Part 11

Kuitenkin hän oli siksi viisas nainen, ettei tarpeettomasti ottaisi tuollaista velkataakkaa harteilleen. Tässäkö nyt oli salainen syy hänen selittämättömään häilyväisyyteensä ja levottomuuteensa? Kamreeri oli todistanut hänen nimikirjotuksensa velkakirjassa -- hänen siis myöskin täytyi hyväksyä rouvan aie ja pitää velkaa välttämättömänä. Mutta mihinkä hän sitten tarvitsi sellaisen summan? Tahtoisiko hän vielä ostaa jonkun maatilan? Mutta sehän olisi järjetöntä -- tämänkin hoidossa ja järjestämisessä oli hänelle ihan liikaa! Tai talon itselleen ja luutnantille Helsingissä, missä he talvisin voisivat asua?

Ja luulivatko he sitten, että voisin täyttää lupaukseni jo ensikesään? Että tulot ensivuonna olisivat jo niin suuret, että tuon lainan korot maksettaisiin sillä? Olinhan sanonut, että uudistus vaatii useampia vuosia.

Olipa miten tahansa, niin ei maatila nykyisessä kunnossaan voi sellaista velkaa kantaa. Ja minä en ainakaan tahdo puuttua sellaiseen toimenpiteeseen.

Toisaalta ajattelin, ettei yksikään järki-ihminen rupeisi väkipakotta tuollaiseen. Hyvin luultavaa siis oli että todellinen tarve aiheutti sen ja rahat oli hankittava.

Muistin myös tuon mahtavan aarniometsän, missä olin koko syksyn metsästänyt, jonka nyt tunsin paremmin kuin tänne tullessani sekä käyntini että tiedustelujeni takia. Tiesin että järvi purki vetensä etempänä yhden tai ehkäpä vielä kahdenkin kosken kautta, että se sitten laski suurempaan vesistöön, joka taas vuorostaan oli yhden Päijänteen lisäveden yhteydessä. Siis täältä saattoi uittaa hirsiä Kotkaan ja metsähän oli silloin arvokas. Pienimmätkin rungot täällä ovat harvinaisen suuria. Uudellamaalla maksettaisiin noista pienimmistäkin rungoista kasvavina ainakin viisikolmatta markkaa ja paksummista -- jättiläispuista en vielä puhukkaan -- varmaankin viisikymmentä markkaa. Laskujeni mukaan -- noin osapuilleen askellaskun mukaan -- oli siellä ainakin tuhannen puuta hehtaarin alalla. Jos nyt saisin keskimäärin ainoastaan kymmenen markkaa rungolta ja hakkauttaisin kaksikymmentäviisi hehtaaria, tätenhän minulla siis olisi jo kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa -- tämä olisi vähin määrä, sillä suuremmista rungoista maksettaisiin tietysti enemmän kuin kymmenen markkaa ja jättiläispuita ei lainkaan pitäisi uittaa, vaan kuletuttaa rautatielle ja myödä paljon korkeampiin hintoihin.

Ja viisikolmatta hehtaaria olisi vaan vähäpätöinen osa metsästä -- kuin pieni sarka pellosta.

Näiden mietteiden tuloksena oli, että valjastin hevosen pienen reen eteen ja ajoin lähimmälle rautatienasemalle, mistä sähkötin Rackille, että jos hän tahtoi tehdä äärettömän suuren kaupan, niin hänen pitäisi lähettää tänne heti paikalla yhden tai pari metsäarvostelijaansa. Samalla sähkötin tänne metsänhoidonneuvojan.

