Part 13

Huomasiko hän sen? En tiedä. Sitä kesti luonnollisesti vain hetkisen. Hän ehkä luuli, että minäkin tarvitsin muutaman silmänräpäyksen saavuttaakseni tasapainon -- sillä en huomannut hänen jälestäpäin olevan oikeastaan suutuksissaan, vaan arasti hämillään ja tyytymättömänä -- ja senhän saattoi jo itse tapauskin aiheuttaa. Hetikun selkenin huumauksesta, irrotinkin hänet nopeasti itsestäni, niin että epäluulon olisi pitänyt kadota, jos hän jotain olisi epäillytkin.

"Ei -- tämä ei ole hauskaa", sanoi hän. "Ottakaa luistimet pois jalastani."

Autoin häntä istumaan ja irrotin luistimet toisten lähestyessä paikkaa.

"Alku aina hankala", nauroi kamreeri. "Mutta kävihän se jo laatuun -- ainakin muutamia askelia."

Vakuutimme kaikin miehissä, ettei tarvinnut muuta kuin yrittää pari kertaa vielä, sitten kyllä rohkeus alkaisi kasvaa, mutta hän ei tahtonut enää kuullakaan luistelemisesta -- hän käveli mieluummin. Luistellessa hän ei lainkaan voinut nauttia radan miellyttävästä näöstä. Minä yksin tiesin, että tuo vastentahtoinen syleily oli pääasiallisesti vienyt häneltä halun.

Kuten sanottu, epäystävälliseksi hän ei minua kohtaan käynyt -- ja siksi hän tuskin enää käykään -- vaan kutsui minut taas illalliselle käveltyämme siellä parisen tuntia.

Minua nimittäin kutsuttiin hänen luokseen sekä jouluaatoksi että joulupäiväksi. Ja aattoiltana hän ojensi minulle nahkasen lompakon, jonka sisäosaan hän oli itse maalannut kolmiosaisen vaakunakilven. Vasemmanpuoliseen osaan oli kuvattu teräsaura ja hevosharava, oikealle raivoava härkä, joka ajoi takaa pakenevaa tyttöä, ja näiden alla metsää. Ja alapuolella kilpeä oli punasella ja sinisellä piirretty:

Ystävällinen muisto L.L:ltä.

Siitä saakka olen epäillyt, että hän tietää kuka olen -- oma kilpenihän muistuttaa hyvin tätä, koska siinä on piilukirves ja keihäs vasemmalla, karhu oikealla ja näiden alapuolella puunrunko. Onhan kuitenkin mahdollista, että hän on käyttänyt juuri Biörenstamien vaakunaa mallinaan, tahtoen osottaa minulle kohteliaisuutta -- aateloimalla toimeni täällä siten, että sen hyvin ymmärrän. Paljon suuremmalla syyllä voin uskoa tuohon jälkimäiseen arveluuni, sillä hän olisi tuskin tehnyt sitä, mitä teki, jos olisi tiennyt tai edes epäillytkään kuka olen. Kun nimittäin sitten tulin kotia ja otin esille lompakon kerran vielä katsellakseni hänen työtään, tunsin että lompakossa oli jotain. Tarkastellessani sitä löysin kirjekuoren ja kun avasin sen, oli siellä hänen kirjottamansa seitsemäntuhannen viidensadan markan sitoumus sekä yksi Rackin vekseleistä -- jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä -- niinikään seitsemäntuhannenviidensadan markan arvoinen -- kaikkiaan siis viisitoistatuhatta markkaa.

Täytyy sanoa että -- ensikerran luullakseni eläissäni -- tunsin punan hehkuvan poskillani. Oli jo liian myöhäistä palata sinä iltana takaisin -- mutta jouluaamuna menin heti hänen luokseen ja selitin, etten voinut mitenkään ottaa niitä rahoja.

