Part 9

-- Niin, niin.

-- Piki-Juoseppi!! Olisiko sinusta ollut parempi, että minun asemestani olisi siinä istunut Piki-Juoseppi!?

-- Älä nyt turhasta suutu. Piki-Juoseppi tai Terva-Juoseppi -- kuka hyvänsä, tarkoitan minä.

-- Vai Piki-Juoseppia sinä odotit, ja kun se otti toisen, niin nyt et mene kellekään! Hyvä juttu! Nyt minä ymmärrän! Hyvä on, että sain kerrankin sen tietää! -- Hyvästi sitten!

Sameli alkoi poistua.

-- Älä nyt ainakaan vihoissasi lähde! -- Tule sisään niin istutaan ja jutellaan rauhassa. Voi kun sinä olet narri...

Anna-Marja nauroi.

Sameli tuli hyvälle tuulelle jälleen.

Anna-Marja tuli ulos, otti Samelia kädestä ja saattoi hänet sisään.

-- Sinähän olit ihan ruveta itkemään! Voi, voi -- ei minua ole koskaan näin naurattanut. -- Iso mies ja antaa leukansa mennä kurttuun ja räpyttelee silmiään! Voi rakas ystävä! Ihan minä nauran itseni kuoliaaksi! -- No -- haasta nyt.

-- Minä haastoin jo.

-- Haastoit! Mitä puhetta se on! Kyllä sinä haastoit -- liikaakin. Ota vain takaisin ne piki-juoseppi-juttusi, niin saadaan alkaa oikea asia jälleen alusta. -- No! Joko peruutat vai?!

-- Sinähän Piki-Juosepista aloit.

-- Minä sanoin vain että "kuka Terva- tai Piki-Juoseppi hyvänsä"! -- En mitään muuta.

-- Ja minä taas sanon, että Esa ei olisi niin sanonut, jos siinä olisi istunut joku muu, kuka hyvänsä.

-- Sinä olet ylpeä ja itserakas!

-- Olin se kuin olin.

-- Etkä tunnusta olleesi väärässä?

-- En.

-- Ei puhuta sitten mitään.

-- Ei puhuta.

-- Sinua minä ajattelin jo vuosia sitten, kun isäni kanssa soutelin verkoille kasvavana tytön heitukkana pitkin tyyntä merta ohi sinun isäsi "Anna-Marjan", joka veltoin purjein seisoi Pohjoissalmella. Sousimme likeltä "Anna-Marjaa", sen perän takaa. Sinä seisoit laivan perällä hakkilautaa vasten ryntäilläsi ja tupakoit. Takanasi näkyi jonkun selkä, joka seisoi ruoriratissa. Minä katsoin sinua silmiin ja päätin, että minä, Anna-Marja Juhontytär -- en koskaan -- en koskaan -- en koskaan...

-- Mitä "en koskaan"! -- Johan sinä taas haastat, vaikka päätettiin juuri että ei haasteta mitään.

-- En minä haasta.

-- Mitä sinä teet?

-- Annan vain senaikuisen Anna-Marjan haastaa. -- En koskaan katsele toista poikaa tällä tavalla enkä mene koskaan naimisiin. Minä unohdin soutaa. Isä myös, ja ne toisetkin unohtivat soutaa ja isä sanoi: "Siinä se on kaunis laiva!" ja ne muut sanoivat samalla tavalla, mutta silloisen Anna-Marjan sydän sanoi: "Voi kuinka kaunis on tuo poika!" -- kuitenkaan ei se poika ollut sen kauniimpi kuin sinäkään ja -- sinähän -- olet -- ruma -- hah -- hahhah. --

-- Nykyinenkö Anna-Marja niin sanoo?

-- Sanoo -- sanoo! -- Sehän se sanookin, että sinä et ole mikään kaunis!

-- Kyllä muistan minäkin sen illan. -- Minä katselin sitä tyttöä haapiossa...

