Part 12

Todellakin hyvin siististi tuolta vanhalta ukkorähjältä! Koska hänen mielestään veljensäpoika, luutnantti, tulee toimeen hänen leskellään sekä puolella omaisuudesta, antaa hän veljensäpojalle, pankkivirkamiehelle, toisen puolen. Sukulaisrakas ukko, eikö totta?

"Mutta rouvan tulee ajatella, että teidän taloutenne tulee vast'edes maksamaan paljoa enemmän kuin nykyään..."

"Miksi niin?" keskeytti hän minut -- ja minä huomasin joutuneeni umpikujaan.

"Rouvahan sanoi suvella -- rouva sanoi, että menonne vast'edes tulisivat tuntuvasti lisääntymään."

"Niin, juuri noiden koronmaksujen takia."

"Vai niin -- sentähden! Mutta joka tapauksessahan on ihan järjetöntä lainata tuollaista summaa, jos vaan millään muulla tavalla voi tulla toimeen."

"Niin, mutta minähän en voi. Mitenkä muuten saisin rahaa."

"Myökää metsää."

"Turhaa puhetta -- myökää metsää. Mehän kuletamme koko talven halkoja kaupunkiin, mutta se tuskin tuottaa kolmeatuhatta markkaa vuodessa. Kyllä te olette tulinen luonteeltanne. Suokoon Jumala etteivät kaikki arvioimisenne lopuksi näyttäytyisi olevan pelkkiä tuulentupia!"

"Onhan myös melkeen naurettavaa, että Siltalan moisesta maatilasta laahataan muutamia halkokuormia kolme peninkulmaa -- se on jälleen tuota isoisän-isän menettelytapaa."

"Pehtorihan tietysti osaa järjestää sen paljoa paremmin. Pehtori voisi tietysti hankkia yhdessä talvessa nuo kaksisataa viisikymmentätuhatta", hän sanoi hyvin ilkamoivalla äänellä.

"Luonnollisesti", vastasin hiukan kumartaen, ikäänkuin en olisi huomannut hänen äänenpainoaan. "Enkä ainoastaan näitä kahtasataaviittäkymmentätuhatta, vaan voin sanoa, niin paljon kuin kapteeninrouva tahtoo ja tarvitsee -- ainakin noin pari kolme miljonaa."

Hän nousi kiivaasti. "En tiedä tahtooko pehtori huvitella kustannuksellani vai..."

"En, Jumala paratkoon!"

"Silloin pehtori on todellakin -- vähintäin lapsellinen!"

"No niin -- mutta palataksemme nyt itse asiaan ja noihin kahteensataanviiteenkymmeneentuhanteen, olen minä vastoin kapteeninrouvan määräyksiä omin päin ryhtynyt muutamiin toimenpiteisiin..."

"Vai niin -- todellakin!"

"Olen niin. Ehkä rouva hyväntahtoisesti silmäilisi näitä papereita -- tässä on kirje ja välikirjaehdotus, jotka sain viime yönä." Näin sanoen ojensin hänelle paperin.

Hiukan viivytellen -- hyvin hämillään hän otti sen kädestäni ja alkoi katsella sitä.

Tarpeetonta lienee vakuuttaa, että hänen innostuksensa pian kasvoi. Näin punan pian leviävän hänen kasvoilleen. Huomaamattaan hän kohotti kättään ja painoi sitä sydämelleen.

Loppuun päästyään hän katsoi minuun.

"Ja te tahdotte vakuuttaa, että tämä kirje -- tämä kauppasopimus tarkottaa Siltalan metsää?"

"En lainkaan -- kysymys on vaan pienestä osasta Syvämaan metsää."

"Syvämaa -- siellä en ole milloinkaan käynyt."

"Siellä ei ole luullakseni kukaan ihminen käynyt sataan vuoteen. Juuri sentähden arvelinkin, ettei kapteeninrouva tulisi tuntemaan kaipuuta, jos joku osa siitä myötäisiinkin."

