi aivan hyvin, ettei tuollainen nuori nainen saattanut herättää tarpeeksi suurta arvonantoa voidakseen hoitaa maatilaa sellaista kuin Siltala. Ja kun hänenkin suvullaan on vaatimuksensa ja yksi hänen veljensäpojista, eräs luutnantti, on äskettäin menettänyt leipänsä -- kunnon mies -- niin sopi erinomaisesti, että hänen leskensä ja veljensäpoika lyöttäytyvät yhteen. Hän oli aimo ukko joka tapauksessa, ennakkoluuloton, näki kaikki asiat oikeassa valossaan -- yksi ruotuväkemme vanhoista, kunnon sotilaista. Ihme miten usein Suomen sotaväki hajotetaan -- niin että sama nainen joutuu naimisiin kahden eronsaaneen sotilaan kanssa!"

"Vai niin, tämä sulhanen on luutnantti -- kapteeninrouvan arvo alenee siten."

"Hitto vie; se on varmaankin naisesta ylenemistä, kun joutuu vanhalta nuorelle -- ja tuo luutnantti on reipas mies. Mies vaan joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää -- sotilas. Muuten hän tulee tänne näinä päivinä. Tähän saakka he ovat tavanneet toisiaan hyvin harvoin, kun rouva on asunut täällä ja hän Helsingissä -- niin että heidän täytyy hiukan lähemmin tutustua. Serkkuni aikoo viettää ensitalven pääkaupungissa, sillä mies ei voi viipyä pitempää aikaa täällä."

Ja todella saapui tänne omituinen ilmiö yhtenä päivänä -- oikea pilalehdenilmiö, Albert Engströmin ihanne, joka yläosaltaan kapenemistaan kapeni -- ja totta toisen kerran, pitkältä olikin huippuun -- jaloissa punaset kengät, housunlahkeet ylöskäärityt, yllään ruskea, säkinmuotoinen pölytakki, yläällä pieni päänuppi, mahdottomat viikset ja monokkeli silmässä, pitkä kuin virstantolppa -- tunsin hänet heti vaateparren muutoksesta huolimatta.

Muistatko tuota iltaa Kämpissä, kun istuimme lähinnä soittolavaa olevan pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä eräs upseeri, joka liehi la bella Margharitaa, ja näytti olevankin suuremmassa suosiossa kuin me, kunnes laskin viissataseni ikäänkuin sattumalta lehahtamaan lattialle hänen nähtensä? Ja miten upseeri, jonka sotataito ei pystynyt vastustamaan tuota temppua, nousi tulipunasena heittäen taistelutantereen ja menetetyn tappelun, ja läksi matkoihinsa kannukset kalisten, niin että kyyppari sai juosta hänen jälkeensä vaatimaan maksua?

No niin -- hän on juuri sama. Vaikkapa et enää muistaisikaan miehen näköä, niin on kuitenkin mielessäsi, minkälaisen vaikutuksen hän teki meihin. Sotilaspuvun, viiksiparin ja rajattomantyperän itsensä ihailun ja itsetyytyväisyyden -- mitään muuta emme voineet havaita. Nyt on sotilaspuku poissa -- jälellä vaan viikset ja itserakkaus. Ja ne hän nyt ottaa aviokseen!

Helppoa ei ole naista ymmärtää! Hän on viisas -- sillä se hän todella on -- hän on kaunis, ihan jumalallisen kaunis, hän on ainakin syvästi musikaalinen ja luultavasti silloin muutenkin henkevä, jota todistaa myös se, ettei hän lörpöttele kuten naiset tavallisesti, vaan puhuu vähän ja sanoo sanottavansa lyhyesti, selvästi ja varmasti. Ja tuo nainen -- mihin hän käyttää voimansa. Ensinnä -- sitoo itsensä vanhaan ukkorähjään. Se on vielä sillä puolusteltavissa, että hän oli köyhä, piti suuren maatilan elämästä j.n.e. hänhän saattoi laskea, että pääsi kerran vapaaksi, juuri siksi kun ukko oli niin vanha. Mutta nyt -- nyt hänellä on varoja kaikkeen tuohon, hän on täysin vapaa -- ja kuitenkin antaa toisen kerran levollisesti sitoa itsensä tuohon viiksiniekkaan! Jumalan nimessä, sitä eivät tee muut kuin kylmät luonteet.

