Part 3

"Vai niin -- hyvä, hyvä -- sitten lähdemme heti", sanoin. Tavattoman korkea kevättulva oli tehnyt nimittäin uimahuoneen käytäntöön kelpaamattomaksi. Lattia, raput ja penkit olivat kohonneet.

Parin miehen kera, jotka otin myötäni, kuljimme puiston kautta, näytettyäni heille perillä mitä oli tehtävä, ja kun näin työn alkavan sujua, käännyin yksin takaisin, sillä Kalle ja Viivan olivat liian innostuneet uimahuoneeseen voidakseen lähteä työpaikalta. Silloin näin keskellä laajaa puistoa, hyvin etäällä, pikku Elsan, arvatenkin sisaruksiaan hakemassa, pyrkivän aivan väärälle taholle.

"Elsa! Hoi!" huusin, ja pienokainen säpsähti pelosta ja katseli ympärilleen, kunnes huomasi minut ja alkoi ryömiä luokseni yli kantojen ja kivien.

"Miten olet uskaltanut yksin näin kauaksi?" kysäsin pienokaiselta. "Etkö pelkää susia ja karhuja?"

"En, ei täällä puistossa ole susia ja karhuja."

"No, mutta entäpäs ryövärejä? Ajatteleppas että nyt olisin ollut ryöväri?"

"Miten hauskaa -- ole vaan! Tiedän että olet sellainen, joka aina kuvittelee jotain olevansa -- siitä minä pidän, samoin teen minäkin."

"Mistä tiedät, että minä kuvittelen jotain olevani?"

"Tiedän -- siksi että Lilli-täti niin sanoi."

Oi, sinä pieni, pieni kaksikorvainen pata!

En tahtonut kuitenkaan antaa hänen jatkaa matkaansa, sillä hän olisi mahdollisesti voinut upota jollain rannalla -- ne ovat enimmäkseen tavattoman äkkijyrkkiä ja syviä -- vaan vein pienokaisen myötäni kotia.

Ja siten tutustuin äitiin, joka oli etsinyt lasta ja kiitti minua siitä että olin ottanut vaaria pienokaisesta.

Kamreerin kohtasin taas seuraavalla tavalla.

Kuljin erästä pellonpiennarta pitkin katsellen kasvua. Silloin kuulin äkkiä metsästä hakkuuta, mutta se ei ollut mitään kunnon hakkaamista, vaan salaista, heikkoa ja katkonaista -- varmaan salahakkaaja. Täällä oli nyt arvatenkin ennen saanut tapahtua mitä tahansa. Mutta niinkauan kuin minä olin tilan pehtori, ei epäjärjestystä kärsittäisi.

Aloin sentähden varovasti hiipien ryömiä viidakon ja pensaston läpi metsänlaidassa sisälle metsään, ääntä seuraten, ja huomasin pian että kamreeri, takki ja liivit heitettynä yltä ja kasvot hiessä, punasena ja huohottaen vuoleskeli nuorta koivua pienoisella kirveellä -- sellaisella, joita tapaa olla herrasmiesten työkalulaatikossa. Kovissa ponnistuksissaan ei hän varmaankaan ollut huomannut tuloani, mutta kun hän milloin tahansa saattoi nostaa katseensa ja havaita minut, jos kääntäisin selkäni, täytyi minun käydä hänen luokseen.

"Huomenta, herra kamreeri."

"Kah -- huomenta, pehtori!"

"Olin ottamaisillani kamreerin kiinni metsänhaaskuusta."

"Ottakaa sitten kiinni -- edes kädestäni", pisti hän pilojaan ojentaen sen minulle. "Haeskelen tässä muutamia ongenvapoja itselleni."

Katsahdin koivua. Runko oli kaksi tuumaa vahva ja puu oli sitäpaitsi käyrä.

"Tuosta puusta koituu kamreerille paljon vaivaa, ennenkuin siitä ongenvapa sukeutuu."