"Ja se metsä..."

"On Siltalan helmi -- ihana aarniometsä, jonka kaltaista en ole nähnyt vielä koskaan Suomessa."

"Ja siitä metsästä saisi..."

"Miljonia -- aivan varmaan! Mutta kapteeninrouvan asemassa en hakkauttaisi kaikkia, vaan jos saisin neuvoa, niin jakaisin osiin koko maatilan metsän ja hakkauttaisin järjellisesti, niin että täällä aina olisi joku osa tuollaista parisatavuotista -- Siltalan pinta-ala siihen kyllä riittää."

"Ja tämä kirje -- tämä kauppasopimus -- ovat todellisia -- ovat todenmukaisia -- ovat todellakin kapteeni Rackilta saatuja?"

"Luonnollisesti. Mutta hänen täytyy antaa vähintäin viisisataaneljäkymmentätuhatta markkaa -- muuten ehkä olisi viisainta ilmottaa ja pitää huutokauppa, sillä metsänhoidonneuvoja, joka myös oli täällä, arvioi metsäpalstan viiteensataankuuteenkymmeneentuhanteen markkaan."

"Herra Paul..."

Hän tuli ja ojensi minulle kätensä -- mutta keskeyttikin aiotun lauseensa ja jatkoi:

"Saisinko nähdä tuon metsän?"

"Tietysti. Olen ajanut sinne joka päivä nyt kolmen viikon ajalla, ja jos kapteeninrouva tyytyy pikkurekeen, sujuu matkamme kuin tanssien. Enkä usko, että rouva katuisi lähtöään. Se on upea metsä."

"Tahdotteko tulla kanssani sinne?"

"Tietysti."

"Hyvä. Olen puolen tunnin kuluttua valmis." Hän puristi kättäni ja meni huoneisiinsa.

Oli sangen kylmä ja koska minun tietenkin tuli istua takana ajolaudalla, missä jalat etenkin ovat tuulelle alttiina, niin vedin valjastaessa niihin pitkävartiset hylkeennahkasaappaat. Nahkasista pidin itse huolen, sillä nuo kuhnustelijat saattaisivat panna ne heti rekeen, joten ne olisivat jääkylmät, kun lähtiessä kävisi istumaan. Muutamia sikareja pistin lyhyen turkkitakkini povitaskuun, ja niin olin valmis -- muistuttaen kovin eskimoa, joskin hiukan pitempi ja voimakkaampi sitä.

Kapteeninrouvakin hymyili, astuessaan ulos ja nähdessään minut.

"Olen pukeutunut lämpimiin vaatteisiin, koska viima täällä takana tunkee ihan ruumiin läpi", hymyilin minä vuorostani.

"Ei -- mutta aikooko pehtori istua niin epämukavasti? Minkätähden? Emmekö voi ottaa tavallista rekeä?"

"Olen ajanut jäljet sinne tällä pikkureellä -- toinen reki kulkisi ehkä raskaammin. Ja mitä taas rouvaan tulee, niin saatte nähdä, että edessä on vallan hyvä istua", sanoin minä peittäessäni koko reen suurella karhuntaljalla. "Olkaa hyvä ja käykää istumaan, niin käärin sitten teidät näihin."

Hän istuutui nahkasiin, jotka kiedoin hänen ympärilleen ja kun sitten olin peittänyt hänet sudennahkapeitteellä, läksimme matkalle.

Oli tuollainen talvipäivä, jolloin pensaat ja puut kimaltelevat kuurassa ja aurinko paistaa ja saa jokaisen pienen oksalla riippuvan jääkristallin timanttina välkkymään. Lahtien ja salmien jäätä ajaessamme sulkivat rantametsät meidät kuin valkeaan kammioon ja yllämme riippuivat milloin himmeät, milloin kuurakimalteiset lehtipuunoksat, jotka toiselta rannalta toiselle ulottuen muodostivat eteenpäin kiitävän rekemme ylle mitä hienoimman kulta- ja hopeakudoksisen katon. Sillä todellakin me kiidimme eteenpäin -- keli oli erinomainen, tie jäällä tasainen ja liukas sekä hevonen hyvä.