Seuraavana päivänä ajoin pari miestä mukanani jäitse Pyöräjoelle -- yksi tuon metsän kautta juokseva virta -- ja mittasin kaistaleen, jonka pidin hakattavaksi paraana -- kuusisataa metriä pitkin joenrantaa ja runsaasti neljäsataa metriä laaja -- siis toisin sanoen viisikolmatta hehtaaria, ja annoin heidän merkitä alueen asettamalla männynoksia pitkin rajaa. Seuraavina päivinä huvittelin koettamalla laskea runkoja tuolta merkityltä alueelta ja, tottumaton kun olin tuohon tehtävään, olin kuitenkin huomaavinani, että runkoja oli pikemmin yli kuin alle viidenkolmattatuhannen -- sain niiden luvun nousemaan lähemmäksi neljääkymmentätuhatta.

Saapui sitten metsänhoidonneuvoja ja sitä seuraavana päivänä kaksi Rackin arvostelijaa. Lähdimme heti metsälle ja hoidonneuvojan ihastus ja hämmästys oli suuremmoinen -- Rackin arvostelijat koettivat tietysti kaikin tavoin salata ihmetystään. Hoidonneuvoja selitti, että hän olisi pitänyt sitä valehtelijana, joka olisi koettanut uskotella hänelle, että maan tässä osassa olisi voinut olla vielä tällaista metsää -- hämmästykseni ei ollut siis ihan aiheeton. Arvostelijat taas tahtoivat laskea koko metsän. Sanoin että se olisi ihan tarpeetonta, me kun emme missään tapauksessa möisi tänävuonna enempää kuin tuon merkityn kaistaleen ja että meillä oli kiire ja tahdoimme tehdä kaupat mahdollisimman pian, koska tarvitsimme rahat ennen vuoden loppua. Emme myöskään tahtoneet heidän tukkimiehiään talveksi tänne, vaan pitäisimme itse huolta hakkuusta -- hintaa määrätessä ei heidän siis pitäisi ottaa puiden kaatoa lukuun, vaan arvostelisivat hirret siten, että ostaja saa ne Pyöräjoen rannalta valmiiksi kaadettuina.

Olin sitten päivät päästään heidän kanssaan metsässä ja seurasin heitä myös sille tarkastusmatkalle, jonka he tekivät Päijänteeseen johtavalle kulkuväylälle, ja siihen meni pitkä aika. Ja lopputulos kävi yli kaikkien arveluitteni. Jättiläispuita lukuunottamatta -- nimittäin puita, jotka neljän sylen korkeudelta olivat neljäkymmentä tuumaa paksuja tai enemmänkin ja joita he olivat löytäneet tuhannen viisisataa kappaletta -- laski hoidonneuvoja metsälohkon arvon viideksisadaksikuudeksikymmeneksikahdeksituhanneksi markaksi, kun Rackin arvostelijat taas väittivät korkeimmaksi mahdolliseksi hinnaksi viittäsataakahtakymmentäviittätuhatta markkaa.

Kirjotin Rackille kaupan syntyvän ainoastaan sillä ehdolla, että puolet hinnasta maksettaisiin heti välikirjaa allekirjottaissa, joko käteisellä tai diskonttoakseptilla, ja että hän saisi myös ostaa jättiläispuut, mutta ne erityisellä välipuheella. Puiden hintaan olisi lisättävä niiden kuletuspalkka Aution asemalle.

Luottaen siihen, että saisin samanmielisen vastauksen, kuletutin sitten metsään rakennusaineita, joista kyhättäisiin maja, missä noin kolmekymmentä miestä voisi viettää yönsä. Täten voisi hakkuu alkaa heti, kun kaupat olivat tehdyt. Ja kun minun itse on täytynyt johtaa tuota rakennustyötä, on minun siis pitänyt oleskella tuossa metsässä koko tämän ajan aamusta iltaan.

Keskiviikkona viimeinkin sain Rackilta vastauksen missä hän lyhyesti selitti ettei hänellä ole mitään ehtojani vastaan ja lupasi hetimiten lähettää välikirjaehdotuksen.

Asiastani siis varmana istuuduin kirjottamaan kapteeninrouvalle -- olinhan tietysti kirjottanut useasti hänelle tällä aikaa, mutt'en kertaakaan ollut puhunut siitä, minkä hän antoi toimekseni, enkä tehnyt selkoa siitä.