"Vaivannäköähän juuri tahdon. Hiukan lihasponnistuksia, ymmärtääkö pehtori. Me kaupunkilaiset olemme vaan puol'ihmisiä, luonnottomia olentoja, huonontuneet nukiksi, joilla on aivot -- kurjia, kuihtuneita kamaritaimia, varustettuina elimillä, jotka eivät palvele vaan kiusaavat meitä. Sen tuntee aina kaksin verroin voimakkaammin, kun hetkeksi pääsee tuosta kirotusta sivistyksestä luonnon helmaan -- etenkin kun luonto on niin alkuperäinen ja koskematon kuin täällä Siltalassa."

"Niinpä kyllä -- olen tuon puheen kuullut ennenkin, mutta uskon, että useimmissa tapauksissa kaupunkilaiset kieltäytyisivät kuitenkin viettämästä pitempää aikaa, etenkin talvea, näin luonnon helmassa, kaukana tasaisista jalkakäytävistä, valaistuista kaduista, vereksistä uutisista, teattereista, konserteista ja klubeista. He antavat lopulta kuitenkin suuremman arvon älylliselle kuin luonnonelämälle, vaikkakin se elettäisiin ruumiillisten voimain kustannuksella."

"Mutta se on väärin -- väärin. Sentähden filosofia käy päin honkia, sentähden meillä on ollut Hartmannit ja Nietzschet, heikontunut ruumis ei voi kantaa ylensuuria aivoja, sisäinen järki käy järjettömyydeksi -- mens sana in corpore sano! Mutta antakaa anteeksi -- unohdan aivan että pehtorilla on ollut hyödyllisempääkin työtä maailmassa kuin latinan ja filosofian luku. Oi, te ette tiedä, te maalaisihmiset, miten onnellisia te olette, kun teillä on vapaa taivas ja hyvä Jumalanne!"

En tahtonut jatkaa tätä keskustelua, missä ehdottomasti olisin antanut ilmi itseni, vaan sanoin:

"Olipa miten tahansa, niin en luule kamreerin koskaan saavan tuosta mieleistään ongenvapaa. Jos kamreerilla ei olisi pientä kävelyretkeä vastaan mitään, niin voisin näyttää viidakon, mistä saisi todella hyviä vapoja."

"Kävelyä vastaan -- ei päinvastoin! Lähtekäämme! En ajattele muuta kuin kuleksia ympäri täällä. Täällä se maksaakin vaivan, eikö totta -- onko pehtori milloinkaan nähnyt ihanampaa tilaa kuin tämän Siltalan?"

"Jos kamreeri tarkottaa luonnon ihanuutta, niin täytyyhän myöntää, että tuskin voi löytää tämän jylhempää. Mutta itse tila on huonoimpia mitä olen nähnyt."

Hän töllisteli ihmetyksestä.

"Siltala?!"

"Juuri niin -- tuntuuhan ihan siltä kuin tila olisi viljelemättömänä, tai ettei viljelykseen pantaisi mitään huolta, vaan leikittäisiin maanviljelystä."

"Vai niin, pehtori tahtoisi saada täällä toimeen 'voimaperäisen' maanviljelyksen -- menkää nyt jo, jättäkää meidät rauhaan! Voimaperäinen maanviljelys riistää myös heti kaiken rauhan ja onnen ihmisiltä. Yhtä hyvin voitte sitten heti muuttaa kaupunkiin. Esi-isämme olivat onnellisia ihmisiä -- miksi? Siksi, että he elivät elämän, mutteivät huolineet ärsyttää sitä. Tähänasti on elämää ärsytetty ainoastaan kaupungeissa. Mutta kansan suuret joukot eivät ole tienneet mitään liiasta kiihotuksesta, hermostumisesta, noista tuon ahdistavan kilpailun pääsemättömistä seuraajista. Nyt se valitettavasti alkaa maaseudullakin. Sensijaan että eläisi tyytyväisenä kiittäen Jumalaa siitä minkä maa tuottaa, kiusaa maanviljelijä itseään yötä päivää kautta vuoden laskemalla, arvioimalla, tuumiskelemalla -- ja käy pian yhtä hermostuneeksi kuin me kaupunkilaisetkin. Mistä sitten saadaan tarvittavat voimat, terveys ja onni? Ei, enhän minä vastusta hyödyllisiä parannuksia, sellaisia kuin esim. pehtorin uutta kirjanpitoa -- oh, senjohdosta saan lausua kiitokseni pehtorille..."