"Ellei pehtorin olisi takana niin epämukava istua, olisi tämä matka vallan ihastuttava", hän huudahti.

"Minun päinvastoin on vallan hyvä -- olenhan pukeutunut tätä paikkaa varten."

Kun pääsimme aukealle selkäjäälle, alkoi kylmä koillistuuli puhaltaa, niin että hänen piti nahkasissa kääntyä puoleksi kylelleen lepäävään asentoon, selkä tuulta kohti, jonkatähden hänen kasvonsa tulivat näkyviini -- hän saattoi puhuessaan katsoa minuun. Oi, miten kaunis hän oli! Luulen että nainen on kaunein siten maatessaan ihaniin, pehmosiin nahkasiin peitettynä, turkisten kasvoja ympäröidessä, jotka pakkanen on purrut kaksinkerroin raikkaimmiksi, sileiksi ja punastuviksi -- vaikk'eivät hänen silti muulloinkaan koskaan ole raikkautta vailla.

Pääsimme kuitenkin pian taas saarien suojaan, ja niiden valkeiden pensaiden ja puitten lomitse saavuimme joen suulle, jonka jäätä ajoimme metsään, mikä nyt nopeasti alkoi nousta yhä juhlallisempana, kunnes kapteeninrouva äkkiä huudahti:

"Oi!"

Sillä nyt olimme siellä -- tiheä leppä-, kataja-, koivu- ja kuusiseinä oli kadonnut ja kahdenpuolen aukeni aavalla tasaisella lumikentällä laaja -- tavattoman suuri sali vihreine kattoineen, jota tuhannet tiheässä seisovat korkeat ja solakat pylväät kannattivat, alhaalta harmaat ja latvasta punakellervät.

"Oi!" huudahti hän kerran vielä. "Mutta sanokaappa -- miten tämä metsä on välttänyt kirveen?"

"Niin -- sitä ei ole helppo sanoa. Mutta jos ajattelemme, miten syrjässä se on, miten nämä rungot jo viisikymmentä vuotta sitten, jolloin metsäntuotteita meillä pidettiin melkein arvottomina, olivat jotenkin paksuja, eikä kapteeni Lind milloinkaan tarvinnut suurempia summia ja miten hän viimeaikoina oli jo ikämies, miten Siltalassa on metsää mukavammankin matkan päässä kyllin kaataa omiksi tarpeiksi ja puukauppaa varten, jota täällä on harjotettu. Ja lopullisena syynä siihen on kansan laiskuus; he kun eivät viitsi etsiä jykevämpää metsää, kun hoikempaa on saatavissa. Tämä kaikki tekee asian ihan käsitettäväksi ja mahdolliseksi."

Sittenkun olimme kulkeneet yli pienen metsäjärven, ajoin pois jäältä, koska joki järven yläpuolella kävi vuolaaksi ja jää epävarmaksi. Ja täällä alkoi nyt merkitsemäni palsta.

"Uusi tupa!" huudahti kapteeninrouva. "Kuka on asettunut tännekin asumaan?"

"Se on vaan metsäpirtti, jonka olen rakennuttanut. Matka tänne on siksi pitkä, etteivät työmiehet ennättäisi kulkea sitä joka päivä -- he tarvitsevat siis yöksi jotain suojaa. Olen nimittäin ajatellut omalla väellä, jolla siihen talvella on kyllä aikaa, hakkauttaa puut, sillä epämiellyttäväksi voisi käydä jos täällä oleksisi koko talven kaikellaisia irtolaissällejä." Ja kun näin miten hän epäillen hymyili minun varovaisuudelleni, sanoin minä -- hänen tähtensä juuri en tahtonut tänne noita tukkijunkkareita:

"Rouva ei hymyilisi, jos läheisyydessänne olisi ollut tuollainen joukko tukkimiehiä -- ne eivät ole hauskoja -- kaikkein vähimmin naisille, sen voin vakuuttaa."