"Jokainen", lausui hän, "olisi heti myönyt metsän siihen hintaan, jota ensinnä tarjottiin, ei yksikään olisi saanut sitäkään hintaa, koska ei milloinkaan olisi tullut ajatelleeksi hakata itse metsää, eikä kukaan olisi ajanut asiaa niin nopeasti. Ne viisitoistatuhatta markkaa, jotka saitte ensi tarjouksen yli, ovat siis ehdottomasti teidän -- minä en olisi koskaan niitä saanut."

"Senkö vuoksi, että olen valvonut oikeuttanne, tahdotte nyt asettaa minut niin kaksimieliseen valoon?"

"Kuinka niin -- en ymmärrä teitä. Mutta ensinnäkin pysyy asia salaisuutenamme -- ja toiseksi te olette tehnyt minut upporikkaaksi. Silloin kai voin palkita teitä pienellä rahasummalla. Te todella loukkaisitte minua, jos sanoisitte vielä sanankaan tästä asiasta -- niin suuressa kiitollisuudenvelassa kun muuten teille olen."

Ylihuomenna on ukko Lindin kuolinpäivä -- hänen suruvuotensa päättyy siis silloin. Onpa hauskaa nähdä, minkä näköinen hän on iloisemman värisessä puvussa. Uudenvuodenpäivänä hän astuu jälleen elämään pitämällä suuret juhlat -- tulee päivälliset, valaistus jäällä uudelleen ja illallinen -- ei ole kutsuttu ainoastaan koko seudun naapureja, vaan myöskin paljon etäämmällä asuvia henkilöitä. Nykyään olen minäkin niin itseoikeutettu sellaisiin tilaisuuksiin, että olen saanut ottaa osaa niiden suunnitteluunkin. Niinpä lupasin näinä päivinä panna kaiken kykyni liikkeelle hankkiakseni riistaa, jos kamreeri tahtoisi minun puolestani pitää silmällä työväkeä metsänhakkuussa.

"Me ajamme sinne kaikki", huudahti kapteeninrouva. "Me menemme sinne huomenna, olisi hauskaa nähdä suurien puiden kaatuvan -- eikö totta?"

Olisi, olisi -- huudettiin joka taholta -- ainoastaan Kalle pyysi mukaan metsästykselle. Minä selitin, että kumpikin kävisi samalla kertaa, koska sillä taholla oli paraat metsästysmaat. Ja huomisaamuna lähdemme sinne siis varhain monella reellä -- kapteeninrouva ja minä pikkureellä, koska hän piti sitä liian epämukavana toisille.

Ja nyt on hyvin myöhä -- kello käy kahtatoista -- täytyy siis lopettaa. Huudahdan niinmuodoin vaan sinulle vanhan tavan mukaan: Onnellista uuttavuotta!

_Polle_.

KAHDESKYMMENESTOINEN KIRJE.

Siltala, 1 p:nä tammik.

_Rakas veli!_

Istun nyt yksin huoneessani vieraiden ajaessa toinen toisensa jälkeen kartanolle. Oikeastaan minun olisi pitänyt seisoa hovimestarina hännystakkiin puettuna tuolla ulkona vastaan ottamassa heitä -- mutta istunkin täällä sen sijaan aamukauhtanassa ja kirjottelen kirjettä, kun en tiedä miten muutenkaan kuluttaisi aikaansa. Ilmotin nimittäin äkkiä että voin pahoin. Sillä eilen illalla minulle äkkiä selveni tämä juhla, josta niin paljon on puhuttu ja jota on niin puuhattu ja jonka komeutta lisätäkseni minäkin narri panin kaikki voimani liikkeelle, tämä juhla suruvuoden päätyttyä on silminnähtävästi pantu toimeen kihlauksen julkaisemiseksi -- ja siihen en tahdo enkä voikkaan ottaa osaa. Siellä tehdään hirvittävin rikos kaikkea korkeampaa järjestystä vastaan -- siellä ihanin nainen antautuu naudalle!