-- Katselit -- katselithan sinä! Katselit ja puhalsit tupakan savua sieraimistasi, sylkäisit mereen, miltei meidän haapioomme asti, käännyit laiskasti sen peränpitäjän puoleen ja sanoit: "Saatana kun ei tule tuulta mistään!" -- Hahhahhah -- kyllä minä muistan -- älä luulekaan...!

-- Luuletko sinä sitten, etten minä olisi sinua ajatellut... En minä muita ole koskaan ajatellutkaan.

-- Mutta täytyy sinun toki puhua minun isällenikin ja äidille. Eihän siitä muuten mitä tule. Minä olen alaikäinen! Sinun on puhuttava jo tänä iltana.

-- Puhu sinä itse äidillesi.

-- No puhun -- mutta isälle en. Sille saat puhua sinä.

-- Jätetään huomiseen.

-- Eikä jätetä. Päivä on korkealla, ennättää vielä tehdä mitä hyvänsä. Mene nyt heti isän puheille. Hän on rannassa omassa valkamassa tervaamassa haapiota, jonka tänään raappasi.

-- Minä menen.

Samelin vaikein matka alkoi.

Hän käveli hitaasti.

Hän tahtoi antaa itselleen mahdollisimman kauan aikaa valmistaa ja miettiä, miten ihmeen tavalla hän voi asian toimittaa Anna-Marjan isän edessä.

Hän pysähtyi tiellä usein hyvin turhan asian vuoksi, niinkuin nytkin juuri ottamaan tieltä erästä peukalonpään kokoista pyöreää ja tavallista punaisempaa kiveä, jota hän tarkasteli aivan aiheetta ja heitti jälleen, tai parin askeleen päässä erästä tien ohessa kasvavaa takiaispensasta, joka työnsi niin reheviä lehtiä varrestaan. Sameli olisi mielellään mennyt mihin muuhun suuntaan hyvänsä, mutta ei Anna-Marjan isän valkamaa kohti. Jalat kuitenkin kuljettivat häntä sinne, kuten palvelevaiset ja typerät orjat ainakin, jotka tekevät sokeasti käskyn mukaan, vaikka asia näyttäisi menevän päin honkia.

Anna-Marjan isällä oli kuumaa tervaa padassa. Sitä hän tervasutilla siveli haapion laitoihin, jotka olivat puhtaaksi raapatut.

Haapio oli kumoon käännetty. Vaikka olikin jo ilta, kello seitsemän tienoilla, paistoi päivä vielä lämpimänä ja kuumaksi keitetty terva painui puuhun miltei sitä mukaa kuin sitä siveltiin.

Anna-Marjan isä vilkaisi tulijaan ja jatkoi työtään.

-- Joutua työlle, sanoi Sameli.

-- Jumal'antakoon, vastasi isä.

-- Nyt onkin hyvä tervausilma, sanoi Sameli.

-- Onhan se tavallinen, sanoi isä.

Pitkä vaitiolo.

Sameli tupakoi.

Isä tupakoi ja tervaa.

Sameli pelkää vaitiolon pituutta, mutta ei saa kokoon lausetta, jolla ilmaisisi asiansa.

Kumpikaan ei virka mitään.

Tuli, jossa tervapataa oli kuumennettu, loimuaa ja risahtelee.

Jossain sataman ulkopuolella tirrailee tiira ja roksahtaa kovaäänisesti jossakin satamassa ankkurissa olevassa aluksessa, kun kuivamaan nostettu isopurje keveän tuulen puhaltaessa siirtyy toiselle puolelle ja vie mukaan jalusnuoran lokin kytkinraudassa.

Sameli alkaa puhua.

Hänestä tuntuu kuin ei hän oikeastaan itse puhuisi. Tuntuu kuin joku muu hänen kauttaan puhuisi ja käyttäisi hänen suutaan. Hän kuulee lausuvansa änkyttäen ja vavisten ja pakollisesti.

-- Me on sen teidän Anna-Marjan kanssa puhuttu vähän -- niinkuin yhteen -- menosta. --

Siinä se nyt oli sanottu kuitenkin. Isä ei virka mitään. Tervaa vain haapiota ihan rauhallisena. Siirtää pataansa ja tervaa.

-- Päätettiin mennä naimisiin...