"Vai niin, herra kamreerilla on ollut tilaisuus nähdä se?"

"On, Lilli-serkku -- kutsun häntä serkuksi, vaikka hän oikeastaan on vaimoni serkku -- kysyi minulta neuvoja. Niin, todella minun täytyy lausua pehtorille kiitokseni tuon mestarityön johdosta. En olisi milloinkaan uskonut, että maanviljelijä saisi sellaista aikaan kirjanpidon alalla -- vai ovatko tuollaiset kirjat jo tavallisia joka tilalla?"

Ei se siis ollut kapteeninrouva itse, joka oli huomannut kirjanpitoni edut!

"Mutta jos kamreeri nyt myöntää, että hyödyllisiä parannuksia on saatava aikaan -- miksi sitten vastustaa runsaampaa satoa vähemmällä työllä?"

"Milloinka sellaista olisin vastustanut?"

"Silloinkun kamreeri tuomitsi voimaperäisen maanviljelyksen."

"Te tahdotte väittää, että se vaatisi vähemmän työtä?"

"Tietenkin, vähemmän työvoimaa, mutta enemmän järkeä. Kapteeninrouva esimerkiksi korjaa -- senmukaan mitä tuosta muistikirjasta olen käsittänyt, jota täällä on pidetty, noin viisikymmentätuhatta leiviskää heiniä kuudensadan miehen ja yhdeksänsadan naisen päivätyöllä. Jotavastoin minä voisin täällä korjata kaksinverroin kolmensadan miehen ja neljänsadan naisen päivätyöllä. Ja jotakuinkin samoin on asianlaita kaikessa täällä Siltalassa."

"Loruja -- loruja! Silloinhan serkkuni tuhlaisi mielestänne vuosittain ihan ehdontahdoin suuria summia?"

"Äärettömiä summia. Sitähän on vaikea laskea ihan tarkalleen. Mutta vakuutan, ettei tila tuota edes puoliakaan siitä, mitä se järjellisesti hoidettuna saattaisi tuottaa. Tuottakoonpa se nykyään -- sanokaamme vaikka kolmekymmentätuhatta markkaa, niin menee täällä mielestäni vähintäinkin neljäkymmentätuhatta markkaa vuosittain hukkaan."

Hän tuijotti minuun.

"Kuulkaahan nyt pehtori, nuo ovat Münchausimaisia juttuja. Väitättekö todellakin, että Siltala tuottaisi vuodessa seitsemänkymmentätuhatta?"

"En, sitä en tarkottanut -- vaikkei edes sekään olisi niin aivan mahdotonta. Tarkotin vaan että niistä kolmestakymmenestätuhannesta, joksi tuloja nykyään arvelin, tarpeettomasti tuhlataan noin puolet väen ja elukoitten ylläpitoon ja että tulot saattaisivat lisääntyä ainakin viiteenkolmattatuhanteen vuodessa, huolimatta väen vähennyksestä."

Kamreeri näytti miettiväiseltä.

"Ette ole Lilli-serkulle sanonut tätä?"

"En, kapteeninrouva -- on vaikeata saada nainen, joka ei oikeastaan itse ole perehtynyt maanviljelykseen, käsittämään sellaista. Ja siksi toiseksi..."

No niin -- ja niin poispäin.