Kirjotin nyt sen johdosta, että pidin ihan mahdottomana hänen tuumaansa kiinnittää Siltala niin suureen summaan, kun ei maatila, ainakaan nykyisessä kunnossaan, voisi maksaa sellaista korkoa. Soimasin häntä myös siitä, että hän jälleen, vastoin kaikkia vakuutuksiaan, oli osottanut sellaista luottamuksen puutetta minua kohtaan, että vähintäkään viittausta antamatta tahtoi kukistaa koko suunnitelmani, jota ei mitenkään voinut panna täytäntöön, jos hän vuosittain ottaisi maksettavakseen ainakin viidentoistatuhannen markan korot. Minä puolestani en voinut suostua siihen ja kieltäydyin noudattamaan hänen määräystään. Koska kuitenkin näytti siltä, että hän tarvitsi rahoja, vaikkei sanonut minulle, mihin niitä tarvitsi -- maatilaa varten ne eivät olleet välttämättömiä ja tuskinpa hänen elatukseensakaan -- niin tahdoin ehdottaa, että ne hankittaisiin toisin, esimerkiksi myömällä metsää.

Todellakin kaunis kirje pehtorilta emännälle! Riemuitsin myös suuresti siitä, kun luin mitä olin kirjottanut -- näin ihan selvästi miten vimmastunut hän oli noita rivejä lukiessaan kun minä muitta mutkitta vaan rohkenin asettua hänen holhoojakseen. Mutta toivon pian saavani välikirjaehdotuksen tänne -- kauan hän ainakin saa odottaa vastausta ensikirjeensä sättimisiin, kunnes voin lisätä sitä. Toivon hänen kiivastuvan niin hurjasti, ettei heti voisi puhjeta -- kunpa tarvitsisi siihen edes ensiviikon.

Mutta sinä näet, että todellakin olen ollut estetty. Iltasinhan tosin olisi ollut aikaa -- mutta metsästä tultuani olen aina ollut niin perin väsynyt, etten ole jaksanut istuutua kirjotuspöydän ääreen muuta kuin kaikkein välttämättömimpäin asiain vuoksi, jonka jälkeen olen heti käynyt levolle ja vaipunut silmänräpäyksessä sikeeseen uneen -- uneen, joka on melkeen yhtä syvä kuin ennen lapsuusaikaan.

Niin, rakas veli, olen todellakin käynyt ihmeen terveeksi. Minun täytyy myöntää -- tunnen itseni väkeväksi, tarmokkaaksi ja voinpa miltei sanoa nuorekkaaksi, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestani. Minulla on erinomainen ruokahalu ja nukun, kuten sanoin, raskaasti, häiritsemättä, havahtumatta koko yön. Mutta omituisinta on mieleni muutos -- sitä tutkin suurella kiintymyksellä -- ajattelen onko sellaista tapahtunut toisille henkilöille, joilla on ollut kykyä mietiskelyyn, oman sielunsa tutkimiseen. Filosofit ovat yleensä ennättäneet kypsyneeseen ikään, niin että kun heidän maailmankatsomuksensa, heidän järjestelmänsä kerran heille on selvennyt, ei liene nuorekkaampaan katsomustapaan palaaminen enää mahdollinen. Mutta jotain sellaista on nyt minulle tapahtunut. Minusta tuntuu nyt aika ajoin kuin jälleen alkaisin ymmärtää ja käsittää noita ihmisiä, jotka yhä vaan puhuvat elämänilosta -- käsitän mielestäni, että voi löytyä ihmisiä, jotka elävät elämän tähden, elävät tyytyen siihen mitä heillä on, jotka tervehtivät uutta päivää ja nauravat riemusta. Tuntuu myös siltä, että minäkin muuttuneissa olosuhteissa tuntisin itseni -- joskaan en onnelliseksi -- niin ainakin ystävälliseksi sitä luontoa kohtaan, joka minut on pakottanut olemiseen.