Rakastaisiko hän tuota miestä? Naisillahan on usein omituinen maku, mutt'en saata kuitenkaan uskoa, että tuo valoton lyhtytolppa olisi voinut lumota pirteän naisen. Olenhan jo hiukan puhellut hänen kanssaan tai oikeammin kuullut hänen puhuvan jotain -- ja hyvin köykäistä hänestä lähtee.

Tapasin hänet jo tulonsa jälkeisenä päivänä, kun palasin aamiaiselta ja hän läksi kamreerin kera aamukävelylle. Kamreeri tervehti ja esitti minut herra Paulina, pehtorina.

"Vai niin -- jakkaan tätini jykmentin evejhti! Ilahuttaa huujehti minua!"

Ja kun ainoastaan kumarsin sanaakaan sanomatta, jatkoi hän: "Toivon että tulette hoitamaan hyvin minuakin -- olen päättänyt ahettua tänne jokhikin aikaa kehälaitumelle".

"Meillä on valitettavasti kyllä vaan luonnonniittyjä..."

Kamreeri purskahti nauruun.

"Tiedäppäs", sanoi hän luutnantille, "että herra Paul on saanut päähänsä, ettei Siltala nykyään kelpaa mihinkään, koska täällä on ainoastaan luonnonniittyjä."

"Meidän täytyy sitäpaitsi herra luutnantille antaa varmaankin hiukan väkirehua", sanoin. "Näyttääpä siltä kuin voisitte märehtiä suuret määrät."

"Mäjehtiä -- pehtoji ei näy kähittävän, että tänne on tullut leijona nyt."

"Jopa jotakin! No, kyllähän varotan piikoja ja karjakoita."

Kamreeri purskahti taas nauruun, kävi luutnanttia käsipuoleen ja niin erosimme.

Viime sunnuntaina, iltapäivällä, oli minulla jälleen tilaisuus ihailla hänen neroaan. Asianlaita oli nähtävästi se, että kamreeri -- korvatakseen vierailuaan -- oli kutsunut minut kahville puutarhan suureen lehtimajaan. Epäröin kyllä hiukan noudattaisinko kutsua vai enkö, mutta kun ajattelin, että se tuottaisi kapteeninrouvalle vieläkin enemmän harmia, jos ilmaisisin että puutarha on kielletty alue minulle, kuin että hän alentuisi kerran näkemään minua siellä, niin noudatin käskyä ja saavuin sinne määräajalla. Kapteeninrouva oli luonnollisesti poissa -- kamreerin perhe ja ruustinna olivat ainoastaan saapuvilla. Hänellähän oli myös seuransa, sillä kapteeninrouva ja luutnantti ovat eriämättömät. No niin, paljon hauskempaa se olikin, sillä olen sekä ruustinnan että kamreerin herrasväen ja lasten hyvä ystävä. Varsinkin lasten, jotka seuraavat minua kaikkialle. Kamreeri tarjosi väkevää kahvin kera, ja me istuimme jutellen ja pitäen hauskaa. Silloin ilmestyi lehtimajan aukolle kaksi kookasta olentoa -- toinen hurmaavan kaunis, toinen ilettävä, kapteeninrouva ja luutnantti nimittäin. Nousin äkkiä pystyyn, ja kapteeninrouva astui muutaman askeleen minua kohti, ikäänkuin aikoen ojentaa kätensä minulle, muttei tehnyt sitä, vaan huomaten hajamielisyytensä, kumarsi vain armollisesti. Luutnantti seurasi hänen esimerkkiään ja sanoi noin "von oben hinab":

"No -- kuinkah nyt on noiden luonnonniittyjen laita?"

"Kiitos kysymästä, herra luutnantti, ei laitoja mikään vaivaa, kunhan keskeltä vaan olisivat hyviä."