Vanhaan tätiin tutustuin aikaisin yhtenä sunnuntaiaamuna, jolloin lähdin järvellä onkimaan -- se on sekä hupainen että kannattava askare täällä, sillä sieltä ei palaa koskaan tyhjänä. Varmana saaliina on aina kauniit lihavat ahvenet, siiat ja säynäät sekä uistimella mahdottomat hauet -- järvi on hyvin kalarikas.

Soudin selälle tuossa kuudenaikaan aamulla yhtä järven pitkää, kaitaa lahtea. Eteensä ei tietysti näe soutaissaan. Mutta äkkiä kuulin aivan läheltäni:

"Huomenta, huomenta!"

Katsahdin taakseni ja huomasin, että olin ollut soutamaisillani tädin, ruustinna Hanellin yli, joka onki yhdessä venheessä kaislikonlaidassa. Eukko aivan yksin! Otin lakin päästäni ja, anteeksi pyydellen, vastasin tervehdykseen.

"Pehtorikin aikoo kalaan?"

"Niin aion, sunnuntaiaamu on kuin säätty onkimista varten. Onko ruustinnan onnistunut saada mitään?"

"Eipä juuri. Mutta enhän minä, vanhus-raukka, jaksakkaan soutaa tuonne paremmille onkipaikoille. Sieltä pehtori arvatenkin saa ihan toisemmoisen saaliin."

"Saan ehkä tarjota apuani? Jos ruustinna haluaa onkia kauempana selällä, niin voisimmehan sitoa ruustinnan venheen minun venheeni perään..."

"Ja pehtori saisi soutaa kahta venettä -- ei, ei, se olisi ihan liikaa. Mutta jos pehtorilla ei ole mitään vastaan kuleksia vanhan akan kanssa hetkeä, niin voisimmehan onkia samassa venheessä."

Astuin eukon venheeseen, ja soudimme sitten matkoihimme...

Minun ei tarvinnut puhua sanaakaan. Eukko soitti suutaan minun soutaessani. Ei edes uistimeen tarttunut kala keskeyttänyt sanatulvaa, vaan muutti sen suuntaa. "Ei kiitos", ei hän tarvinnut apua -- Hanell-vainaan kanssa soutaessa hän aina oli hoitanut uistinta, niin tottunut hän oli nostamaan kaloja. Ja aivan oikein sai eukko kunnollisesti neljän kilon hauen venheeseen. Ja kun onkimisemmekin onnistui hyvin, niin palasimme kymmenen aikaan takaisin hyvinä ystävinä, ja eukko kiittelemistään kiitti mainiosta soudusta ja mainiosta kalansaaliista.

Nyt olen siis jo kaikista kertonut. Huomaat ettei ole tiukkuutta muualla kuin yhdellä taholla -- kaikki muut ovat tavallisia, yksinkertaisia, teeskentelemättömiä luonteita.

Mutta itse Siltalasta en ole vielä lainkaan sinulle kertonut; en tarkota taloudelliselta, vaan taiteelliselta kannalta. Ja kun kaikki muut niin suuresti ylistelevät sen ihmeellistä kauneutta, niin kannattanee sitä hiukan kuvailla.

Niin, tämä Siltala on oikukas, omituinen ja sentähden viehkeä luonnonmuodostuma, se täytyy myöntää. Mutta miten kuvailla sanoin sitä, josta näkemällä vain voi saada käsityksen? Turhalta tuntuisi, jos tässä alkaisin ladella ääriviivoja ja värejä, jotka yksin kankaalla tekisivät tarkotetun vaikutuksen.

Koetan myös kuvailla sinulle sitä alma materin kaistaletta, missä nyt vietän aikaani.