Sillä eilen illalla, uudenvuodenaattona, kun me kaikki niin herttaisen rattoisasti -- minun mielestäni -- istuimme kapteeninrouvan kammarissa salin vieressä tinaa valaen, kumossa olevien kuppien alta tiedustellen kohtalomme tulevaa kulkua ja nauraen ja leikkiälaskien kujeillessamme -- niin pitipäs tuon kirotun luutnantin äkkiä ilmestyä taloon! Kylläpä kapteeninrouva nousi kiireesti ja riensi vastaanottamaan häntä! Ja pitkät olivat tervehdykset ulkona, ennenkuin he tulivat sisälle! Ja illallista syödessä sai rouva tietysti mantelin puurosta -- jolloin tuo nauta itserakkaana huudahti:

"Totta ennuhtava manteli kejjankin ihmeekhi. Maljahi, Lilli! Kuinka moni kaino hihaj Huomen huloihten kukkien joukohha kadehtii hinulta tuota kohtalon viittauhta!" tai jotain sentapaista.

"Sitä en toivo", hymyili kapteeninrouva.

"Mutta minä toivon hitä -- toivon koko hotujihydämehtäni!"

Kirottu aasi!

Kapteeninrouva kävi yhä iloisemmaksi ja vilkkaammaksi mitä enemmän luutnantti lörpötteli, mutta minä en jaksanut kuunnella tuota inhottavaa kaakotusta, vaan heitin hyvästit heti illallisen jälkeen.

"Eihän toki, eikös pehtori tiedä, että pitää yhdessä odottaa uuttavuotta -- kahdentoistalyöntiin on vielä kaksi tuntia", sanoi kapteeninrouva.

"Minä en suuresti välitä vuosien vaihteesta. Mutta tähän vuodenaikaan ei minulla vallankaan ole syytä pitää yhtä päivää loppuna ja seuraavaa alkuna. Minun iässäni jättää jo tuollaiset lapselliset kuvittelut -- huomaa huomispäivän eilisen kaltaiseksi -- etenkin näin sydäntalvella. Jos enää mitään laskee, niin laskee päiviä -- eikä vuosia."

"Entäs rukoukseni -- oletteko liian vanha kuulemaan sitä?" kysyi hän teeskentelevä, sisäistä autuutta loistava hymy huulillaan.

"Siihen liian nuori, hyvä rouva. Ainoastaan iäinen olento olisi kelvollinen vastaanottamaan ja kuulemaan teidän rukouksianne."

"Tai toisin sanoen -- te lähdette kuitenkin?"

"Olen väsyksissä, hyvä rouva", -- en tietenkään sanonut mistä -- "ja olisin siis vaan seuralle häiriöksi."

Hän suuttui ja lyhyesti sanoen: "hyvää yötä sitten!" läksi luotani.

Tänä aamuna heräsi minussa ajatus, etten ottaisi osaa tuohon ihanuuteen. Senvuoksi en pukeutunut ja pysyttelin sisällä, kurkistelin vain ikkunastani aika ajoin saapuvia ajopelejä. Kahdentoista ajoissa Hjalmar ja Annette ajoivat kartanolle ja puolen tunnin päästä Hjalmar tuli luokseni. Hän hämmästyi kovin, kun sai minulta kuulla näiden kemujen todellisen tarkotuksen, sekä pahotteli sitä, etten voinut sairauteni takia saapua pitoihin. Sillä eihän hän voinut istua täällä luonani ja olisi kuitenkin hyvin mielellään jutellut kauemmin. Hänellä oli niin paljon kerrottavaa. Annetten äidin sairastumisen takia he olivat päättäneet niin äkkiä ulkomaanmatkastaan syksyllä. Mutta sittenkun he Brüsselissä olivat tulleet vakuutetuiksi, ettei eukolla ollut enää mitään hätää, olivat he matkustaneet Rivieralle ja hän oli ihan haltioissaan, kun kuvaili sielläoloa -- he olivat niin rajattomasti nauttineet noista ihmeellisistä, väriloistoisista syyspäivistä Välimeren rannalla.