Sillä hetkellä Anna-Marja hänestä tuntui hyvin etäiseltä ja vieraalta ja yritys kokonaan harkitsemattomalta. Hän pakotti itsensä vielä kuitenkin puhumaan.

-- Anna-Marjan kanssa oli puhe, että mitähän sinä sanoisit tästä yrityksestä.

Isä puhuu tervatessaan:

-- Mitäpä minä siihen sanoisin! Enhän minä mitä sano, kun kerran kauppa on jo tehty.

Koko jäljellä olevan tervauksen aikana, jota onneksi ei ollut enää paljon, ei puhuttu mitään.

Sitten sammutti isä tulen jolla tervaa oli kuumennettu, pani tervapadan saraimeen, saraimen oven lukkoon, avaimen otti pois ja sanoi:

-- No olihan se hyvä asia, että tuli tuo haapio tervatuksi. Nyt sillä on siinä aikaa kuivata. Tein työtä sen raappaamisessa koko päivän, aamuvarhaisesta asti. -- No, lähdetäänpäs sitten ylös.

Isä vei Samelin kamariinsa.

Siellä istuivat he pöydän ääreen, jolle hetkisen perästä Anna-Marja toi teetä.

Isä ja Sameli puhelivat yhtä ja toista, muun muassa:

Isä: No, Sameli. Otetaanpas teetä. -- Ei mutta, pitihän minulla täällä kaapissa olla -- vähän. -- Enkös arvannutkin -- vähän konjakkia pullon pohjassa vielä. -- Kaadapas tästä vähän sekaan. Pane enemmän sokeria. -- Kaada rohkeammin vain! Kyllä se meille täksi illaksi riittää. No, no -- anna mennä vain!

Sameli: Kiitos! Riittää jo!

Isä: (Matkien leikillisenä.) Riittää! Kaada kaada vain runsaasti. -- Kuinkahan kauan tuo pitää näitä itätuulia.

Sameli: Saa nyt nähdä.

Isä: Se voi ruveta sieltä tuulemaan kauemminkin -- eikä se lakkaa, ennenkuin sataa.

Sameli: Niinhän sitä sanotaan.

Isä: Ja eilen meni sumu itään. Se ei jää koskaan sinne, vaan tulee sateena takaisin. (Isä koputteli ilmapuntariaan, joka oli ikkunalla.) Ilmapuntarikin laskee. Etkös ole aikonut Saksaan mennä?

Sameli: Kyllähän sinne pitäisi mennä.

Isä: Taitaa olla jo kuorma tiedossa tännepäin.

Sameli: Ainahan niistä selviää. Vanhat seprat. --

Isä: Taitaa olla jo ikää sillä "Anna-Marjallakin".

Sameli: Kyllähän sillä taitaa olla.

Niin kului ilta.

Iltainen syötiin keittiössä neljän kesken: Anna-Marjan äiti ja isä, Anna-Marja itse ja Sameli.

* * * * *

Myöhemmin illalla juttelivat Sameli ja Anna-Marja kauan aikaa aitan portailla istuen, mutta kun alkoi tulla vilu, siirtyivät he sisään.

* * * * *

Häät vietettiin samana kesänä, heti kuulutusten jälkeen.

Niin meni kesä.

Sameli jäi kotiin, joka kerta kun "Anna-Marja" sinä kesänä läksi matkalle.

Sijaisekseen laivaan oli hän saanut appensa, luotettavimman miehen, varmimman mitä ajatella voi.

Vielä puuttui laivasta perämies, sillä entinen oli edellisenä syksynä eronnut ja lähtenyt ulkomaille.

Asiaa pohdittiin Samelin puotikamarissa.

-- Olisi minulla tiedossani eräs mies, sanoi isä, -- mutta hän on ollut jo niin kauan maissa, että ei tiedä haluaako hän enää lähteäkään -- on nainut ja asettunut venemestariksi.

-- Tämä Simen Anttuko?

-- Niin.

-- Sehän on liian ryyppyihin menevä, epävarma.

-- Hyvä merimies! Olen minä purjehtinut hänen kanssaan ennen.

