Part 10

Puheeseeni hän vastasi vain hyvin kylmästi lausuen: "Pehtori Paul -- neiti Appelqvist". Ja kun säännöllinen kumarrus oli tehty ja muutama lauseparsi vaihdettu ja kirja jälleen kohosi keskeytetyn luvun jatkamiseksi, ei minulla ollut muuta edessäni kuin lähteä matkoihini.

Epäsuosio -- täydellinen epäsuosio.

Jotain olen kuitenkin hyötynyt tuosta epäsuosiosta -- olen saanut tilaisuuden metsästää. Koska sunnuntaisin olimme järvellä eikä arkipäivin voinut ajatellakkaan metsällä käyntiä tuon kirotun kynnön takia -- toisen työn, joka viljankorjuun jälkeen olisi vapauttanut minut joksikin huomenhetkeksi silloin tällöin -- niin ei tullut tartuttua pyssyyn ennenkuin ensikerran tänään. Oli vielä melkeen pimeä, kun läksin aamusella -- en toivonut erittäin suurta saalista, sillä minulla ei ole täällä yhtään koiraa -- menin vaan saadakseni taas kerran kunnollisesti kävellä. Kuleksinkin sinne tänne aina puolenpäivän tienoihin ja sainkin ammutuksi komean metson ja pari teirtä. Vein saaliini kapteeninrouvan keittiöön -- saapas nähdä eikö se aiheuta kutsua jollekin aterialle jälleen! Voi, taaskin livahti samaan aineeseen! Tuollainen saattaa kummitella ihan toisin täällä yksinäisyydessä, missä on ainoastaan yksi henkilö seurana, itseään lukuunottamatta -- asutuimmissa seuduissa siihen tuskin kiinnittäisi huomiotaan. Mutta vaikken lainkaan ole siitä murtunut, täydellisen syyttömyyteni kun tunnen, en saa kuitenkaan kiintymään ajatuksiani mihinkään muuhun, olinpa sitten pellolla, kävin metsässä tai luin lampun valossa.

Ja koskei kirjeeni sentähden taida tulla suuremmanarvoiseksi, jatkanpa sitä miten pitkältä tahansa, niin lienee parasta lopettaa tällä kertaa -- kun kerran yksi ajatus on kokonaan päässyt valtaan, niin epäonnistuvat kaikki yritykset muun suhteen.

Siis -- vale! Toiste enemmän!

Tuus

_Polle_.

SEITSEMÄSTOISTA KIRJE.

Siltala, 9 p:nä lokak.

_Rakas veli!_

Hupainen juttu!

Päivää myöhemmin kuin lähetin kirjeen sinulle, toi palaava kantaja minulle kapteeninrouvalta kirjeen -- joka oli tullut tietysti Enköpingin kautta. Käsitä oikein -- kirje oli minulle itselleni, eikä pehtori Paulille.

Hän kirjottaa, että koska hänellä nyt on palveluksessaan entinen pehtorini, joka näyttää muutamissa kohdin omituiselta ja koska häneltä itseltään on vaikeata saada selvää hänen entisestä elämästään sekä koska hän suorastaan kieltäytyy mainitsemasta, minkävuoksi hän niin pitkän palvelusajan jälkeen on menettänyt paikkansa, niin olisi hän erittäin kiitollinen, jos ilmottaisin hänelle tuon seikan, jota hän sitä suuremmalla syyllä pyytää, koska pehtorinsa on tässä asiassa neuvonut häntä kääntymään puoleeni.

Kirje oli päivätty jo syyskuun 15:nä päivänä -- siis silloin kuin olimme hyviä ystäviä.

Istuuduin heti kirjottamaan vastausta -- päiväsin sen tietysti Enköpingistä ja muutin käsialaani.