Niinpä niin -- onhan maailmassa onnellisiakin ihmisiä! Ja niiden joukossa on Hjalmar ja Annettekin vieläpä ensi sijassa.

Hän istui kokonaisen tunnin luonani, mutta riensi sitten -- kuten aikomuksensa oli -- pitemmälle kävelylle pitkän rekimatkan jälkeen hiukan oikoakseen jalkojaan. Pistäytyy sitten taas palatessaan sisään.

Heti hänen mentyään kirjotin pienen kirjelipun kapteeninrouvalle, missä anoin nöyrästi anteeksi ja pyysin, ettei hän odottaisi minua. Hetkeä myöhemmin sain vastauksen: hän päinvastoin ihan varmasti odotti minua -- eihän pahoinvointini toki ollut niin vaarallinen, että minun sentakia piti pysytellä sisällä? Lähetin vielä kerran anteeksipyyntöni. Ja niin istun nyt täällä levossa ja rauhassa ilkkuen mielessäni, kun ajattelen miten kuitenkin jälleen olen parhaan osan valinnut. Kernaasti nuo kemuilevat ihmiset uskokoot, että heillä on hauskaa -- uskokoot hetkisen olevansa onnellisia -- minä kuitenkin olen suuremmassa rauhassa ja nauran heidän lyhytnäköisyydelleen, yhtyen hyräillen Maisteriin:

Maan päällä tokkopa riemua lie, min ei loistoll' ala tie, joka kyyneliin vie?

Ja sittenkin -- rouva raukka! Hän on heräävä ennenkuin aavistaakaan ja sitten hän on...

Aamulla, 2 p:nä tammik.

Nyt ei ole pehtori Paulia enää Siltalassa, rakas veli!

Miten se kävi niin nopeasti? Niin -- kohtalohan viskelee meitä kuin pieniä, kevyitä kuplia, emmekä yhtenä hetkenä tiedä, mitä toisena tapahtuu. Jos kenenkään, niin olisi toki minun pitänyt olla sellaiseen tottunut ja valmis, elämäni kun on ollut niin vaiherikas ja rauhaton -- mutta tämä kuitenkin tapahtui melkeen uskomattoman nopeasti!

Kuten näet, keskeytyi eilen lauseeni, sillä ovelleni koputettiin ja minä huusin _sisään_ -- peitin nopeasti kirjotukseni, jatkaakseni heti taas Hjalmarin mentyä, sillä olinhan varma että hän sieltä tuli. Lausuen "tervetuloa taas!" käännyin sentähden rauhallisesti häntä vastaan -- ja näin kapteeninrouvan, joka juuri oli heittänyt yltään päällysvaatteen ja seisoi siinä komeassa punasamettisessa, juhlapuvussa, entistä ihanampana ja loistavampana.

Hämmästyksissäni tuijotin vaan häneen. Hän astui luokseni, ojenti kätensä ja sanoi hymyillen:

"No, Jumalan kiitos, pystyssä te toki olette! Minun täytyi itse tulla katsomaan, miten asian laita oli -- luulin tilanne olleen hyvin arveluttavan kosk' ette ajatellut että jäämällä pois olisitte pilannut koko tämän päiväni."

"Pilannut? Minäkö? Oi hyvä rouva, te olette ihan liian kohtelias. Eipä suinkaan minua juhlassanne tänään kaivata -- ette kaipaa te, eikä kukaan muukaan!"

"Te kun juuri olette auttanut niin suuresti valmistuksissa -- minä varmasti odotin teitä..."

"Hyvä rouva, te suvaitsette tehdä pilaa -- ja mitäs minun myötävaikutuksestani ja avustani, onhan teillä kaksikätisiäkin kappaleita..."

"Minä vakuutan, että iloni on pilalla, jos pysytte päätöksessänne."

"Suokoon Jumala, ett'ette itse pilaisi iloanne -- pilaisi sitä iäksi."

"Mitä tarkotatte?"