"Ajattelen asiasta ihan samoin kuin pehtori."

"Silloin -- nauroitte jollekin muulle?"

"Niin, minä nauroin jollekin muulle. Mutta se on yhden tekevä. Miten suuri on nyt se metsänosa, josta saisin yli puolimiljonaa?"

Näytin suunnilleen rajat.

"Ja jäännös on saman arvoinen?"

"Tietysti!"

"Sitten olen hyvin -- hyvin rikas -- äkkiä -- teidän ansiostanne."

"Ettepä suinkaan minun ansiostani. Kuka tahansa olisi keksinyt heti tämän kultakaivoksen."

"Lupaako pehtori minulle yhden asian?"

"Kernaasti -- ellei se käy yli voimaini."

"Pyydän teitä ainoastaan vaikenemaan -- pyydän ainoastaan ett'ette kertoisi tästä kultakaivoksesta."

"Se on itsestään selvää. Sellaisesta vaikenee mieluummin."

Mitä kauemmin katselimme metsää, sitä hitaammin sujui keskustelu, kunnes vihdoin kokonaan katkesi. Nähtävästi hänkin tunsi sen ihmeellisen vaikutuksen, minkä tällaisen metsän juhlallisuus tekee mieleen. Huomasin tämän todeksi heti kun olimme jättäneet metsän. Kun me nimittäin ajoimme takaisin kotia kohti, alkoi hän keskustella kysymyksestä, mikä osotti että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kohonneet yli pikkuasioitten.

"Sanokaa", hän virkkoi, "miksi rintamme laajenee enemmän silloin, kun yllämme on holvi, laajenee enemmän kuin kulkiessamme vapaan taivaan alla?"

"Laajeneeko? Jos tukauttavasta kellarista astun ulos, niin hengitän ehdottomasti syvemmin."

"Niin -- jos otatte asian siltä kannalta. En ajatellut nyt keuhkoja, vaan sydäntä. Vieläpä ihanimpana kesäpäivänäkin, kun kauniista ilmasta astun korkeaan hämärään, kosteaan, viileään temppeliholviin, niin kohoaa sieluni kunnioitukseen, jotta väristys karmii selkäpiitäni. Kun avoimen taivaan alta tulemme tämänkaltaiseen metsään, tunnemme saman suuruuden ja laajenemisen tunteen. Säteilevä aurinko ja kirkas taivas eivät saa meitä läheskään niin juhlamielelle, kun kesällä liu'umme yli kuvastinkirkkaan järven, kuin tuollainen lämmin, valoisa auringoton heinäkuunsunnuntai -- kun olemme matalan, kevyen, tasaisen, autereisen pilviholvin alla. Niin -- vieläpä sekin lumoo meitä, kun oksat päämme päällä kaareutuen yhtyvät ajaessamme tai soutaessamme salmen kautta -- ja kuinka monet tahtovat vielä vuoteensakin ylle suojakaton!"

"Luulen että rouva sekottaa nyt kaksi eri tunnetta toisiinsa. Me olemme kaikki suuria lapsia -- jos vuoteella levätessä yllämme on erityinen pieni katto tai jos huomaamme sellaisen äkkiarvaamatta peittävän meitä matkatessamme mantereen ympäröimää vettä tai jäätä -- niin se huvittaa meitä, kuten lapsiamme huvittaa, kun saavat rakentaa kartanolle katon ylleen. Mutta tuolla tunteella ei ole mitään yhteyttä sen juhlallisen kunnioituksen kanssa, joka valtaa mielemme astuessamme korkeaan temppeliin, olkoonpa se nyt sitten vaikka ihmistyötä ja senvuoksi kaksinverroin ihailtavaa tai luojan mestarituote. Avarin ja kunnioitusta herättävin kaarikatto on ja tulee aina olemaan sentäänkin sinitaivas -- jos selällään makaa suvipäivänä, katse sinne ylös kiinnitettynä, niin laajenee sydän voimakkaammin kuin temppelissä ja metsässä koskaan."