Mitä pidät siitä? Kirjotin että tultuani huomaamaan oikean onnen olevan itsetiedottomuudessa ja päätettyäni senvuoksi vaan tylsistyttää itseäni, kunnes siten kiirehditty vapautushetki tietoisuuden maailmasta koittaisi, oli kysymyksessä oleva henkilö, pehtori Paul, ryhtynyt estämään tuon päätökseni toimeenpanoa ja tehnyt sen tavalla, joka teki hänen Thorsby'ssä olonsa mahdottomaksi, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun en vielä voinut tietää koittiko se hetki milloinkaan, jolloin olisin voinut suoda hänelle anteeksi hänen tarpeettoman sekaantumisensa asiaan. Mutta muuten hän oli kunnollisista vanhemmista, eikä koskaan osottanut mitään halpamaisuutta tai petollisuutta j.n.e., j.n.e.

Eikö se ollut ihan mainio keksintö?

No niin, otaksuin nyt tietenkin, että hänen äkillinen muutoksensa oli johtunut noista epäilyksistä. Aika odottaessa tuntui sentähden sietämättömän pitkältä -- sillä täkäläisten huonojen kulkuneuvojen takia kului varmaan pari viikkoa, ennenkuin hän saattoi saada vastaukseni.

Mutta vastauksenkin saatuaan hän ei muuttunut, vaan kului päiväkausia meidän sanaakaan vaihtamatta.

Tuli sitten taas lauantai, ja minä, kuten tavallisesti, seisoen hänen takanaan annoin tarpeellisia selityksiä hänen tarkastellessa viikon tuloja ja menoja. Päästyään loppuun, sulki hän jälleen kirjan ja ojensi sen minulle sanoen: niin, kaikkihan on selvästi ja oikein!

Tarkotus oli myöskin selvä -- sain lähteä. Olin päättänyt ottaa asiasta selvän ja jäin sentähden seisomaan ikäänkuin odottaen, että hän käskisi istumaan kuten ennenkin.

"Onko vielä mitään muuta?" hän kysyi.

"On -- Siltalan pääministerinä olen selvästi joutunut korkean hallituksen epäsuosioon. Antaen täyden arvon hänen hienotunteisuudelleen, saan täten itse pyytää eroa."

"Pehtori erehtyy kokonaan. Ette ole lainkaan joutunut epäsuosioon -- senhän teidän pitäisi paraiten huomata siitä, että yhä edelleenkin kaikki toimenpiteenne hyväksytään."

"Sitten otaksun, että rouva antaa jo pian selityksen, joka on käynyt välttämättömäksi."

"Äskeinen selitykseni riittänee jo. Te tiedätte, että luotan teihin yhä edelleenkin täydellisesti -- en voi ymmärtää mitä minulla olisi enempää puhuttavaa ja selitettävää, yhtävähän kuin pehtorilla on oikeutta pitempiin kysymyksiin."

"Sanotaan että puhuen voimme peittää ajatuksemme. Siksi en tyydy paljaaseen puheenparteen luottamuksesta, vaan vaadin itse luottamusta."

"Vaaditte!" huudahti hän kiivaasti.

"Vaadin niin -- tai lähden matkoihini -- aivan miten kapteeninrouva vain tahtoo."

"No entäs ne Siltalan uudistuspuuhat, jotka pehtori lupasi panna toimeen? Olen pannut kaikki sen lupauksen takia alttiiksi."

"Annoin sen lupauksen edellyttäen luottamusta teidän puoleltanne --"

"Ja minä luotan pehtoriin."

"Niin -- puheissa kyllä, mutta töissä..."

"Vai niin -- sanon sen suoraan -- puuttuvasta luottamuksesta ei pehtorin valitus johdukkaan, vaan on käynyt kuten pelkäsin käyvänkin, senvuoksi että olen jonkun kerran antanut houkutella itseäni kohtelemaan teitä ystävänä ja toverina, olemaan -- liian ystävällisen ja tuttavallisen teitä kohtaan, luulette nyt olevanne oikeutetun siihen -- se on hävytöntä! Tiesin näin kyllä käyvän -- jos teille antaa sormensa, niin tahdotte koko kättä..."