"Olen arvannut, minkätähden rouva on pannut tämäniltaisen juhlan toimeen..."

Silloin huomasin että heikko puna alkoi kohota hänen ohimoilleen. Mutta minä vähät välitin hänen vihastaan nyt!

"Minkäkö tähden olisin pannut toimeen?" huudahti hän.

"Rouva on ajatellut -- kihlausta -- julkaisua."

Hän kävi tulipunaseksi. Se ärsytti minua ja minä jatkoin:

"Tiedän kyllä, ettei neuvot ja varotukset auta tällaisissa asioissa -- kaikkein vähimmän, jos neuvoo ja varottaa kapteeninrouvaa -- mutta -- muistakaa aina kuitenkin, että olen varottanut teitä -- te olette liian hyvä hänelle -- te alennatte itseänne."

Hän nosti äkkiä katseensa. "Houriiko pehtori? Vai kenestä te puhutte?"

"On ehkä väärin, että ilmaisen mitä minulle on uskottu epähuomiossa -- mutta -- minä tiedän kaikki. Tiedän että miehenne on testamentissaan määrännyt niin -- että hän kuolinvuoteellaan kehotti teitä tähän avioliittoon -- että hän on lausunut saman toivomuksen luutnantti Lindille. Mutta seitsenkymmenvuotias ajattelee vaan taloudellista puolta ja sen etuja -- hän ei muista että yhdyselämään vaaditaan yhtäläisyyttä. Luutnantti Lind on narri."

"Siitä emme liene erimieltä. Mutta muuten en ymmärrä teitä. Totta kyllä on, että mieheni, joka ei tahtonut jättää Hugoa -- luutnantti Lindiä -- osattomaksi, ja koska hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin Siltala, arveli hän, että kaikki kävisi vallan hyvin, jos me molemmat lyöttäytyisimme yhteen. Mutta pitäisihän teidän jo tuntea minua, että tietäisitte, olenko niin helposti vaan annettavissa. Ja sitäpaitsi -- itsehän juuri olette päästäneet minut pulasta, tehän juuri tehokkaimmin autoitte minua vapautumaan tuosta luutnantti Lindistä!"

"Olenko minä auttanut teitä vapautumaan hänestä?"

"Olette niinkin -- hankkiessanne minulle rahat, jotka mieheni piti velvollisuutenaan testamentata hänelle, vaikkei katsonut mahdolliseksi, että olisin voinut maksaa niitä."

"Entäs pankkivirkamies?"

"Pankkivirkamies? Mitä tarkotatte? Niin -- Hugo -- luutnantti Lind -- on pankkivirkamies."

"Ja hän siis on lunastettava noilla rahoilla?"

"Luonnollisesti -- kukas sitten? Mutta sanokaappas nyt -- miksi päätitte tämän takia istua täällä -- jäädä pois kutsuistani?"

"Rouva ei aio siis mennä naimisiin?"

Hän käänsi katseensa ja hymyili.

"Mitä pahaa siinä sitten olisi? En pidä itseäni vielä liian vanhana -- jos näytätte minulle oikean, niin ties' mitä teen..."

Näin hänen kasvojensa ilmeessä jotain -- jotain -- joka, nyt kun tiesin että...

No niin -- syöksyin häntä kohti huudahtaen:

"Lilli -- ymmärränkö teidät oikein?" Hän hymyillen vaan katsahti minuun.

"Lilli!" Ja sitten hän lepäsi rinnoillani.

Silloin -- luonnollisesti -- avautui ovi ja Hjalmar aikoi astua sisään. Mutta nähtyään ryhmän huoneessa, hän sanoi hämillään: "oi! suokaa anteeksi!" ja sulki taas oven niin nopeasti, ettei ennättänyt kuulla, miten kehotin häntä astumaan sisään.

"Vieraani odottavat -- minun pitää kiiruhtaa", sanoi Lilli. "Nyt tulette kai tekin?" lisäsi hän hurmaavasti hymyillen.