"Niin kyllä -- mutta ainoastaan silloin, kun selällään lepää, katse siihen kaarikattoon kiinnitettynä. Muuten tuntuu siltä kuin korkea metsä tai korkea temppeli olisivat itse taivasta suurempia, korkeampia, avarampia tai vapaampia."

"Senvuoksi ettemme voi äärettömyyttä millään mitata, mutta havaitsemme heti korkeuden, kun seinät ja pilarit kohoovat ympärillämme, joita katsellessa huomaamme oman pienuutemme."

"Älkää sanoko niin! Kulkekaappa suurkaupungin katua, jonka varrella on kuuden, seitsemänkerroksisia taloja. Ne ovat myöskin korkeuden mittoja -- mutta te ette tunne rahtuakaan ylevän suuruuden ja kasvavan kunnioituksen tunnetta -- miks'ette -- siksi että holvi on poissa. Me tarvitsemme, me tahdomme holvia yllemme, mutta miksi -- sitä en tiedä."

"Hyvin tukalassa asemassa me kuitenkin pakenemme näitä holveja päästäksemme vapaan taivaan alle."

"Tokkopa?"

"Ukkosen jyristessä juoksevat useimmat rankkasateesta huolimatta suojaavasta metsästä, koska salama herkemmin iskee puuhun. Ja maanjäristyksen sattuessa ihmiset syöksyvät ulos temppeleistään."

"Tahdotte tähdätä siihen, että me, tuntien oman heikkoutemme ja vähäpätöisyytemme, viihdymme korkeissa holveissa ainoastaan niinkauan kuin arvelemme niiden suojaavan ja puolustavan meitä?"

"Aivan niin -- vaikkakin tuo tunne saattaa meissä olla vaistomainen -- peritty tottumus."

"Tuntuupa siltä -- kun me senlisäksi ihailemme korkeata, suurta ja avaraa, että se mahdollisesti selittäisi tuon äsken mainitsemani kunnioituksen ja hartauden tunteen, joka meissä syntyy ollessamme korkeassa ja avarassa holvissa."

"Tietenkin -- me huomaamme katon yllämme, mutta riemuitsemme samalla huoneen valtavuudesta. Muuten tuo tunne taitaa olla naisessa väkevämpi kuin miehessä."

"Miksi niin?"

"Koska hän tuntee itsensä turvattomammaksi. Nainenhan on luotu etsimään tukea ja turvaa -- se myös selvittää sen, että he ihailevat enemmän ruumiillisesti kuin henkisesti suuria miehiä."

"Voi toki puheitanne!"

"Eivätkö? Hyvin usein näkee, miten parhaatkin naiset, jotka ihan vapaasti voisivat valita, menevät täydellisille narreille, ainoastaan senvuoksi että näillä on jotain näennäisesti miehekästä -- suuret viikset, sotilaspuku tai leveä tyvi kannattamaan ylhäällä vähentyvää painoa -- kallo mieluimmin ontto, jotta tuki näyttäisi vakavammalta..."

Kaikuva nauru keskeytti puheeni.

"Enkö ole oikeassa?"

"Ette!"

"Ja mistä rouva sitten luulee tuon merkillisen, muodottoman kuosin johtuneen, joka tekee nykyaikaisten keikarien ruumiin ylöspäin kapenevaksi jalustaksi, millä heidän tyhjä päänsä lepää, elleivät naiset ihastuisi enemmän tuohon tukeen kuin siihen, jolla on pienet jalat, kapeat sääret sekä leveät hartiat ja jonkinarvoiset aivot. Vieläpä heillä pitää olla ryhmysauva kävelykeppinä, jotta olisivat varmemman näköisiä."