Maatilan nimi, Siltala, johtuu siitä, että täällä on kymmenen siltaa -- ja valitettavasti kyllä ovat ne kaikki välttämättömiä. Sillä osa tilaa on rakennettu niemille, joista muutamat ovat sangen suuria ja joita erottaa toisistaan viisi syvää lahdelmaa, mitkä kaikki pistävät aina taloon saakka. Ja koska joka kerta kun väen ja hevosten kanssa tahtoisi toisella niemellä olevalta niityltä toiselle, olisi hyvin vaivaloista kulkea tuota pitkää matkaa niemen kärestä talolle ja sieltä taasen toisen niemen kärkeen ja luonto on niin järkevästi muodostanut, että niemet lahdelmain suissa lähenevät hyvin toisiaan tai on suissa joku saari, on nämä säteet yhdistetyt kehämäisellä tiellä siltain yli. Mutta sitäpaitsi on keskellä lahdelmia saariryhmä ja muutamiin niistä vie myös silta.

Nämä niemet ja saaret ovat yleensä sangen korkeita, rannat usein äkkijyrkkiä ja särkyneitä, joita hymyilevän vihreät puut kattavat, muodostaen paikka paikoin riippuvan lehtikaton toiselta rannalta toiselle. Vedet taasen ovat miltei kaikkialla syviä, niin että aina pelkään jonkun onnettomuuden sattuvan, sillä he sallivat pikku Elsankin kuleksia ihmeen vapaasti ympäri ja jyrkänteet ovat, kuten sanoin, monin paikoin ihan hirvittäviä -- minua kun usein pyörryttää, en uskalla edes lähestyäkkään niitä.

Kuitenkin -- jatkan kuvaustani!

Keskimäisin niemistä -- särkynein, mutta kuitenkin lyhyin ja kapein, jota kohti on päärakennuksen pohjoispääty -- on nähtävästi muinoin ollut laitumena, siitä johtuu myös se, että ulkohuoneustot omettoineen ja tallineen ovat herraskartanon ja järven välillä. Nyt tuo niemi on jo pitkät ajat ollut puistona -- ja komea puisto se todellakin on. Vanhoja, mahtavia koivuja, totisia synkeitä kuusia, ja niiden juurilla vanamoita ja oravanmarjoja, sammaleisia, suuria kallionlohkareita ja niiden lomissa hymyäviä, vihreitä ruohokenttiä -- kieloja, lehdokkeja, talvikkeja, kämmenkukkia, kaikkia sikinsokin.

Talo on ison joukon korkeammalla. Selvästi on kukkula, jolle talo on rakennettu, ollut geologisella ajalla saarena, vaikka vesi on nyt siksi laskenut, että se on yhtynyt etelässä mantereeseen ja pohjoisessa toisiin saariin -- siten ympäröi tuota kukkulaa nykyään syvä laakso joka taholta. Kun lähenee puistosta tuon laakson yli taloa ja alkaa nousta, täytyy kulkea ulkohuoneustojen, riihten, latojen, ometan, tallin, karsinain, tupain, asuntojen, aittojen, vajain ohi -- joista suuri osa on hyvin rappeutuneessa tilassa. Ja kun täten on ennättänyt korkeimmille -- maitokammari ja rouva Strömmerin asunto oikealla ja vasemmalla voudin, nykyään pehtorin asunto, jota paraikaan korjataan, silloin myös seisoo ihan herraskartanon pohjoisten rappujen edessä.

Päärakennus lienee Kustaa III:nnen ajoilta -- matala kivijalka, sillä matalat seinät ja niiden yllä korkea, musta kulmakatto, jonka katkaisee keskeltä otsikko, ja sen ikkunarivi, missä kolme aina on rinnan, jatkuu, lisänä mustassa katossa olevat taiteikkinat, talon kumpaankin päätyyn asti, niin että talo tavallaan on kaksinkertainen, vaikkakin ylin kerros, keskustaa lukuunottamatta, on muodostunut taitteista.