"Olen hetken kuluttua valmis."

"Ja" -- hän näytti hämmästyneeltä, mutta samalla veitikkamaiselta -- "vieläkö pelkäätte julkaisua?"

"Pyydä, että Hjalmar esittää maljamme. Oi Lilli -- miten olen kärsinyt ja ollut tuskissani -- ollut tuhma!"

"Niin -- minut olitte saattaa ihan epätoivoon -- pehtorini oli minua kohtaan ihan liian kylmä, ylpeä -- en tiennyt koskaan miten menetellä."

Kymmenen minuutin päästä astuin saliin, missä morsiameni säteillen tuli minua vastaan. Hän oli jo hetkisen viivyttänyt päivällistä, niin että heti vieraita tervehdittyäni kutsuttiin aterialle, ja kun lähdettiin ruokasaliin, ennätti Hjalmar ainoastaan sydämellisesti kättäni puristaen kuiskata: "Kyllä sinä sentään olet kelpo poika! Niin totuudessasi syötit minulle pajuköyttä!"

Tämä johti mieleeni Annetten epäilykset -- en voinut olla hymähtämättä, kun ajattelin ettei mikään maailman mahti nyt enää saisi häntä uskomaan pehtorina oloani täällä muuksi kuin alusta pitäin harkituksi yritykseksi vallottaa Lilli. No! -- kernaasti minun puolestani!

Pöydässä jouduin istumaan hyvin kauaksi Lillistä, jonka täytyi kiinnittää huomionsa kokonaan naapureihinsa -- joiden joukossa oli myös luutnantti raukka -- niin että minä sain ainoastaan silloin tällöin silmäyksen. Minä istuin Annetten ja ukko Lönnebergin välissä joten minullakin oli täysi työ puolustautuessani toisen sanatulvaa vastaan ja taas keksiessäni jotain tavanmukaista sanottavaa toiselle.

Mutta -- kaikesta tulee kerran loppu, niinpä näistäkin päivällisistä. Silloin Hjalmar nousi -- Lilli, hiukan punehtuen, ja minä katsahdimme toisiimme -- ja tarttuen lasiinsa hän huudahti: "Hyvät naiset ja herrat?"

Hän kuvaili kaunopuheliaasti, miten pimeyden valta nyt oli murtunut, voitettu, miten me kävimme valoa ja kevättä kohti. Ikävät päivät olivat myös Siltalasta kadonneet ja ilo ja riemu tulisi kerran jälleen kaikumaan sen ihanilla rannoilla. "Sillä, hyvät naiset ja herrat", lopetti hän lasiaan kohottaen, "ihana ja rakastettava emäntämme on suonut minulle kunnian julkaista hänen kihlautumisensa miehen kanssa, jonka tiedän tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi" -- minun ja luultavasti Lillin vieläkin suuremmaksi hämmästykseksi nousi silloin luutnantti -- "vanhan, rakkaan ystäväni, tilanomistaja Paul Biörenstamin kanssa."

"Hyvä!" huusi Annette. Mutta Lilli kävi tulipunaseksi ja huudahti: "Kenen kanssa?", jonka jälkeen katsoi minuun ja tuli kalmankalpeaksi.

Sillä -- Herra hallitkoon -- olinhan ihan unohtanut, ettei Lilli vielä tiennyt kuka olin.

Kuulin ainoastaan luutnantin, joka katsoi vuoroon Hjalmariin vuoroon Lilliin, honottavan: "Hyvin mejkillinen ejehdyh, hejja pajooni!" ennenkuin ennätin Lillin tuolin taakse.

"Niin, hyvät naiset ja herrat, näen että te kaikki olette kovin hämmästyksissänne", jatkoi Hjalmar, "mutta niinhän pitää ollakkin -- eihän tämä muuten olisikaan mikään kihlausjulkaisu. Hyvät naiset ja herrat -- minun tuskin tarvitsee kehottaa teitä kohottamaan lasejanne herra Biörenstamin ja hänen tulevan jalon puolisonsa onneksi!"