Epäjohdonmukaisesti, kuten naiset aina, hän sekosi ihan toiseen asiaan sanomalla:

"Samasta syystä voisitte myös moittia naisia, jotka ei tahdo tehdä itseään huomionalaiseksi hylkäämällä käytännössä olevaa kuosia, jos se on naurettava."

"Naisten laita on toisin."

"Miksi niin -- saavathan nuoret miehetkin olla muodinmukaisia."

Ja niin edespäin ja edespäin -- hän alkoi nimenomaan puolustaa tuota narria, sillä hän oli kyllä huomannut, että viittailuni tarkottivat hänen luutnanttiaan. Miten viisas nainen voi antaa itseään sokaista siihen määrään!

Kun hän portaiden luona astui reestä, kääntyi hän puoleeni ja sanoi hymyillen:

"Tänään tosin on sunnuntai -- mutta ehkä pehtori kuitenkin, korvausta tai palkankorotusta siitä vaatimatta, tahtoisi syödä luonani päivällisen, jotta voisimme tuumia vastausta kapteeni Rackille?"

Siten tulin olleeksi koko päivän hänen seurassaan, sillä saatuamme vastauksen valmiiksi, näytti hän minulle uusia nuotteja, jotka oli tuonut kaupungista, ja viimein meidän teki mieli soittaa niitä ja istuimme sitten flyygelin ääressä aina illalliseen saakka.

Jo maanantaina kaadettiin ensimäiset puut -- aluksi sain hankituksi vain kaksikymmentä miestä, koska muita töitä oli iso joukko vielä jälellä. Siten on tämän viikon aikana saatu tuskin seitsemääsataa runkoa rannalle -- kuhnustelevaa ja hidasta kun väki täällä on -- ja päivät niin tavattoman lyhyitä.

Mutt'en ole myöskään ennättänyt pitää heitä silmällä koko aikaa, koska minulla täällä kotona on ollut melkoista hommaa luistinradasta, vipukelkasta, tiestä jäälle ja jos jostakin.

Muistelen maininneeni, että kammarini ikkunasta, joka ei ole kartanonpuolella, näkee syvällä kukkulan alla olevalle lahdenperukalle. No niin -- tuon lahden rannalta ei ole puita kaadettu, ja keskellä lahdenperukkaa on suurempi ja pienempi saari, nämäkin ihan koskemattomia. Täälläkin vanhat koivut ja lepät kurottelevat oksiaan katokseksi yli kapeiden salmien, ja niiden jäältä annoin akkojen laasta lumen. Olen vakuutettu, ettei yhdenkään Europan kaupungin luistinrata ole kauniimpi tätä -- lumiset, kuuraiset puut ympäröivät koko rataa, jonka muodostaa kolme soukkaa, kiemurtelevaa salmea yllään oksakatos -- kaikki muodostaen 8 numeron -- hiukan liian suuri puuha lasten tähden, mutta olen aikonut puuhata sinne jonakin iltana pienen tenhonäytöksen tai huvitilaisuuden kirjavine lyhtyineen ja bengalitulineen, joten se houkuttelee aikaihmisetkin sinne. Sitä varten olen tehnyt jo Helsingistä suurehkon tilauksen.

Mutta sitäpaitsi olen antanut aurata suoran tien alas jäälle, joten täällä ylhäällä voi heittäytyä kelkalle ja laskea hurauttaa silmänräpäyksessä lahdelle.

Metsästellyt olen myös sangen ahkerasti -- sitä sopii harjottaa mainiosti metsänhakkuun valvonnan ohella, koska paraimmat lintupaikat ovat juuri siellä.

Iltasin olemme usein soitelleet -- joten huomaat, että olen käyttänyt aikani sekä hyödyksi että huviksi.