Myöhempää tekoa on arvatenkin lasiseinäinen kuisti, jonka yllä kahdeksan paksua, pyöreätä, valkeaksimaalattua puupilaria kannattaa parveketta niiden kolmen taiteikkunan alapuolella, joista keskimäinen myös on ovena. Rakennuksen eteläpääty, samoinkuin pohjoinenkin, on vanhanaikaista kukkatarhaa kohti -- korkeita penkereitä ja kaitoja käytäviä pensaiden lomissa ja alla. Ainoastaan kuistin edessä on suurempi ympyränmuotoinen ruohokenttä ja sen keskustassa auringonkello. Heti tuon kentän takaa alkaa suuri ajotie, joka puutarhaportista jatkuu alas peltojen yli vievää koivukujaa, ja kohoo sitten jälleen etelässä metsänrantaa kohti. Näin kotioloissa ei ajeta kuitenkaan puutarhakuistin eteen, vaan käännytään heti portilta jommallekummalle sivulle ja kierretään puutarha ja päärakennus ja ajetaan pihanpuoliselle kuistille.

Sellainen nyt on Siltala! Minun huoneeni rupeavat kohdakkoin näyttämään asuttavilta, ja se on suuri onni, sillä tuskin jaksaisin kauempaa Miinan ja Liinan kanssa -- täällä kotona heistä on ihan pääsemättömissä. Vallankin kun iltasin tartun huiluuni, saan heidät heti sävelten kuulijoiksi ja anojiksi, ja heidän soitannollinen aistinsa ei ole erittäin suuri. Toivon että asia parantuu, kun pääsen muuttamaan -- sinne he tuskin tulevat perässäni -- eivät ainakaan joka ilta.

Sain juuri kutsun hänen luokseen -- tarkotan kapteeninrouvaa. Saapas nähdä mitä nyt mahtanee olla! Joka tapauksessa täytyy minun lopettaa tähän. Jää hyvästi ensikertaan.

_Polle_.

KAHDEKSAS KIRJE.

Siltala, 18 p:nä kesäk.

_Rakas veli!_

Pari päivää sitten, kun pelästyneenä juoksin tikapuille ja nostin pikku Elsan alas yhdeltä piiltä, joka oli puolitiessä katolle, ja nuhtelin häntä siitä, että hän nousi sinne pudotakseen ja taittaakseen niskansa, vastasi hän kuten tavallisesti, äänensä ja kasvonsa kovin vakavan säntillisinä: "eihän tää o' yhtään korkealla, vaikka se sinusta saattaa tuntua siltä, sinä kun olet sellainen huimapäinen yrittelijä -- mutta minun päätäni ei huimaa koskaan".

"Mistä tiedät että olen sellainen huimapäinen yrittelijä?"

"Lilli-täti sanoi niin."

Ymmärrät varmaankin lapsen sanat? Ei sitä että minulla on pyörrytyskohtauksia -- ole vakuutettu, sillä siitä ei Lilli-tädillä ole aavistustakaan -- ei, ne merkitsevät ihan yksinkertaisesti, että hän pitää minua kujeilijana, hullunkurisena turhantuumittelijana, hävyttömänä ja mielettömänä onnenonkijana. Siinä on palkkani siitä, että olen yrittänyt kaataa uutta viiniä vanhoin leileihin.

Viime kirjeenihän lopetin siksi, että minua kutsuttiin hänen luokseen. Kun astuin sisään, olivat hän ja kamreeri minua vastassa, ja viimeksimainittu ojensi minulle niin ystävällisesti kätensä, että kapteeninrouvakin katsoi olevansa pakotettu osottamaan jonkunlaista arvokkaasti harkittua ystävällisyyttä.

"Onko pehtorilla juuri nyt jotain tärkeätä tekeillä?" hän kysyi, "vai voisiko pehtori viivähtää hetkisen täällä sisällä?"

"Olen kokonaan käytettävissänne, rouva."

"Tehkää sitten hyvin ja istukaa. Tahtoisin hiukan puhutella pehtoria."

"Mutta jos nyt syntyy suuri neuvottelu", kamreeri sanoi, "niin sallit meidän varmaankin sytyttää rauhanpiippu? Tupakoitsijat ajattelevat paremmin sikari suussa." Ja niin sanoen hän ojensi minulle sikarikotelonsa.

"Ei mitenkään, herra kamreeri..."