Mutta sanoppas eikö tämä ole varmaa? Eikö tämä ole paras mahdollinen todistus siitä, ettei sielu ole mikään itsenäinen, mikään itsestään pysyväinen, mikä tekisi mahdolliseksi sen jatkuvan olon äärettömän ohuessa, eetterisessä tai aineettomassa ruumiissa, joka olisi olevinaan kuolemattomuutta? Eikö tämä juuri ole todistuksena siitä, ettei sielu ole muuta kuin yhden palon lekuttava liekki? Se suurenee, lämpenee, kirkastuu ja ilostuu tullessaan terveemmäksi, toisin sanoen saadessaan eloisamman, runsaamman ainemuutoksen, mutta pimenee, synkkenee, tummuu huonossa lämmössä, aivoissa, jotka ovat huonot aineellisessa suhteessa. Jos sielu olisi itsestään pysyväinen, niin pitäisi käydä päinvastoin. Silloin pitäisi ruumiin terveyden pikemmin vähentää kuin lisätä sielun ilmestysvoimaa. Sielu alkaessaan enemmän iloita maallisesta elämästä mitä terveempi ruumis on, näyttää siten olevansa sopusoinnussa luonnon kanssa, näyttää olevansa maallinen, aineellinen tuote -- ei aineen kahleista kärsivä, korkeimmista, henkisistä olemusmuodoista riistetty, sidottu tukautettu muukalainen.

Mutta minä filosofiasta viis' ja menen nukkumaan. Jumala suokoon, etten saisi kapteeninrouvalta vastausta jo huomenna tai että Rackin ehdotus saapuisi samaan aikaan -- se on minun iltarukoukseni, sillä tällä kertaa tulee hurja rajuilma, kun se pääsee puhkeamaan, ja silloin olisi hyvä olemassa jonkinmoinen verho ja suoja, mihin tarttua ja asettaa ylleen.

Niin -- olen jo puolinukuksissa -- hyvää yötä sentähden!

_Polle_.

KAHDESKYMMENES KIRJE.

Siltala, 11 p:nä jouluk.

_Rakas veli!_

"Ol' ilta lauantainen" -- näillä sanoilla minun väkisinkin pitää alottaa tämä kirje.

Sillä todellakin oli lauantai-ilta, viikon töitten päätyttyä, jolloin minä -- pakosta -- läksin väentupaan, minäkin, ollakseni läsnä kaksoiskihlausten vietossa -- Miinan ja Jannen, joka vihdoinkin oli taipunut, koska aika oli jo hyvin tärkeällä, ja Liinan ja Kallen, koska Kalle piti edullisempana kihlautua ja viettää häitä yht'aikaa, kun pitokustannukset siten voitiin jakaa tasan.

Siellä oli tietysti koko talon väki -- taloudenhoitajattaret, piiat, karjakot, tallirengit, muonamiehet, torpparit -- hälinää ja tupakansavua ylenmäärin ja pirtti varikuuma.

Olin sentähden aina vaaninut sopivaa tilaisuutta ja pari kertaa pujahtanut pois lepuuttaakseni aistimiani ulkona kuutamossa tai huoneissani -- etenkin nenä ja silmät kärsivät tuvassa.

Mutta kerta kerralta kävi vaikeammaksi palata sinne takaisin ja kestää siellä. Ilma tuvassa oli aivan läpinäkymätön, kun ulkona astui ovesta sisään. Senvuoksi lähdin sieltä taas yhdeksän aikaan, oltuani sisällä vain noin neljännestunnin.