Kun Anttu asui ihan naapurissa, antoi Sameli kutsua hänet puheilleen. Hetken perästä hän istui kolmantena pienessä matalassa kamarissa, joka oli kuin isonpuoleinen kajuutta. Anttu oli hienossa humalassa -- tapansa mukaan.

Sameli sanoi:

-- Mitäs sanot Anttu siihen, jos läksisit perämieheksi "Anna-Marjaan"?

-- "Anna-Marjaan".

-- Niin.

-- Perämieheksi?

-- Niin. Mutta ryyppimistä olisi sitten vähennettävä.

-- No se taittuu kuin tupakka! Tämä sinun appiukkosiko se tulee kapteeniksi?

-- Tämä.

-- Hyvä on. Kyllä me pojat seilata osataan. Pitkiä matkoja tehtiin ennenkin yhdessä. -- Molemmat kerran seilattiin samassa espanjalaisessa fregatissa Kalkutasta tyhjänä Melbourniin ja sieltä vehnäkuormassa Hampuriin. Muistatkos sitä Herran ilmaa Indian merellä? Se oli ilma! Kuulehan -- sinä Sameli, sinä et tiedä sellaisesta ilmasta mitään: Se on sellainen ilma, oikea hurrikaani, joka sateen -- ei se mitään oikeaa sadetta ole, se on ryöppy, vesisuihku koko taivaan täydeltä -- sateen ja tuulen ja ukkosen kanssa näyttää hävittävän koko luonnon. Ukkonen jyrisee lakkaamatta, myötänsä. Valkeata iskee alinomaa ristiin rastiin joka puolella. Meri lykätään kauhealla voimalla ja pauhinalla eteenpäin ja ylöspäin ja alaspäin eikä synny oikeaa aaltoakaan: Meri vain hurjina vesiharjuina syöksyy ylös ja kaatuu tuulen mukana. Suurikin laiva on kuin mitätön lastu. Purjeet menivät sitä tietään, mitä ei ennätetty korjata. Sitten lakkasi tuuli, mutta jumalattoman korkeat aallot kävivät ja laiva, kun sitä ei voitu enää ohjata, kääntyi syrjin lainetta ja heilui puoleen ja toiseen niin, että vain raa'annokat vettä hipoivat. Laiva oli kaatua ja sen se olisi tehnytkin, jos kuorma laivan sisällä olisi siirtynyt ja jos ei mastoja olisi kaadettu. Niin niin! An' roikaa vain mastot alas! Viikon päivät sitten puhalsi uudelta suunnalta. Me laitettiin mastoista, raaoista ja mukana olevista varapuuhirsistä iso myrskyankkuri, johon laiva kiinnitettiin miehen käsivarren paksuisella teräsvaierilla. Jaa-a! Se oli aikaa ja elävänä siitäkin, Jumalan kiitos, päästiin! Siitä myrskyankkurista oli suuri etu. Laiva ei maannut enää syrjin lainetta ja heilunut niin pahasti, vaan otti laineen keulasta päin ja myrskyankkuri taas murti laineen voiman. Kerran laiva luisui aika kyytiä alamäkeä, nokka alhaalla, myrskyankkuria kohti. Vaieri hölleni. Sitten nosti taas laine selkäänsä laivan keulan alla, kohotti sen ylös ilmaan ja laiva alkoi luisua jälleen perä edeltä takaisinpäin huimaa vauhtia ja -- piuuu! -- katkesi vaieri! Miehen käsivarren paksuinen kaabeli meni poikki, että naukui -- ja se oli ihka tuliuutta teräsvaieria!! Sinä Sameli, joka olet seilannut vain tällä "Anna-Marjalla", et tiedäkään niistä asioista mitään, mutta tämä appiukkosi tietää. Se on hyvä ukko! Minä olen sen kanssa paljon yhdessä ollut. Ja jos minä kelpaan...

-- Kelpaamisesta ei kysymistä, kunhan vain suostut tulemaan. Palkasta kyllä sovitaan.