Ja lopuksi vielä, veli rakas -- suo anteeksi että vaivaan -- olisitko ystävällinen ja veisit Lagströmille terveisiä minulta ja käskisit hänen pitämään siitä huolta, että joulu Thorsbyssä vietetään entiseen tapaan, siten että kukin saa määrätyn osansa kuten ennenkin -- hän kyllä tietää itse ja rahoja hänellä täytyy olla yllin kyllin.

Ja sitten -- iloista joulua! Minun kyllä on merkillinen tänä vuonna. Siitä kuitenkin ensikerralla. Jää hyvästi.

_Polle_.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN KIRJE.

Siltala, 27 p:nä jouluk.

_Rakas veli!_

Kiitos kirjeestäsi. Sain sen päivää jälkeen kuin lähetin omani.

Niin, onhan se ollut kohtalaisen hyvä vuosi, vaikkapa ei muuten juuri iloinen. Meidän vanhainpoikain elämähän lienee yleensä yksitoikkoisempaa kuin niiden, joita ympäröi lapset ja oma armahin -- päivät ovat toistensa kaltaisia, toinen vuodenaika ei eroa toisesta, vuodet eivät tuo vaihtuessaan mitään uutta. Mutta suruista ja huolista me siten olemme vapaat sekä myös monista vaivoista ja vastuksista -- niin, Jumalalle kiitos että on pysynyt vanhanapoikana! Sentähden, hyvää jatkoa ja hyvää loppua!

Vaikka tunnustaa täytyy, että jos olisin tavannut naisen sellaisen kuin hän -- kapteeninrouva -- silloinkuin vielä olin mahdollinen ja hän à prendre, niin en mene takaamaan, ettei olisi käynyt hullusti. Hän on oivallinen nainen, toisinaan ihan hurmaava, niin että tahtomattaankin tulee houkutelluksi unohtamaan päätökset, iän, järjen -- unohtamaan kaiken hetkeksi.

Jotain sentapaista sattui minulle juuri eilenillalla luistinradalla.

Eilen nimittäin oli tuo juhlani, ja minua suosi mitä ihanin talvinen ilma. Parin päivän usvaisen suojan jälkeen oli pakastanut, joten luonto jälleen oli pukeutunut tuohon loistavaan, tenhoisaan, välkkyvään, valkeaan morsiusvaippaan, jota minä puolestani olen aina pitänyt melkeen kauniimpana kuin kesän vehmautta. Noin sata kirjavaa lyhtyä, jotka riippuivat valkosilla oksilla radan yllä ja ympärillä, levittivät himmeätä valoaan, missä valkosiin puetut puut ja pensaat näyttivät hyvin eriskummallisilta.

Olin valinnut muutamia taitavimmista miehistä avukseni, saadakseni lyhdyt ripustetuiksi ja sytytetyiksi mahdollisimman pian. Kun nyt ilta oli pimennyt ja lapset, jotka olivat olleet melkeen koko päivän alhaalla jäällä, tulivat ylös ja kävivät sisälle, aloin toimittaa radalle valaistusta ja asetuin itse tupani nurkalle suuren kirkkoreen viereen, jolla ohjasin pari kertaa lapsia mäkeä alas, itse seisoen kannaksilla, odottaakseni oikeata aikaa. Silloin menin sisään pyytämään heitä kaikkia, vanhoja ja nuoria, ottamaan osaa yhteen Tuhannen ja yhden yön iltaan.

"Luulotteletko nyt taas jotain?" huudahti Elsa.

"Luulottelen -- ja tee sinäkin samoin -- ajatelkaammepa että olisimme joutuneet kuuhun, missä talvettaret asuvat ja lyövät leikkiä, nähdäksemme heidän elämäänsä siellä."

"Mutta nythän on pimeä", huomautti Elsa.

"Tietänet kai, että kuu on itsevalostava. Ellei siellä olekkaan niin valoisaa kuin päivänpaisteessa -- niin näkee siellä toki aina."