Niin korkeintaan neljännestuntia oli kulunut siitä, kun viimeksi kävin pihan poikki -- ja kuitenkin siellä seisoi nyt hevonen rekineen, joita siellä ennen ei ollut. Myöhäisiä vieraita ne eivät voineet olla torpista tai ulkotiloilta, sillä hevosen luona oli vain yksi mies ja sitäpaitsi hän oli ajanut herrasväen portaitten eteen.

Aloin aavistaa jotain, joka sai sydämeni sykkimään kiivaammin ja aivan oikein -- kun lähestyin miestä ottaakseni selkoa hänestä, kuului portailta, missä kaikki oli synkän varjon peitossa:

"Tuntuu siltä, että olen käynyt ihan liikanaiseksi sivuhenkilöksi täällä Siltalassa ja hyvin vastenmielinen näyttää tuloni olevan, koska minua ei lähdetty noutamaan ja jätetään talo saapuessani pimeäksi ja tyhjäksi."

"Rouva!" huudahtin ja juoksin kookasta olentoa vastaan, joka astui alas portaita. "Rouva."

"Miksei pehtori lähettänyt ketään minua noutamaan?"

"Mutta enhän ole aavistanutkaan, että rouva tahtoi palata takaisin."

"Kirjeeni täytyi saapua keskiviikkopostissa."

"En ole saanut riviäkään."

"Miksei ketään ole kotona -- koko talo on tyhjä ja pimeä?"

"Sentähden että vietämme täällä kihlajaisia tänään -- vieläpä kaksia kihlajaisia."

"Vai niin -- saan siis toivottaa onnea."

En ollut ymmärtävinäni ilkeyttä, jonka hän lausui kiukusta -- tai pakkasesta värisevällä äänellä, kuten jälkeenpäin olen ajatellut -- vaan vastasin:

"Kyllä minä uskon, että he olisivat iloissaan, jos rouva tekisi sen myöhemmin..."

"Ketkä he?"

"Miina ja Liina tietenkin -- ja heidän sulhasensa Janne ja Kalle. Mutta nyt rouva sallii minun varmaan juosta tupaan kutsumaan väkeä."

"Olisin todellakin hyvin iloinen, jos saisin hiukan lämmintä -- minulla oli huonot nahkaset ja reki koko tien, ja palelluin melkeen puolikuolleeksi."

Kiirehdin kutsumaan taloudenhoitajatarta, ruuanlaittajaa ja sisäpiikaa, mutta palattuani takaisin oli hän jo käynyt sisään. Ja turhaan odotin sinä iltana kutsua hänen luokseen. Hän oli, mikäli sisäpiika tiesi kertoa, kulkiessaan myöhemmin pihan poikki palatakseen takaisin juhlaan, niin väsynyt ja vilustunut kyytimatkasta, että oli vaan kiireesti juonut teetä ja paneutunut sitten heti levolle.

Vaikkakin olin ihan syytön, harmittelin kuitenkin koko yön tuosta ikävästä vastaanotosta -- se loukkasi syvästi häntä, mikäli minä saatoin päättää. Eivätkä mielentilat -- ja kaikista vähimmin naisten -- johdu miettimisen tai järjen perusteella. Hänen olisi muuten pitänyt käsittää, että olisin tahtonut asettaa tuon vastaanoton aivan toisin, jos vaan olisin saanut hänen kirjeensä.

Saadakseni tietää miten tuon kirjeen laita oli, istuin yläällä odottaen postintuojan tuloa. Hän saapui viimeinkin keskiyöllä ja vannoi ja vakuutti, ettei postilaukusta saattanut mitään kadota. Tyhjensin sen ja löysin aivan oikein kirjeen sieltä -- mutta lähemmin tarkastettuani huomasin myös, että se oli leimattu Helsingissä vasta torstaina. Postintuojan ja minun oma syyttömyyteni oli siis selvä -- kapteeninrouva tai hänen palvelijansa Helsingissä olivat nähtävästi hutiloineet.