Kaikki ymmärsivät nyt, kun näkivät minun seisovan siinä käteni Lillin olalla.

Kajahti hillitön riemuhuuto ja kaikki tunkeutuivat onnea toivottamaan,

"No, entäpäs nyt herra Repolainen?" nauroi Annette kilistäessään lasejamme.

"Kutsukaa mieluummin karhuksi -- sehän johtuu nimestäni", hymyilin minä vuorostani. "Olenhan ollut siksi kömpelö."

Heti kun onnentoivotukset olivat päättyneet ja useimmat vetäytyneet saliin, vein Lillin sinne.

"Antakaa anteeksi", kuiskasi hän, "tulen -- tulen pian takaisin."

Samalla hän irrotti kätensä minusta -- hänen silmänsä olivat kyynelissä -- ja kiiruhti huoneustoonsa.

Minussa heräsi kamala aavistus.

Entinen hurja elämäni, seikkailuni ulkomailla olivat noin kymmenkunta vuotta sitten tulleet hyvin tunnetuiksi ja herättäneet tarpeeksi huomiota -- hän tietenkin oli myös kuullut niistä. Hän oli oppinut rakastamaan pehtori Paulia -- hän oli täydellisesti luottaen ruvennut hänen vaimokseen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, kuka tämä Paul oli -- ja onko varmaa, että hän hyväksyy myös Polle Biörenstamia? Ja kelpaisinko edes lainkaan hänen miehekseen? Olihan terveyteni tosin käynyt paremmaksi, mutta kun kerran on ollut niin arveluttavia oireita kuin minulla -- mitä silloin merkitsee pieni, satunnainen parannus!

Kävin lopulta niin rauhattomaksi, että pyysin Annettea menemään Lillin luo kysymään, saisinko puhutella häntä. Kesti äärettömän kauan ennenkuin Annette tuli takaisin ja käski minun astumaan sisään.

Näin Lillin ihan itkusta rauenneena.

"Lilli -- tulin kuulemaan tuomiotani, tulin kysymään, työnnätkö minut nyt luotasi, kun tiedät kuka olen -- kun tiedät, että olen tuo nuoruutensa hullutuksista mainittu Polle Biörenstam?"

"Oi, minä häpeän -- häpeän niin äärettömästi!"

"Häpeätte", huudahdin, ja tunsin punehtuvani häpeästä, "se on melkein liikaa. Mutta -- jos teistä siltä tuntuu, niin ei minulla ole mitään toivon varaa. Sitten on avioliittomme mahdoton. En toki uskonut kunniaani niin menneeksi, että vaimoni tarvitsisi..."

"Jumalan tähden, älkää käsittäkö minua väärin. Minä häpeän itseäni. Miksi menettelitte näin -- miksi uskottelitte, että olitte minusta riippuvainen, -- että olitte mies, jota pidin liian hienotunteisena koskaan pyytämään -- varakkaana pidettyä ja rikastunutta naista?"

"Nyt en ymmärrä..."

"Uskalsin tehdä sen ilahuttaakseni köyhää pehtoria, mutta herra Biörenstamia kohtaan en varmaankaan koskaan olisi rohjennut tehdä sitä. Minähän melkeen kauppasin itseäni..."

Pitemmälle hän ei päässyt. Ennenkuin hän ennätti lausua enempää, polvistuin hänen vieressään ja painoin hänet rintaani vasten, sulkien suuteloilla hänen huulensa. Ja nyt kerroin hänelle kaikki -- miten olin rakastanut häntä tai hänen muistoaan, hänen kuvaansa vuosikaudet, vieläpä olin etsinyt häntä, vaikka turhaan -- kunnes kohtalo äkkiarvaamatta toi minut niin lähelle häntä, salli minun jälleen nähdä hänet. No niin, kun sitten puolen tunnin kuluttua palasimme taas vieraiden tykö, oli taivaamme ihan pilvetön.