-- Kyllä palkasta sovitaan. Kyllähän me sinun kanssasi aina palkasta sovitaan! No tuohon käteen. Minä lähden!

-- Hyvä on. Se on sitten päätetty?

-- Päätetty kuin päätetty. Kelpaakin taas lähteä! Olenkin jo maissa kuivanut ja haristunut yli kaksikymmentä vuotta. Kannattaa taas vähän katsella ympärilleen.

Anttu oli liikutettu omista puheistaan. Kotioloissaan, selvänä ollessaan, sunnuntaisin, hän harrasti Raamatun lukua ja saneli aina lauseita sieltä, milloin enemmän, milloin vähemmän toiseen muotoon muuttuneina. Niin nytkin. Lyötyään kättä kaupan päälle Samelin kanssa tarttui hän tulevan päämiehensä käteen ja sanoi:

-- Ei me vielä vanhoja olla -- vai mitä! Me ollaan oltu maissa parikymmentä vuotta ja nyt me taas lähdetään ylös Herraa vastaan tuuliin!! -- Ylös Herraa vastaan tuuliin!! Niin!

XI luku.

"ANNA-MARJAN" TUHO.

Oli jo syysmyöhä, eräs joulukuun iltayö, yö joulukuun kolmatta vasten.

"Anna-Marja" seisoi ankkurissa Lyypekin satamassa lähtövalmiina.

Se oli selvitetty tullissa Suomeen, Haminan kaupunkiin lähteväksi tyhjänä, pohjakuormassa.

Tullipapereista ei kuitenkaan selvinnyt, mitä laatua se "pohjakuorma" oli.

Se näkyi laivan päämiehen povitaskussa olevasta erikoisluettelosta, jossa mainittiin minkä verran laivassa oli samppanjaa, minkä verran likööriä, ja minkä verran silkkiä -- naisten silkkihuiveja ja silkkimyssyjä, joissa oli erivärisiä ja erimuotoisia kullalle ja hopealle, rubiineille ja smaragdeille hohtavia lasihelmiä. Sitä tavaraa oli paljon. Mikään tavaralaji ei ollut merkitty tavallisilla nimillään, vaan muuten. Luettelen lopussa oli muun muassa tämän näköinen merkintä:

"10 ankkuria märkää, 65 mk. ankkuri, yhtiö 650 mk."

Siten olivat muistiin merkityt kaikki tavarat, kukin laatu hintoineen erikseen, että voi tehdä niistä tiliä kotiin palattua laivan isännälle, Samelille, mutta ettei niistä mitään hyötyisi syrjäinen, nimittäin tullimies, jos paperi jollain edeltäpäin arvaamattomalla tavalla joutuisi jonkun heikäläisen käsiin. Tavara oli sijoitettu taitavasti pohjakuormahiekan alle, joten se ei ollut päivällä käyneen tullin nähtävissä. Hiekkaa oli tullin mielestä epäillyttävän runsaasti, mutta kun heille selitettiin, että alus on kapea ja teräväpohjainen, mastot korkeat ja purjeet isot, syksymyrskyt ja kumoon menemisen vaara suuri, olivat tullimiehet tyytyväisiä ja sanoivat: "Es kan schon sein", ja menivät matkaansa. -- Kuormaus oli tapahtunut osaksi edellisenä yönä ja osaksi edellisenä päivänä.

Yö oli pimeä.

Leuto joulukuinen länsituuli puhalteli.

Taivas oli tähdetön, pilvessä.

Satamassa oli paljon laivoja, toisia vasta tulleita, kaukaakin, toisia lähtövalmiina kuin "Anna-Marja".

Laivojen ankkuritulia kiilui kaikkialla kuin tähtiä taivaalla. "Anna-Marjan" keulataakissa paloi myöskin kahdeksankulmainen vaskikehäinen ankkurilyhty, joka valaisi himmeästi keulakantta.

"Anna-Marja" oli ankkurissa lähellä laituria. Kaupungin iltayön humu kuului laivaan. Erilaisia ajoneuvoja oli vielä liikkeellä. Niiden pyörät tärisivät katukivitykseen. Rantakapakoista kuului laulua ja soittoa ja niiden ikkunoista loisti häikäisevä valo. Tulet lyhtypylväiden päistä loistivat rauhallisemmin, uneksuen.