Mutta postilaukusta löysin myös toisen kirjeen -- Rackin kaivatun kirjeen. Hän tarjosi arvostelijainsa arvioimisen mukaan viisisataakaksikymmentäviisituhatta markkaa metsästä ja oli valmis heti antamaan puolet kuuden kuukauden akseptiin. Jättiläispuista hän ei voinut sanoa mitään varmaa ennenkuin keväämmällä näkisi, miten niitä oli hoidettu, olivatko puut terveitä ytimeltään j.n.e. Siltä varalta, että olisimme suostuneet hänen ehtoihinsa, oli hän liittänyt välikirjaehdotuksen myötä. Joka tapauksessa hän pyysi, ettemme kääntyisi muiden puoleen -- hän tahtoi paraansa mukaan sovittaa asiat siten, että olisimme molemmin puolin tyytyväisiä.

Nuo paperit lohduttivat minua sentään koko lailla. Päätin käyttää niitä niin vaikuttavasti kuin suinkin, näyttääkseni vihdoinkin hänelle, miten hän voisi erehtyä, jos tahtoi toimia kysymättä minulta neuvoa.

Olen nykyään nukkunut siunatun hyvin, kuten sinulle viimekerralla kirjotin. Nyt oli aika kulunut yhteen, ennenkuin tulin suojaani, ja äskeiset tapahtumat -- etenkin harmitteluni siitä, että kapteeninrouvan kotiintulo oli muodostunut niin ikäväksi ja sitten kaikemmoiset ajatukset, jotka risteilevät aivoissa juuri silloin kun niistä tahtoo päästä vapaaksi, pitivät minua valveilla, niin etten aluksi tahtonut saada unta. Vasta aamupuolella vaivuin siihen -- ja siitä seurasi että havahduin kymmenen aikaan päivällä.

Silloin tapahtui niin hullusti, että kapteeninrouva lähetti minulle sanan, kun istuin vielä ajelemassa partaani. Käskin pyytämään anteeksi ja sanoin tulevani pian.

Mutta niinkuin kiirettä pitäessä ainakin, haavotin itseni ja sain puuhailla hyvän aikaa tukkiakseni verenvuotoa. Sitten tungin paidannapit kovaksi silitetyn edustan ulommaisiin napinläpiin ja tavaton työ oli saadessani ne jälleen pois ja pistetyksi sisäpuolelle. Siten hän sai odottaa ainakin tunnin, ennenkuin hänen pehtorinsa saapui. Valmistuin ottamaan vastaan aika myrskyn puuskausta -- mutta paha kyllä -- kohtasin säteilevää onnea ja päivänpaistetta. Heti ensisilmäykseltä, kun näin tuon omituisesti muuttuneen olennon, selveni minulle, että Helsingissä oli tapahtunut jotain, joka sytytti hänen silmiinsä lempeän, syvän ja autuaan loiston, sai hänen huulensa hymyyn, sulatti hänen ennen niin ylpeät, jäykät ja kylmät kasvonsa eläviksi, riemuisiksi ja lämpimiksi. Kihlaus oli jo tapahtunut -- edessäni oli onnellinen morsian.

Minkä arvoista rakastavalle naiselle on raha, kauppahommat, pienet loukkaukset ja kaikki muu roska! Mitä hän nyt huoli pehtorinsa nenäkkäisyydestä! Mielellään hän asettui kaiken tuon yläpuolelle.

Hän läheni minua ruhtinaallisena ja kuitenkin neitseellisenä -- säteilevän iloisena ja kuitenkin hiljaa ja tyynesti hymyillen käsi tervehdykseen ojennettuna.

"Suokaa anteeksi, pehtori", hän sanoi, "anteeksi eilenilta. Olin nyrpeä, väsynyt ja puolikuolleeksi paleltunut, ja minä ajattelin kotiintuloani niin ystävälliseksi -- vastakohta oli liiaksi räikeä, jonkavuoksi otin sen niin pahakseni."