"En ole aikonut pyytää kättänne, rouva. Mutta kun jokapäiväisen, ystävällisen seurustelun jälkeen aletaan kohdella hyvin kylmästi -- niin täytyy siihen olla syynsä, jotka kaipaavat selitystä, jos kauemmin tulen asumaan samassa paikassa kuin kapteeninrouva."

"Siitä pehtori joka tapauksessa pääsee, sillä matkustan maanantaina Helsinkiin. Mutta koska vaaditte selitystä, niin miksipä tuota salaisinkaan teiltä -- vaikka asia koskee yksinomaan minua. Kas tässä", hän virkkoi ottaen kirjeen pöytälaatikosta, "siinä on seuraus tuosta, kuten pehtori sanoo, jokapäiväisestä ystävällisestä seurustelustani."

Otin hyvin ihmeissäni kirjeen ja luin. Se sisälsi seuraavaa:

Arvoisa kapteeninrouva!

Tartun nyt kynään lähestyäkseni muutamalla rivillä arvoisaa kapteeninrouvaa hyvin hyvän ja suruisan ystävättären tukija, sillä yks velvollisuuksiaan uskollisesti täyttävä palvelia täyttää kyllä velvollisuutensa vaikka syrän itkisi verta, kun hän saa herransa käskyn, niin että jos arvoisa kapteeninrouva juoksuttaa pehtoria perässään sekä sunnuntaina että arkiommena ja yöllä ja päivällä niin täytyy hänen juosta mutta koskas hän sitten ehtii vaalija hempiätä liekkiään yhtä nuorta tyttöä kohtaan, sillä miehet ottavat myös rikkaita leskiä mutta arvoisa kapteeninrouva pyydystelee vain huvikseen ja estää vain pehtoria pitämästä lupauksiaan toiselle jolla olisi maaperää. Tämän tahroin vain sanoa kun uskoin arvoisan kapteeninrouvan ei tekevän sen pahasta syrämmestä.

Tuntematon ystävä.

"He ovat nähtävästi tunteneet kapteeninrouvan hyvin, koska ovat edeltäkäsin tienneet, ettei muuta tarvitse kun vedota jaloon sydämeenne ja ylevään mieleenne, jotka eivät tahdo loukata syyttömiä ihmisiä. Voin kuitenkin vakuuttaa etten milloinkaan ole tuntenut ponnistelevani liiaksi toimessa -- siinä he erehtyvät. Selitys tyydyttää kuitenkin täydellisesti minua -- nyt kun tiedän että jalomielisyys aiheutti tuon äkillisen epäsuosion, ei minulla ole enää mitään syytä valittaa. Mutta -- minua ei ole koskaan hemmoteltu hellyydenosotuksilla -- ehkä kapteeninrouva voisi luovuttaa tuon pienen todistuksen siitä, että minullekin yksi sydän sykkii? Meitä miehiä ihastuttaa suuresti tuollaiset pikku voitot."

"Ottakaa se kernaasti."

"Kiitos. Ehkä vielä saisin tietää, miten tuo kirje joutui kapteeninrouvan käsiin?"

"Se oli postilaukussa."

"Jonka Janne toi -- Miinan niskotteleva armastelija -- kiitos."

Seisoin hetken ja katselin hymyillen häntä.

"Olen varmaan myös tänä lauantai-iltana toimistani vapaa?" kysyin sitten.

"Tietysti."

"Mutta kun kapteeninrouva matkustaa nyt maanantaina, niin ei flyygeliä soiteta koko talveen. Jos huonetta mahdollisesti lämmitetään vielä epäsäännöllisesti, niin se vahingoittaa tavattomasti soittokonetta. Se joko on muutettava alas jälleen tai täytyy sillä soittaa joskus. Minä mielelläni -- palkankorotusta pyytämättä -- tarkastelisin silloin tällöin salin lämpöä ja soittaisin myös toisinaan, ellei rouvalla ole mitään sitä vastaan."