Ja siellä tuli pikku Elsa luoksemme ja kysyi:

"Luulotteletko nyt taas olevasi aatelismies? Miten hupainen sinä olet!"

Kun kahvit oli juotu, läksi koko seura jäälle, missä lumoava rata taikavalossaan sai mielet täyteen riemastukseen. Ja pian levisi uutinen rannoille kokoontuneille alustalaisille -- ei ainoastaan uutinen siitä, että heidän emäntänsä oli mennyt kihloihin pehtorinsa kanssa, vaan myös, että tämä pehtori oli vapaasukuinen tilanomistaja -- ja lopulta kaikui, luultavasti Hjalmarin toimesta, voimakas, korkea eläköönhuuto, niin että me saimme käydä koko joukon onniteltavaksi. Enkä ikinä unohda Liinan kasvojen ilmettä, kun hän änkytti onnentoivotuksensa -- tyttö raukka häpesi tavattomasti, kun huomasi nyt, että oli pyrkinyt liian korkealle.

Sitten seurasi illallinen -- ja silloin kömpi luutnantti esille. Mies raukka, hänet olimme ihan unohtaneet. Häntä ei näkynyt lainkaan päivällisistä saakka, oli varmaan sulkeutunut huoneeseensa senjälkeen.

"No, Hugo rakas", sanoi Lilli, "et ole vielä onnitellut minua."

"Enkö -- oi -- jakahtettava tätini -- minä toivotan hinulle hydämehtäni onnea -- minä tiedän kuinka kalliikhi hinun hulhahehi on hinulle käynyt."

"Niin, tosiaankin -- koska en mennyt kanssasi naimisiin, täytyy minun antaa sinulle osasi Siltalasta. Ole ystävällinen ja tule hetkeksi kanssamme, niin järjestämme ne asiat."

"Eihän vaan jakahtettava täti luule..."

"En -- en -- en tietenkään, en tietenkään -- tule nyt vaan."

Me menimme "herran kammariin", missä hän otti esille Rackin vekselit ja siirsi niistä viisi viidentuhannen markan arvoista, ja ojensi hänelle.

"Pankkimiehenä tunnet tietenkin nimen ja hyväksyt nämä vekselit täytenä maksuna?"

"Tietyhti, tietyhti, mutta vakuutan että..."

"Kiitos vaan, tiedän että aina pysyt ystävänämme."

Ja minä kun saatoin uskoa, että hän tahtoi mennä naimisiin tuon kanssa! Nyt oli vaikeata pysytellä totisena, kun näin, miten hän miestä kohteli.

Illallisen jälkeen lähtivät useimmat vieraista -- osa pitkämatkaisempia jäi yöksi. Läksin minäkin, mutta odottaakseni vain aikaa, jolloin tulisi niin hiljaista, että Lilli saattoi kenenkään huomaamatta hiipiä ulos. Tuskin olimme saaneet edes rauhassa puhella keskenämme!

Viimein hän tuli. Kiersin käteni hänen vyötäisilleen ja vein hänet siten asuntooni. Vasta nousevan päivän harmaana sarastaessa hän hiipi jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta minä istuuduin jatkamaan kirjettäni, kertoakseni sinulle, että lopulta kuitenkin tulin onnelliseksi, syvimmässä merkityksessä onnelliseksi -- kertoakseni sen sinulle, ennenkuin muut ennättäisivät.

Rakas veli -- tee sinä samoin! Lillin vertaista et tietenkään voi saada, mutta tekeehän Annettekin Hjalmarin onnelliseksi. Ja Annetten kaltaisia hauskoja naisia kyllä löydät, jos totisesti rupeat etsimään.

Jos tapaat Bröijeriä, niin sano terveisiä minulta, ja kiitä hänen vakavista kehotuksistaan, jotka saivat minun jättämään Thorsbyn.

Kello on vasta puoli yhdeksän! Saapa nähdä miten kauan hän vielä nukkuukaan! Jää hyvästi!

_Polle_.