Monien kyselyjen jälkeen vetivät kaikki turkit ylleen ja niin läksimme. Kun olimme kiertäneet rakennukseni päätynurkkauksen ja eteemme avautui näköala yli lahdenpohjukan, missä olivat ennättäneet sytyttää jo osan lyhdyistä, pääsi kaikilta hämmästyksen huudastus -- hauskaltapa se näyttikin täältä ylhäältä. Minun kehotuksestani istuutuivat kaikki -- ruustinna eukko ensinnä -- rekeen ja niin hurautimme alas. Sinne oli kokoontunut koko talon väki -- olin sanonut, että nuoret, joilla oli luistimet, saivat kernaasti ottaa luisteluun osaa, se kun antoi enemmän eloa tauluun. Ja koska kapteeninrouva heti kotiintultuaan oli kirjottanut Helsinkiin ja pyytänyt heitä ottamaan luistimet mukaansa, niin oli sekä lapsilla että kamreerinrouvalla sellaiset -- ruustinna eukko, kamreeri ja kapteeninrouva yksin eivät luistelleet -- kapteeninrouva ei ollut milloinkaan oppinut sitä taitoa, koska hän oli kasvanut pikkukaupungissa, missä ei pidetty minkäänlaista rataa kunnossa.

Mutta nyt, sittenkun olin puiden lomissa polttanut bengaalitulia, jotka todella tekivät valkean metsän lumoavan näköiseksi, oli hän niin ihastuksissaan, että selitti katuvansa taitamattomuuttaan -- ihanaa olisi nyt tässä omituisessa valossa liukua pitkin jäätä, saaria kiertäen, salmia samoten.

"No opettele sitten luistelemaan -- se ei suurta aikaa vie", kamreeri sanoi. "Maria", huusi hän vaimolleen, "lainaatko hetkeksi luistimet Lillille?"

Kapteeninrouva koetti ensin vastustella, mutta myöntyi lopulta ja sai luistimet jalkaansa. Kamreeri tarttui hänen käsivarteensa -- mutta hän oli vähällä kaatua heti pahasti taappäin.

"Herra Paul -- tulkaa ja ottakaa Lilliä toisesta käsivarresta."

Mutta kukaan ei voi oppia luistimilla seisomaan niinkauankuin häntä pidetään käsivarresta.

Sittenkun olimme jonkun aikaa taluttaneet häntä, selitin minä, että hänen pitäisi luottaa itseensä -- ei tarvinnut muuta kuin pitää nilkat vaan jäykkinä, etteivät jalat horjahtaisi ja kevyesti kädet minun käsissäni, kun liu'uin taaksepäin. Teimme siten, minä tartuin hänen molempiin käsiinsä ja niin pääsimme -- horjuen tietysti -- kappaleen matkaa eteenpäin. Silloin -- ihan äkkiarvaamatta, kuten tavallisesti vasta-alkajan käy -- hän kompastui: jalat ikäänkuin temmattiin hänen altaan ja luisuivat eteenpäin niinkuin aina. Estääkseni häntä pahasti menemästä selälleen, tempasin hänet kiivaasti puoleeni. Tuokiossa hän lepäsi sylissäni, kasvonsa vasten kasvojani ja kätensä vyötäisilläni, mutta oikeastaan vaan minun käsivartteni varassa, jotka olin kietonut hänen uumilleen.

Jokainenhan käsittää, että hän todellakin oli ihan avuton, kun ei saattanut turvautua jalkoihinsa, eikä senvuoksi estää syleilyäni, vaikka kuinkakin olisi halunnut. Mutta lempo ties' mikä silloin välähti mieleeni. Tulin siihen käsitykseen, ettei hän tahtonutkaan päästä irti. Unhotin asemani, unhotin luutnantin, unhotin kaikki, paitsi sen että maailman ihanin nainen lepäsi povellani. En auttanutkaan häntä heti jaloille, kuten olisi pitänyt, vaan puristin lujemmin rintaani vasten.