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään -- jos pehtori itse vaan tahtoo istua siellä yksin."

"Yksin -- tietysti", sanoin nauraen.

"Pehtori näyttää olevan erinomaisen hyvällä tuulella tänään", huomautti hän röyhkeydestäni loukkautuneena -- ja tällä kertaa syyllä.

"Asiain muutos aiheuttaa sen. Minua on niin kauan painostanut tuo kuviteltu epäsuosio, että mieli tuntuu keveältä, kun tuo taakka nyt on poissa. Mutta jos nyt kapteeninrouva matkustaa jo maanantaina, niin pitäisi minun varmaankin saada muutamia ohjeita..."

"Todellakin -- aivan niin -- mutta..."

"Ehkei kapteeninrouvalla olisi enää huomenna aikaa..."

"Joudun todellakin ymmälleni -- olen niin tottumaton maatilan hoitoon, etten nyt heti paikalla huomaa kaikkea, jota ehkä olisi mietittävä -- en tiedä mitä noiden ohjeiden tulisi koskea, että..."

"Ensinnäkin: kuinka usein minun tulee kirjottaa teille, rouva, miten määräätte?"

"Kirjottaa? Minulle?"

"Tietysti -- posti kun lähtee täältä vain kahdesti viikossa, en voi tehdä sitä useimmin. Mutta ehkä kapteeninrouva pitäisi kertaa viikossa riittävänä, kuten tähänkin asti."

"No niin -- eiköhän se riittäne."

Kyselin häneltä tavantakaa aina jotakin, toivoen että hän viimeinkin käskisi minua istumaan ja sytyttämään sikarin -- mutta hän vastasi vain lyhyesti ja laimeasti, jonkavuoksi minun lopulta täytyi lähteä matkoihini turhaan koetettuani karkottaa Liinan kirotun luulon muistoa.

Hän uskoo yhä vieläkin -- tai on uskovinaan -- että olen jossakin väleissä Liinan kanssa. On uskovinaan, sanon -- sillä mahdotonta on että tervejärkinen ihminen, joka tuntee minut niin hyvin kuin hänen täytyy minut tuntea kaikkien noiden keskustelujemme jälkeen, totisesti uskoisi minun voivan rakastua johonkin Liinaan! Mutta jos hän nyt on niin uskovinaan, etsisi hän aihetta nöyrryttääkseen minua -- päästäkseen jälleen minusta, seurastani, saadakseen minut jälleen paljaaksi "pehtoriksi" -- mutta miksi? Siinä se pulma on. Ja kuitenkaan en jumal'auta tiedä mitään rikkoneeni häntä vastaan.

Ja matkustaneet he ovat -- hän ja terävänoukkainen neiti Appelqvist -- ja elämä täällä on käynyt ihan uskomattoman tyhjäksi. Huvittelen leikkimällä Robinson'ia -- ollen tietysti häntä edistyneempi. Hän vain pyydysteli ansalla vuohia, jotavastoin minä ampuilen jäneksiä, metsoja, teiriä tai pyitä -- mitä vaan eteeni sattuu. Etenkin metsoja on tuossa suuressa, kauniissa aarniometsässä, missä keväällä olin niin pahassa pulassa, mutta missä nyt maan jäädyttyä käy kuin lattialla.

Järvi on myös jäässä, ja yhtenä päivänä kiidin huvikseni luistimilla, jotka hankin Heinolasta, pitkin salmia ja lahtia, kunnes äkkiä yhdessä, ihan pohjalla, missä vesi oli hyvin matalaa, näin tavattoman parven mahdottoman suuria ahvenia, jotka olivat vetäytyneet sinne arvatenkin ilmanpuutteen takia. Kiiruhdin kotia, otin onkineuvoni ja vedin avannosta suuren joukon niitä, joista jok'ikinen painoi yli kilon, joten minun ateriani ovat paljon loistavammat kuin Robinsonin simpukat ja hedelmät.