"Herran tähden, rouva -- meidänhän täällä tulee pyytää anteeksi, että siten otimme vastaan -- ja vielä suurempi syy on minulla, koska nytkin annoin kapteeninrouvan odottaa. Pyydän anteeksi juuri senvuoksi, että olen hyvin pahoillani siitä vastaanotosta, jonka rouva eilen sai, sentähden en saanut unta ennenkuin vasta aamupuolella. Mutta nyt voin osottaa, että todella olimme syyttömiä, sillä viime yönä vasta toi postimies rouvan kirjeen. Voitte nähdä, että se on leimattu Helsingissä vasta torstaina, eikä siis voinut ennättää tänne keskiviikkopostissa."

"Niinpä on -- todellakin! Tyttö on tietenkin unohtanut kirjeen taskuunsa ja pannut sen postilaatikkoon vasta myöhemmin sanaakaan siitä minulle sanomatta. Päätin nimittäin viime hetkessä nyt jo palata tänne -- tekosyynä käytin herra pehtorini niskottelua, mutta itse asiassa olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja kaipasin takaisin Siltalaani. Nyt tuskin voin käsittääkkään, miten kerran saatoin ajatella, että iäksi olisin jättänyt sen."

Olin melkeen typerryksissäni, kun hän niin tuttavallisesti puheli. Hän jutteli noin vaan puoleksi leikillisesti, hymyillen, kuten hyvää ystävää puhuteltaessa -- siten hän ei ollut vielä koskaan puhutellut "pehtoria". Sanotaanhan kyllä, että onni voi muuttaa naisen -- mutta yhtä käsittämättömältä kuin minusta tuntui, että tuo muutos olisi voinut olla niin uskomaton ja etenkin että asiaan kuulumattomat senkautta pääsisivät niin äkkiä suosioon, yhtä sydäntäsärkevää oli ajatella tuon onnen syytä -- viiksiparia sekä niihin kuuluvaa sielutonta ruumista!

"Rouva näki hyväksi kutsua minua uppiniskaiseksi..."

"Aivan niin minä suvaitsin sanoa. Mutta ennenkuin nyt rupeamme riitelemään, niin olkaa hyvä ja tulkaa kanssani suurukselle -- annoinhan herättää pehtorin ihan kesken unia, joten ette tuskin ole vielä ennättänyt juoda kahvikuppia."

Suurusta syödessä hän kertoi minulle että lapset, Kalle, Viivan ja Elsa -- jotka muuten kaikki lähettivät minulle terveisiä, kuten myös kamreerin väki ja ruustinna -- olivat niin kauan puhelleet ja haaveksineet Siltalan talvi-iloista, että he lopulta taipuivat tulemaan hänen pyynnöstään joululomaksi tänne Siltalaan. Sillä hän itse, kapteeninrouva, ei lainkaan voinut viihtyä kaupungissa ja monen monta kertaa oli kaivannut tänne takaisin.

"Mitenkä se on mahdollista!" huudahtin minä. "Niin yksin kun rouva saa nyt täällä olla!"

"En tiedä -- se riippuu arvatenkin osaksi siitä, että minun ikäisenäni on jo tottunut johonkin määrättyyn. Kaipasin omia huoneitani. Mutta sitäpaitsi minä kaipasin näköalaa ikkunasta, kaipasin ilmaa, kaipasin metsää, ja minua kiusasi ovikellon ja telefonin kilinä -- voi, minkälainen kiusankappale se telefoni on! Parin sukupolven elettyä se tulee lyhentämään ihmisikää ainakin kolmannella osalla."

"Miten niin", nauroin minä. "Uudellamaalla on muuten tilallisillakin jo telefoni."