"Anna-Marjan" miehistö oli kokonaan kannella ryhmittyneenä keulakannelle, paitsi päämiestä, joka istui kajuutassaan, jota lamppu valaisi, ja laski rahojaan, tutki muistiinpanojaan ja järjesteli omia pikku ostoksiaan: tuomisia kotiin, vaimolleen ja tyttärelleen.

Luotsi on jo laivassa. Hänen on määrä opastaa laiva aamunkoitossa ulos satamasta, Lyypekin lahdelle, josta väljemmät Valtiasmeren ulapat alkavat.

Luotsin vene on laivan kupeella.

Laivan omat veneet ovat jo illalla päivänvalossa nostetut ylös ja asetetut paikoilleen.

Luotsi makaa sikeässä unessa skanssissa.

Hän onkin ainoa, joka laivassa nukkuu.

Kaikki muut valvovat.

Päämies aikoo myös nukkua muutaman tunnin ennen laivan lähtöä.

Hän on juuri maata käymässä, heittänyt jo kaulastaan paksun villahuivin ja alkamassa riisua takkiaan, kun kajuuttaan laskeutuu laivan perämies, Anttu.

-- Lähdöstä ei taidakaan tulla mitään -- ainakaan huomenaamuna.

-- No?

-- Asia on sillä tavalla, että miehissä on kapinan henki ja ne ovat päättäneet, ettei lähdetä.

-- Sano sinä miehille, että lähtö tapahtuu heti aamunkoitossa, ellei sumua tule.

-- Ei se auta. Ne ovat kivenkovaan päättäneet, että nyt ei lähdetä. Laivan rotat uivat kaikki peräkanaa maalle, alkoivat juuri uida, ja se tietää tuhoa laivalle.

-- Taikauskoa.

-- Olkoon vain taikauskoa! Olkoon se sinun mielestäsi taikauskoa, mutta minun mielestäni ei! Minä tiedän, ja sen tietää jokainen, joka on maailmaa nähnyt, että jos rotat laivan jättävät satamassa, ei se laiva ikinä sen jälkeen ole ilmaantunut missään ihmisten ilmoille -- eikä ainoakaan mies siitä.

-- Uskotko sinäkin, ikämies, tuollaisia lapsellisia juttuja.

-- Uskon. Ja minä olen myös sitä mieltä, että nyt olisi matka jätettävä sikseen tai otettava uusi päämaali, Voionmaalle tai Riikaan tai mihin hyvänsä. Parasta jäädä tähän. -- Tulehan itse katsomaan niin näet, mitenkä rotat menevät.

Päämies sitaisi jälleen huivin kaulaansa, napitti takkinsa, pani lakin päähänsä ja molemmat miehet nousivat kannelle.

Keulassa olivat laivan kaikki miehet, kokkia myöten, kumartuneina yli laivan varpepartaan ja katselemassa kuinka rotat jättivät laivan. Läheisissä laivoissa ja laiturilla palavien lyhtyjen valossa näkyi tuo kaamea majanmuutto.

Ankkuriketjua pitkin laskeutuivat rotat mereen ja uivat yhtäjaksoisena peräkkäisenä virtana suoraan maalle. Niitä tuli aina uusia ja uusia. Se näytti aivan loppumattomalta. Viimein tuli ketjulyysistä ulos rotta, jota ei seurannut toista. Kului pitkä aika täydellisessä hiljaisuudessa, eikä enää ilmaantunut ainoaakaan uutta rottaa. Toiset olivat jo uineet näkymättömiin.

-- No nyt se on laiva sitten tyhjä rotista kuin pullo.

-- Paljon niitä olikin!

-- Asia on selvä -- sanoi joku miehistä, laiva on nyt kuolemaantuomittu väkineen.

-- Näkisitte vielä Lentävän Hollantilaisen, niin sitten ei muuta kuin kädet ristiin ja aamen!, sanoi laivan päämies ja röhähti nauramaan ja pani tupakaksi.