Veli hyvä, teen vielä yhden pyynnön. Olisitko hyvä ja kertoisit Lagströmille sellaisen julman jutun, että olen myynyt Fixin ja Fobin tai jotain muuta sen tapaista ja lähettäisit ne tänne, s.o. Aution asemalle, mistä ne parhaiten voin noutaa. Metsästys on nyt täällä ainoa mahdollinen ajankuluke ja suurta huvia tuottaakin metsästys täällä -- mutta huvi koiritta on vaan osittainen, niin että päivä päivältä olen ruvennut yhä enemmän kaipaamaan kunnollisia koiria. Kirjota minulle sitten, ole niin hyvä, milloin ne saapuvat, jotta tietäisin lähteä niitä vastaan. Ole vakuutettu, että olen kiitollinen vaivannäöstäsi.

Ja nyt ei taas muuta tällä erällä kuin sydämelliset terveiset. Jää hyvästi!

Tuus

_Polle_.

KAHDEKSASTOISTA KIRJE.

Siltala, 20 p:nä lokak.

_Rakas veli!_

Kiitos vaivoistasi, jota oli koirien takia; ne saapuivat onnellisesti määräpäivänä. Läksin itse niitä noutamaan, enkä luule, että mitään sen liikuttavampaa voi kokea tai nähdä kuin kohtaamisemme tuon eron jälkeen. Eläinraukathan olivat saaneet seistä kahleissa kokonaisen vuorokauden yksinäisessä rautatienvaunussa. Viisaina olentoina ne varmaan olivat ajatelleet hyvin surullisina elämän kovia vaiheita niinä kahtenakymmenenäneljänä pitkänä tuntina jolloin eivät voineet kysyä eivätkä saada vastausta, ja olivat pakotetut kärsimään tuossa hirvittävässä, vierivässä, jyskyvässä vankilassa, joka tosin silloin tällöin pysähtyi, mutta josta niille ei ollut mitään hyötyä. Olivat he molemmat toki olleet onnellisia, nähneet hyviä päiviä, ja nyt heitä viedään ties minne, mutta varmaan suoraapäätä perikatoon -- jyrinä ja jyske ja nälkähän ovat aina tuoneet kamalan lopun. Juna pysähtyy sitte taas kerran -- tuo nähtävästi lupaava merkki on aina pettänyt heitä, eivätkä he enää viitsi toivoakkaan. Silloin he tuntevat tuulahduksen -- tuoksun miehen avatessa ovea. Se tuoksu ei tule miehestä, ei junasta, ei koko pahasta maailmasta, missä he ovat tulleet kirotuiksi -- se tuoksu tulee entisiltä onnellisilta ajoilta, jotka jo kauan sitten ovat kuluneet. Heidän oma kadonnut herransa tuoksui vain sellaiselta -- kuinka heidän nokkansa hairahtaa tuntemaan sitä tuoksua tässä kurjuudessa. Silloin astuu sisään olento -- samassa molemmat ulahtavat ja kahleensa unohtaen ryntäävät eteenpäin niin että ovat kuristua.

"Fix! Fob!" huudan minä.