"Minua ei vaivaa sikarinsavu -- olen tottunut siihen", kiirehti kapteeninrouva sanomaan, kun hän huomasi säikähtyneen katseeni.

Pelkäsin näyttäväni liian hienolta, jos yhä olisin evännyt, ja sytytin sentähden sikarini.

"Serkkuni Svennberg kertoi minulle pari päivää sitten keskustelusta, joka oli hänen ja pehtorin välillä maatilasta ja missä pehtori oli lausunut sen omituisen väitteen -- että Siltalan taloudenhoito olisi kovin heikolla kannalla."

"Jokainen agronomi voi vahvistaa sen."

"Mutta minä en voi käsittää sitä. Me elämme mielestäni täällä niin yksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti kuin mahdollista -- eräs henkilö on muun muassa tahtonut salaa viitata, että täällä vaaditaan aivan liiallista yksinkertaisuutta."

"En ainakaan minä -- minun olisi pitänyt hankkia useita palvelijoita voidakseni kestitä niitä asujajoukkoja, joita huoneissani on pidetty."

Kamreeri purskahti nauruun.

"Ja minä luulen, ettei teillekään, rouva, jää paljoa Siltalasta, kun kaikki täällä olette ruokkinut ja ravinnut."

"Mutta vähemmällä väellä ei tilaa voisi hoitaa. Ajatelkaa ettemme täällä salolla koskaan voi odottaa satunnaista apua, jota lähellä kaupunkia asuvat milloin tahansa saavat. Ja näinkin on vaikeata elonaikana..."

"Juuri siksi, että eletään liian -- yksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti."

"Pehtori tarkottaa, että ihmisvoima olisi vaihdettava koneisiin?"

"Niin -- tietenkin."

"Mutta minä vihaan koneita, ne karkottavat kaiken runollisuuden elämästä."

"Vahinko kävisi varmaankin kohtuulliseksi -- runollisuus, jota päivätyöläisemme ylläpitäisivät, ei olisi missään tapauksessa suur'arvoinen."

Hän katseli hetkisen pitkään minua, ja kamreeri virkkoi: "ei hullummin sanottu".

"Mutta joka tapauksessa myöntänee kai kapteeninrouva, että maanviljelys auratta on mahdotonta -- ja minä en ole löytänyt ainoatakaan kunnollista auraa Siltalasta."

"Pehtori tarkottaa noita rumia teräsauroja, jotka eniten muistuttavat höyrylaivanpropelleja?"

"Niin, niitä teräsauroja, joilla voi kääntää maan hyväksi ja valmistaa sen kylvöä varten."

"Sen voi myös tehdä meidänkin auroillamme -- ainakin esi-isämme tekivät sen."

"Te ette voi, rouva, kyntää maata noilla vanhoilla auroilla."

"Ihmeellinen väite -- pehtorihan näkee itse, että täällä kynnetään joka päivä."

"Sentähden voin puhuakkin niin varmasti. Täällä, suoraan sanoen, tehdään tarpeetonta työtä. Ruokamulta, joka on löyhää, ohutta ja tyhjiin imettyä, vaotaan vuosi vuodelta, lannotetaan ja kylvetään -- mutta lopulta se on imetty tyhjiin sittenkin. Mutta pohjaan sen alla ei ole kuitenkaan koskettu siitä kuin maailma luotiin, ja se on niin kovana ja sullottuna, ettei mikään kosteus, ilma tai juuret voi tunkeutua siihen. Eikä ruokamultaa ole koskaan käännetty, se ei ole milloinkaan saanut voimanlisäystä emämaasta ollen yhdistettynä pohjaan. Sitä eivät kapteeninrouvan aurat voi tehdä. Ja samoinkuin aurain, on myös jyrästen, äesten ja kaikkien laita. Tämä ei kelpaa. Kapteeninrouva sanoi, että kivet ovat saaneet olla pelloilla siksi että pellot kuivettuvat. Mutta kivistä ei mitään satoa saada, eivätkä ne kosteuttakaan anna. Vika on syvemmällä -- vika on työaseissa ja menettelytavassa."