Miehet katselivat synkeinä päämiestään.

-- Leikki tästä on kaukana!, sanoi taas joku.

-- Siltä näyttää, sanoi päämies. Mutta jos tästä leikistä tulee tosi, annan minä tästä -- hän veti pistoolin taskustaan -- ja tästä -- vetäen pistoolin toisesta taskustaan -- ensimmäiselle miehelle, joka yrittää lähteä maihin rottien jälkeen tai ei tottele. Oletteko te, partaiset miehet, ihan hupsuja kuin kummituksia näkevät akat, vai vieläkö maissa juomanne lähtöryypyt päätänne sekoittavat. Henki se on minullakin, yhtä kallis kuin teillä kenellä hyvänsä ja perhe kotona, mutta kyllä minä lähteä aion ja vien teidät jok'ikisen mukanani. Nyt on länsituuli. Sitä riittänee koko kotimatkaksi ja vie meidät tällä viikolla joka miehen kotiin lauantaisaunaan. Olkaa huoleti siitä! Ja jos myrsky tulee, niin onhan tässä hätäsatamia joka puolella merta ja paras hätäsatama on meren aava ulappa itse ja sitä jumalanlahjaahan on huomisesta alkaen sen minkä me tarvitsemme. Käykää maata vain, niin heräätte aamulla virkeinä.

Puhe teki vaikutuksensa.

Pian oli joka mies ryöminyt koijaansa. Tulet sammuivat kajuutasta ja skanssista ja kannella valvoi ainoastaan ankkurilyhty ja kansivahti.

* * * * *

Piki-Juoseppi seurasi Samelin kaikkia hommia. Hänellä oli tieto siitä, että "Anna-Marjaa" odotetaan tänään kotiin Lyypekistä ja että sillä on kallis kuorma mukanaan.

Molemmista kylistä oli kerääntynyt kansaa maan taakse odottamaan silkkilaivan tuloa. Sameli itse muutamien toisten kanssa oli ensin itse sinne mennyt ja oikein hevosella, sillä maassa oli jo vähän lunta, saaren järvet ja suot jäässä ja mereenkin alkoi jo jäätä tehdä.

Samelin laskujen mukaan olisi "Anna-Marjan" pitänyt tulla tänään näkyviin. Länsituulet olivat puhaltaneet jo monta päivää, eikä hänen laskujensa ja tietojensa mukaan "Anna-Marjalla" ole mitään asiaa viipyä Lyypekissä päivääkään sen jälkeen, kun sopiva tuuli oli alkanut puhaltaa.

Rannalla seisojien joukkoon ilmaantui myös Piki-Juoseppi.

Häntä harmitti se, että Sameli oli tullut hevosella, oriilla, jonka vertaa ei tunnettu. -- "Mokomakin tyhmänylpeä herra! Odottaa luultavasti hyviä kauppoja tekevänsä laivallaan tulevilla tavaroilla, koska noin pöyhkeilee. Ei muka jalan päässyt, niinkuin muut, vaan piti hevonen valjastaa mokomaakin matkaa varten!", ajatteli Piki-Juoseppi. Jos hän olisi voinut ja jos ei muita ihmisiä olisi ollut, olisi hän ampunut Samelin hevosen ja Samelin itsensäkin.

Ilta hämärtyi.

Laivaa ei näkynyt.

Useilla oli näköputket mukanaan, mutta ei näkynyt merellä ainoaakaan purjetta.

Suuria lumihiutaleita alkoi lentää kiihtyvän länsituulen mukana.

Pian oli niin sakea lumipyry, että merelle päin näki tuskin pitemmälle kuin ensimmäiseen kaatuvaan hyökyaaltoon asti.

Piki-Juoseppi poistui muiden mukana kotiinsa, Ruokolahden kylään. Jo sitä ennen oli Sameli lähtenyt pois rannasta hevosellaan. Hän läksi heti, kun lumipyry tihentyi niin sakeaksi, ettei nähnyt enää näköpiiriin asti.

-- Näkyikö mitään, kysyi Samelilta hänen vaimonsa.