Ne riuhtovat kahleissaan kunnes ne saadaan irrotetuiksi, ja sitten ryntäävät päälleni kahleet laahaten maata, ne samalla kertaa itkevät ja nauravat, nuolevat ja repivät ja syleilevät minua huolimatta rukouksistani ja käskyistäni. Asemasillalla irrotan ne kahleista. Tuskin ovat tunteneet olevansa vapaita, kun jo ryntäävät eri taholle, Fix etäämpänä radalla seisovan vaihdemiehen luo, Fob taas hevoseni tykö kertomaan kenen koiria he ovat ja etteivät he nyt enää pelkää mitään koko maailmassa, kun ovat jälleen löytäneet herransa. Mutta tuskin on tuo ensimäinen velvollisuus täytetty, kun jo juoksevat takaisin ja syöksyvät vastaani ulvoen ja nauraen onnesta. Nälkä ja jano unohtuu, ja koko pitkän kotimatkan ne hyppivät ja tanssivat vuoroon minun, vuoroon hevoseni ympärillä, tehden väliin teeskenneltyjä syöksähdyksiä metsään, osottaakseen sillä sekä innokasta auliuttansa alkavaan palvelukseen että voidakseen siten yhä useammin uudistaa kohtaamisen riemua. Heistä tuntui varmaankin nähdessään nuo tavattomat metsät, joiden läpi kuljimme, ikäänkuin olisivat jonkunlaisen kiirastulen kautta tulleet siirretyiksi autuaille metsästysmaille -- ja olen vakuutettu, että jos ne olisivat tottuneet ottamaan osaa rukoushetkiin ja jos niillä olisi ollut puhetaito, olisivat ne kyynelsilmin tahtoneet lausua Saarijärven Paavon lailla: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!

Niin -- autuaille metsästysmaille ne todellakin ovat tulleet. Sillä vaikka meidän kaunis Uusimaamme on siunattu kaikissa muissa suhteissa -- metsänriistassa vie tämä sydänmaa kuitenkin voiton. Ammuin täällä yhtenä päivänä kuusi metsoa, paitsi kolmea teirtä ja kahta jänestä. Koska en yksin tarvinnut niin paljoa, lähetin suurimman osan kapteeninrouvalle Helsinkiin, ja minulla oli ilo saada häneltä erittäin kaunis kiitoskirje keskiviikkona.

Vapaat hetkeni olen aina käyttänyt metsästykseen. Täällä onkin omituista käydä metsällä -- kun metsästää tietäen olevansa ehdottomasti ainoa homo sapiens koko metsässä, ja niin ehdottomasti, että melkeenpä näyttää siltä, kuin esiintymiseni herättäisi enemmän hämmästystä kuin pelkoa sen laillisissa asukkaissa.

Tähän iankaikkiseen yksinäisyyteen väsyin myös yhtenä päivänä ja päätin ajaa Maisemaan, jonne talvitie jäitse lyhentää matkaa noin neljä peninkulmaa. Mutta hämmästyksekseni sain siellä kuulla, että Hjalmar ja Annette olivat jo syyskuun puolivälissä matkustaneet ulkomaille, eivätkä palaa ennenkuin jouluksi. Siellä ei ollut ketään kotona, sillä kaikki lapset ovat Helsingissä koulussa. Sain senvuoksi kuluttaa iltani katselemalla heidän huoneitaan ja syömällä ihan yksin illallisen.

Heillä on erittäin viehättävää kaikin tavoin, vaikkei taloa ulkoapäin katsoen luulisi vapaaherran asunnoksi -- se on parsien tehty, missä yhtä pitkät, leveät, ja korkeat lisärakennukset liittyvät toisiinsa -- mutta tuo epäsäännöllisyys juuri tekee rakennuksen sisältäpäin niin omituisen viehättäväksi. Kun suurista, korkeista eteisistä ja saleista astuu alas -- tai ylös -- parisen porrasta, niin huomaa äkkiä olevansa ihan toisellaisessa huoneessa, pienessä, miellyttävässä lämpiössä ja kodikkaassa työhuoneessa, joka muistuttaa enemmän laivan kajuuttaa kuin huonetta -- ja päinvastoin.

Niin -- nyt kai jo loruni loppuvat tällä kertaa! Ei sentään, vielähän minun jotain pitää kertoa!