"Se on ihan toista -- maatilalta on naapuriin todellakin sellainen välimatka, että telefonipuhelu voi silloin tällöin tuottaa pientä hauskuutta. Mutta kun asuu seinän takana tai kerrosta alempana. Ja sitä soittoa ja kirkunaa kaupungissa -- koko taloahan häiritsee jokainen telefonipuhelu -- ja siellä soitetaan ja kirutaan päivät päästään! En ole hermostunut, mutta varmaan tulisin pian siksi, jos minun olisi pakko asua kaupungissa telefoni huoneissani. Juuri kun on päässyt yhden ajatuksen alkuun, rupeaa kilisemään. Silloin keskeytyy kaikkien toimet talossa, kaikki kuuntelemaan ketä tahdotaan tavata, kunnes torveen rientänyt huutaa: Kalle puhumaan! Niin, sitten kaikki voisivat jatkaa töitään. Mutta eipäs -- tahtomattaankin kuulee Kallen yksinäisen puheen ja koettaa kuvitella mielessään kuka hänen kanssaan mahtaa keskustella. Sitten -- Jumalan kiitos -- loppuu puhelu ja kukin voi jatkaa toimiaan! Niin, mihinkähän sitä taas jäikään? Ajatuksissaan oli -- ja taaskin aika kilinä! No, kukas nyt? Viivani huudetaan. Sama juttu uudelleen! Tekipä ihan mieli juosta ulos -- minne tahansa lopuksi."

Minä nauroin ja sanoin, että silloin se todellakin kävisi rasittavaksi, jos lapsetkin saisivat käyttää telefonia.

"Lapset -- tietysti lapset käyttävät sitä. Joka päivä soittaa jokainen Kallen, Viivanin ja Elsan luokkatoveri ainakin kerran heille."

"Jumala meitä sitten varjelkoon!" huudahtin minä.

"Ja sittenkään ei telefooni kiusannut minua eniten. Pahin oli vastapäätä oleva talo -- ja kuitenkin Helsingin kadut ovat leveitä ja kauniita. Mutta lopuksi aloin vihata tuon talon seinää."

"Rouva on tottunut aina asumaan maalla."

"En -- en aina. Asuin monta vuotta Käkisalmessa -- mutta Käkisalmessa ei paljon tiedetä kaupunkilaiselämästä."

"Sen kyllä uskon. Mutta jos nyt lapset tulevat tänne jouluksi, pitäisi täällä olla luistinrata, vipukelkka ja muuta sentapaista. Salliiko rouva, että annan muutamain akkain luoda lumen joltakin paikkaa jäältä?"

"Kernaasti! Mutta miksi akkain?"

"Tarvitsisin miehiä muualle."

"Tehkää mitä voitte, jotta heillä olisi niin hauskaa kuin mahdollista. Mutta nyt -- lohduttakaa nyt minuakin hiukan. Minun täytyy kiinnittää Siltala kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta -- minun täytyy, ymmärtääkö pehtori -- tai sitten saan jättää sen ainiaaksi. Ensimäisen ja toisen vuoden korothan voimme maksaa niistä rahoista, jotka saamme myömällä lehmiämme. Kolmantena vuonnahan meillä pitäisi jo olla tarpeeksi heiniä myötävänä, joten sillä tavoin voimme maksaa korot, jos vähennämme muita menoja."

"Maanviljelys ei kannata, jos sitä painostaa suuri velkataakka."

"Minä olin myös ihan varmasti päättänyt, niin kipeästi kuin se minuun koskikin, lähteä Siltalasta ja lunastaa itseni tuolla kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella. Mieheni testamentin mukaan minulla nimittäin on oikeus valita -- hänhän ei voinut jättää osattomaksi yhtä veljenpoikaa, joka pienestä palkasta raataa alempana pankkivirkamiehenä. Mutta hän sääti että minä sain valita. Ja minä olin, kuten sanottu, päättänyt jättää Siltalan ja ottaa itse nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta, kun pehtori kesällä rupesi puhumaan, että maatila on huomattavasti suurempiarvoinen kuin miksi se on arvioitu, ja että se mahdollisesti tuottaisi viidentoistatuhannen markan koron."