-- Ei näkynyt mitään.

-- Herra Jumala kuitenkin, ja nyt tuli lumipyry! Mihin ne joutuvat, jos tulevat maan lähelle ennen aamua, kun loistojen tulet eivät pyryn läpi näy!

-- Onhan Pohjoisrivillä sumukello ja Lounatrivissä puhaltaa sumutorvi. Niiden äänet peittävät koko länsiselän ja kyllä "Anna-Marja" sen mukaan tietää missä on ja osaa maata karttaa. Kun aamulla heräät, näet tästä omasta ikkunasta "Anna-Marjan" ankkurissa oman valkaman edessä.

Yöllä heräsi Sameli tavallista ankarampaan rytinään. Seinät rusahtelivat tuulen painosta ja ulkona vinkui tuuli nurkissa ja kohisi puutarhan puissa ja ulvotti tuuliviiriä. Itsekseen huokasi Sameli silloin: "Jumala armahda niitä, jotka ovat merellä!" --

* * * * *

Piki-Juoseppi tuli kylmään kotiinsa ja torui pojintimaansa, joka ei ollut lämmittänyt hänen kamariaan.

Juoseppi sytytti kynttilän palamaan pöydälleen, komensi pojintimansa keittämään ja tuomaan hänelle kuumaa vettä ja käski sitten pojan makaamaan tupaan.

Itse hän istui ryyppimään tavaksi tullutta iltajuomaansa: sekoitti kuumaan veteen runsaasti sokeria ja sitten konjakkia tai pirtua, tänä iltana konjakkia.

Hän istui keinutuolissa, antoi tuolin keinua, tupakoi ja välillä taas maisteli lasista.

Oli lämmin ja hyvä olla. "Kestäisi tätä vain loppumattomasti!", sanoi hän itselleen.

Piki-Juoseppi mietiskeli ja ryypiskeli.

Hän oli tottunut jo aikoja sitten tämänlaiseen yksikseen ryypiskelyyn.

Kerran hän otti luokseen erään naapurin miehen, Raannin Jutan, luokseen, että ilta kuluisi ratevammin, mutta kun hän sattui vähän torkahtamaan, otti Jutta kynttilän pöydältä, hiipi puotiin, josta ei oltu korjattu pois monien päivien kassaa, pani kynttilän tiskille ja veti rahalaatikon auki. Juoseppi heräsi pimeässä puotikamarissaan, hiipi salareiälleen, josta näki rahalaatikolle ja seurasi Jutan hommia. Jutta parhaillaan penkoi sormillaan laatikossa olevaa setelikasaa ja sähisi itsekseen: "Jutta! Jutta! Kuule Jutta, sinulla on paljon rahaa silmissäsi! Paljon sinulla on rahaa kotona omassa kaapissasikin, mutta ei näin paljon! Älä ota Jutta toisen rahaa! Olispas Simi-veikka tässä, niin kyllä se ottaisi! Mutt' Jutta ei ota toisen omaa! Ei muuta kuin sata markkaa!"

Piki-Juoseppi hiipi jälleen tuolilleen, mutta ei sen illan perästä ottanut luokseen ketään iltaa istumaan.

Kello läheni kymmentä.

Koko illan oli miettinyt Juoseppi vain yhtä asiaa: Jos Sameli saa nykyisen "Anna-Marjan" kuorman korjatuksi kätköihinsä talvella ajettavaksi hevosilla mantereelle myytäväksi, on hän turvattu ainakin vuodeksi.

"Turhaa tavaraa ei 'Anna-Marjalla' haeta meren takaa tähän aikaan vuotta", mietti hän.

Asia olisi saatava jotenkuten estetyksi.

Aika alkaa olla myöhä.

"Anna-Marja" voi olla jo turvassa ja talvella ei enää voi estää tavaran vientiä mantereelle, ja jos yhden kuorman saa ilmoitetuksi tullille, voi kymmenen jäädä. Ei! Yhdellä kertaa se on tuhottava koko määrä!

Juoseppi ei ollut tuhma!

Eihän toki!