Toivon nyt päässeeni armaasta Liinastani ainiaaksi! Ja helpommin kun luulinkaan pääsin tuosta lötyksestä.

Istuin lukien eräänä myrskyisenä ja kylmänä iltana iloisen, suuren takkavalkean ääressä, kun ovi avautui ja naisen ääni kysyi:

"Saako tulla sisään?"

"Kaikin mokomin -- tehkää hyvin!"

Se oli Liina.

"Eikö pehtorin ole äärettömän ikävää ihan yksin täällä?"

"Ei."

"Olen ikävään ihan menehtyä. Äiti läksi Ottilian (Kapteeninrouvan sisäkön) kanssa pakisemaan ja Miina tietysti on Jannen luona, joten minä olen yksin kuin kirkonrotta."

"No -- se yksinäisyys ei ole niin vaarallista -- kunhan ette vaan ole yhtä köyhä."

"Köyhä -- minäkö -- en, miksi pehtori niin sanoo?"

"Siksi että kirkonrotat enimmäkseen elävät armopaloista."

"Hyi -- miten olette ilkeä -- onhan minulla rahoja, kuten tiedätte."

"Tiedän -- tiedän -- lasken vaan vähän leikkiä. Mutta miksi sitten olette niin yksin? Pitäisihän teidän, kuten Miinankin, hankkia itsellenne sulhanen, joka voisi istua ja puhella iltasin kanssanne oikein hauskoja."

"No eikö pehtoria haluttaisi vähän jutella?"

"Miksei -- aivan kernaasti. Istukaahan vaan. No -- mistä aineesta alkaisimme keskustella? Minä puolestani olen aina eniten pitänyt filosofiasta. Mitä mieltä olette, neiti -- onko Kant oikeassa vai väärässä, väittäessään etteivät aika ja avaruus ole oleellisia vaan ainoastaan havaintomme muotoja?"

"Noita asioita, en ymmärrä."

"Vai niin -- no -- mistähän sitten keskustelisimme? Ehkä kirjallisuudesta? Pitääkö neiti enemmän klassikoista vai modernisista kirjailijoista?"

"En tiedä."

"Mutta tietysti neiti on miettinyt sitä mullistusta, joka tapahtui koko kirjallisuudesta, sittenkun pessimismi riisti ihmisiltä aatteen ja uskon ehdottoman olennon personallisuuteen? Ihanteet sitäennen olivat aina olleet tunteita ja tekoja, joiden oikea koti oli taivas ja joiden tuloksen piti siellä saada varsinainen päätöksensä joko tullen rangaistuksi tai palkituksi, jotavastoin pessimismi on pakottanut ihanteet maahan ja alistanut onnenpyynnön vapauden, auringon ja kevään kaipuuksi täällä elämässä. Eikö totta?"

Jotenkin samaan tapaan puhuin hetken ja kun hän aina, enemmän ja enemmän ihmeissään ällistellen, vastasi, että puheeni oli hänelle kuin hepreaa, kysyin vihdoin hymyillen, mistä hän oikeastaan oli tullut kanssani puhumaan.

"Mistä tahansa -- eikö pehtori ymmärrä mitä juttelemisella tarkotetaan?"

"Ymmärrän kyllä -- mutta olen nyt ehdottanut jo kaikkea mitä vain olen keksinyt..."

"Ettehän ole puhunut yhdestä ainoastakaan ihmisestä tai ainoastakaan asiasta tai mistään, joka koskisi Siltalaa tai muuta pitäjää -- ette edes meistä itsestämme..."

"Voih, sellainen ikävystyttää ihmistä, sellaisesta saa ihan tarpeekseen -- erittäinkin itsensä ja naapuriensa parissa. Iltasin pitää kai hetkeksi päästä sellaista kuulemasta..."

"Juuri sellaisista minä juttelen niin kovin mielelläni."