Seurasi hetken äänettömyys.

"Mutta nuo työaseet tulisivat kalliiksi", virkkoi kamreeri. "Sadon mahdollinen lisäys menisi rahojen korkoihin."

"Työaseet eivät vie -- ne antavat rahaa."

"Mahdollisesti ehkä tiloilla, joista asemansa puolesta voi edullisesti myödä joukon maantuotteita", sanoi kapteeninrouva. "Siltalasta emme voi muuta myödä kuin voita ja halkoja."

"Ja tulot voista ja haloista tekee ainoastaan noin kahdeksan, yhdeksäntuhatta markkaa vuodessa, s.o. osapuilleen se mikä menee ulostekoihin, palkkoihin ja vaatteisiin."

"Niin, mutta eihän pehtori koskaan toivone, että millään työaseilla voitaisiin kohottaa satoa niin suureksi, että voisimme lähettää viljaa maasta", väitti kapteeninrouva terävästi.

"Sitä en ole ajatellut."

"Ja rahat uusien työkalujen ostoon olisi lainattavat -- ja silloin saisimme korkoja maksettavaksemme."

"Ei, älkää koskaan lainatko rahaa", minä huudahtin.

"Silloin täytyy myös työkalujen ja koneitten jäädä ostamatta."

"Miksi niin? Jokaisella talonpojallahan on varaa ostaa työkaluja."

"Mutta minulla ei ole", hän vastasi.

Minä nauroin -- tahallani hiukan äänekkäästi.

"Kapteeninrouvan tulee vaan käskeä -- ja kaikki on hankittu lyhyessä ajassa."

"Ilman lainaa?"

"Tietysti ilman lainaa: Älkää koskaan lainatko ilman pakkoa."

"Olisi hauskaa tietää, miten pehtori silloin aikoo menetellä?"

"Minä aion -- koska maitoa ei voi edukkaasti myödä ja kermanvientikin tuskin tulisi kannattamaan -- pitää maitokammarilleni riittävänä -- sanokaamme vaikka kolmekymmentä hyvää lehmää."

"Ja äskenhän oli mielestänne -- tuo miltei ainoa -- tulolähteemme, voinhinta, liian pieni."

"Tietenkin -- juuri senvuoksi."

"Mutta kolmeakymmentä lehmää pitäen se ihan häviäisi. Ja sitäpaitsi -- jos suurella karjalla en kykenisi hankkimaan koneita, miten pystyisin siihen pienellä? Muutamia karjakkoja vähemmän -- ei se paljon menojani vähentäisi."

"Koska kapteeninrouva kaikkein vähimmässä määrässä saisi sataviisikymmentä markkaa jokaisesta lehmästä, jonka möisitte -- niin kahdestasadastaviidestäkymmenestä lehmästä saisitte kolmekymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa. Niillä kapteeninrouva saisi kaikki työaseet ja koneet, ja vieläpä jäisi tarpeen varalle sievä säästökin -- eikä sitäpaitsi suuren karjakkojoukon palkka ja elatus ole niinkään vähäpätöinen asia ja aika summan tekevät ne heinätkin, jotka menevät noiden kahdensadanviidenkymmenen lehmän hoitoon -- sillä heiniä saattaa lähettää pitkät matkat ja myödä milloin tahansa -- milloin myöjä vaan pitää paraimpana ja mukavimpana."

"Hyvä -- otaksukaammepa että silloin saisin heinistä jotenkin saman hinnan, minkä nyt saan voista. Mutta maatila tarvitsee peltonsa joka tapauksessa -- millä pehtori lannottaisi ne, jos karja miltei kokonaan poistettaisiin -- puhumattakaan siitä, miten kolkoksi ja tyhjäksi elämä täällä kävisi, kun ei enää kuuluisi karjankelloja."