"Todellakin -- sitten neiti on aivan samallainen kuin Kalle (puutarhamies). Hän myöskin tahtoisi kaikin mokomin puhua itsestään -- ihmekkös onkaan, että hän on niin rakastunut neitiin, ja oikein totisesti sittenkin, sen kyllä olen huomannut. Ihmeellistä -- juohtui juuri nyt mieleeni -- että neiti niin harvoin käy hänen luonaan? Onko neiti edes hetkeäkään koettanut jutella hänen kanssaan? Hänpä alkaisi soittaa suutaan jos neiti vaan tahtoisi kuunnella! Hänen kanssaan ei teillä suinkaan olisi ikävä yhtenäkään iltana, vieläpä hän varmasti tahtoisi syleillä ja suudellakin teitä -- mitä -- se olisi sentään pirteämpää ja hauskempaa kuin istua täällä kumpikin eri puolella pöytää ja kylmästi keskustella kumpikin harrastaen eri asioita."

Hän katsoi minuun -- ja läksi sitten. Ja minä arvelen, että Braunin laulu tässäkin olisi syyllä voitu laulaa loppuun...

Toivon joka tapauksessa, kuten sanoin, että nyt olen vapaa hänestä, ja luulen jo huomanneeni, että Kalle on saanut hänet niskoilleen -- ja miksikäs ei häntä siellä luonnistaisi, etenkin kun hän ei salaa tuota paria tuhatta markkaa, joka hänellä on pankissa.

Niin -- sellaistahan se on -- ihminen on kenties rauhotettu eläin, mutta eläin, jonka askeleita ohjaavat himot joka tapauksessa. Sen huomaa vain liian selvästi, kun tarkastelee ihmisiä, jotka ovat askelta lähempänä luontoa kuin mitä itse on.

Mutta filosofiastahan sinä et pidä -- niin -- siinä voit olla oikeassakin!

Siis -- jättäkäämme kaikki mietiskelyt ja lopettakaamme tähän. Jää hyvästi ensikertaan.

_Polle_.

YHDEKSÄSTOISTA KIRJE.

Siltala, 27 p:nä marrask.

_Rakas veli!_

Tällä kertaa olet kauan saanut odottaa kirjettä -- kokonaisen kuukauden luullakseni! Minulla näet ei ole ollut aikaa kirjottaa. Eikä tästä tänäänkään synny oikeata kirjettä, sillä olen sangen väsynyt, annan vaan täten elonmerkin selvittäen samalla syyn vaikenemiseeni.

Minulla ei ole ollut aikaa -- näen hengessäni, miten hymyilet pilkallisesti ja ajattelet kaikkia muita syitä paitsi tätä, joka sinusta näyttää eniten uskomattomalta. Sydänmaan maatilalla ei näin syksyllä muka ole aikaa kirjeen kirjottamiseen -- niin, kuuluuhan se hullulta. Mutta totta se on kuitenkin.

Miten tämä on mahdollista? Onpa niinkin -- kyllähän kerron.

Muutamaa viikkoa senjälkeen kun viimeksi sinulle kirjotin, sain suuren paketin, jonka osote oli kapteeninrouvan kirjottama. Hämmästyneenä avasin kirjeen ja sain käsiini viranomaiseen järjestykseen laaditun oikeudenkäyntivaltakirjan, hakemuksen kihlakunnanoikeuteen ja valtiokonttoriin laaditun velkakirjan -- kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta sekä kirjeen, jossa hän pyysi minua toimittamaan velkakirjaansa kiinnityslainalle käräjissä ja palauttamaan jälleen hänelle sen sekä todistuksen kiinnityslainasta.

Istuin kuin kivettyneenä. _Kaksisataaviisikymmentätuhatta_ markkaa! Kuoletuslainassa ollen veisi se viidentoistatuhannen markan vuotuisen koron -- viisitoistatuhatta markkaa menisi joka vuosi maatilasta, jonka rahalliset tulot nykyään tuskin riittävät!